Demokratian kysymyksiä

 

Demokraattinen harvainvalta?

 

     Demokratian maine on viime vuosina tainnut aika lailla kärsiä, kun olemme saaneet todistaa aivan uudenlaisia ilmiöitä erityisesti USA:n politiikassa.

       Vielä pari vuosikymmentä sitten voitiin ylpeästi lausua, että demokratia on paras ja varmin rauhan tae: koskaan ei demokraattinen maa ollut aloittanut hyökkäyssotaa, ainakaan uusimmalla ajalla.

      Tässä oli epäilemättä vähän liioittelua, mutta vain vähän. Sen verran erilaisessa maailmassa joka tapauksessa eletiin, että tuollaisen väitteen saattoi esittää verrattain uskottavasti. Nykyään se ei kelpaisi edes huonoksi vitsiksi.

      Niinpä näyttää taas olevan maailmassa yksi syy vähemmän uskoa demokratian olevan kaikille kansoille paras, ellei ainoakin tie onneen ja kukoistukseen. Sitä paitsi demokratian nimikkeen alla on ruvennut näkymään toinen toistaan kummallisempaa vallankäyttöä.

      Lapsikin ymmärtää, ettei esimerkiksi meillä perustuslakiin kirjoitettu demokratian mekanismi käytännössä toimi, vaan sitä rikotaan täysin avoimesti ja vakain tuumin siinä kohtaa, jossa julistetaan, ettei kansanedustajan äänestyspäätöksiin saa vaikuttaa ulkopuolelta. Vain hänen oma käsityksensä oikeudesta ja totuudesta saa muka määrätä hänen äänestyskäyttäytymisensä.

      Mikäli tätä periaatetta ihan oikeasti kunnioitettaisiin, jäisivät eduskuntaryhmien piiskurit vaille töitä, elleivät sitten menneiden syntiensä takia joutuisi peräti tiilenpäitä lukemaan. Onhan perustuslakien vastainen toiminta mitä ankarimmin tuomittavaa.

     Mutta aika hurjaksi saattaisi sellaisessa demokratiassa meno käydä: valtakunnan valitut narsistit ja demagogit poukkkoilisivat ja sooloilisivat kuka minkinlaisia asioita julistaen, eikä mistään asiasta voitaisi sopia. Vanha Puolan valtiopäivien tilanne olisi taas edessämme (vrt. Vihavainen: Haun puolan valtiopäivät tulokset).

      Mutta elämä on, mitä on. Puolueissahan ne demokratian nimissä tehdyt päätökset syntyvät ja taktiikalla ja vaikutusvallan maksimoinnilla taitaa niissä yleensä olla paljon suurempi rooli kuin periaatteilla. Joka tapauksessa demokratiassa valtaa ainakin käyttävät monet eikä vain yksi taho ja sitä valvotaan koko ajan mustasukkaisesti.

     Kuitenkin demokratia lakkaa jossakin kohden ansaitsemasta kansan valtaa tarkoittavaa nimeään silloin, kun sen puitteissa systemaattisesti estetään jonkin kansan suurta kannatusta saaneen ryhmän vaikutusvalta.

       Mikäli kyse on aidosti antidemokraattisista liikkeistä, asian voi ymmärtää, kuten Suomessa maailmansotien välisenä aikana, jolloin kommunistit olivat naapurimaan käsiohjauksessa ja pyrkivät avoimesti koko järjestelmän kaatamiseen.

      Kun kumouksellinen puolue kiellettiin, sen jäsenet saattoivat saada äänensä kuuluviin sille ideologisesti sukua olevan puolueen kautta, joka tunnustautui demokratiankannattajaksi ja oli asian myös käytännössä osoittanut.

      Sellaiset nykyajan ilmiöt, kuin Saksan AfD:n systemaatiinen vainoamien ja pois sulkeminen huolimatta sen sitoutumisesta demokratiaan, ovat paljon rumempaa kansanvallan periaatteiden rikkomista.

       Niille, joiden mielestä demokratia tarkoittaa vain aivan tiettyjen mielipiteiden sallimista, on asiasta tietenkin turha puhua. Ja se tarkoittaa, etteivät he ole kypsiä tähän vaativaan järjestelmään. On outoa havaita, että tällainen ajattelutapa leviää yhä laajemmalle ja saa yhä absurdimpia muotoja.

       Yllättävää kyllä, jopa maailman vanhimmassa demokratiassa, USA:ssa on järjestelmä selvästi rappeutunut aristotelisittain sanoen demagogisen oklokratian suuntaan ja ainakin osin jo menettänyt alkuperäisen ominaisluonteensa.

      Mutta jokainenhan tuntee sen vanhan periaatteen, jonka mukaan demokratia on jokapäiväinen kansanäänestys (vrt. Vihavainen: Haun plebiscite tulokset ). Sen arvovalta on ansaittava, eikä se automaattisesti onnistu, olipa syy sitten sysissä tai sepissä, vallan käyttäjissä tai itse kansassa, joka koulutuksen ja tiedon valtavasta kasvusta huolimatta on käynyt yhä typerämmäksi.

       Siitä on tietenkin lähdettävä, että demokratia, kaikissa tähänastisissa muodoissaan on ollut ja on vajavainen järjestelmä, kuten kaikki ihmisen laatimat. Parhaiten toimiessaan se joka tapauksessa on tuottanut erinomaista jälkeä ja onkin syytä välillä vilkaista sen vanhoja ihanteita ja verrata niihin omaa käytäntöämme.

      Klassisen demokratian puolustuspuheen, toki antiikin kaupunkivaltion oloissa, piti aikoinaan Perikles ja sen johdosta palautan taas mieleen hänen puheensa, jonka esille tulevasta käännösongelmasta mielelläni kuulisin asiantuntijan mielipiteen.

    Tämän vanhan blogin loppuosa liittyy aikansa poliittiseen tilanteeseen, eikä ole sellaisenaan ajankohtainen. Koska en arvosta jälkiviisautta, panen nyt joka tapauksessa vielä senkin tähän mukaan:

 

maanantai 3. huhtikuuta 2023

Muuttuuko jokin?

 

Urhojansa kansanvalta työntää esiin kaikkialta

 

      Maassamme on vallinnut demokratia jo yli sata vuotta. Demokratiaa eli kansanvaltaa on määritelty monella tavoin. Sen joitakin muotoja on syystä halveksittu, mutta aina sitä on pidetty yksivallan ja jopa myös varsinaisen harvainvallan vastakohtana.

      Koska demokratia tässä mielessä voi toteutua lukemattomissa eri muodoissa ja milloin enemmän, milloin vähemmän vastata edes tuota perusvaatimusta, on sen keskeiseksi tehtäväksi joskus määritelty, että se on tapa vaihtaa johtajia äänestämällä.

       Muinaisen Ateenan demokratiaa pidettiin aikoinaan esikuvallisena, vaikka tiedämme, millaisia epäkohtia siihen kuului vaikkapa sikäli, että epäluuloinen ja herkkäuskoinen kansa saattoi ostrakismoksella karkottaa todelliset sankarinsa ja äänestää valtaan lurjuksia.

       Jotakin myös nykyisen demokratian perusarvoista lienee joka tapauksessa Perikles tavoittanut tunnetussa, Thukydideen sommittelemassa hautajaispuheessaan sodassa kaatuneille (tässä wikipedian mukaan):

Valtiotamme sanotaan demokratiaksi: siinä on päätösvalta kansalaisten enemmistöllä eikä vähemmistöllä. Yksityisiä riitoja ratkaistaessa ovat kaikki kansalaiset tasa-arvoisia lain edessä, mutta arvonanto, jota henkilö jostakin syystä saa osakseen, ei perustu [...] kansanluokkaan, vaan hänen persoonallisiin ansioihinsa. Köyhääkään miestä ei hänen vaatimaton säätynsä estä etenemästä virkauralla [...] Olemme vapaamielisiä julkisessa elämässämme ja kartamme myös kansalaistemme jokapäiväiseen elämään kuuluvan toiminnan epäluuloista urkkimista.

       Tämä wikipedian tarjoamasta suomalaisesta versiosta otettu kohta poikkeaa yllättäen merkittävästi englanninkielisestä versiosta, joka kuuluu seuraavasti:

       It is true that we are called a democracy, for the administration is in the hands of the many and not of the few. But while there exists equal justice to all and alike in their private disputes, the claim of excellence is also recognized; and when a citizen is in any way distinguished, he is preferred to the public service, not as a matter of privilege, but as the reward of merit. Neither is poverty an obstacle, but a man may benefit his country whatever the obscurity of his condition. There is no exclusiveness in our public life, and in our private business we are not suspicious of one another, nor angry with our neighbor if he does what he likes; we do not put on sour looks at him which, though harmless, are not pleasant. While we are thus unconstrained in our private business, a spirit of reverence pervades our public acts; we are prevented from doing wrong by respect for the authorities and for the laws, having a particular regard to those which are ordained for the protection of the injured as well as those unwritten laws which bring upon the transgressor of them the reprobation of the general sentiment.

        Kreikan taitoni ei riitä näiden kiinnostavien erojen selvittämiseen, mutta minua miellyttää englanninkielisen version muotoilu, jonka mukaan demokratiassa hallintoa hoitavat monet, eivätkä harvat.

       Milloin, jos koskaan, päätösvalta on kansalaisten enemmistöllä, on kiistanalainen asia. Mikäli enemmistö sentään edes voi vaihtaa niitä harvoja, jotka hallitsevat, on sillä jo olennainen merkitys, joka erottaa systeemin tyranniasta.

        Mikäli vielä kunnioitus valtaapitäviä kohtaan, eikä pelkkä pakko, estää meitä tekemästä väärin, voimme kiittää sekä itseämme, että poliittista järjestelmäämme, kuten Perikleskin kiitti omaansa.

       Pitäisikö sitten myös valtaapitävien kunnioittaa kansaa? Hallitusmuotomme mukaan valta kuuluu kansalle ja sitä saavat sen hallitsijat asemastaan kiittää. Kautta aikojen on kuitenkin ollut tapana, että kansaa, joka kaikki elättää ja tekee koko valtion ja sen mahdin mahdolliseksi, halveksitaan vallan kammareissa ja niiden liepeilläkin.

        Nykyisinä aikoina tuollainen asiain tila kannattaa ainakin salata, vaikka se olisi tottakin. Kansan ilmaisemasta mielipiteestä ei silti meikäläisessäkään demokratian inkarnaatiossa ole todellisuudessa tarvinnut paljon lukua pitää, koska sen manipulointi on nykymaailmassa helppoa, ainakin sille, jolla on joukkotiedotusvälineet hallussaan.

      Kenen hallussa ne ovat, en viitsi ruveta pohdiskelemaan. Kaipaisin asiasta kunnon tutkimusta, vaikka jo tieto toimittajien puoluekannoista on varmastikin tärkeä suuntaa antava tieto.

