Venäjästä ja "lännen" synnystä vielä

 

Kiistaa ”Lännen” synnystä ja merkityksestä

 

     The New York Review of Booksin 18.12.2025 päivätyssä numerossa Juri Sljozkin (Yuri Slezkine) kirjoitti kiinnostavan esseen erään Georgios Varouxakisin kirjasta ”The West: The History of an Idea”.

     Essee oli siis hyvin kiinnostava ja julkaisen sen johdosta kirjottamani ja 9.12.2026  julkaistun blogin kohta tässä uudelleen. Slezkinin essee nimittäin provosoi kaksi pitkää kommenttia ja vielä pitemmän kirjoittajan oman vastauksen, jotka on julkaistu NYRB:n 23.4.2026 päivätyssä numerossa, joka tupsahti postiluukustani eilen.

     Sanoisinpa, että tässä on jo nostalgian makua näinä ”reaaliajassa” tapahtuvien höläyttelyjen ja möläyttelyjen aikoina. Toki myös eri alojen ammattilehdissä saattaa mennä vuosikin, ennen kuin johonkin puheenvuoroon saadaan vastaus, mutta se onkin sitten kunnolla punnittu ja perusteltu.

     Mutta nyt siis koko kiistan alkuun, joka ei niinkään ole Varouxakisin kirja, vaan siitä ja sen ideasta kirjoitettu arvosteluessee. Huomautan, että olen seurannut Slezkinen kirjoittelua jo kauan (ks. Vihavainen: Haun sljozkin tulokset ) ja että hän kuuluu noihin kuvia kumartelemattomiin intellektuelleihin, jollaiset omassa maassamme loistavat poissaolollaan.

     Tulkoon mainituksi, että tämä kirja-arvostelua on pidetty niin tärkeänä, että se mainitaan myös Slezkineä esittelevässä Wikipedia-artikkelissa jopa ensimmäisenä.

     Mutta ensin siis tuo vanha blogi, joka sinänsä puutteellisesti johdattaa arvostelijoiden esille ottamaan aiheeseen:

Tiistai 9. joulukuuta 2025

Takana länttä ja Eurooppaa

 

Euroopan outo kohtalo

 

Yuri Slezkine, Why ”The West”? New York Review of Books, December 18, 2025

 

     The New York Review of Books (NYRB) on ollut yksi maailman parhaina pidettyjä kulttuurilehtiä tai ainakin vaikutusvaltaisimpia.

     Sen kirjoittajissa ja aihepiireissä näkyy vahvasti New Yorkin juutalaisten vaikutus ja jos tästä maailmasta etsitään merkittäviä intellektuelleja, nousee tämä miljöö ehdottomasti keskiöön.

     Tosin tätäkin lehteä ravisteli skandaali jokunen vuosi sitten, kun ansiokas päätoimittaja Ian Buruma sai potkut, joiden syynä näytti olevan ”poliittinen korrektius”. Intellektuellien lehdelle moinen häpeä on sanoin kuivaamaton ja sen ilmeinen syy yritettiin kiivaasti kieltää. (ks. Vihavainen: Haun nyrb tulokset ).

     Joka tapauksessa näyttää siltä, että se todella kiinnostava kirjoittajajoukko, joka menneinä vuosikymmeninä aina kansoitti NYRB:n sivut, olisi kovasti harventunut. Protestin Buruman polesta esittivät muun muassa Neal Ascherson, Anne Applebaum, Orlando Figes, Mark Lilla, Avishai Margalit, George Soros ja monia muita.

     Itse tilasin lehteä 1970-luulta lähtien kai kolmisen vuosikymmentä, kunnes kyllästyin ja pidin kymmenen vuoden tauon. Nyt se on taas parin vuoden ajan kolahdellut postiluukusta ja on siinä joka numerossa aina jokin artikkeli lukemisen arvoinen.

     Yuri Slezkinestä olen ennenkin kirjoittanut. Hän on alun perin Venäjän juutalaisia ja on kirjoittanut kiinnostavia kirjoja sekä Venäjästä että juutalaisista (The Jewish Century, vrt. esim. Vihavainen: Haun slezkine tulokset).

     ”Slezkine” on tietenkin nimen ”Sljozkin” (Слезкин) ranskalainen muoto, jollainen venäläisten passeissa aina oli vielä 1990-luvulle saakka. Nyttemminhän on siirrytty englantilaiseen translitterointiin.

     Luulen, että sekä juutalaisuus, että menneisyys Moskovan valtionyliopiston, MGU:n professorina edesauttavat sitä hänen tärkeää ominaisuuttaan, ettei hän piittaa pätkääkään kaiken maailman poliittisista korrektiuksista, vaan pystyy katsomaan aikakausien muotipelleilyjä ulkokohtaisesti.

     Hänen kirjoituksensa otsikossa kysytään, miksi oli/on olemassa käsite ”länsi/läntisyys”? Hän antaa siihen vastauksenkin heti -se johtuu Venäjästä.

     Kirjoittajan varsinaisena aiheena on tässä esseessä erään Georgios Varouxakisin kirja ”The West: The History of an Idea”, ja ymmärrän, että tämä Venäjän ottaminen selittäjäksi on myös tuon kirjan kirjoittajan kanta.

     1700-luvun lopulle tultaessa latinalaisesta kristikunnasta oli tullut ”Eurooppa”, joka ulottui Pietariin saakka, mutta useimmat eurooppalaiset eivät katsoneet, että Venäjä kuuluisi heidän joukkoonsa.

     Rooman imperiumin hajottua se jakaantui itäiseen ja läntiseen osaan. Bysanttilaiset nimittivät itseään ”roomalaisiksi”, vaikka muut käyttivät heistä nimitystä ”kreikkalaiset”. Läntisessä osassa taas asuivat ”latinalaiset” tai frankit.

     Siihen aikaan Eurooppa jakaantui pohjoisen ja etelään, mutta ei itään ja länteen. Itää ei laskettu kuuluvaksi Eurooppaan, eikä ”länsimaalaisuutta” tarvittu. Venäjä ei voi myöskään laskea aidosti polveutuvansa Bysantista samassa mielessä kuin länsi Roomasta.

     Asiat alkoivat muuttua vuoden 1812 ns. ”Isänmaallisen soodan” aikana. Sen tuloksena ja vähän aiemminkin Venäjään liitettiin läntisiä alueita Varsovan herttuakunta ja Suomi. Jo Suuressa Pohjan sodassa oli liitetty hyvin paljon Venäjälle virkamiehiä ja ”läntisyyttä” tuottanut Baltia, mitä kirjoittaja ei mainitse.

     Muuten, kuriositeettina todettakoon, että tässä artikkelissa mainitaan Kalevala kaksikin kertaa, muun muassa siinä ominaisuudessa, että se innoitti Longfellowta yrittämään amerikkalaisen eepoksen, Hiawathan, luomista.

     Kirjoittaja ja kirjailija käsittelevät laajasti eri auktoriteettien näkemyksiä Venäjästä ja Lännestä. Merkittäviä ajattelijoita tässä suhteessa olivat paitsi markiisi de Custine, myös esimerkiksi Auguste Comte ja Friedrich Nietzsche. Jälkimmäisen Venäjä-pohdintoja olen itsekin tällä palstalla sivunnut (ks. Vihavainen: Haun nietzsche tulokset ).

     Joka tapauksessa eurooppalaisuuden ja erityisesti läntisyyden historia on kiinnostava ja jopa aika dramaattinen. Välillähän Saksakin näytti siitä irtautuvan ja lähestyvän slavofiilisiä ajatuksia omasta ”ei-läntisyydestään”, kuten jopa Thomas Mann teki.

     Toisen maailmansodan jälkeen ”läntisyydestä” tuli ”liberaali sivilisaatio”, joka pyrki olemaan universaalinen, ”vapaa maailma”, vailla tradition irrationaalista kuormaa

     Samalla eurooppalaisuudessa alkoi vaikuttaa korroosio, joka tuhosi sen omia arvoja universaalin liberalismin nimissä. Kylmässä sodassa Euroopasta tuli ”kaikki miinus Venäjä” ja se alkoi käydä sotaa omaa traditiotaan vastaan.

