Se suuri oikeustaistelu

 

Suuri myytti?

 

Aki Rasilainen, Porvoon valtiopäivien poiskirjoitettu historia. Miten Venäjän keisarit suhtautuivat Suomen valtiolliseen autonomiaan. Warelia 2024, 463 s.

 

1960-luvulla joukko nuoria tutkijoita kirjoitti Suomen autonomian ajan historian uuteen uskoon. Siihen kuuluivat ennen muuta Keijo Korhonen, Matti Klinge ja Osmo Jussila.

Aikakausien vaihtuessa myös niiden näkökulma menneisyyteen väistämättä muuttuu. Tuon ajan vanhemmat polvet, eritoten sotasukupolvi olivat nähneet Suomen ja Venäjän suhteet ennen muuta Suomen taisteluna oikeuksistaan ja Venäjän sortopolitiikkana, jossa loukattiin häikäilemättä lakia ja oikeutta. Näin ainakin jo Aleksanteri III:n ajasta lähtien.

Nuori polvi nosti sen sijaan esille aikakauden siunauksellisuuden: rauhan ja yhteistyön, Suomelle edullisen aseman omana taloudellisena alueenaan ja monien suomalaisten hyvän ja uskollisen palvelun Venäjän valtakunnassa. Suomalaisuusliikekin oli saanut tukea itseltään keisarilta.

Kyseessä oli niin sanottu tieteellisen paradigman muutos. Vanha näkemys idän ja lännen ikuisesta taistelusta ei enää vastannut uuden aikakauden tarpeita. Ei historia pelkkää sortoa ja vääryyttä ollut ja jos haluttiin etsiä nykyisen ajan historiallisia juuria, sopi mennä Snellmaniin saakka.

 Sprengtporteniakaan ei usein enää kavahdettu nostaa kansalliseksi merkkimieheksi. Suomen kansallinen suuri linja oli Suomen ja Venäjän ystävyyden linja.

Ei tämä merkinnyt historian vääristelyä, mikäli tutkimus tehtiin nuhteettomasti pelisääntöjen mukaan. Historiasta voitiin ja voidaan aina löytää monenlaista ja keskenään ristiriitaistakin ainesta.

Sodan jälkeen ja uuden rinnakkaiselopolitiikan aikana kysyntää oli molemminpuolisesti edullisen yhteistyö historialle. Suomi oli saanut palvella sellaisen näyteikkunana jo vuodesta 1863 saakka, kun Puolan kapina kukistettiin raa’asti ja Suomelle ja suomalaisuudelle sen sijaan jaettiin oikeuksia roppakaupalla. Nyt oli tilausta samanlaiselle politiikalle.

Vanha historioitsijasukupolvi suhtautui hyvin vastahakoisesti uusiin tulkintoihin, minkä sekä Osmo Jussila että Keijo Korhonen saivat väitellessään kokea. Klingen aihe oli turvallisemmin kotimainen ja vain sivusi keisarikunnan ja suuriruhtinaskunnan suhteita.

Osmo Jussilan väitöskirja” Suomen perustuslait venäläisten ja suomalaisten tulkintojen mukaan 1808-1863” ilmestyi vuonna 1969 ja läpäisi tarkastuksen rimaa hipoen.

Eino Jutikkala nimitti väittelijän asennetta jopa uustsaristiseksi: Jussila katsoi osoittaneensa, että niin sanotussa oikeustaistelussa suomalainen tulkinta ei itse asiassa ollutkaan se ilmeinen totuus, jota venäläiset suurvaltachauvinistit räikeästi loukkasivat. Itse asiassa venäläisten tukinta oli vahvempi.

Venäläisen tulkinnan mukaan Suomen suuriruhtinaskunnan asema perustui sotilaalliseen valloitukseen. Suomi oli voittomaa, jolle valloittaja, itsevaltias salli haluamansa määrän itsehallintoa. Porvoon niin sanotut valtiopäivät eivät olleet kahden valtioelimen kohtaaminen, jossa Suomen asema sovittiin, vaan pelkät maapäivät, seremonia, jonka funktiona oli uskollisuuden vakuuttaminen hallitsijalle.

Suomea ei siis luotu Porvoossa, vaan Haminassa, Ruotsin ja Venäjän rauhansopimuksessa, jossa Ruotsi luovutti Venäjälle tietyt sopimuksessa luetellut lääninsä.

Tämä näkemys on sen jälkeen ajan mittaan muodostunut suomalaisessa historiallisessa kirjallisuudessa ehdottomaksi dogmiksi ja tukeutunut kaikkiin yleisesityksiin ja oppikirjoihin, kuten Rasilainen esittää.

 Puhe Porvoon ”valtiopäivistä” on leimattu anakronismiksi ja jopa termi ”sortokaudet” on haluttu hävittää ja korvata ”yhtenäistämispolitiikalla” tai vastaavilla neutraaleilla ilmauksilla. Eiväthän venäläiset rikkoneet lakeja, vaan tulkitsivat niitä omalla tavallaan, joka itse asiassa oli pätevämpi kuin suomalaisten tulkinta.

Kun tässä nyt taas elämme murroskautta ja näkökulmat tuppaavat vaihtumaan, leimaamme Jussilan, Korhosen ja Klingen näkemykset helposti termillä ”suomettuminen”. Se on sopivan väljä ja epämääräinen termi, jonka käytön voi oikeuttaa vaikkapa sillä vanhalla pseudoargumentilla, että ”se lisää vettä venäläisen imperialismin myllyyn”.