       Yhtä kaikki, valta maassamme ei ainakaan ole keskittynyt yhdelle henkilölle, vaikka ei se toki tasankaan ole jakautunut. Juuri tällaisella hetkellä, kansan enemmistön lausuttua mielipiteensä, on kuitenkin se harvinainen hetki, kun pitäisi kuunnella sitä.

         Äänioikeutetuista suomalaisista äänesti vain hiukan yli 70 prosenttia, mikä on sentään selvä enemmistö ja loput saavat tyytyä heidän päätöksiinsä, koskapa eivät itse vaivautuneet uurnille. Ehkä kannattaa sentään muistaa, ettei jokin 20 prosenttia äänestäneistä ole suinkaan vielä viidesosa kansasta. Ne, jotka nyt pääsevät hallintoa hoitamaan, saavat joka tapauksessa sentään mandaattinsa äänestäjiltä eivätkä peri sitä.

       Juuri nyt, hallitusta muodostettaessa, on siis se suuri totuuden hetki. Ketkä pääsevät valtaan?

       Meidän järjestelmässämme ei ole amerikkalaista spoils-systeemiä, jossa virat jaetaan voittajille ja voittaja saa kaiken. Meillä voittajia, kuten häviäjiä, on useampia. Nyt voittajia on paradoksaalisesti jopa hävinneessä hallituskoalitiossa. Joka tapauksessa kansan ääni kertoo, keitä se on halunnut kiittää ja keitä rangaista.

       On selvää, että edellisen vaalikauden hallituskoalitio ei voi jatkaa, mikäli kansan ääntä kunnioitetaan ja tuskin haluaisikaan.

       Hallinnut pääministeripuolue ei kuitenkaan hallituskumppaniensa tapaan hävinnyt vaaleissa, vaan jopa lisäsi kannatustaan. Tätä paradoksia voinee pitää uudentyyppisen, aivan irrationaalisen imagopolitiikan ilmauksena.

      Demareihin kuuluminen ei koskaan menneisyydessä ole ollut hienoa, saati houkutellut muotitietoisia naisia. Nyt on. Hienomman väen piirissä puolue on niin sanoakseni in vogue.

       Tuskin tämä varsinaisesti vain sitä tarkoittaa, että äänestäjien tyhmyys olisi lisääntynyt. Äänestämisessä vain alkaa yhä useammin olla pikemmin kysymys halusta identifioitua johonkin tahoon, kuin omien etujen ajamisesta.

      Sellaiseen on yhä enemmän varaa tai näin kuvitellaan olevan. Miljardien suruton kylväminen johonkin identiteettipolitiikkaan ei sureta lainkaan identiteettiäänestäjää. Tuntuu vain hienolta.

       Tämän kaikkea hyvää kaikille kannattavan eturientoisen puolueemme halu hallitukseen taitaa yhä olla selviö. Tosiasiahan on, että keskeisen tärkeää on päästä sinne hallitsevien joukkoon. Kansa on aina kyllin tyhmää palkitsemaan sen, joka osaa esiintyä suurena hyväntekijänä, tekipä se mitä tahansa.

       Mutta miten vaalien suurimatkin voittajat saataisiin hallitukseen? Millainen ohjelma voitaisiin tehdä? Sosialidemokraatit kyllä voisivat ilmeisesti tehdä mitä tahansa vanhaan tapaansa. Mutta ketkä suostuisivat sen kumppaneiksi? Tuolla puolueella näyttää olevan tappava syleily.

       Kansallinen koalitiopuolue, joka aikoinaan perustettiin nimenomaan suomalaiskansallista linjaa ajavia yhdistämään, ei ole ollut missään mielessä kansallinen enää vuosikymmeniin. Ehkä se siis olisikin valmis mihin tahansa?

       Amerikassa se sijoittuisi jonkinlaiseksi sosialistipuolueeksi ja sen epäkansallinen linja maahanmuuttokysymyksissä näyttää olevan sen ideologisia kulmakiviä. On turha mainitakaan, ettei perustamisen aikoihin aktuellia kielikuilua ruotsinkielisiin enää ole mutta eipä ole varauksellista asennetta edes englannin kielen suuntaan, päin vastoin.

       Koska puolue monella mittarilla saattaisi kuulua poliittisen kenttämme kaikkein epäkansallisimpiin, sopii kysyä, mitä arvoja se oikeastaan edustaa. Vastaus näyttää aika helpolta: it’s the money, stupid!

        Velkaahan saa rajattomasti, kuten erovuorissa oleva hallitus havaitsi, joten se tuskin voi olla todellinen kynnyskysymys. Puolueen puheenjohtaja väläytti, että sellainen olisi ilmasto. No, sehän lienee luonnostaan Suomen hallituksen hoidettavaksi lankeava kysymys ja sattumalta myös sopii demarien kunnianhimoiseen imagoon.

        Perussuomalaiset, joista on väen vängällä koetettu vääntää populistista ja äärioikeistolaista puoluetta (tahtoivat tai eivät…), edustaa selvästi kokoomukseen ja demareihin verrattuna vanhakantaista poliittista ajattelua, jossa maanläheiset palkansaajien ja pienyrittäjien toimeentulokysymykset liittyvät kansallisiin perinteisiin. Sellaisessa ei vain ole mitään glamouria eikä maailmaa halaavaa kunnianhimoa.

        Perussuomalaisten äänestäjäkunnassa on paljon niitä, joihin hienommat ihmiset varovat visusti assosioitumasta. 1980-luvun uudissanaa käyttääkseni kyseessä on junttien puolue. Voidaan puhua myös rahvaasta, rasvanahkaisista jne.

        Mutta toisin kuin muissa puolueissa, tämän puolueen ehdokkaista meni läpi myös intellektuelleja. Toki vasemmalla kovin moni perinteisesti identifioi itsensä intellektuelliksi ihan vain imagosyistä. Se tuntuu epäilemättä niissä piireissä hienolta, vaikka asiasta ei oikeastaan olisi mitään sen kummempaa näyttöä.

       Luulen kuitenkin, vasta alustavasti vaalituloksia silmäiltyäni, että intellektuelleja oli ehdokkaina nyt kovin vähän ja läpi meni tietenkin vielä paljon vähemmän. Yliopistolla hehkutettiin kovasti muutamaa ehdokasta, joiden äänisaaliit jäivät vähäisiksi. Perussuomalaisista läpi menivät sentään Teemu Keskisarja ja Jussi Halla-aho.

       Toki intellektuelli politiikassa on jonkinlainen elävä paradoksi. Onhan meillä näitä ollut, Jörn Donnerista Arvo Saloon ja jopa Kalevi Sorsaa ja erkki Tuomiojaa voinee pitää ainakin jonkin sortin intellektuelleina, vaikka poliittisen eläimen vaistot näyttävät heissä olleenkin vallitsevina.

       Intellektuellien huono puoli on, että he ajattelevat itse, mikä jokseenkin varmasti tuottaa tuskaa politiikassa. Siellähän lauman mukana meneminen on olennaista, ainakin eduskunnassa. Toisaalta he myös saattavat filosofoida ääneen, mitä demagogit aina heti käyttävät hyväkseen ja saavat tyhmät kauhun valtaan.

        Platonin mielestä filosofien eli sen ajan intellektuellien pitäisi olla hallitsijoina. Sellaista mahdollisuutta pelkään, sillä he saattaisivat hyvinkin taas kerran yrittää utopian perustamista maan päälle. Demokratia luultavasti kuitenkin pystyy sen estämään siinä aina ilmenevän maalaisjärkeä edustavan joukon ansiosta.

       Perikleen ajatuksia tulkiten, olisi varmaan ainakin toivottavaa, että sentään edes joihinkin kulttuurin avainasemiin, erityisesti virkoihin saataisiin intellektuelleja.

        Perikles väitti, että Ateenassa hallitsivat monet, eikä harvat. Kaikki on toki suhteellista. Aika harvat ne ovat, jotka sitä yhteistä konjakkiamme nauttivat koko kansan puolesta. Tärkeintä on, että kansaa edes sen verran kuunnellaan, että selvä muutos tuohon edelliseen nyt tapahtuu.

 

Valta ja vallan siirto Venäjällä

 

Uutta odotellessa

 

Arto Luukkanen, Venäjän vallanvaihdosten julma historia. Docendo 2026, 485

 

      Kun Neuvostoliitto romahti, loppui myös tutkimusta rahoittavien tahojen mielenkiinto Venäjään. Kun supervaltaa ei enää ollut, ei sitä ollut tarvis tutkiakaan.

     Neuvostoaikana oli ilmestynyt yhä uusia tutkimuksia ja sellaisina esiintyviä kompilaatioita, joissa selitettiin, miten Neuvostoliiton synty ylipäätään oli mahdollinen, ja mistä se oli saanut esikuvansa. Ajatus siitä, että kyseessä olisi vain vanhan Venäjän instituutioiden jatkuminen uudessa muodossa, ei aluksi saanut mitään vastakaikua, mutta löi läpi 1970-luvulla.

      Kun Venäjä nyt useimpien ihmeeksi taas nousi merkittäväksi voimatekijäksi ja pahaksi kansainvälisen politiikan häiriköksi, palautui kiinnostus siihen jälleen. Nyt on ajatus ikiaikaisesta ja muuttumattomasta Venäjästä tullut populaarikirjoittelun lähtökohdaksi ja korvaa yhä useammin yritykset aidosti tutkia, millainen Venäjän historia oikeastaan on ollut.

      Arto Luukkanen on pitkän linjan Venäjä-tutkija, joka aloitteli uraansa jo ennen Neuvostoliiton romahdusta ja on kirjoittanut paksun pinon erilaisia aihepiiriin liittyviä kirjoja.

      Totean heti, ettei Luukkanen mene yli siitä, missä aita on matalin, vaan toteaa aina silloin tällöin, ettei venäläisten julmuus ole mikään kaikkialla ilmenevä poikkeuksellinen piirre. Julmuutta riittää jokaisen maan historiassa, kun tarpeeksi kauas ja syvälle mennään. Sen sijaan paljon harvinaisempaa on lempeyden kultti, jonka tapaamme Venäjällä.

      Itse asiassa venäläiset on -etenkin Venäjällä- haluttu yhä uudelleen kuvata poikkeuksellisen lempeiksi ihmisiksi, joilla riittää myötätuntoa myös lyötyjä vihollisia kohtaan ja jotka säälivät Siperiaan marssivia ”onnettomia” ja lievittävät heidän kärsimyksiään parhaansa mukaan.

      1800-luvun slavofiilien ensimmäinen sukupolvi meni jopa niin pitkälle, että selitti koko Venäjän idean perustuvan rauhanomaiseen ihmisten yhteyteen, kun taas länsimaille oli tyypillistä väkivaltaisuus, johon koko niiden yhteiskunta perustui.

      Itse asiassa venäläiset eivät olleet itse perustaneet edes valtiota, pakotuskoneistoa, sen olivat heille tuoneet ulkopuolelta varjagit, eikä koko valtiolaitos ollut olemukseltaan venäläinen.