     Venäjä vaikutti taustalla olemalla samaan aikaan sekä iso ja ruma että selvästi läheinen. Yhtä kaikki, nyt amerikkalaiset yliopistot luopuivat kristillisen ja antiikkisen perinnön opettamisesta ja alkoivat esittää historiaa amerikkalaisen liberalismin esihistoriana.

     Kulttuurin vastainen kapina tuli jopa opetuksen/kasvatuksen ortodoksiaksi ja ensimmäistä kertaa historiassa suorastaan koko maailmakin jaettiin kahtia: miehiin ja naisiin.

      Sen sijaan, että kommunismin romahdus olisi yhdistänyt maailman arvojen suhteen ja erityinen ”länsi” olisi käynyt tarpeettomaksi, tuo yhteisö yritti olla näkemättä nationalismia, joka edelleen vallitsi Itä-Euroopassa ja nousi muuallakin kavahdettuna ”äärioikeistolaisena populismina”.

     Muun muassa J.D. Vance on nyt ehdottanut Euroopalle paluuta ”lännen” perusideoihin, kuten kristinuskoon, tosin kertomatta, mitä asia merkitsisi käytännössä.

     Kristityt ovat nyt joka tapauksessa joidenkin mielestä Euroopassa dissidentin asemassa. Heitä on jopa verrattu niihin uuden totalitarismin vastaisiin kapinallisiin, jollaisia Solženitsyn puolusti kuuluisassa vuoden 1974 puheessaan.

     Eurooppaa uhkaa perinteisesti kaksi asiaa: Venäjä ulkoa ja rappio sisältä. USA:n johto keskittyi aikoinaan tukemaan eurooppalaisia ensin mainitun vastustamisessa, mutta on siis nyt keskittynyt jälkimmäiseen.

*                  *                         *

     Tuossa yllä siis yritys esittää sen asian ydin, jonka Slezkine on hahmotellut pitkässä esseessään.

     Tässä uusimmassa NYRB:n numerossa Slezkineä kritisoi ensimmäisenä Berkeleyn yliopiston professori John Connelly.

     Connellyn mielestä jokaisen liberaalin demokratian kohtalosta huolehtivan pitäisi reagoida Slezkinen väitteisiin, joiden mukaan historiallinen Venäjä on ollut enimmäkseen passiivinen tekijä, johon reagoimalla ”länsi” on määritellyt itsensä ja että Ukraina, joka taistelee olemassaolostaan vapaana yhteiskuntana olisi ”radikaali etnokratia”, jonka johtajat pyrkivät homogenisoimaan monikansallista ja moniuskonnollista maata ”armeija, kieli j uskonto” iskulauseen mukaiseksi.

     Connelly esittää, että Venäjä on ollut osa Eurooppaa ja että tämä idea on myös arvostellussa Varouuxakisin kirjassa. Putinin Venäjä, joka hyökkää liberaalia demokratiaa vastaan on sitten asia erikseen.

     Connelly keskittyy paheksumaan sitä, ettei Slezkine katso asiaa Venäjän uhrien ja nimenomaan Ukrainan kannalta ja todistelee, ettei Ukraina ole mikään ”etnokratia”, vaan moniarvoinen ja että niin Venäjän kuin muidenkin ”kuivan maan imperiumien” herättämä vatarinta selittyy niiden taipumuksesta tyrannisoida vähemmistöjään.

     Lyhyesti sanoen, Venäjän uhka Euroopalle on todellinen ja sen voivat kiistää vain ne, joilla on imperialistisia sympatioita. Venäjä Euroopan antipodina on olemassa siksi ja niin kauan, kuin sen imperialistinen luonne säilyy. Saksassa vastaava prosessi vaati maan täydellistä nujertamista sodassa.

     Maria Sonevytsky Bard Collegesta kiinnittää myös huomiota Ukrainaan ja Slezkinen ”etnokratia” -termiin, jota en itse omassa blogissani tullut edes noteeranneeksi. Hän tuomitsee tämän virheellisenä ja imperialistisena ja toivoo, että NYRB hankkisi vähemmän puolueellisia venäläisiä analyysejä asiasta.

     Slezkine katsoo pitkässä vastauksessaan, että niin Varouxakisia kuin häntä itseäänkin on ymmärretty väärin, mutta torjuu joka tapauksessa syytökset siitä, että ”etnokratia” olisi väärä nimilappu Ukrainan politiikalle: Ukrainan halutaan kuuluvan ukrainalaisille samassa mielessä kuin halutaan, että Israel kuuluu juutalaisille ja että Ruotsi EI kuulu ruotsalaisille…

     Slezkine esittää runsaasti esimerkkejä venäläisen kulttuurin vainoamisesta aina patsaiden hävittämistä myöten ja torjuu häntä vastaan esitetyt historialliset paralleelit.

     Outoa on, ettei Slezkinen ja kaiketi myös Varouxakisin tekstien ainakin minun mielestäni keskeistä kohtaa eli itse eurooppalaisen kulttuurin outoa muuttumista abstraktiksi, länsimaiden omaa kulttuuria vastaan suunnatuksi ja universaalina pidetyksi ihmisoikeusajattluksi oteta lainkaan kiistan kohteeksi.

     Aidan sijasta ruvetaankin kiistelemään seipäistä, jotka sinänsä ovat tärkeitä, mutta eivät tarkoita samaa asiaa. Vastineensa alussa Slezkine näemmä valittelee juuri tätä, mutta kiittää samalla kriitikkojaan siitä, että heidän puheenvuoronsa juuri ovat hyvä osoitus siitä, miten Eurooppa on epävarma omasta luonteestaan ja tarvitsee siksi Venäjää ja sen ulkoista uhkaa.

     Alkupräisessä, vuoden 2025 joulukuun esseessään Slezkine viittaa erään Rod Dreherin ”käsikirjaan vainotuille kristityille”, jossa tämä nostaa uudelleen esiin Solženitsynin neuvostoaikaisen tunnuksen, joka mukaan ”ei saa elää valheessa”. Dreherin mukaan asia on taas ajankohtainen, kun ”länttä” uhkaa uusi ”sosiaalisen oikeudenmukaisuuden” nimikkeellä varustettu totalitarismi.

     Hylättyään kulttuurisen perintönsä ja julistettuaan sen sijaan abstraktit ideat universaalisiksi, länsi on tehnyt surkean ja luultavasti kohtalokkaan valinnan, jonka muuttaminen saattaa olla mahdotonta, mutta voihan siitä nyt ainakin puhua, jos uskaltaa.

     Tässähän se asian pihvi on ihan huolimatta siitä, että Venäjä on taas kehittynyt fasistiseksi valtioksi ja uhkaa törkeästi naapurinsa olemassaoloa, olipa tämä ”etnokratia” tai ei.

     Jälkimmäinenkin on tärkeä asia, mutta tuo uusi ”totalitarismi” on se, jota vähemmän on ymmärretty tai uskallettu kritisoida.

     Juuri siksi Slezkinen puheenvuoro on tärkeä. Varouxakisin kirja pitänee hankkia.

 

Englanti tuli. Mitä sen jälkeen?

 

Kielivallankumouksemme vaiheita

 

Harvat asiat ovat vaikuttaneet kulttuuriimme yhtä mullistavasti kuin vieraiden kielten tulo osaksi koko kansan jokapäiväistyä elämää.

Nykynäkökulmasta tuo asia tarkoittaa englannin kielen jokapäiväistymistä ja nousemista kansallisen kielen rinnalle ja jopa sitä arvoistetummaksi kommunikaatiovälineeksi.

Ilmiö on uusi ja se on tapahtunut erittäin nopeasti. Vielä 1990-luvun alussa tapahtui, että Helsingin yliopiston rehtori kommunikoi ulkomaisen vieraan kanssa saksaksi, koska ei osannut englantia, jota vieras kyllä olisi osannut. Tiedän asian, koska olin itsekin paikalla. Nyt emme voisi missään tapauksessa kuvitella mitään vastaavaa.

1980-luvun puolivälissä oli samaisessa yliopistossa tuskin lainkaan opetusta vierailla kielillä ja kuuluin itse uranuurtajiin järjestäessäni sitä erityisen kansainvälistämismäärärahan turvin. Kävin värväämässä opettajia Englannista ja Ranskasta ja myös Venäjältä. Opetuskielinä olivat englanti, venäjä ja ruotsi.