Niinhän se toki tekeekin, mutta ei historian tutkimuksia ja tulkintoja voi arvostella sillä perusteella, mihin tarkoitukseen niitä voi käyttää. Jussila itse uskoi olevansa totuuden ja vain totuuden puolella. Muistan hänen joskus asettaneen vastakkain totuuden ja isänmaallisuuden ja kysyneen retorisesti ”rodina ili pravda?” -synnyinmaa vai totuus?

Tämä väitöskirjan perustuslakitukinta jäi Osmon (sinuttelen, kun oltiin kollegoita ja kavereita, hän opettaja, minä oppipoika) eräänlaiseksi fiksiksi ideaksi, joka säilyi myös hänen magnum opuksessaan ”Suomen suuriruhtinaskunta 1809-1917”, 2004.

Venäjän suurlähettiläs Rumjantsev innostui käännättämään kirjan myös venäjäksi ja Osmo sai Ystävyyden kunniamerkin. Asioista mitään ymmärtämättömät leimannevat jo tämän perusteella Jussilan lipeväksi venäläisten nuoleskelijaksi, joka hyvin sopii siihen suomettuneeseen joukkoon, joka valitettavasti oli ainakin toistaiseksi jäänyt meillä lustroimatta.

Ennen kuin rupean käsittelemään Rasilaisen kirjaa, joka todella on raskaan sarjan vyörytys Jussilan tulkintaa vastaan, totean, että rohkeampaa historiallisen totuuden esitaistelijaa kuin Osmo Jussila, en tästä maasta tunnekaan, vaikka Keijo Korhonen ja Tuomo Polvinen ansaitsevat myös tässä suhteessa korkeimmat arvosanat.

Osmolla oli kyllä oma marxilainen kautensa, joka sattui 1960-1970-lukujen vaihteeseen, jolloin hän kirjoitteli uutta marxilaista Suomen historiaansa, mutta hän tuli järkiinsä ja jätti kirjan julkaisematta. Tutustuminen venäläiseen historiankirjoitukseen osoitti hänelle, että marxilainen ote mahdollisti historian muusan täydellisen prostituoinnin, mikä naapurissa oli myös tapahtunut.

Kun V.V. Pohljobkinin kirja ”Suomi vihollisena ja ystävänä 1714-1967” ilmestyi vuonna 1969, moni tutkija suitsutti sitä tärkeänä marxilaisena puheenvuorona. Osmo teurasti kirjan Historiallisessa aikakauskirjassa ja osoitti, että se seurailee uskollisesti vanhojen venäläisten Suomen-syöjien linjauksia. Marxilaisuutta siinä oli korkeintaan koristeena.

1980-luvulla, kun Neuvostoliitto oli vielä voimissaan ja jokainen itseään kunnioittava journalisti teki parhaansa ollakseen YYA-hengessä kollegoitaan parempi tai ainakin nuhteeton, tuli Jussilan nimestä neuvostovastaisen häirikön synonyymi.

Keskeistä tämän maineen saamisessa oli pieni kirja ”Terijoen hallitus 1939-1940”, (1985), jossa kirjoittaja osoitti, että kyseessä oli Neuvostoliiton hyökkäyksen keskeinen tukipylväs, eikä mikään erikoisuus, joka joutaa merkityksettömänä painua pois historiallisesta muistista. Jussilan mukaan Terijoen hallitus myös noudatti yleistä Neuvostoliiton laajenemissotien kaavaa: se oli ikään kuin kuormastoon kuuluva laitos, jollainen pystytettiin kaikkiin valloitettaviin maihin todistamaan, ettei niitä lainkaan valloitettu, vaan autettiin.

Skandaalin määrää on vaikea kuvailla ja luulenpa, että juuri nyt kannattaisi tutkia tämän teoksen ja muunkin Osmo Jussilan tämän kauden kirjoittelun vastaanottoa.

 Kaikki olivat pöyristyneitä, ei pelkästään maanpetturuuteen itsensä vakaasti ja ennustettavasti ankkuroinut Tiedonantaja, vaan aivan kaikki julkisuudessa esiintyneet, ns. laatumediasta iltapäivälehtiin saakka. En muista poikkeuksia. Ehkä joku muistaa?

Tilanne oli hieman sama kuin uskonnon kanssa. Tietyssä vaiheessa kansa lakkaa uskomasta, mutta kunnioittaa kuitenkin perinnäistapoja ja varoo julkisesti loukkaamasta niitä. Se, joka korottaa äänensä ja kertoo pyytämättä totuuden, leimataan häiriköksi, joka suotta on ruvennut rettelöimään kaikkien vahingoksi.

Kuitenkin kyseessä oli muuan lähihistorian keskeinen perusasia. Se kuului juuri niihin, joista Paasikivi sanoi, että jos niistä vaietaan ja ne kerrotaan väärin, se tuhoaa kansamme sielun. Juuri sitä vastaan Jussila uskalsi nousta ja oli täysin omaa luokkaansa historiallisen totuuden puolustajana seurauksista välittämättä.

Silti hän piti loppuun saakka kiinni tukinnastaan Suomen perustuslakien luonteesta. Mistä moinen saattoi johtua? Venäjän mielistelystä, pelkuruudesta tai epärehellisyydestä nyt ei ainakaan.

Sitä katsokaamme myöhemmin ja eritoten Rasiaisen argumentointia ja näkemyksiä näistä asioista.