      Tähän ajatteluun sopi, että myös demokratiaa pidettiin olemukseltaan taisteluna. Siinähän ottivat yhteen eri mielipidesuunnat,  eikä asioita pyrittykään ratkaisemaan totuuden ja oikeuden mukaan, vaan sen mukaan, kuka sai eniten kannatusta. Puola oli tässä keskeisessä suhteessa länsimaa ja Venäjän vastakohta (ks. Vihavainen: Haun puolan valtiopäivät tulokset ).

      Lopputuloksena joka tapauksessa voi pitää, että Venäjän historiassa voidaan samanaikaisesti havaita sekä suurta väkivaltaisuutta, että myös ylitsevuotavaa armeliaisuutta, tai ainakin sen julistamista. Tämän Luukkanenkin toteaa.

      Mitä tulee itse vallanvaihdoksiin, joiden historia muodostaa vain pienen osan tästä kirjasta, niiden verisyys keskittyy toisaalta keskiajalle, Kiovan Rusin aikaan ja toisaalta mongolivallan ja uuden ajan alun valtataisteluihin ja kapinoihin.

      Venäläinen kapina on riehunnassaan ja vandalismissaan haluttu korottaa omaan, myyttiseen luokkaansa, kuten jo Puškin teki, mutta se muistuttaa kyllä hyvin paljon Euroopan talonpoikaissotia, joita keskiajalta lähtien oli joka maassa. Venäjällä ne tapahtuivat hieman myöhemmin, kuten myös Suomessa (Nuijasota).

       Venäjällä viimeinen tämän alan suurtapahtuma oli kansalaissota ja on kyllä arveltu myös Suomen vuoden 1918 tapahtumien sopivan saman otsikon alle. Marxilaisen luokkataistelun siitä saa vain väkivalloin vääntämällä.

     Mitä tulee Kiovan Rusin aikaan, joka nykyään halutaan usein varata vain Ukrainan historiaksi, sen ikuiset sisällissodat liittyivät poikkeukselliseen vallanperimysjärjestelmään, senioriteettiin.

      Siinä suuriruhtinaan arvo ei periytynyt vertikaalisesti, sukupolvelta seuraavalle, vaan horisontaalisesti: vanhin veli oli järjestyksessä ensimmäinen, sen jälkeen tulivat muut veljet ikäjärjestyksessä ja sitten vasta seuraavien sukupolvien edustajat.

      Mikäli jonkun ruhtinaan isä kuoli ehtimättä päästä Kiovan suuriruhtinaaksi, hänestä tuli izgoi -hylkiö ”jolla ei ollut sijaa Venäjän maassa”. Ei pelkästään vallanhimo, vaan myös pelko ajoi ruhtinaita ikuiseen keskinäiseen sotaan.

       Parin sadan vuoden jatkuva hajaannuksen ja keskinäisen taistelun aika oli ennen muuta tämän järjestelmän seurausta, ellemme nyt rupea kuvittelemaan, että ukrainalaiset olisivat olleet jotenkin poikkeuksellisen raakaa ja verenhimoista kansaa. Se on tarpeeton oletus.

      Novgorodin kauppiastasavallan tuhoaminen periinkin otteeseen, Iivana Julman suorittama pajarien tuhoaminen ja opritšnina: aivan uudenlainen hallitsemistapa, itse asiassa sota omaa maata vastaan, mahtuvat epäilemättä kirjan otsikon alle, samoin kuin sitten sekasorron aika, streltsien kapinat ja Pietari III:n ja Paavalin murhat.

     Mutta sen jälkeenhän valta on Venäjällä vaihtunut sangen hallitusti Aleksanteri II:n murhaa lukuun ottamatta ja johtajat ovat kuolleet luonnollisen kuoleman. Verrata voi vaikka Yhdysvaltoihin.
    Kirjassa on sangen paljon tietoa ja detaljeja muistakin asioista kuin vallanvaihdoksista. Itse asiassa viimemainitut muodostavakin alla puolet koko tarinasta, jonka oppiminen on kyllä hyödyllistä myös ns. keskivertolukijalle, jolla on takanaan vain koulukurssin tiedot aiheesta.

      Kirjan lopussa ystäväni Arto innostuu kovin runolliseen ja pitkälle menevään poliittiseen tulkintaan Venäjän tämän päivän tilanteesta ja kauhistuu ajatustakin siitä, että joku suomalainen keskustelisi Putinin kanssa.

      Nyt se joka tapauksessa on tapahtunut ja maailma seisoo yhä paikoillaan. Narsististen diktaattoreiden yleiseen tapaan Putin, joka mielikuvituksessaan on tavallisesta pikku nuuskijasta noussut ylivertaiseksi maansa historian ymmärtäjäksi ja maailmanhistorian tekijäksi, piti pitkän monologin, joka luultavasti oli myös tylsä.

      Samaahan harrasti esimerkiksi Hitler ja Erich Fromm onkin katsonut sellaisen erottamattomasti kuuluvan pahasti narsistisen ihmisen persoonaan. He eivät voi kyllikseen kuunnella omaa ääntään ja lausumiaan latteuksia, joissa historian syvin totuus heidän mielestään saa jalon ilmentymänsä ja he uskovat, että sen kuuleminen on lahja koko maailmalle.

      Mitä Venäjän vallansiirrossa tulee tapahtumaan, on tietenkin kaikille epäselvää. Tilanteen perusasioita on varmaankin hyödyllistä pohdiskella ja on niitä tässäkin kirjassa selostettu.

      Muutama seikka jää vaivaamaan tämän ilmeisesti innoituksen vallassa kirjoitetun kirjan sivuilla. Nostan esille vain yhden: Venäjällä ei ollut mitään sivilisaatiomissiota suomalaisiin nähden, toisin kuin kirjassa erheellisesti todetaan. Päin vastoin, aksiomaattinen lähtökohta myös ns. Suomen syöjillä oli aina Suomen kansan korkea sivistystaso, joka ilmeni muun muassa laajalle levinneenä luku- ja kirjoitustaitona, lukemattomina yhdistyksinä, sanomalehtinä talonpoikaistuvassa jne.

      ”Sivistyneet suomalaiset”, usein nimenomaan lainausmerkeissä kirjoitettuna, olivat silmätikkuna 1900-luvun alun mustasotnialaisille, jotka duumassa selittivät oman vaalipiirinsä kehnoa kansansivistystä sillä, että heidän, toisin kuin suomalaisten, oli osallistuttava suuriin valtakunnallisiin menoihin. Suomi kukoisti nimenomaan Venäjän ansiosta, sen loisena.

Ne, joilla on kaalia parrassaan

 

Izborskin isänmaalliset

 

     Izborskin klubilaisista on tullut aina silloin tällöin kirjoitettua (ks. Vihavainen: Haun izborskin klubi tulokset, tai esim. Vihavainen: Haun dugin tulokset ).

     Usein olen nimittänyt ryhmää ”hämärämiehiksi” tai ”lunatic fringeksi” ja mielestäni se sopiikin sille aika hyvin. Näin siitä huolimatta, että Venäjän ainoa sen hetkinen fysiikan nobelisti Alfjorovkin kuului klubiin. Kieltämättä siinä on mukana erilaisia aineksia.

     Kaikille yhteistä näyttää joka tapauksessa olleen ja olevan sellainen lännenvastaisuus, jota voisi nimittää viskeraaliseksi englannin kautta ymmärtämäämme latinaa käyttäen. Vastenmielisyys ei tule päästä, vaan sisuksista.

     Ei tässä lännen ja lännettymisen vastaisessa venäläisessä liikkeessä sellaisenaan tietysti mitään uutta ole. Siinä mielessä klubi jatkaa parin sadan vuoden ikäistä slavofilian traditiota, tällä kertaa erityisesti ”euraasialaisin” ja ”geopoliittisin” tunnuksin.

     Sen yhteydessä voidaan puhua venäläisestä chauvinismista, mutta se on ymmärrettävä imperialistiseksi, eikä puhtaasti kansalliseksi. Imperialismi, ”mantereen valtapiirin” herruus on kaikenkattava tavoite (ks. Vihavainen: Haun империя суши tulokset).

     Olennaista on myös oman, erityisen sivilisaation korostaminen ja sen asettaminen läntisen sivilisaation vastakohdaksi, kuten eilisessä Duginin haastattalussa (Vihavainen: Duginin haastattelu ) taas todettiin.

     On ymmärrettävää, ettei amerikkalainen sivilisaatio innosta moniakaan kansoja, mikä tuossa maassa on aina ollut mahdotonta ymmärtää. Kaikki maailman ihmiset vain eivät näe maanpäällistä paratiisiaan jossakin keskilännen tyylisessä piknik-illassa lihapatojen äärellä.

     Mitä izborskilaisiin tulee, he tietenkin näkevät oman, venäläisen sivilisaationsa korkeampana kuin läntisen, joka etenkin Euroopassa (Gayropa) ei ainoastaan harjoita itsetuhoista onanismiaan hedonististen tunnuksiensa alla, vaan vaatii kaikkia mukaan samaan rinkiin.

     Tämä on sangen lainomaisesti aiheuttanut vastarektion, joka kuuluu samaan joukkoon, kuin aikoinaan Saksan ja Japanin kulttuurinen nousu ”juutalaiseksi” katsttua anglosaksista hegemoniaa vastaan (ks. Vihavainen: Haun oksidentalismi tulokset ).

     Izborskilaisista moni on ilmeisesti ateisti, klubin puheenjohtaja Aleksandr Prohanov taas on ilmeinen uskonnollinen kiliasti, kyuten myös klubin muut prelaatit ja geopolitiikan guru Aleksandr Dugin, postmodernin kulttuurin taannoinen entusiasti, vaikuttaa tässä suhteessa kyyniseltä. Jokunen entinen KGB-kenraali on sen sijaan tässäkin piirissä briljeerannut uskonnollisuudellaan ja kaikki tietenkin ymmärtävät ortodoksisen kirkon merkityksen lännestä erottavana tekijänä.

      Eilinen Duginin haastattelu on siitä hyvä ja hyödyllinen, että haastateltu siinä esittää lyhyesti koko filosofiansa, jossa lännestä erottautumisen, geopoliittisen herruuspyrkimyksen ja uskonnon välineellisen käytön ohella tärkeää on valtiokeskeisyys, etatismi. Dugin näyttää juuri saaneen aikaan aiheesta kirjankin.

     Valtiokeskeisyys on tietenkin läntisen, liberaalin yksilökeskeisyyden vastakohta ja vanhaan slavofiiliseen traditioonkin kuuluu keskeisenä sobornost-periaate. Se tarkoittaa, että kansa hurskaasti ratkaisee asiat konsensuksella, mikä mahdollistaa oikeudenmukaisuuden, eikä sorru demokraattiseen äänestyspolitiikkaan, jossa taas ratkaisee enemmistö eli voima (ks. Vihavainen: Haun puolan valtiopäivät tulokset ).