Merkittävä venäläinen Ruotsin historian tutkija piti tuolloin luentosarjansa ruotsiksi ja julkaisi sen pohjalta kirjan Ruotsin ja Venäjän suhteiden historiasta. Monta kuulijaa hänellä ei kuitenkaan ollut. Englantia taitavia venäläisiä luennoitsijoita löytyi tuskin lainkaan. Yksi kurssi järjestettiin ja kielivaikeudet voitettiin hyvällä tahdolla.

 Kun venäjänkielisiä ”paluumuuttajia” jo alkoi olla, oli venäjä tietenkin itse asiassa paremmin Venäjän tutkimuksen opettamiseen sopiva kieli. Joitakin luentoja venäjäksi pitivät myös muista maista saapuneet tutkijat.

Ryhmät olivat kuitenkin aina pieniä ja osallistumista koetettiin edistää antamalla kielestä lisäpisteitä. Olihan se työläämpää kuin tavallisen kurssin seuraaminen. Tietokoneiden vallankumouksen ansiosta englanti kuitenkin lisäsi räjähdysmäisesti suosiotaan 1990-luvulta lähtien ja englanninkielisyydestä tuli itse asiassa varsinainen maanvaiva. Tästä aspektista joskus enemmän.

Englannin kielen ylivallan syntyminen ei tietenkään ole vain suomalainen ilmiö. Sitä koetettiin monessa maassa, kuten Ranskassa, urhoollisesti torjua, mutta turhaan. Neuvostoliitossa syrjittiin kaikkea kansainvälisyyttä siten, että koulussa opetettiin vain yhtä vierasta kieltä ja sitäkin vain tunti viikossa.

Kun joskus kysyin venäläisiltä tuttaviltani, osasivatko nämä englantia, vastaus oli verraton: ”Net. My ne gramotnyje”. Gramotnost tarkoittaa kirjoituksen (grámota, vert. sana raamattu) osaamista ja yleensä sitä käytetään merkitsemään lukutaitoisuutta. Se merkitsee myös asioista perillä olemista, valistuneisuutta.

Se, joka ei nykymaailmassa osaa englantia, on todelakin negramotnyi -osaamaton (vrt. Vihavainen: Haun likbez tulokset). Asianlaita alkoi olla sellainen jo 1990-luvulla, jolta tuo muisto on peräisin.

Nykyään uusi venäläinen sukupolvi osaa englantia hyvin, enkä tiedä, onko asia muuttumassa. Kiinan rooliahan ollaan siellä lisäämässä, mikä on sellaisenaan normaali ja järkevä asia ja kannattaisi ehdottomasti tehdä täälläkin (vrt. Vihavainen: Haun putonghua tulokset).

Mutta mikä oli englannin kielen asema joskus itsenäisyytemme alkuaikoina ja sen jälkeen, aina peruskoulun tuloon saakka?

Vieraita kieliähän meillä osasi milteipä vain se ohut yhteiskuntakerrostuma, joka kävi oppikoulua ja sijoittui harvoihin akateemisiin työpaikkoihin. Sen lisäksi tulivat merimiehet ja siirtolaiset, jotka yleensä oppivat pakostakin englantia ja joista monet sitten jättivät Suomen ainiaaksi. Englanti oli rahvaan vieras kieli.

Kansakoulussa ei vieraita kieliä opetettu ja oppikoulussa tilaa muilta vei autonomian aikana venäjä, jota isänmaallisista syistä yritettiin olla oppimatta, usein tuossa pyrkimyksessä menestyenkin. Toinen kotimainen kieli kuului myös tärkeän osana opetusohjelmaan. Varsinaisina kansainvälisen kommunikaation kielinä olivat saksa ja ranska.

Englanti kuului vapaaehtoisiin kieliin ja sitä opiskeltiin niin koulussa kuin yliopistossa vähän, vaikka yliopistossa olikin aloitettu sen opetus jo 1830-luvulla. Ensimmäinen alan professori aloitti kuitenkin vasta 1920-luvun alussa ( ks. Milloin englannista tuli suomalaisten maailmankieli? | Kielen kannoilla).

E.W. Polson Newman havaitsi 1920-luvulla, että suomalaisilla kyllä oli kiinnostusta englannin kieltä kohtaan, mutta opettajia puuttui, eikä köyhällä maalla oikein ollut varaa niitä kouluttaa ilman Englannin myötämielistä tukea. Sitä siis tarvittiin.

Mainittakoon, että anglosaksinen aines oli Suomessakin populaarikulttuurissa jo 1920-luvulla täysin hallitseva, kuten Olli Jalonen on osoittanut kirjassaan ”Kansa kulttuurien virroissa”. Saksa oli toisaalta maailmassa johtava tieteen ja tekniikan kieli, jota ilman ei kannattanut kuvitella pärjäävänsä ja ranska oli korkeakulttuurin ykkönen.

Kuten maailmansotien välisen ajan kulttuurielämää tarkkaileva heti huomaa, ranskaa pyrittiin meilläkin oppimaan ja käyttämään, kuten oli tehty jo sadan vuoden ajan, sotilasoppilaitoksia myöten.

Tulokset eivät välttämättä edustaneet kovin korkeata tasoa, mikäli opiskelijoilta puuttuivat kotiopettajat. Ainahan ne eivät puuttuneet. Tuo kieli ei missään tapauksessa tunkeutunut jokapäiväiseen elämään samalla tavalla kuin englanti nykyään. Toki kokonainen kerrostuma ranskalaisia sanoja tuli ruotsin kieleen jo 1700-luvulla ja suodattui sieltä meillekin (vrt. Vihavainen: Haun ranskalainen ruotsi ja suomi tulokset).

Englannista tuli vaihtoehtoinen, eikä siis pelkästään vapaaehtoinen tyttölyseoiden oppiaine jo vuonna 1914, mutta poikalyseoissa sama tapahtui vasta vuonna 1941.  Minun sukupolvessani on vielä hyvin huomattava osuus pitkän saksan lukijoilla, jotka vasta lukioasteella suorittivat lyhyen englannin kielen kurssin ja yleensä oppivat sitä paljon paremmin kuin saksaa, jolle ei ollut paljoakaan käyttöä.

Kun vuonna 1958 aloitin englannin opinnot, meillä oli ensiluokkainen opettaja, joka kiinnitti paljon huomiota myös ääntämykseen. Seuraavana vuonna tullut uusi opettaja kuitenkin salli sangen suomalaistyyppisen ääntämyksen eikä mitään audiovisuaalisia laitteitakaan ollut käytössä.

Englantia saattoi noina vuosina kuulla vain radion ulkomaalaisilta asemilta ja joskus elokuvissa. Televisiohan tuli vasta muutaman vuoden kuluttua ja siellä kyllä oli sitten jo tarjolla merkittävä kulttuurinen uutuus: tekstitetyt sarjafilmit.

Mitä tulee opetusmetodeihin, ne noudattelivat noina muinaisina aikoina ikivanhoja perinteitä, joiden idea kiteytyy vanhassa runossa: ”ett’ on lyöty, siit’ on hyöty -seuraa taito, toimikin”.

Toisin sanoen metsästettiin virheitä, ja jokaisesta virheestä rangaistiin. Samallahan siinä ehdollistettiin pientä ihmistä pelkäämään koko asiaa sen sijaan, että olisi rohkaistu itseilmaisuun, omaperäiseenkin.

Kannattaa muuten tässäkin muistaa, että suomen kielen ääntämys on hyvin omaleimainen. Meiltä yksinkertaisesti puuttuu suuri määrä sellaisia äänteitä, jotka ovat tavallisia niin englannissa, ranskassa kuin venäjässä. Jopa ruotsissa, virossa ja saksassa on meille vieraita äänteitä. ( vt. Vihavainen: Haun ree tulokset).

Onhan meidnkin kielemme todella hankalaa ääntää ulkomaalaisille korrektisti. Tästä vauuttuakseen kannattaa katsoa vaikkapa Berlitzin parlööriä ”Finnish”. Ei meidän kielemme muita huonompi ole, mutta erilainen kyllä.

Niinpä kouluja käymättömälle ja myös niitä käyvälle vieraiden kielten ääntämyksen oppiminen saattoi aikanaan olla joka mahdotonta. Silloinhan ei kuultu missään noita vieraita ääntämyksiä.

Omaelämäkerrallisessa kirjassaan ”Väärällä uralla” kuvaa Ilmari Kianto sen upseerin epäkiitollista tehtävää, joka joutui joskus 1800-luvun lopulla opettamaan Oulun reservipataljoonan alokkaille venäjänkielisiä komentosanoja ja tervehdyksiä.

Vanhassa Venäjän armeijassahan ei tyydytty herroittelemaan, vaan puhuteltiin jokaista esimiestä arvoasteen mukaisella tervehdyksellä, esimerkiksi ”vaše vysokoblagorodije!”, teidän korkeajalosukuisuutenne!

Moinen sana saattaa vieläkin, kaikesta pakkoenglannista huolimatta olla suomalaiselle hankala. Silloin se ilmeisesti oli mahdoton ja opettaja joutui opettamaan sen useilla sanoilla: ”vaasse viso koplako rootije!” Samalla syntyi ihan uusi sanakin: ”koplako”.

Venäjää meillä ei opittu koskaan, vaikka siihen koetettiin pakottaa ja ilmeisesti juuri siksi. Englanti sen sijaan houkuttelee palkinnoilla ja sen hyödyt ovat ilmiselviä.

Pakkoenglantiin voi suhtautua vihamielisesti ja on selvää, että se muodostaa myös kansallisen vaaran. Sitä paitsi sen yletön ja turha käyttäminen paljastaa harjoittajansa puolivillaisen typeryyden, mutta sehän ei ole kielen vika.

Pakkoenglantia ei nykyään voi korvata millään muulla ja olisimme idiootteja, jos luopuisimme siitä. On kuitenkin katsottava eteenpäin. Kiina on ehdottomasti yksi tulevaisuuden keskeinen kieli, eikä se edes ole niin mahdottoman vaikea. Tietokoneet auttavat tavattomasti kiinan harrastajaa esimerkiksi hieroglyfien tulkinnassa.

Sitä paitsi pinyin-romanisaatiolla kirjoitettu kiina on tietyllä hieman alkeellisella tasolla ehkä maailman helpoin kieli. Siinä se muistuttaa englantia ja niiden yhtymisestä onkin muodostunut pidgin-englanti, jolla kenties on vielä edessään suurikin tulevaisuus.

Sekä englanti että kiina ovat kumminkin molemmat vaikeita, kun niissä haluaa edistyä pitemmälle.

Maon punaisen kirjan vaatima merkkimäärä oli muistaakseni 1000, mikä ei ole mahdoton oppia, sillä heroglyfeillä on oma logiikkansa.

Hupaisaa kyllä, Amerikassa on nyt ruvettu tiktokin sulkemisen jälkeen seuraamaan kanavaa xiaohongshu, joka tarkoittaa juuri pientä punaista kirjaa.

Sen kuulemma näyttää mullistava amerikalaisten käsitykset Kiinasta ja sikäläisestä elämänmenosta ja elintasosta.

Siihen lienee paljon aihetta niin Amerikassa kuin meillä.

 

Ranskalainen Ruotsi ja Suomi

 

Kuten tunnettua, puhuttiin Venäjällä ns. paremmissa piireissä usein ranskaa vielä 1800-luvun lopullakin, huolimatta siitä, että Napoleonin suuren armeijan invaasio oli aikoinaan synnyttänyt reaktion ja moni korkea aatelismies oli silloin jopa joutunut opettelemaan venäjää, kun ei sitä enää osannut.

Ranskan ylivalta Venäjällä alkoi 1760-luvulla, jolloin ranskan kieli jätti selvästi varjoonsa saksan, joka oli aiemmin ollut sen hyvä kilpailija. Toki natiivit kotiopettajat yhä opettivat ylhäisön lapsille myös saksaa ja usein englantiakin. Pitihän Euroopassa pärjätä sen omilla kielillä ja mielellään vielä loistaakin.

1800-luvun kriittiset tarkkailijat kuten Dostojevski kirjoittivat usein pisteliäästi siitä, millä tavoin Venäjän eri eliittiryhmät puhuivat ranskaa ja kuka oli mielestään ylivertaisin ulkomaalaisten matkija. Radikaali Tšernyševski leikitteli 1860-luvulla pohdiskelemalla, voisiko joku räätäli Nevskin varrella saada kunnon asiakkaita mikäli kirjoittaisi kylttinsä venäjäksi…

Ranskan suuri aika Euroopassa ja koko maailmassa oli epäilemättä 1600-luku, jolloin sen väkilukukin vielä oli Venäjää suurempi ja sen kulttuuria ja sotataitoa jäljittelivät kaikki.

1700-luvulla Fredrik Suuri, jolla oli tiettyä omaakin mainetta puolustettavanaan, piti itseään kulttuuriltaan ranskalaisena ja puhui ja kirjoitti saksaa aivan kurjasti.

Selvää on, että korkeimmalla tasolla kirjeenvaihto kävi ranskaksi, eikä näin tehty vain eri kansallisuuksia edustavien välillä. Curt von Stedingk oli syntyjään saksalainen Ruotsin Pommerista, mutta kirjoitteli Kustaa III:lle ranskaksi. Katariina II oli saksatar, mutta osasi venäjää täydellisesti. Aina joskus hän sentään kirjoitti ruhtinas Potjomkinille myös ranskaksi.

Mutta tämä tapahtui jo olympolaisella tasolla. Kuitenkin ranska tunkeutui myös kaikkien jokapäiväiseen kielenkäyttöön koko Euroopassa. Muuan tällainen alue oli sotataito, jossa arvoasteita, yksiköitä ja sotaliikkeitä tarkoittavat sanat kopioitiin kaikkialle ranskasta.

 1600-luvun suuri satiirikko Grimmelshausen kuvasi tätä seikkaa näin: „Wir Teutschen Michel verstehen jetzt nihil: Was ist Marschiren, was ist Chargiren, was ist Flankiren, was ist Avanciren, was ist Passiren, was Commandiren, Artigleria, Infanteria ?“

Mutta niin vain kävi, että ranskaa saivat käyttää kaiken maailman korpraalit, kersantit, luutnantit, kapteenit ja kenraalit, toki pienin vaihteluin. Ranskaa olivat heidän tittelinsäkin.

Ranskaa myös opetettiin sotilasoppilaitoksissa aina Rantasalmen Haapaniemeä myöten. Ranskaa myös käytettiin sen minkä osattiin siinä ”pikku Pariisissa”, joka oli muodostunut Joroisten, Juvan, Puumalan ja Sukavan tienoille 1700-luvun lopulla.

Silloin virkatalojakin alettiin varustaa lasi-ikkunoilla ja rakentaa niihin tanssiaisiin sopivia saleja. Savon prikaatin orkesteri, joka harjoitteli kahdesti viikossa, sai tilaisuuden esiintyä ja säestää ajan muotitansseja.

Jokunen korkea upseeri täällä päinkin oli myös palvellut Ranskan armeijassa, muun muassa sen ruotsalaisille tarkoitetussa Raoyal Suédois-rykmentissä.

Vastapuolella oli Kustaa III:n sodassa myös ulkomaalaisia, ranskankielisiä palkkasotureita alkaen Nassau-Siegenin prinssistä. Muuan Farage-niminen upseeri, joka osasi vain ranskaa, joutui Venäjän armeijaan kuuluneiden baškiirien tappamaksi, kun ajattelemattomasti esiintyi vielä omassa, ranskalaisessa uniformussaan.

Savon upseerien ranskankielisyyttä ei varmastikaan kannata liioitella, mutta joka tapauksessa upseeristolla rintaman molemmin puolin oli yhteinen kieli ja luultavasti samanlaisia kulttuuriharrastuksiakin, millä oli merkitystä tietynlaisen ylirajaisen ésprit de corpsin luomisessa.

Niinpä saatettiin kesken sotaa tavata rauhallisissa merkeissä ja jopa syödä yhteistä lounasta. Suomen sodassa sattui jopa niin, että joku venäläinen upseeri haastoi ruotsalaisen kaksintaisteluun. Koska moinen oli kiellettyä, toimitettiin hänet kauas Savosta, jonnekin Turkin suunnalle skandaalin välttämiseksi.

Ranskan merkitys ei rajoittunut sotalaitokseen eikä edes kirjallisuuteen. Myös tyylit levisivät Ranskasta jo 1600-luvulla ja uusi suuri kaikkialle levinnyt muotivirtaus oli viimein empire -keisarikunnan tyyli Napoleonin aikana.