      Oikeus näin ajateltuna on oikeutta totella totuutta ja oikeudenmukaisuutta ja alistua siihen vapaaehtoisesti. Käytännössä valtiokeskeisyyden suuria hetkiä ovat aina sodat. Sodan aikana kansakunta vetäytyy valtionsa ympärille ja tekee yksimielisyydestä korkeimman hyveen.

     Veneen keikuttajat pannaan kuriin tavalla tai toisella. Henkinen liikkuvuus kutistuu tietenkin minimiin ja julkinen sana vilisee älyllisiä limboja.

     Ei kannattane ihmetellä, että Venäjä on juuri nyt tällaisessa tilassa, mikä myös vastaa izborskilaisten tavotteita. On syytä huomata, että sama ilmiö, suuri älyllinen ja moraalinen regressio on vastaavasti tapahtunut myös meillä. Normaali kriittinen ajattelukin herättää julkisuudessa herkästi rajuja intohimoja ja suuri enemmistö pitää suunsa kiinni, mikäli sillä sattuisi olemaan omaperäisiä ajatuksia.

     Venäjäläisen sivilisaation erillisyys läntisestä (vrt. Vihavainen: Haun venäjän historian kirottu kysymys tulokset ) on yleisesti hyväksytty tosiasia, jonka panivat merkille niin Oswald Spengler kuin Samuel Huntington ja moni muukin. Venäjän länsimaisuuden tietty puolinaisuus ja sen 1900-luvun erillisyys lännestä ovat antaneet asialla runsaasti lisää uskottavuutta.

     Joillekin pyhä puolustussota kollektiivista länttä vastaan (onhan se nyt myös sitä) on ollut uskonsotaa ja Venäjää on nimitetty peräti koko ihmiskunnan viimeiseksi toivoksi. Jos se murtuu, pääsee saatanallisuus koko maailmassa itsevaltiaaksi.

     Aleksandr Prohanovin proosaruno Venäjästä kuvaa sitä, miten asia voidaan tässä suhteessa käsittää:

Александр Проханов: Мы — Богорусь | Изборский клуб. My- Bogorus, aloittaa Izborskin klubin puheenjohtaja: Me olemme Jumalvenäjä.

     Sen jälkeen seuraa venäläisen kulttuurin tiettyjen, kieltämättä useinkin sangen arvostettavien ja hienojen symbolien latelua, Dostojevskin Puškinin patsaan paljastustilaisuudessa vuonna 1880 pitämän puheen hengessä, jokseenkin omituista Jevgeni Oneginin Tatjanan ihastelua myöten.

     Toki se kaikki on ihan sallittua ja muistuttaa meitä siitä, että muuan maailmankirjallisuuden suurimmista neroista, Dostojevski nimitti venäläisiä ”jumalankantajakansaksi” (narod-bogonosets).

     Meistä tuo kaikki saattaa kuulostaa irvokkaalta typeryydeltä, joka on muuri yhtä vakuuttavaa kuin stalinistinen propaganda aikoinaan, mutta voimme tässä muistaa meillä sotien aikaan täysin vakavasti esitetyn ajatuksen Suomesta Jumalan valittuna kansana. Nythän sitä ei kannata esittää.

     Kannattaa muistaa, että tuolla paatoksella on syvät juurensa Venäjän historiassa ja kulttuurissa. Ne on nyt valjastettu raakaan sotaan, jolla on imperialistinen luonne ja jonka kansakunnan kohtalolla uhkapeliä pelaava entinen KGB-filuuri pani alulle.

    Emme hyväksy tuota sotaa, eikä moni täällä lännessä ole myöskään hyväksynyt edes ajatusta siitä, että Venäjä saisi jatkaa olemassa oloaan kulttuurisesti siitä selvästi poikkeavana valtiona, joka samalla ollisi jopa suurvalta.

     Saattaa hyvinkin jäydä niin, että Putinin armeijat lyödään niin perin pohjin, että uuden Venäjän on pakko liittyä lännen liberaaliseen yhteisöön tai sitten hiipua mitättömyyteen siitä erotettuna. Nyt molemmat vaihtoehdot ovat yhä auki, eikä kumpikaan vaikuta todennäköiseltä. Tässä perusteluksi riittänee yksi kirjainyhdistelmä: BRICS.

    Kun Mao otti vallanKiinassa, alettiin Amerikassa kysyä: Who lost China? Siihen ei vastaukseksi riitä, ettei kukaan, kun ei sitä koskaan omistettukaan.

     Venäjän kohdalla vaihtoehtona olisi ehkä kuitenkin voinut olla yhteistyökykyinen Venäjä, joka olisi voinut olla Euroopan strateginen kumppani: tarpeeksi vahva ollakseen sille hyödyllinen, mutta myös tarpeeksi pieni ollakseen sille vaaraton. Näinhän muuan merkittävä politiikan analyytikko aikoinaan pohdiskeli.

Katariina ja Kustaan sota II

 

Pietarista katsoen ja kuunnellen

 

Kun Napoleon tarjosi Suomea Aleksanteri I:lle, hän perusteli asiaa sillä, ettei Pietarin kaunottarien sitten tarvitsisi suloisista unistaan herätä ruotsalaisten tykkien jyrinään.

Kustaa III ei koskaan päässyt Pietariin, vaikka suurellisessa mielikuvituksessaan siitä haaveilikin, mutta ruotsalaisten laivatykkien jyrinä kyllä kuului Pietariin asti ja siellä saakka ilmeisesti haisi ruutikin kesällä 1790.

Katariinalla oli syytä huoleen, kun armeija oli lähetetty Turkkia vastaan ja Puolan suunnalla pidettyjä joukkoja näytti uhkaavan vaara Preussin taholta.

Venäjän laivasto epäonnistui Ruotsin laivaston tuhoamisessa Viipurinlahdella ja Nassau-Siegenin prinssin komentama saaristolaivasto kärsi vielä pian sen jälkeen Ruotsille rökäletappion.

Kesällä 1790 niin Ruotsi kuin Venäjäkin olivat kypsyneet rauhaan, vaikka sen solmiminen näytti aina välillä jäävän toteutumatta, kun toinen Värälässä neuvotteleva osapuoli jo pakkasi tavaransa ja aloitti poistumisen paikalta.

Rauha saatiin sentään syntymään, vieläpä ilman rajanmuutoksia ja Venäjän nöyryyttävää roolia Ruotsin hallitusmuodon takaajana, joka oli ollut kuulunut Turun rauhan asiakirjassa sovittuihin asioihin.

Sitä ennen tapahtui kaikenlaista ja niin keisarinna Katariina kuin hänen suosikkinsa ruhtinas Potjomkin vaihtoivat usein mielipiteitä Ruotsin rintamasta. Jälkimaalilman onneksi mielipiteiden vaihto tapahtui kirjeitse.

 

Tähän tapaan kirjoiteltiin:

Katariina ja Savo II

 

Katariina ja Potjomkin Kustaan sodasta II

 

Keisarinna Katariina huolehti kovin ruhtinas Potjomkinin terveydestä, eikä hänen omansakaan ollut aina oikein hyvä Kustaa III:n sodan aikana.

Potjomkin lopetti aina välillä kirjeensä sanoen olevansa yhä hengissä. Hänhän kuoli sitten vuonna 1791. Häntä vaivasi muun muassa kivulias kihti -kipeä varvas. Katariina epäli, että häneltä kätketään totuus ja kysyi, eikö ruhtinas itse asiassa ollutkin saanut varpaaseensa kuulan. Hänen vieressään ollut upseerihan oli hiljattain haavoittunut ja silloinhan sekin olisi voinut tapahtua.

Varmuuden vuoksi Katariina lähetti koko apteekkinsa, kuten hän asian ilmaisi, Potjomkinille. Itse Katariina joutui välillä vuoteenomaksi sappikivikohtauksen takia ja kärsi myös Pietaria koettelevasta helleaallosta, kun lämpötila nousi aina 40 asteeseen.

Ruotsalaisten laivojen tullessa Kronstadtin luo tulittamaan venäläisiä, haisi ruuti Pietarissa saakka ja Katariina sai aiheen todeta: Minäkin olen sitten haistanut ruutia! Myös Viipurin läpimurron aikoihin vuonna 1790 käytiin taisteluja sen verran lähellä, että ikkunat helisivät Kronstadtissa ja Oranienbaumissa, joissa keisarinna vieraili.

Serkkuunsa Kustaaseen Katariina oli sodan alkuvaiheissa niin suuttunut, ettei koskaan nimittänyt tätä korrektisti, vaan puhui ”kääpiösankarista” (fuflyg). Vasta sodan loppupuolella hän alkoi puhua Ruotsin kuninkaasta.

Vuonna 1788 Katariina kirjoitti, että Kustaan typeryydet ovat sanoin kuvaamattomia ja hänen valheensa ja parjauksensa loputtomia. Idioottimainen Ruotsin sota (duratskaja švedskaja vojna) tarjosi kyllä naurettavia kohtauksia ja se loppuisi ilmeisesti pian Ruotsin ja Suomen valtiopäivien ansiosta.

Venäjällä kansa oli yleisesti hyvin suutuksissaan Kustaalle, tiesi Katariina ja satoja vapaaehtoisia pyrki armeijaan päästäkseen tätä kurittamaan. Kuningasta haluttiin ruoskia (bit knutom).

Potjomkin oleskeli näinä vuosina etelässä, lähinnä Krimillä. Turkin kanssa käytävä sota oli suurimittaista, eikä sieltä liiennyt väkeä Suomen rintamalle. Myös Mustalla merellä toimi suuri laivasto, mutta syksyllä vuonna 1788 Katariina vielä haaveili siitä, että saisi Suomessa tilanteen hallintaansa ja voisi lähettää Itämeren laivaston Turkin vesille vielä samana syksynä.

Potjomkin kirjoitti merkille pantavasti Katariinalle 18.7. (vanhaa lukua), että hän oli aina sanonut, vaikka sitä kenties oli pidetty vitsinä, että kaikki suomalaiset (Venäjän puolella) oli hajotettava pitkin valtakuntaa ja koko alue tehtävä murroksin läpipääsemättömäksi. Silloin pääkaupunki olisi turvassa.

Tämä järjestely olisi Potjomkinin mielestä ollut vaihtoehto kalliille linnoituksille, jotka imivät paljon väkeä, mutta olivat tehottomia. Kuten tiedämme, Potjomkin puhui asiasta myöhemminkin Savonlinnan seudun osalta ja saamme kiittää luojaamme siitä, ettei Katariina innostunut asiasta. Kyseessä ei siis tosiaankaan ollut mikään vitsi.

Mitä tulee Anjalan liittoon ja Liikkalan kirjeeseen, ne tietenkin ilahduttivat Katariinaa, mutta hän halusi toimia varovasti ollakseen pilaamatta lupaavaa asiaa. Suomessa ja Ruotsissa oli saatava valtiopäivät kokoon ja niiden kanssa voitaisiin sitten solmia rauha. Mikäli tukeuduttaisiin vain aatelistoon, saisivat kuningas ja aatelittomat siitä vain syyn käydä sen kimppuun ja syyttää epäisänmaallisuudesta. Niinhän siinä juuri kävikin.