Uudet tavarat, kuten kahvikalustot ranskalaiseine nimityksineen valtasivat myös Euroopan, entisten tassien ja kahvelien lisäksi tulivat salvetit, asetit ja ruokien nimet soosista puljonkiin, koko se sanasto, joka meillä tunnettiin kyökkiruotsina (ks. Vihavainen: Haun kyökkiruotsi tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ).

Ruotsissa on yhä aika laaja kerrostuma ranskalaista sanastoa, joka suurelta osalta tuli sinne jo Kustaa III:n aikoina ja sieltähän sitä tihkui meillekin, usein ruotsalaistuneessa muodossa.

Kun C.M. Bellman eräässä laulussaan ei sano ruotsiksi min bror, vaan ranskakasi mon frére, oli kyseessä samanlainen muodikas sekasotku, jota nykyään kuulemme iskelmissä. Kaikkihan sitä ymmärtävät.

Kyöstä-kuningas (ks. Vihavainen: Haun kyöstä tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ) oleskeli itse pitkiä aikoja Ranskassa ja juuri ruotsalaiset von Fersenin johdolla yrittivät pelastaa Ranskan kuningasparin vallankumouksellisten käsistä salakuljettamalla heidät pois maastaan, mutta jäivät kiinni Varennes’n paikkakunnalla.

Operaation johtaja von Fersen oli tiettävästi jopa kuningatar Marie Antoinetten rakastaja ja samaa on epäilty myös Curt von Stedingkistä. Oli miten oli, Kustaa III:n suurena unelmana oli päästä johtamaan niitä ulkomaalaisia joukkoja, jotka marssisivat vapauttamaan Ranskaa, tuota eurooppalaiset sivistyksen pääkaupunkia barbaaristen vallankumouksellisten kynsistä.

Tätä ajatellen Kustaa ja keisarinnan Katariina II:n saivat yllättävästi heti keskinäisen sotansa päätyttyä aikaan peräti liitonkin ja savolainen sotilastopografi von Fieandt jopa kävi tiedustelemassa maastoa operaation toteuttamiseksi.

Tekemättähän sekin jäi, eivätkä onnistumisen mahdollisuudet ehkä olisikaan olleet merkittävät. Siinä joka tapauksessa oli taas muuan merkittävä osoitus ruotsalaisesta frankofiliasta, joka oli vuosien varrella näkynyt muun muassa ranskalaisina apurahoina Viaporin rakentamiseksi.

Mitä tulee varsinaisesti suomalaiseen frankofiliaan, on siitä olemassa Kristiina Rankin väitöskirja, joka keskittyy vuosiin 1880-1914. Sieltä tapaamme nuo hyvin tunnetut kultakautemme kirjailijat ja kuvataiteilijat, mutta se on jo eri aikakautta.

Joka tapauksessa suora ja myös epäsuora ranskalainen vaikutus suuntautui meillekin jo varhain. 1800-luvun alkupuolen Helsingissä se oli niin suurta, että tuossa pikkukakaupungissa voitiin jopa pitää pientä ranskalaista harrastelijateatteria (ks. Vihavainen: Haun le duc tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com).

Vanhan Viipurin poikii

Monikielinen Viipuri

Jac. Ahrenberg, mainio ja aivan liian vähän muistettu arkkitehti, kirjailija ja maalari julkaisi kiinnostavia ajankuvia Itä-Suomesta. Kertomuskokoelma Från Östra Finland julkaistiin postuumisti vuonna 1919.

Tukkijunkkarien ja hihhulien kuvausten ohella mieleeni jäi erityisesti novelli Utan modersmål. Viipurinlahdella seilaavan laivan kannelle sijoittuvan kertomuksen päähenkilö on muuan elämässä hieman kolhiintunut vanha toveri, joka kertoo onnettomuuksiensa historian.

Se liittyy kieleen. Kertoja puhuttelee henkilöä ruotsiksi ja tämä vastaa saksaksi. Kun venäläisittäin äännettyyn saksaan kuitenkin aina sekaantuu ruotsin sanoja, muutetaan kieli ruotsiin.

Tämä henkilö, Fritz, on melkoinen polyglotti ja kertoja muistuttaa vanhasta sananlaskusta: niin monta kieltä kuin osaat, niin monen miehen veroinen olet.

Tämä ei ole totta, vastaa tuttava kiivaasti kahdella kielellä: da, da, es ist nicht wahr.

Fritzin mielestä ihminen voi oppia vain yhden kielen, mitään muuta hän ei oikeasti osaa. Vaikka kielioppikin olisi kunnossa, on se kuin menemistä pyöreänä palikkana neliskanttiseen reikään. Oli absurdia, että kansakunta määrättiin kaksikieliseksi.

Fritzin baltiansaksalainen esi-isä oli kirjoittautunut kauppiaaksi Lappeenrantaan siellä koskaan asumatta (ns. skenborgare). Lapsena hän joka tapauksessa asui sekä Pietarissa että Viipurissa, jossa oppi Viipurin kolme kieltä: suomen, venäjän ja saksan. Myöhemmin hän opiskeli ruotsin ja ranskalainen bonne opetti hänelle vielä tuonkin kielen.

Tämän johdosta kaaos aivoissa oli täydellinen, kun ikää oli 10-12 vuotta. Mitään muuta kuin latinan kielioppia hän ei osannut.

Kielitaito ei kuitenkaan tullut kuin manulle illallinen. Se maksoi vuosien työn, manaili Fritz ja kuvaili, mitä oli saanut kärsiä. Koska mikään kieli ei sujunut natiivin lailla, joutui hän aina silmätikuksi. Jopa kosinta oli epäonnistunut, kun sankari ei löytänyt sopivan kuuloisia sanoja. Kun morsian osasi vain ruotsia, ehdotti sankari: Maria Karlovna, vill du bli mitt hustru?

Vähäisen sukuvirheen takia unelma jäi täyttymättä.

Saksaansa Fritz hioi Stuttgartissa, mutta samaan aikaan se jäi Viipurissa pois muodista. Ruotsi taas Viipurin kimnaasissa sujui kankeasti ja Haminan kadettikoulussa hänen vastauksensa aina aiheuttivat oppilaissa naurukohtauksen.

Niinpä sankari siirtyi Riikaan junkkarikouluun, mutta ei siitä seurannut sen parempaa.

Ahrenberg kuvaa sankariaan jotenkin persoonattomaksi ja ohuesti puhuvaksi. Tämä itse toteaakin, ettei koskaan oppinut ilmaisemaan itseään nasevasti, tarkasti ja korrektisti.

Sitä paitsi Fritz oli isän puolelta suomalainen ja perinyt tältä kansalta passiivisuutensa, johon liittyi myös mielikuvitusrikkaus ja taipumus unelmointiin ja runollisuuteen.

Äidin puolelta hän oli puolalainen ja perinyt sieltä taipumuksen laiskuuteen, nautinnonhaluun ja epäkäytännöllisyyteen.

Näin hänen sielustaan jäi puuttumaan syvyys. Ilman äidinkieltä Fritz ei pystynyt pitämään mielikuvitustaan aisoissa, koska ei osannut puhua oikein. Hän sai tyytyä jonkinlaiseen korvikkeeseen. Hän kehitti itselleen fantasiamaailman, jossa juuri hänen kielensä oli oikea.

Fritz oli naimisissa venäläisen kanssa ja hänellä oli kolme venäläisittäin puettua poikaa. Nämä olivat ruman näköisiä ja tuhkanvärisiä. He osasivat neljällä kielellä vulgaareja sukkeluuksia ja kaksimielisiä slangisanoja.

Mutta millaisia intressejä nämä pojat -paitsi omiaan- tulisivat tulevaisuudessa valvomaan. Missä olivat heidän juurensa ja missä he kukoistaisivat?

Siinäpä poliittista epäkorrektiutta oikein roppakaupalla! Ahrenbergin kuvaus on ainakin sikäli virkistävä, että se kritisoi sitä hymistelyä, jota nykyään yleensä osoitetaan Viipurin muinaiselle monikielisyydelle. Kertomus jatkaa myös samaa teemaa, jonka kirjoittaja otti esille jo Haapakoskelaisissa: millaisia suomalaisia kosmopoliiteista oikein tulee? Eikö siinä ole vaara?

Luulenpa, että Ahrenbergilla on tässä läsnä ajankohtainen poliittinen tendenssi, joka liittyy siihen kehityskulkuun, joka vuosisadan vaihteessa oli nähtävissä: Suomi, jossa oli aina asunut erittäin vähän venäläisiä, oli nyt saamassa uuden väestöllisen elementin, jossa venäläisten määrä ainakin kesäisin kannaksella jouduttiin kirjoittamaan kuusinumeroisella luvulla. Se aiheutti tiettyjä tulevaisuuden aavistuksia.

Pyhä velvollisuus pysyä erossa venäläisyydestä tunnetaan tuon ajan kirjallisuudesta muutoinkin. Alexander Järnefelt, joka sitten tunnetusti sortui viettelykseen, on yksi esimerkki.

Tämä Ahrenbergin kertomus ilmestyi tosin jo vuonna 1890, siis ennen kuin oli tietoa sortokaudesta, saati rajapitäjien yhdistämisestä Venäjään. Mutta lehtipolemiikki kyllä antoi oman varjonsa aikakaudelle.

Aina vanhoja kirjoja luettuaan kannattaa kysyä, mitä niistäkin voisi oppia?

Opin ottaminen ei välttämättä ole yksinkertaista ja suorien poliittisten suositusten siirtäminen vuosisatojen päähän olisi mielettömyyttä.

Tässäkin tapauksessa mielestäni on kiinnostavaa todeta se ajatuksenvapaus, joka maassamme vallitsi lähes puolitoista vuosisataa sitten, Nikolai II:n varhaiskaudella ja ennen vuoden 1905 vapautumista.

Sensuuri ei koskenut kirjallisiin tuotteisiin, joita saattoi pitää hyvinkin loukkaavina imperiumin pääkansallisuutta kohtaan. Myös lehdet kirjoittivat huomattavan vapaasti kaikesta Venäjään liittyvästä, lukuun ottamatta keisarillista majesteettia ja hallitsijanhuoneen kunniaa.

Sitten vuoden 1905 jälkeen alettiin niistäkin kirjoitella kuin nykyään Englannin hovista ikään. Rasputinin nimi tuli meilläkin hyvin tutuksi ja kuollessaan hän oli jo aikansa julkkis.

Vieraissa

Vieraissa. Lapsellinen  muistelma vailla yleistä kiinnostavuutta

Synnyin sananmukaisesti peräkammarissa. Paikka sijaitsee kahden metrin tarkkuudella nykyisestä sängystäni. Siihen aikaan riitti kätilöillä maalaiskunnissakin töitä.

1950-luvulla ei yleensä ulkomailla käyty eikä niistä ollut kokemusta. Poikkeuksena oli Pohjois-Norja, jossa huristelimme autolla vuonna 1958. Kun jäi miinaan astumatta, niin matkasta riitti kertomista vuosiksi ja luulen, että ikätoverit saivat siitä pian kylläkseen. Sen jälkeen peräkammarin perspektiivi hiljalleen avautui yhä laajemmaksi. Luokkaretki Leningradiin vuonna 1963 vei aivan uuteen maailmaan, josta ei käsittänyt mitään. Viking ykkönen Paraisilta Kapellskäriin avasi tien paremmin hahmotettavaan Skandinaviaan, aina Kööpenhaminaa myöten. Eipä sitä silloin arvannut, että jo kymmenen vuoden kuluttua nuokin matkat tehdään lentäen. Vieraat maat tuppasivat tutuiksi yksi kerrallaan, vaikka rantalomat olivat vielä tuntemattomia. Eläviä ulkomaalaisiakin ilmaantui, ensimmäisinä saksalaiset kesävieraat, joiden kanssa kaveerattiin ja juotiin rommia.

Vierasta maatakin voi rakastaa, näinhän laulussa mainitaan. Ei toki samoin kuin naista tai lapsia tai mitä niitä onkaan, mikä olisi perverssiä, vaan aivan tietyllä platonisella tavalla. Sellainen rakkaus ei kohdistu mihinkään konkreettiseen, vaan ideaan tai oikeammin epämääräiseen kuvitelmaan, usein kai vain johonkin miellyttävään tai imponoivaan assosiaatioon.

Oman maan rakastaminen on jotakin muuta, näinhän sitä ainakin oletetaan. Sitä harjoitettaessa pitäisi muistaa tai ainakin huomioida omat sankarit, olla valmis uhrautumaan ja kantaa pyyteettömästi kortensa kekoon omien maanmiesten hyväksi. Tämä onkin ihmiselle luontaista ja kun siihen vielä riittävästi yllytetään, asia voi myös paisua kaiken kattavaksi maniaksi, joka ilmenee vihamielisyytenä ympäristöön nähden. Silloin kai kuitenkin on jokin asia vialla.

Mutta mitäpä syntiä salaamaan, peräkammarin pojalle sopivasti olen aina ollut patriootti, ”oman maani patriootti”, kuten venäläiset varmuuden vuoksi sanovat. Sehän on normaaleille ihmisille luonnollinen asenne, joka ei ansaitse mitään erityisempää kiitosta. Sen puuttuminen sen sijaan tuntuu kyllä jotenkin moitittavalta ja luonnottomalta.

Mutta miten niitä vieraita maita oikein rakastetaan ja silloin mitä niissä? Kalliot saattavat olla komeita ja sillat samoin, mutta eivät ne herätä minussa minkäänlaisia lämpimiä ailahduksia. Ehkä Saarikoski koki asian toisin? Vieras maa kaikkineen on toista kuin jokin konkreettinen rakennelma. Se on suurimmalta osin tuntematon ja salaperäinen. Se saa odottamaan miellyttäviä tai epämiellyttäviä yllätyksiä. Sen erikoisuudet herättävät kunnioitusta, myötätuntoa tai huvittuneisuutta, mutta aina sympatiaa, jos perusturvallisuus on olemassa. Kaikkinensa vallitsevana on silloin myönteisyys, vaikka hyvin tietääkin, että kielteisiä asioita löytyy niin paljon kuin haluaa kaivella. Mutta kuten jo Luther kehotti, asiat voi aina selittää parhain päin. Älyllinen urotyö se ei tietenkään ole.

Kaikkien vieraiden maiden äiti voisi olla antiikin Rooma. Sinne ei ole koskaan mahdollista mennä turistimatkalle, kuten ei vuosikymmenten takaisella koulupojalla muutoinkaan ollut mitään konkreettista ideaa tai suunnitelmaa mahdollisista ulkomaanmatkoista. Rooma oli rakennettu mielikuvitukseen ja seisoi siellä yhtä tukevasti kuin kuvitelmat Espanjasta ja Amerikasta tai muista kaukaisista maista, joissa kukaan tuttavakaan ei ollut käynyt.

Roomassa oli merkittävää sen kaukaa tutuksi tullut roomalaisuus. Sitä oli ylevä, jalo koruttomuus, jolla otettiin vastaan niin menestykset kuin kohtalon iskut. Caesar brevis kertoi Galliasta lapidaarisen vähäeleisesti, mutta teot puhuivat puolestaan. Galleja ja germaaneja ahdisteltiin ja tuhottiin, mutta hehän olivat vihollisia, joten se kuului asiaan. Rooman ystävää harmitti vilpittömästi Varuksen tappio Teutoburgin metsässä. Legioonienhan piti olla voittamattomia ja siksi niitä ihailtiin.

Entäpä Plinius nuoremman kirjeet, jotka voisivat olla eilen kirjoitettuja. Eikö niistä henkinytkin vastaan sellainen todellisuus, johon saattoi ilman muuta eläytyä. Sama koski Plutarkhoksen elämäkertoja ja jopa Tacituksen Rooman historiaa. Kaikki me kerran olimme roomalaisia, tuolla vähäistä arvostusta nauttineen Yhteiskoulun pihalla. Se myös nosti meidät ympäröivien barbaarien ja filistealaisten yläpuolelle. V.A. Koskenniemi tuntui omalta ja Linkomiehen Rooman perintö samoin. Catulluksen irstaat säkeet ja Ovidiuksen Ars amandi toivat lisää eloa ja kiinnostavuutta tuon uljaan valtakunnan hahmoon. Miksipä olisi heittäytynyt oppositioon ja ryhtynyt kannattamaan vaikkapa Spartakuksen asiaa. Se oli historian tuomitsema ja jouti ollakin.