Muuten suomalaisiin tuli suhtautua huomaavaisesti ja sotavankeja piti kohdella mahdollisimman hyvin ja päästää sitten takaisin kertomaan kokemastaan. Suomi piti yrittää eristää Ruotsista laivaston avulla ja keskittää kaikki voimat sen valloittamiseen. Sen jälkeen sille piti antaa uusi hallitusmuoto säilyttäen kaikki nykyiset edut. Sen lisäksi piti antaa uusia, jotta kaikki säädyt vakuuttuisivat uuden tilanteen edullisuudesta. Kaikki piti aluksi pitää salassa ja sitten vasta antaa manifesti, jonka sisällöstä Katariina lupasi kertoa myöhemmin.

Vuoden 1789 keväällä Potjomkin neuvoi lähettämään Suomeen kasakkakenraali Denisovin kasakoineen, ruotsalaisille kovin vihastuneet kasakat tekisivät siellä vaikutuksen. Katariina piti neuvoa erinomaisena. Denisov toimisi Sprengtportenin neuvojen mukaan, selitti Potjomkin.

Michelsonin sotaretki, joka tunnetusti suuntautui Kyyrön kautta Mikkeliin ja sieltä eteenpäin ja jota täydensivät Savonlinnasta ja Puumalasta tunkeutuvat osastot, alkoi hyvin, tiedotettiin Katariinalle.

Mikkelissä jokin meni pieleen, mutta pian asia korjaantui, kertoi Katariina Potjomkinille. Sanaa Porrassalmi ei tässä yhteydessä tullut esille eikä sitä muutenkaan mainita suppeissa venäläisissä tämän sodan esityksissä. Sen sijaan niissä aina mainitaan Kärnäkosken (Kernikoski) taistelu.

Myöskään Parkumäki ei esiinnyt Katariinan ja Potjomkinin kirjeissä, vaikka tuo taistelu hyvinkin ansaitsee venäjänkielisen nimen sraženije tai bitva, joilla kutsutaan suuria taisteluita. Kyseessä ei ollut vain paikallinen kahakka -stytška tai shvatka. Ruotsin kaikissa kirkoissa laulettiin tuon voiton kunniaksi Te Deum laudamus.

Sulkavan vallannut Schultz mainitaan sen sijaan kyllä ja hänen kerrotaan saaneen saaliiksi kuormaston ja vallanneen kenttävarustuksen ilmeisesti juuri Sulkavalla. Sittemminhän hän kärsi tappion Parkumäellä, jossa haavoittui. Hänet korvasi Savonlinnaan tukeutuvien joukkojen päällikkönä Rimski-Korsakov, mutta ei Schultz potkuja saanut, vaan ylennyksen ja kunniamerkin ja siirtyi pian Viipurin varuskunnan komentajaksi.

Loppuvuodesta 1789 haluttiin Suomessa olevien joukkojen komentajaa ehdottomasti vaihtaa, ettei sama junnaaminen jatkuisi loputtomiin. Musin-Puškin oli kelvoton vetelys eivätkä muut juuri sen parempia. Kuitenkin päätettiin kunnioittaa virkaikää ja ylipäälliköksi tuli Kubanilta saakka Saltykov ja hänen alaisikseen kenraaliluutnantit Igelström ja Anhaltin prinssi. Jälkimmäisestä Katariina piti kovasti ja oli murheissaan, kun tämä sitten Valkealassa haavoittui kuolettavasti.

Hyviä kenraalimajureita Katariina pyysi myös lähettämään ja toivoi, että niiden joukossa olisi muitakin kuin saksalaisia.

Suomessa vallitsevaa epäjärjestystä kuvasi Katariinan mielestä se, että hän oli itse joutunut lähettämään Savonlinnaan suolaa Pietarista. Hän oli lähettänyt myös lihaa, mutta se sijoitettiin Viipuriin, jossa se hyödyttömästi mätäni. Nykyisen komentajan alaisuudessa kenraalitkin hulinoivat ja juonittelivat vapaasti.

Keväällä 1790 Potjomkin arveli, että Suomesta voitaisiin hyvin irrottaa jalkaväkirykmenttejä ja palauttaa sinne Valko-Venäjältä tuodut. Väkeä Suomessa riittävästi, jos sitä vain osattiin käyttää. Katariina oli samaa mieltä: Suomessa olevat komentajat eivät osanneet sotia eikä Katariinakaan pystynyt heistä niin sanotusti uusia leipomaan kuin taikinasta.

Vuonna 1790 havaittiin, että kuningas Kustaa oli hyvin toimelias. Katarinan kuvauksen mukaan hän poukkoili kuin tuleen sytytetty kissa. Tallinnassa Ruotsin laivasto kuitenkin kärsi tappion alivoimaisia venäläisiä vastaan. Samaa vertausta Katariina käytti myös Kustaasta tämän ollessa laivastonsa mukana saarrettuna Viipurin edustalla: ruotsalaiset eivät levänneet, vaan tekivät maihinnousuja ja yrittivät saada muonaa ja vettä, mutta huonostihan se sujui ja kovasti karkailtiin.

Kun Ruotsin molemmat laivastot jäivät Viipurinlahden ”hiirenloukkuun” kesällä 1790, Katariina riemuitsi. Ruotsalaiset murtautuivat sieltä sieltä pois suurin tappioin, joita aiheutti muun muassa omien polttolaivojen kanssa toheloiminen. Kuningas kuitenkin hävisi venäläisten näkyviltä oudosti. Kun hänen laivansa vallattiin, hän olikin jo siirtynyt toiseen ja sama toistui vielä uudelleen.

Saatiin kuitenkin kaapattua jopa kuninkaan aamiainen, joka käsitti kuusi korppua, savustettua hanhea ja kaksi ryyppylasillista vodkaa. Kuninkaan veli, Södermanlannin herttua pakeni runneltuine laivoineen Viaporiin.

Voitto Viipurin taistelussa oli suurenmoinen, totesi Katariina ja oli oikeassa. Itse asiassa taistelua voi jopa pitää suurempanakin, kuin sen pian seurannutta jälkinäytöstä, joka oli Ruotsinsalmen toinen meritaistelu. Siinähän Nassau-Siegenin prinssin johtama Venäjän saaristolaivasto tuhottiin täysin.

Katariinan mielialaan uusi taistelu tietenkin vaikutti masentavasti ja pahimmaksi asiaksi hän mainitsi suuret ihmismenetykset. Sen jälkeen kun myrsky tuhosi Venäjän Mustanmeren laivaston, ei mikään ollut niin pahoin murtanut keisarinnan sydäntä.

Ruotsinsalmen taistelun jälkeen tehtiin pian Värälässä ilman rajanmuutoksia rauha, jonka siellä allekirjoittivat paroni Igelström ja kamarijunkkari Armfelt, siellä taistelleita kenraaleita molemmat.

 Katariina arveli, että vain hänen oman tiukkuutensa takia ei siellä tehty mitään myönnytyksiä turkkilaisten hyväksi. ”Prrr! ne polutšili” (prrr! eivät saaneet) kirjoittaa Katariina hieman kryptisesti, kuvaten ilmeisesti voimasanaa kyseisellä kirjainyhdistelmällä.

Rauhalla oli kansainvälistä merkitystä myös sikäli, että se Katariinan arvion mukaan myös kaiketi harmitti Preussin kuningasta, joka oli Katariinan kanssa samoilla apajilla jakamassa Puolaa. Siellähän kohdattiin jatkuvasti vastarintaa. Nyt Venäjällä oli kädet vapaana pohjolasta ja valmius puhua kovemmalla äänellä Puolassa.

Tässä kirjeenvaihdossa, joka sinänsä on hyvin kiinnostava, eivät toki monet Katariinan mielenkiinnon kohteet tai kaikki muutkaan tärkeät asiat tule lainkaan mainituiksi. Yksi sellainen on Katariinan masennus Kärnäkosken-Partakosken-Valkealan epäonnisten operaatioiden takia.

Venäläisten epäonnistunut hyökkäys Puumalan Pirttimäellä, jonka Katariina tiettävästi itse käski tekemään, oli kosto ruotsalaisille keisarinnan kaukaisen sukulaisen ja ystävän, Anhaltin prinssin kuolemasta Kärnäkosken taistelussa. Prinssin kuolema kyllä mainitaan kirjeenvaihdossa.

 

Vanha lehti

 

Lehti

Antti Lizelius, Suomenkieliset Tieto-Sanomat. SKS 1959 (1775-1776), 192 s.

 

Suomenkielinen sanomalehdistö kehittyi hyvin hitaasti, kuten voi ymmärtää. Herrat harrastivat lehtiä ja julkaisivat niitä ruotsiksi (Tidningar utgifna af ett Sällskap i Åbo 1771- tai Om konsten att rätt behaga1782). Jo nimistäkin kuuli tai vähintäänkin luuli, ettei niillä ollut talonpojalle mitään annettavaa.

Ulkomailla oli lehtiä ilmestynyt jopa 1600-luvullakin ja jo Pietari Suuri oli jo perustanut sellaisen myös Venäjälle (Vedomosti, 1703). Oli niitä Ruotsin valtakunnassakin omia sekä vieraita, mutta Suomessa omien lehtien perustaminen ja kustantaminen osoittautui ennen 1800-lukua nihkeäksi. Sitten tulivatkin jo uudet ongelmat (vrt. Vihavainen: Haun pietari hannikainen tulokset).

Rovasti Antti Lizelius oli syntyjään tralonpoika ymmärsi kansan tarvitsevan valistusta. Hän yritti sitä levittää lyhytaikaiseksi jääneessä lehdessään. Kirkossakin tämä Mynämäen rovasti kuuluu saarnanneen jopa tuntikausia aiheesta maa-päärunain eli lyhyesti perunain viljely.

Lehdessään hän jatkoi samaa linjaa ja ensimmäinen artikkeli jokaisessa numerossa käsitteli huoneen-hallituksen eli talouden (hushåll) ”parantelemista ja avaroitsemista”.

Suomen talouden alkuajan historian kirjoittaja tietenkin joutui keksimään omasta päästään, mutta neuvot olivat usein hyviä ja tarpeellisia: esimerkiksi vasikoiden oli annettava imeä emonsa maitoa kuusi viikkoa ja vasta sitten vieroitettava. Elikot oli myös juotettava monta kertaa päivässä ja mielellään jätettävä niille koko ajan vettä juotavaksi.

Sangen tarpeellinen oli kaikille myös tieto siitä, miten vaivaishoito oli Mynämäellä järjestetty ja siitä rovasti kertoi seikkaperäisesti monessa numerossa. Hän oli ainakin sen asian tuntija.

Monenlaista lääkettä tarvitsivat myös ihmiset ja lehti antoi niiden reseptejä. Usein oli kyllä käytävä apteekissa ostamassa esimerkiksi viinikiveä, joka auttoi punatautiin. Tarkka hygienia oli myös tarpeen.