”Kaikilla meillä on kaksi kotimaata, omamme ja…” Mikä olikaan tuo toinen kotimaa? Erään version mukaan se oli jokaisella sivistyneellä ihmisellä Ranska, toinen koulukunta oli Saksan kannalla. Itse kannatin vuoron perään molempia.

Ensin oli Saksa. Kaarle viides lienee puhunut saksaa lähinnä koirien ja hevosten kanssa, jolloin sanavaraston tuskin tarvitsi olla suuri. Itselläni se kasvoi uutteran harrastuksen myötä varsin kohtuulliseksi. Saksa oli kuitenkin mielestäni hyvin sointuva ja kaunis kieli, joka soveltui myös runouteen paremmin kuin mikään muu tuntemani. Das Land der Dichter und Denker kiehtoi nuorta mieltä johon oli syttynyt kaipaus johonkin ikuiseen ja korkeampaan tai mitähän tuo nyt lienee ollutkin. Siltä se ainakin tuntui.

Saksa ei ollut mielikuvissa ennen muuta das Land der Vernichter und Henker, jollaiseksi sen monet halusivat leimata. Olihan siellä vääryyttä tehty, mutta oli se kärsinytkin. Sankarien maa se ainakin oli, siltä tuntui. Sen miehekkyyttä ei käynyt epäileminen, se kalskahti jo kielessä. Mutta tämä oli toissijaista. Missä muualla olisikaan ihmisajatus saavuttanut samanlaisen loiston kuin Saksassa? Fichte, Schopenhauer, Kant, Nietzsche! Taaskin Koskenniemi, jota en vielä edes ollut sattunut tuosta kohdasta lukemaan, oli löytänyt oikeat sanat: ”voi paljon lyödä maahan raaka mahti, ei ajatuksen työtä milloinkaan! Ja hengen maailmassa Reinin vahti, on yhä horjumatta paikallaan!”

Ja Saksan runoilijat olivat omaa luokkaansa. Heine kiehtoi jo murrosiässä, jolloin laulujen ironiaa ei tullut lainkaan älytyksi. Goethe kuulosti kovin viisaalta ja monet muut, Theodor Stormista Wilhelm Mülleriin. Musiikki, erityisesti Liedit olivat ilmeisin todistus saksalaisen kulttuurin ylivertaisuudesta. Mitä olivatkaan sen rinnalla anglosaksiset luritukset! Sanojen ja sointujen sinfonia upposi romanttisen kaipauksen täyttämään nuorukaissydämeen kuin veitsi voihin. Nietzsche runoili vuohipaimenen toivottomasta rakkaudesta: ”Mahavaivoissa maata saan, ja itikat syövät, yläkerrassa tanssitaan, ne leikkiä lyövät…”. Tässä oli ikäkauden traaginen asetelma kaikessa karuudessaan. Saksan metafyysinen haavekuva lääkitsi sitä minkä lääkitsi.

Mutta oliko eurooppalaisen toinen henkinen kotimaa sittenkin Ranska? Siinä vaiheessa, kun jo heilasteltiin tyttöjen kanssa ja nautittiin punaviiniä ja muita herkkuja, alkoi tuntua yhä enemmän siltä. Lisää uskottavuutta ajatus sai Armas J. Pullan teoksista, jotka nostivat ihailun kohteeksi teatraalisen ja keikaroivan sybariitin. Pullan kehittelemä Ranska oli paljolti karkean ja typeränSaksan vastakohta. Tuollaista Saksaa en ollutkaan tullut ajatelleeksi. Fin de sièclen Pariisi Pullan kuvaamana tuntui nyt siltä maailmalta, joka eniten oli ihailun arvoinen ja sopi omankin ajan peiliksi. Se oli verrattomasti aistillisempi kuin Saksa ja pääsy sinne tapahtui ennen muuta nauttimalla elämän antimista ja ymmärtämällä, että elämässä olennaista oli hetki, joka elettiin sille täysin omistautuen. Ranskan rakastaminen oli jotenkin erilaista Saksaan verraten. Ranskalainen esprit tuntui löytyvän Montaignelta, La Rochefoucaultilta ehkäpä sitä oli myös Pascalilla? Joka tapauksessa chanson tuntui hurmaavalta sanoineen, jotka vain puoliksi käsitti ja jotka siksi olivat erityisen vaikuttavia. Georges Brassensin lukemattomat alluusiot tuskin aukenivat kuulijalle, joka siitä huolimatta jaksoi niitä kuunnella yhä uudelleen. Ranskalainen henki vaikutti samaan aikaan sekä kevyeltä että teatraalisen ylevältä. Paul Valeryn Le Cimetière marin kuulosti hienolta. Stendhal, Flaubert, Alfred de Vigny olivat kiinnostavia, mutta Pullan mainostama Anatole France jotenkin tylsä ja Baudelaire suorastaan vastenmielinen.

1960-luvun Pariisi olikin paikan päällä sitten todellinen kokemus. Oliko siellä oikein ja esimerkillisesti kaikki, mikä meillä oli tolkutonta ja typerää? Alkoholi kuului kaikille, seksi oli ihmisen tärkein tarve ja herkkuruoat mielekkäin panostuksen kohde. Pariisissa ei tunnettu ajokaistoja, vaan impulssit ja intuitio saivat ohjata ratin takana istuvia anarkisteja. Peruuttamisen onnistumista tarkkailtiin kuuloaistilla. Kaikki autot olivat ruttuisia ja entäs sitten? Vain kurja poroporvari saattoi olla moisesta kiinnostunut. Ideaalinen Ranska ei voinut arkisista huolista vähempää välittää, siellä osattiin säästää arkena tulitikuista, mutta vain siksi, että voitiin juoda pyhänä samppanjaa. Elämä oli yhtä teatteria ja valtiovieraiden autoja saattoivat livreepukuiset motardit. Elysée-palatsissa istui itse suurinenäinen Kaarle Gallialainen, joka oli tavallaan huvittava, mutta myös ihailtava samoin kuin koko maansa: ”jos sietikin naurua hiukkasen, toki arvoa runsaammin…”

Ranska oli myös tie Afrikkaan. Kirjeenvaihtoilmoitus Jeune Afrique-lehdessä tuotti satoja vastauksia. Siinä tuli tilaisuus kirjoittaa ranskaksi niin paljon kuin ikinä pystyi. Musta Afrikka täytyi kyllä pian jättää rauhaan, koska sieltä tuli lähinnä kerjuukirjeitä, mutta Algeria ja Marokko tulivat tutuiksi ihastuttavien tyttöjen välityksellä. Kiitoksia vielä kerran Huguette ja Rahima! En oppinut kirjoittamaan virheetöntä ranskaa, mitä optimistinen Huguette piti mahdollisena jo kuuden kuukauden harjoituksella. En opi sitä koskaan, mutta hyvä näinkin.

Latinan ja ranskan pohjatiedoilla olisi ollut hulluutta olla opiskelematta myös espanjaa ja italiaa. Espanjassa tuntui olevan jotakin flamencon hurjuutta, joka vaikutti olevan normaalisti arkisin tukahdutettuna, mutta pyrki tunkemaan esille sanakorkojen ja intonaatioiden kautta. Ehkä Espanjan todellinen mielentila oli siis tämän tukahduttamisen aiheuttama piilevä masennus. Aburrido, näin tuntui ennen muuta sanovan elämäänsä kyllästynyt Lorca, joka vähän liikaa flirttaili kuoleman kanssa. Corridan passodoblet enempää kuin Lorcan kummalliset ja epäilyttävät vaellukset eivät lopultakaan sykähdyttäneet sitä, joka jo pikkuhiljaa aikuistui. Hemingwayn härkätaistelufilosofia alkoi tuntua falskilta, kuten koko mieskin. Oliko tuo muuta kuin tavallinen juoppo ja Henry Millerin siistitty painos. Sinänsä ryypiskely ja muhinointi olivat hauska harrastus viikonloppuna, mutta tuskin kovin pitkälle kantava. Lapsiperheessä ne oli jätettävä mahdollisimman vähiin.