Yleistä kiinnostusta oli maantieteellä ja lehdessä selostettiin lähes koko Euroopan maat ja maakunnat ja kerrottiin monista paikoista hieman enemmänkin.

Karttoja ja kuvia oli ilmeisesti saatavissa vain kirjastoissa ja Turun Kuninkaallisen Akatemian entinen oppilas lienee käytännössä joutunut luottamaan muistiinsa, joka ei aina ollut ihan luotettava. Niinpä Kostantinopoli sijoitettiin Tonavan suulle. Yllättävämpää on, että Karjalan vaakunassa kerrottiin olevan kaksi toisiansa vastaan hakkaavaa käsivartta, joista yhdessä on kalpa ja toisessa vasama.

Oikeastaan vielä yllättävämpää on, että myös Turun rauhassa 1743 Venäjän puolelle jääneet Suomen osat mainitaan yhä osina Karjalaa, Savoa ja Uuttamaata: niin Viipuri, Lappeenranta, Hamina kuin Savonlinna. Toki mainitaan, että Kymmengårdin maakunta on yksi osa ”sekä Karjalan että Kexholmin kunnista. Ne muut osat näistä ovat nyt Venäjän alla”.

Tuo viimeksi mainittu asia ilmeisestri johtuu siitä, että Vanha Suomi tosiasiassa eleli enimmäkseen vielä vanhaan tapaansa ja venäläistä asutusta sinne oli tullut tuskin nimeksi. Vanhat Ruotsin laitkin oli vat voimassa, vieläpä niin, että Uudenkaupungin rauhassa liitetyllä alueella ne olivat vanha keskiaikainen maanlaki ja kaupunginlaki ja Turun rauhassa liitetyllä sen sijaan vuoden 1734 yleinen laki.

Uutisia oli jokaisessa numerossa otsikolla ”Uusia Sanomita”. Joskus uutiset olivat ympäripyöreitä ja lähteenä mainitaan vain, että ulkomailta tiedotetaan. Aiheena saattoi olla vain, että luullaan Euroopassa tänä vuonna tapahtuvan suuria mullistuksia.

Joskus uutisaiheena oli jokin omituinen tapaus vaikkapa siitä, miten piikatyttö oli pudonnut talon ikkunasta vaunujen päälle ja mennyt niiden sisään, onneksi kukaan ei tässä loukkaantunut.

Sen sijaan paljonkin väkeä luukkaantui maanjöristyksissä joita oli useita Ruotsissakin, tosin lieviä. Kummallisia luonniomiöitä ja salamaniskuja riitti ympäri maailmaa.

Amerikan vapaussota oli muuan teema, jota lehti valppaasti seurasi ja jossa oli dramaattisia käänteitä. Sen sijaan Espanjan ja Portugalin suhteiden jännittyminen ja taas lientyminen yhä uudelleen ei tuntunut johtavan mihinkään ratkaisuun.

Uutisissa kuvattiin myös intiaaneja: ”Ne raivokkaat ihmiset Amerikassa käyvät alastomina enimmiten, ja peittävät itsensä ainoastaan villaisella vaipalla: heillä on hopiainen renkas nenässä ja paljo koreutta korvissa, riippuin melkein olkapäihin asti. Heidän muotonsa ei ole juuri musta, vaan vasken kaltainen… He ovat vikkelät tekemän kaikkia kuin he näkevät. Heidän ihonsa on hienompi kuin sametti.”

Puolan valtiopäivät Varsovassa näyttivät sujuneen yleiseksi tyydytykseksi ja Puolan valtiohan oli tosiaan vielä olemassa, vaikka siellä olikin niin Venäjän, Preussin kuin Itävallan sotaväkeä.

Uutisissa oli aina myös pappisnimityksiä ja muitakin virkaan astumisia, joista rovasti sai kuulla ja antoi muillekin tiedoksi. Toki rovasti olikin varsinainen ajan tietotoimisto, joka kirkossa kuulutti kansalle tärkeät uutiset kruunun käskystä.

Tieto-Sanomien viehätyksen ajateltiin kai aika pitkälle olevan siinä, että se kertoi myös sellaisista asioista, joista yhteinen kansa ei saanut tietää juuri muuten kuin merimiesten ja muiden maailmaa kiertäneiden kertomista uutisista ja huhuista.

Pikkuruinen lehti oli ilmeisesti kuitenkin liian kallis tai tylsä saavuttaakseen suosiota talonpoikien keskuudessa. Sitä paitsi se nyt oli kuitenkin ilmeistä turhuutta. Hienolle rättipaperillekaan ei taidettu keksiä vielä käyttöä, vaikka olisihan se kelvannut vaikkapa pyssyn paperipatruunien käärimiseen. Mutta olihan metsästäjillä jo ruutisarvensakin. Ei silloin konsumerismissa eletty

Sittemmin alettiin kääriä tupakasta sätkiä ja vielä m1900-luvulla tiedetään Venäjällä, että talonpojille osoitetut lehdet käytännössä poltettiin sätkinä.

Puola ja demokratia

 

Ylpeys, demokratia ja Puola

 

Jos jokin asia on nykyään maassamme ja laajemminkin ”kollektiivisessa lännessä” kiistaton arvo, on se demokratia.

Kansan ääni on Jumalan ääni ja mikäli jotakin asiaa halutaan oikein perin pohjin moittia, sanotaan, ettei se ole demokraattista. Luulen, ettei useimmille tule edes mieleen ajatella, että demokraattisuus sinänsä voisi olla huono asia.

Näinhän ei asia ole aina ollut, eikä ole kaikkialla vieläkään. Demokratia ihanteena liittyy valistuksen ajan luonnonoikeuden periaatteen tunnustamiseen, mikä havainnollisesti ilmenee Yhdysvaltojen perustuslaista.

Kaiken keskellä kaiken mittana on ihminen tarpeineen ja tavoitteineen. Noihin jälkimmäisiin ajatellaan ilman muuta kuuluvan ”onnen”. Mitä muuta ihminen edes voisi tavoitella ja miksi? Eikö hän silloin jo poikkeaisi omasta luonnostaan?

Demokratian idea on kuitenkin perin juurin radikaali. Sen takana ovat valistuksen näkemykset rationaalisuudesta, jonka tulisi ihmistä ohjata. Ihmistä ja hänen onneaan suurempaa prinsiippiä ei tunnusteta. Jos Jumala olisi, olisi hänenkin pakko tunnustaa järki ja siihen perustuva moraalilaki.

Esimodernin länsimaisen yhteiskunnan kannalta tämä merkitsi kapinallisuutta, joka perustui ylpeyden syntiin. Evankeliumi tosin opetti, että ihmiset olivat Jumalan edessä yhtä arvokkaita syntyperästään riippumatta, mutta hänen edessään heidän arvonsa riippui siitä, tavoittelivatko he Jumalan tahdon toteuttamista vaiko sen sijaan omia päämääriään (”onni”).

En yritä ryhtyä ortodoksisen kirkon teologian ekspertiksi, mutta totean, että ainakin aatehistoriallisesti sen piirissä on ylpeyttä pidetty synneistä ensimmäisenä ja perustavimpana ja vastaavasti nöyryyttä hyveistä etummaisena.

Toki itse saatanakin edusti nimenomaan ylpeyttä. Hän nousi vastustamaan Herran tahtoa ja ne, jotka häntä seuraavat, jatkavat tuota traditiota.

Koko länsimaisen valistuksen perusidea oli siis saatanallinen venäläisten slavofiilien ensimmäisen, 1840-luvulla toimintansa aloittaneen sukupolven (Aksakovit, Homjakov, Kirejevskit) silmissä, kuten Nicholas Riasanovsky aatehistoriallisissa teoksissaan toteaa.

Aleksei Homjakovin historianfilosofiassa koko länsimainen (”kushilainen”) kulttuuri edustaa toista prinsiippiä kuin venäläinen (”iranilainen”). Sen nykyajassa ilmenevänä ytimenä on katolisuus, joka oli pesiytynyt myös Venäjän keisarikuntaan puolalaisuuden kautta.

Länsimaisuudelle ja siis myös puolalaisuudelle oli ominaista juuri tuo ihmisen ylpeydestä lähtevä kapinallisuus Luojaa ja hänen maanpäällisiä edustajiaan (keisaria) vastaan, mikä oli puolalaisuuden tunnus.

”Meidän ja teidän vapautenne puolesta” tuo puolalaisten iskulause nosti jumalallisen oikeudenmukaisuuden yläpuolelle ja niiden vastakohdaksi itse kuinkin yksilön pyyteet.

Kun kaikki riensivät niitä toteuttamaan, syntyi aito puolalaistyyppinen kaikkien sota kaikkia vastaan ja kun enemmistö voitti, se ei tarkoittanut sitä, että se olisi edustanut oikeudenmukaisuutta.

Enemmistövalta oli olemukseltaan pelkkää väkivaltaa, minkä Puolan valtiopäivät havainnollisesti osoittivat ”konfederaatioineen”.

Venäjällä ihmisten pyyteistä vapaa yksinvaltias sen sijaan saattoi toteuttaa Jumalan tahtoa ja hyvät alamaiset alistuivat siihen silloinkin, kun se oli vastoin heidän henkilökohtaisia etujaan. Totuutta ja oikeutta ei voitu saada selville äänestämällä ja enemmistöpäätöksillä. Siihen oli alistuttava yksimielisesti (sobornost).

Slavofiilisessa perinteessä, joka nykyään on Venäjällä kenties vankempi kuin koskaan, on suhtautuminen demokratiaan siis ollut periaatteellisen tuomitsevaa. Demokratian ja sen moraalisen kelvottomuuden esimerkkimaaksi taas on vanhastaan nostettu Puola.

Puolan aatelisdemokratia ei toki aikoinaan täyttänyt nykyaikaisen demokratian kriteereitä, mutta asian ydin olikin sen edustamassa periaatteessa.

Kiinnostavasti epädemokraattisuuden periaate (joka verhottiin ”todellisen” kansanvaltaisuuden valepukuun) kukoisti Venäjällä myös kommunistivallan aikana. Politbyroo teki salaisten istuntojensa päätökset aina yksimielisesti, ikään kuin slavofiilisen ”sobornostin” hengessä.

Jotta paradoksi olisi täydellinen, selitti slavofiilien suuri historiosofi Aleksei Homjakov, että venäläisyyden edustama ”iranilainen” prinsiippi olennoi nimenomaan vapautta ja väkivallattomuutta.

Länsimainen ”kushilaisuus” taas merkitsi mekaanisuutta ja pakonalaisuutta. Väkivalta oli koko länsimaisen yhteiskunnan perusta. Se ilmeni jo keskiajan ritarilaitoksessa, oka oli Venäjälle vieras, mutta Puolassa keskeinen osa yhteiskuntaa.