Espanja, jota Kaarle viides puhui Jumalan kanssa, oli myös todella kaunis kieli, jonka lukeminen ja puhuminen, saati laulaminen oli aina uudelleen ilo. Sama koski italiaa, joka kyllä ikävästi tuppasi menemään sukulaiskielensä kanssa sekaisin. Italia oli kevyempää, maan ilme avoimempi ja iloisempi. Sisilian köyhyydessäkin oli jotakin omanarvontuntoista ylevyyttä. Viinit ja ruoat eivät ehkä olleet kultin arvoisia, mutta varsin kelvollisia. Taideaarteidensa ja myös musiikkinsa takia Italia oli ja on kiehtova. Mutta se ei ole ylivoimaisen lumoava, ei suureen rakkauteen viettelevä. Sen kauneus on kyllästyttävän loputonta ja sen kansa sympaattista, mutta ei kovin kiinnostavaa. Italiaan voi tulla yhä uudelleen ja aina se palkitsee, mutta kyllä sieltä poistuukin ilman suurempia eron tuskia.

Joidenkin maiden kanssa tuli vain flirttailtua. Montaa kieltä opiskelin sen verran, kuin turisti tarvitse, vaikka en koskaan vakavasti suunnitellut sinne matkustamista. Näin oli Japanin kanssa, jonka hahmolle antoi leimansa zen-buddhismin huima ajatus viisauden konkreettisuudesta. Teeseremonia rupesi kuitenkin tuntumaan liian vaativalta ja satorit harvenivat, kun koanit oli kertaalleen käyty läpi. Pari vuotta kiinan opintoja toi käsityksen keskustan valtakunnan kulttuurista, vaikka itse ensimmäinen matka sitten vuosikymmenien jälkeen ylitti kaikki odotukset. Puhuttu kiina osoittautui myös kuulijoille ymmärrettäväksi. Kreikan opiskelu jäi parlööritasolle ja sama koskee gruusiaa. Turkki meni toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Ehkä jonkinlainen syvempi tutustuminen siihen odottaa vielä.

Viro tuntui aluksi hassunhauskalta, sittemmin vain hauskalta, nyt se on huvitav. Virolaisuudelle ominainen salaviisaus on merkille pantavaa ja muistuttaa hiukan savolaisuutta. Siitä ei voi olla pitämättä. Mutta virolaisia vaivaavat myös monet kompleksit, vähän niin kuin suomalaisiakin. Heitä on aina sorrettu eikä heitä arvosteta kylliksi. Ja hepä puolestaan vastaavat omalla pöyhkeydellään. Tapa tuttu jo taattojen. Niin mekin teimme ruotsalaisille.

Englanti, joka tuntui joskus vain rajoitetusti kiinnostavalta lähinnä Kiplingin ja merirunouden ansiosta, osoittautui maana ja kansana paljon luultua antoisammaksi. Toki sen klassinen publisistiikka Samuel Johnsonista Thomas Carlyleen ja George Orwelliin olivat aina olleet ihailuni kohteina. Englanti oli niitä maita, joissa vielä voi luulla aistivansa keskiajan. Oxfordin dreaming spires, Lontoon Tower ja Westminster Abbey luovat unohtumattoman tunnelman. Canterburyn tarinat ja englantilainen pubi ovat vastapainona sille korrektiudelle ja huolitellun ääntämyksen sävyttämälle hengelle, joka muutoin saattaisi tuntua rasittavalta kaikessa kohteliaisuudessaan ja korrektiudessaan. Itse hyvä brittienglanti on nautittavaa kuultavaa, jota ei voi verratakaan useimpiin tuon kielen muihin variantteihin. Englantia voi ilman muuta pitää sympaattisena, se vaikuttaa jotenkin reilulta ja luotettavalta verrattuna Amerikkaan, jossa myös kyllä ollaan näennäisen kohteliaita, mutta jossa puhuttu kielikin on pahimmillaan puistattavan rumaa ja jossa uskomaton naiivius viihtyy yhdessä barbaaristen ruokailutottumusten kanssa. Tarkemmin ajatellen myös Amerikassa on runsain mitoin rakastettavia piirteitä, joista juuri naiivius kuuluu tärkeimpiin. Toki sieltä myös löytyy runsain mitoin intellektuaalista kapasiteettia, jonka aikaansaannosten tutkiminen on mitä antoisinta.

Mutta voiko joku ulkomaalainen oikein todella rakastaa Amerikkaa, niin monimuotoinen kuin se onkin? Varmaankin voi, mutta se joku en taida olla minä.

Tämä tuo mieleen edesmenneen ystäväni, kuuluisan amerikkalaisen Venäjän tutkijan Richard Stitesin, joka oli viettänyt pidemmän aikaa Tanskassa. Hän kehui maata ja sen kansalaisia, jotka olivat monessa suhteessa todella mainoita ja sympaattisia. –But they are not my people, hän tokaisi. Suomi sen sijaan miellytti Rikua, joka tuli tänne joka vuosi kesän koittaessa kuin muuttolintu. Maa oli häneen ja hän maahan sangen tyytyväinen. Kevyet mullat, Riku!

Ehkä jotakin samaa on suhteessani Ruotsiin. Suhde on sangen positiivinen ja aikoinaan se oli hyvinkin ihaileva. Se oli sitä aikaa, kun siellä myös jonkin verran oleilin. Sosialidemokratia näytti saaneen ihmeitä aikaan, ruotsalainen työmies oli täynnä sellaista sivistyneisyyttä ja arvokkuutta, että hänen voi ilman muuta kuvitella siirtyvän oopperan katsomoon, sitten kun hän olisi illalla riisunut haalarinsa. Haalaritkin olivat jotenkin erityisen hienoa ja meillä tuntematonta mallia. Hänessä ei ollut lainkaan sitä alaluokkaista karkeutta ja kyräilyä, jolla meikäläinen työmies siihen aikaan, puoli vuosisataa sitten, usein briljeerasi ja josta hänet ulkomaillakin tunnisti jo kaukaa. Sittemmin Ruotsin gloria on rapistunut. Rikollisuus ja huliganismi, falski poliittinen korrektius ja ontto tasa-arvopaatos tympäisevät. Jäljellä ovat toki ruotsalaisten varsin mainio ruokakulttuuri ja ne historialliset muistot ja monumentit, jotka yhdistävät kansojamme. Niitä riittää Livrustkammarenista Riddarholmin kirkkoon ja Uppsalan tuomiokirkkoon. Ne sykähdyttävät aina uudelleen. Bellmanin, Tauben ja Strindbergin kieli on hieno jo sillä perusteella, että nuo mainitut herrat ovat sillä laulaneet ja kirjoittaneet.

Joskus muinoin Ruotsissa sykähdytti myös sen siisteys ja sievyys. Kaikkea jaksettiin pitää erinomaisessa kunnossa. Maaseudulla oli kuin Eedenin yrttitarhassa. Hiljainen sunnuntaipäivä Mälarin rannalla autiossa pikku kirkossa tuntui taianomaiselta.

Ehkä nykyistä Ruotsia symbolisoi syvemminkin Nordiska museet. Sen edessä ratsastaa voittamaton Kaarle X Kustaa korskeana kuin Gattamelata ja hänen takanaan on mahtava wagneriaaninen rakennus, jonka ovelta jo tervehtii katsojaa pramea Kustaa Vaasan kullattu monumentti. Ruotsin mahtia ei voisi upeammin esittää!

Mutta sen jälkeen seuraa antikliimaks. Mahtavasta rakennuksesta on ajettu pois Wagner ja siellä huseeraa nyt yksivaltiaana Viivi, joka on järjestellyt hepeneitään pikku kamareihin, joiden pelkkä olemassaolo on ristiriidassa rakennuksen alkuperäisen tarkoituksen kanssa, kuten rohkenen epäillä.

Tämä on nykypäivän Ruotsi. Se kyllä pärjää maailmassa hyvin ja kuuluu monessa suhteessa niihin maihin, jotka tuottavat taattua laatua ja ovat esikuvana koko muulle maailmalle. Tuo esikuvallisuus on kuitenkin mennyt sille päähän, eikä se enää ymmärrä olevansa väärä malli, joka kulkee tuhon tietä.

Ruotsalaisista pidän yhä ja arvostan heitä. He ovat monessa suhteessa aina pärjänneet suomalaisia paremmin, mikä ei synnytä minussa vähintäkään kateutta tai kansallista pahastumista. He ovat mainioita ja heidän lihaa ja vertaan on nyt myös omassa jälkikasvussani. Siinä vielä yksi hyvä syy tykätä heistä. Mitt folk…