Ergo: itsevaltius luo pohjan todelliselle vapaudelle ja väkivallattomuudelle, demokratia sen sijaan edustaa niiden vastakohtaa…

Tässä muuan vanha blogi, jossa olen näitäkin asioita käsitellyt:

 

torstai 12. tammikuuta 2017

Puolan valtiopäivät

 

Puolan valtiopäivät

 

Koulun historiankurssista lienee ainakin jokaiselle vanhemman polven edustajalle jäänyt mieleen pienaateliston eli szlachtan nauttiman kultainen vapaus, joka halvaannutti päätöksenteon valtiopäivillä (Sejm). Koska jokainen oli vähintäänkin yhtä tasa-arvoinen kuin kuka tahansa toinenkin, oli hänellä oikeus esittää vetonsa mihin tahansa päätökseen.

Tämän seurauksena päätökset jäivät tekemättä. Sitä paitsi naapurimaat alkoivat sekaantua Puolan asioihin ja lopulta jakoivat sen kokonaan.

Ruotsin vapaudenajan valtiopäivillä oli samankaltaisia ongelmia, vaikka liberum veto olikin siellä tuntematon. Joka tapauksessa myös Ruotsissa kauhistuttiin ulkomaiden puuttumista maan asioihin -mitä tapahtui varsin avoimesti- ja pelättiin syystäkin maan jakamista. Kustaa III:n vallankaappaus vuonna 1772 saattoi pelastaa maan, ainakin toistaiseksi.

Puolassa löydettiin omaperäinen tapa saada asiat sujumaan. Kyseessä olivat konfederaatiot eli yhteenliittymät, jotka lupasivat tarvittaessa käyttää asevoimaa asiansa ajamiseen. Valtakunnan yhtenäisyyden kannalta tuokaan ratkaisu ei ollut kovin onnistunut.

Joka tapauksessa konfederaation idea vaikutti myös Ruotsissa. Anjalan liitto oli aivan ilmeinen konfederaatio kuningasta vastaan, vaikka Ruotsin yhteiskunta olikin kovin toisenlainen kuin Puolan.

Puolan valtiopäivät on käsite, jonka symbolinen merkitys on helppo ymmärtää. Kyseessä on kaikkien sota kaikkia vastaan yhteisestä edusta välittämättä.

Kaikki eivät kuitenkaan ole tuominneet vanhaa puolalaista systeemiä. Itse asiassa se oli aikansa demokraattisin, sillä szlachta oli varsin lukuisa ryhmä ja tasa-arvon vaatimus myös pienaatelille oli tuolloin aika radikaalia. Puolan valtiopäivät symbolisoivat myös kansanvaltaa ja vapautta ja jopa suvaitsevaisuutta.

Kaiketi puolalaisen systeemin toimimattomuus kuitenkin osoitti oikeaksi Aristoteleen ajatuksen kaikkien valtiomuotojen rappeutumisesta. Liiallinen demokraattisuus ja vapaus ilman keskinäistä luottamusta sai sortumaan konfederaatioihin ja houkutteli sitten myös naapurit pistämään lihoiksi koko heikon valtion.

Venäläisten slavofiilien piirissä puolalainen systeemi edusti länsimaalaisuutta paljaimmillaan. Vaikka puolalaiset olivat slaaveja, he olivat katolisuuden kautta tulleen länsimaalaisen prinsiipin (Homjakovilla kushilaisuus) saastuttamia. Puolalaiset patriootit katsoivat, että heidän kansansa oli kansojen kristus, slavofiilien mielestä se oli slaavilaisten kansojen juudas.

Me, jotka olemme tottuneet pitämään demokratiaa ilman muuta arvona sinänsä, emme kuka ties useinkaan tule ajatelleeksi, ettei se sinänsä sisällä esimerkiksi oikeudenmukaisuutta.

Itse asiassahan demokratia -esimerkiksi juuri siinä puhtaassa muodossa, kuin se ilmeni Puolan valtiopäivillä- merkitsi alastonta vetoamista vahvemman oikeuteen: kaikki ovat samanarvoisia, mutta meitä on enemmän, joten me määräämme. Viime kädessä päätökset tehtiin omaan etuun perustuen ja toteutettiin väkivallalla uhaten.

Oliko siis demokratia itse asiassa vain väkivallan yksi muoto? Mikäli enemmistöt päättivät asiat omaksi edukseen ja julistivat sen olevan oikeudenmukaisuutta, eikö se ollut pilkantekoa todellisesta, tasapuolisesta oikeudesta?

Slavofiilien vastaus oli myönteinen. Puolan valtiopäivien kaltaisen anarkian ja vahvemman oikeuden sijasta asiat tuli ratkaista ilman äänestystä, yksimielisesti. Puolalainen ylpeys ja röyhkeys, joka ajoi ihmisen näkemään vain oman etunsa, oli tukahdutettava nöyrtymällä jumalallisen oikeudenmukaisuuden edessä.

Yksimielisyys, joka tunnettiin nimellä sobornost, oli demokratiaa korkeampi periaate, sillä siinä ilmeni kristityn suurin hyve, nöyryys ja siinä ja vain siinä saattoi toteutua jumalallinen oikeudenmukaisuus.

Hupaisaa kyllä, vanha venäläinen idea siitä, ettei totuutta ja oikeutta voida löytää äänestämällä, toteutui sittemmin myös kommunistisessa puolueessa. Oikeastaan mikään marxilaisuuden pykälä ei olisi edellyttänyt keskuskomitealta tai sen politbyroolta yksimielisyyttä, mutta aina näiden historian kulkua ohjaavien etujoukkojen kerrottiin tehneen päätöksensä yksimielisesti.

Kukaties tämän ajateltiin lisäävän asian uskottavuutta joissakin vähemmän epäluuloisissa piireissä.

Slavofiilien vanhin sukupolvi ei ihaillut itsevaltiutta, mutta myöhemmin osoittautui, että heidän ajatuksiaan voitiin kaikin mokomin käyttää myös sen pönkittämiseen. Olihan itsevaltias asemansa puolesta vapaa päättämään asioista oikeudenmukaisuuden hengessä ilman mitään puoluesidonnaisuutta eli puolueellisuutta.

Niinpä demokratiaa voitiin pitää perusluonteeltaan puolalais-länsimaisena epävenäläisenä ja epäoikeudenmukaisena järjestelmänä, joka perustui väkivaltaan.

Todelliselle venäläisyydelle sen sijaan oli ominaista väkivallattomuus, joka ilmeni jo siinä, että itse valtio -väkivaltakoneisto- oli Venäjällä vierasta tuontitavaraa. Sehän tilattiin sinne kutsumalla varjagit, jotka tarvittaessa käyttivät tuota esivallan miekkaa. Sitäkin toki tarvittiin, ihmisten syntien tähden.

Venäjän historiassa on kiinnostavaa havaita, miten suurella innolla on ajoittain kielletty aivan ilmeisten asioiden olemassaolo. Sosialistinen valtio oli periaatteessa pitkä askel kapitalismista kohti vapautta ja kansandemokratioiden ystävyysliitto oli tietysti sekin täysin vapaaehtoinen.

Olennaista oli, että venäläisten instituutioiden nähtiin edustavan toisenlaista ja täydellisempää vapautta kuin läntisten, jotka olivat avoimesti vajavaisia ja raadollisia.

Kuten tiedämme, suuri joukko ihmisiä uskoi aikoinaan näihin tarinoihin. Osa teki niin asiantuntemattomuuttaan ja osa huolimatta siitä, mitä omilla silmillään näki.

Meillä on viime aikoina kirjoiteltu aika lailla Venäjän demokratian puutteista. Monen mielestä siellä ei ylipäätään ole minkäänlaista demokratiaa, vaan ainoastaan huonosti kätketty varkaiden ja huijarien valta, ellei pahempaa.

Älkäämme kuitenkaan antako sanojen viedä meitä mukanaan. Yhdysvalloissa vallitsee mielestämme ilman muuta demokratia, olipa sen toiminta kansan tahdon toteutumisen kannalta miten kurjaa tahansa. Myös Puolassa taidetaan uskoa demokratian vallitsevan, vaikka siellä merkittävä osa kansasta on asioista toista mieltä kuin monet läntiset toimittajat. Molemmissa maissa näyttää demokratia kuitenkin olevan vaarassa rappeutua.

Demokratia on herkkä asia, delo tonkoje, voisi venäjäksi sanoa. Puolan valtiopäivien arvostelijat olivat aikanaan oikeassa siinä, että kyseessä oli huono keino kansan tahdon toteuttamiseksi. Ellei maassa vallitse luja usko siihen, että demokratia viime kädessä parhaiten turvaa kaikkien oikeudet, on olemassa vaara sen rappeutumisesta.

Tällainen luottamus on ansaittava. Lienee mahdollista sanoa, että Suomessa demokratiaa on siinä määrin onnistuttu käyttämään myös äänestyksissä vähemmistöön jääneiden hyväksi, että se on lopulta nauttinut kaikkien piirien luottamusta.

Näin ei meilläkään ole ollut aina. Suuren kansanosan sulkeminen pois päätöksenteosta aiheutti aikanaan varsin jyrkkiä ristiriitoja ja parlamentarismin halveksijoita löytyi niin oikealta kuin vasemmalta.

Kuitenkin eduskunta ja demokratia, niin sanottuine ”lehmänkauppoineen” eli tekemällä tarpeellisia kompromisseja, onnistui aina säilyttämään arvovaltansa. Emme ole puolalaisia emmekä venäläisiä. Amerikkalaisia meistä ei toivottavasti tule.

Suurin ongelmamme lienee tällä hetkellä EU:n aiheuttama demokratiavaje. Tiedämme liiankin hyvin, ettei eduskuntamme pysty päättämään monista maamme kannalta keskeisistä asioista.

Tätä on vaikea korvata mitenkään. On erinomaista, ettei meillä ole tehty Ruotsin pahimpia virheitä eli suljettu peruskysymyksissä tyytymättömät päätöksenteon ulkopuolelle.

Herää silti kysymys, onko näissä oloissa mahdollista integroida parlamentarismin kannattajaksi se varsin huomattava joukko, joka on mainstreamin kanssa eri mieltä esimerkiksi EU- ja maahanmuuttopolitiikasta.

Asiaa ei ainakaan paranna se mediarummutus, jossa näiden mielipiteiden edustajat demonisoidaan sen sijaan, että heidän mielipiteilleen tunnustettaisiin niille kuuluva merkitys. Torikokousten järjestäminen omien mielipiteiden juhlimiseksi samanmielisten keskuudessa ei myöskään asiaa auta.

Vanhan sanonnan mukaan demokratia on jokapäiväinen kansanäänestys. Se voi aina hukata mandaattinsa ylenkatsomalla vähemmistöön jääviä äänestäjiä, silloin luottamus voi olla vaikea palauttaa. Liberum vetoon ei kukaan halunne meillä siirtyä.

Demokratia voi myös lakata toimimasta ja silti pysyä muodollisesti demokraattisena. Symbolisesti kiinnostava tässä suhteessa on EU:n ytimessä sijaitsevan monikulttuurisen Belgian tarina. Toinen klassinen tapaus ovat Puolan valtiopäivät 1700-luvulla.

Suomen eduskunnan arvovalta lienee vielä aika korkealla. Sitä kannattaa varjella ja varoa sen maineen menetystä.

 

Se suuri oikeustaistelu

 

Suuri myytti?

 

Aki Rasilainen, Porvoon valtiopäivien poiskirjoitettu historia. Miten Venäjän keisarit suhtautuivat Suomen valtiolliseen autonomiaan. Warelia 2024, 463 s.

 

1960-luvulla joukko nuoria tutkijoita kirjoitti Suomen autonomian ajan historian uuteen uskoon. Siihen kuuluivat ennen muuta Keijo Korhonen, Matti Klinge ja Osmo Jussila.

Aikakausien vaihtuessa myös niiden näkökulma menneisyyteen väistämättä muuttuu. Tuon ajan vanhemmat polvet, eritoten sotasukupolvi olivat nähneet Suomen ja Venäjän suhteet ennen muuta Suomen taisteluna oikeuksistaan ja Venäjän sortopolitiikkana, jossa loukattiin häikäilemättä lakia ja oikeutta. Näin ainakin jo Aleksanteri III:n ajasta lähtien.

Nuori polvi nosti sen sijaan esille aikakauden siunauksellisuuden: rauhan ja yhteistyön, Suomelle edullisen aseman omana taloudellisena alueenaan ja monien suomalaisten hyvän ja uskollisen palvelun Venäjän valtakunnassa. Suomalaisuusliikekin oli saanut tukea itseltään keisarilta.

Kyseessä oli niin sanottu tieteellisen paradigman muutos. Vanha näkemys idän ja lännen ikuisesta taistelusta ei enää vastannut uuden aikakauden tarpeita. Ei historia pelkkää sortoa ja vääryyttä ollut ja jos haluttiin etsiä nykyisen ajan historiallisia juuria, sopi mennä Snellmaniin saakka.

 Sprengtporteniakaan ei usein enää kavahdettu nostaa kansalliseksi merkkimieheksi. Suomen kansallinen suuri linja oli Suomen ja Venäjän ystävyyden linja.

Ei tämä merkinnyt historian vääristelyä, mikäli tutkimus tehtiin nuhteettomasti pelisääntöjen mukaan. Historiasta voitiin ja voidaan aina löytää monenlaista ja keskenään ristiriitaistakin ainesta.

Sodan jälkeen ja uuden rinnakkaiselopolitiikan aikana kysyntää oli molemminpuolisesti edullisen yhteistyö historialle. Suomi oli saanut palvella sellaisen näyteikkunana jo vuodesta 1863 saakka, kun Puolan kapina kukistettiin raa’asti ja Suomelle ja suomalaisuudelle sen sijaan jaettiin oikeuksia roppakaupalla. Nyt oli tilausta samanlaiselle politiikalle.

Vanha historioitsijasukupolvi suhtautui hyvin vastahakoisesti uusiin tulkintoihin, minkä sekä Osmo Jussila että Keijo Korhonen saivat väitellessään kokea. Klingen aihe oli turvallisemmin kotimainen ja vain sivusi keisarikunnan ja suuriruhtinaskunnan suhteita.

Osmo Jussilan väitöskirja” Suomen perustuslait venäläisten ja suomalaisten tulkintojen mukaan 1808-1863” ilmestyi vuonna 1969 ja läpäisi tarkastuksen rimaa hipoen.

Eino Jutikkala nimitti väittelijän asennetta jopa uustsaristiseksi: Jussila katsoi osoittaneensa, että niin sanotussa oikeustaistelussa suomalainen tulkinta ei itse asiassa ollutkaan se ilmeinen totuus, jota venäläiset suurvaltachauvinistit räikeästi loukkasivat. Itse asiassa venäläisten tukinta oli vahvempi.

Venäläisen tulkinnan mukaan Suomen suuriruhtinaskunnan asema perustui sotilaalliseen valloitukseen. Suomi oli voittomaa, jolle valloittaja, itsevaltias salli haluamansa määrän itsehallintoa. Porvoon niin sanotut valtiopäivät eivät olleet kahden valtioelimen kohtaaminen, jossa Suomen asema sovittiin, vaan pelkät maapäivät, seremonia, jonka funktiona oli uskollisuuden vakuuttaminen hallitsijalle.

Suomea ei siis luotu Porvoossa, vaan Haminassa, Ruotsin ja Venäjän rauhansopimuksessa, jossa Ruotsi luovutti Venäjälle tietyt sopimuksessa luetellut lääninsä.

Tämä näkemys on sen jälkeen ajan mittaan muodostunut suomalaisessa historiallisessa kirjallisuudessa ehdottomaksi dogmiksi ja tukeutunut kaikkiin yleisesityksiin ja oppikirjoihin, kuten Rasilainen esittää.

 Puhe Porvoon ”valtiopäivistä” on leimattu anakronismiksi ja jopa termi ”sortokaudet” on haluttu hävittää ja korvata ”yhtenäistämispolitiikalla” tai vastaavilla neutraaleilla ilmauksilla. Eiväthän venäläiset rikkoneet lakeja, vaan tulkitsivat niitä omalla tavallaan, joka itse asiassa oli pätevämpi kuin suomalaisten tulkinta.

Kun tässä nyt taas elämme murroskautta ja näkökulmat tuppaavat vaihtumaan, leimaamme Jussilan, Korhosen ja Klingen näkemykset helposti termillä ”suomettuminen”. Se on sopivan väljä ja epämääräinen termi, jonka käytön voi oikeuttaa vaikkapa sillä vanhalla pseudoargumentilla, että ”se lisää vettä venäläisen imperialismin myllyyn”.

Niinhän se toki tekeekin, mutta ei historian tutkimuksia ja tulkintoja voi arvostella sillä perusteella, mihin tarkoitukseen niitä voi käyttää. Jussila itse uskoi olevansa totuuden ja vain totuuden puolella. Muistan hänen joskus asettaneen vastakkain totuuden ja isänmaallisuuden ja kysyneen retorisesti ”rodina ili pravda?” -synnyinmaa vai totuus?

Tämä väitöskirjan perustuslakitukinta jäi Osmon (sinuttelen, kun oltiin kollegoita ja kavereita, hän opettaja, minä oppipoika) eräänlaiseksi fiksiksi ideaksi, joka säilyi myös hänen magnum opuksessaan ”Suomen suuriruhtinaskunta 1809-1917”, 2004.

Venäjän suurlähettiläs Rumjantsev innostui käännättämään kirjan myös venäjäksi ja Osmo sai Ystävyyden kunniamerkin. Asioista mitään ymmärtämättömät leimannevat jo tämän perusteella Jussilan lipeväksi venäläisten nuoleskelijaksi, joka hyvin sopii siihen suomettuneeseen joukkoon, joka valitettavasti oli ainakin toistaiseksi jäänyt meillä lustroimatta.

Ennen kuin rupean käsittelemään Rasilaisen kirjaa, joka todella on raskaan sarjan vyörytys Jussilan tulkintaa vastaan, totean, että rohkeampaa historiallisen totuuden esitaistelijaa kuin Osmo Jussila, en tästä maasta tunnekaan, vaikka Keijo Korhonen ja Tuomo Polvinen ansaitsevat myös tässä suhteessa korkeimmat arvosanat.

Osmolla oli kyllä oma marxilainen kautensa, joka sattui 1960-1970-lukujen vaihteeseen, jolloin hän kirjoitteli uutta marxilaista Suomen historiaansa, mutta hän tuli järkiinsä ja jätti kirjan julkaisematta. Tutustuminen venäläiseen historiankirjoitukseen osoitti hänelle, että marxilainen ote mahdollisti historian muusan täydellisen prostituoinnin, mikä naapurissa oli myös tapahtunut.

Kun V.V. Pohljobkinin kirja ”Suomi vihollisena ja ystävänä 1714-1967” ilmestyi vuonna 1969, moni tutkija suitsutti sitä tärkeänä marxilaisena puheenvuorona. Osmo teurasti kirjan Historiallisessa aikakauskirjassa ja osoitti, että se seurailee uskollisesti vanhojen venäläisten Suomen-syöjien linjauksia. Marxilaisuutta siinä oli korkeintaan koristeena.

1980-luvulla, kun Neuvostoliitto oli vielä voimissaan ja jokainen itseään kunnioittava journalisti teki parhaansa ollakseen YYA-hengessä kollegoitaan parempi tai ainakin nuhteeton, tuli Jussilan nimestä neuvostovastaisen häirikön synonyymi.

Keskeistä tämän maineen saamisessa oli pieni kirja ”Terijoen hallitus 1939-1940”, (1985), jossa kirjoittaja osoitti, että kyseessä oli Neuvostoliiton hyökkäyksen keskeinen tukipylväs, eikä mikään erikoisuus, joka joutaa merkityksettömänä painua pois historiallisesta muistista. Jussilan mukaan Terijoen hallitus myös noudatti yleistä Neuvostoliiton laajenemissotien kaavaa: se oli ikään kuin kuormastoon kuuluva laitos, jollainen pystytettiin kaikkiin valloitettaviin maihin todistamaan, ettei niitä lainkaan valloitettu, vaan autettiin.

Skandaalin määrää on vaikea kuvailla ja luulenpa, että juuri nyt kannattaisi tutkia tämän teoksen ja muunkin Osmo Jussilan tämän kauden kirjoittelun vastaanottoa.

 Kaikki olivat pöyristyneitä, ei pelkästään maanpetturuuteen itsensä vakaasti ja ennustettavasti ankkuroinut Tiedonantaja, vaan aivan kaikki julkisuudessa esiintyneet, ns. laatumediasta iltapäivälehtiin saakka. En muista poikkeuksia. Ehkä joku muistaa?

Tilanne oli hieman sama kuin uskonnon kanssa. Tietyssä vaiheessa kansa lakkaa uskomasta, mutta kunnioittaa kuitenkin perinnäistapoja ja varoo julkisesti loukkaamasta niitä. Se, joka korottaa äänensä ja kertoo pyytämättä totuuden, leimataan häiriköksi, joka suotta on ruvennut rettelöimään kaikkien vahingoksi.

Kuitenkin kyseessä oli muuan lähihistorian keskeinen perusasia. Se kuului juuri niihin, joista Paasikivi sanoi, että jos niistä vaietaan ja ne kerrotaan väärin, se tuhoaa kansamme sielun. Juuri sitä vastaan Jussila uskalsi nousta ja oli täysin omaa luokkaansa historiallisen totuuden puolustajana seurauksista välittämättä.

Silti hän piti loppuun saakka kiinni tukinnastaan Suomen perustuslakien luonteesta. Mistä moinen saattoi johtua? Venäjän mielistelystä, pelkuruudesta tai epärehellisyydestä nyt ei ainakaan.

Sitä katsokaamme myöhemmin ja eritoten Rasiaisen argumentointia ja näkemyksiä näistä asioista.