Pietari ei uskonut kyyneliin

 

Siitä mitä ei tapahtunut

 

Historia yllättää ihmiset aina uudelleen. On asioita, jotka tulevat niin sanotusti puun takaa ja ällistyttävät kaikki. Pari päivää sitten sain ainakin minä kokea taas tuollaisen elämyksen. Toisaalta moni asia, jota on ilman muuta odotettu tapahtuvaksi, jääkin tulematta.

Kun maailmassa kaikista mahdollisuuksista tapahtuu vain yksi kerrallaan, on toisaalta sitten tapahtumattomien mahdollisuuksien määrä tietenkin ääretön.

Sen johdosta voisi kuvitella, ettei tuo tapahtumaton olekaan millään tavalla kiinnostavaa ja sen voi yhtä hyvin sijoittaa satujen ja fantasioiden joukkoon.

Näin ei kuitenkaan ole. On toteutumattomia asioita, joihin valmistautuminen merkitsi paljon myös sille, mitä sitten todellisuudessa tapahtui. Mikäli ne jätetään huomiotta, jää myös ymmärrys historiasta vajaaksi.

Muuan tällainen asia ovat Venäjän keisarikunnan ja suuriruhtinaskunnan suhteet ennen maailmansodan puhkeamista. Silloinhan oli valmistauduttu liittämään Kannaksen kaksi rajapitäjää Venäjää, mikä raivostutti suomalaisia ja sai jopa russofiili Eino Kaliman toteamaan, ettei kai tässä auta enää muu kuin harjoitella ampumista.

Suomen ja Venäjän suhteisiin oli Helmikuun manifestista lähtien syntynyt parantumaton haava eikä vanhan idyllisen rinnakkaiselon palaamisesta monen realistin mielestä ollut enää toiveita. Suomesta oli tulossa tai jo tullut uusi Puola, jota oli hallittava kovalla kädellä.

Aleksanteri-keisarien aikaan meillä oli uskottu hallitsijoiden rakkauteen suuriruhtinaskuntaa kohtaan, mikä ei ollutkaan ihan väärin ajateltu. Siinä kyllä oli sitten samalla pakko yrittää unohtaa, millainen rooli palvomallamme Aleksanteri II:lla oli Puolassa, jossa maata oli 1860-luvulla panemassa ruotuun entinen kenraalikuvernöörimme, kreivi Berg.

Pietari ei uskonut kyyneliin enempää kuin sitten Moskovakaan. Kun pääministeri Cajander mainitsi ennen talvisotaa puheessaan, miten maamme oli ollut emämaan kanssa hyvissä suhteissa Aleksanteri-keisarien aikana, julkaisi ”Pravda” pilakuvan Cajanderista sirkuspellenä, joka asettaa asiat päälaelleen.

Eihän uudella, jalolla neuvostojen maalla ollut mitään yhteistä vanhan, taantumuksellisen tsaari-Venäjän kanssa. Pilakuvassa pelleksi pukeutunut Cajander heitti kärrynpyörää ja hänen seinällään näkyivät Aleksanteri-keisarien kuvat. Kappas vain, että tsuhna kehtasi vielä ruveta tulkitsemaan suuren ja mahtavan naapurinsa politiikkaa…

Kyösti Wilkunan kaltainen aikalaistodistaja väitti heti Suomen itsenäistymisen jälkeen, että mikäli keisarivalta olisi saanut jatkua vähänkin kauemmin, olisi Suomen vastarinta hiipunut peruuttamattomasti. Sitähän ei enää ollut olemassa samassa mielessä kuin vuosisadan alussa.

Sitä paitsi Suomen herroilla oli vanhastaan ollut taito löytää lämpimiä paikkoja valtavan imperiumin palveluksessa. Suuri osa ruotsinkielisen eliittimme miespuolisista jälkeläisistä palveli eri puolilla keisarikuntaa. Ajatelkaamme nyt vaikka muuatta Mannerheimiäkin…

Tuo jälkimmäinen huomautus ei siis ole Wilkunalta, vaan minulta, mutta yhtä kaikki se on mielestäni aiheellinen. Kollegiaalista uskollisuutta suurelle Venäjälle ja sen armeijalle löytyi yhä Suomesta niin kauan, kuin keisari istui valtaistuimellaan ja vielä sen jälkeenkin.

Kaunopuheinen todistus asiasta on se Nikolai II:n kuva, jota Mannerheim piti aina yöpöydällään.

Mutta vallankumous muutti kaiken hävittäessään Venäjän keisarivallan ja samalla kaiken muunkin vallan tarpeeksi pitkäksi aikaa, jotta niin sanotut vangitut kansat pääsivät livahtamaan pois, mikä pitemmäksi ja mikä lyhemmäksi aikaa.

Mutta tässä siis hieman tuosta toteutumattomasta historiasta. Näin meille uhkasi käydä. Kirves oli jo teroitettu:

 

iistai 25. kesäkuuta 2019

Suunnitelmat oli vahvistettu

 

Vähältä piti

 

Pertti Luntinen, Venäläisten sotasuunnitelmat Suomen separatismia vastaan. Tampereen yliopisto, Historiatieteen laitoksen julkaisuja 11. Tampere 1984, 162.

Pertti Luntinen julkaisi aikoinaan 80-luvulla elämäkerran kenraalikuvernööri Seynistä, mutta teki sen valitettavasti englanniksi. Niinpä tämän aikoinaan varsin vihatun herran edesottamukset ovat meillä yleensä varsin vähän tunnetut.

Oli englanninkielisyydestä kuitenkin se hyöty, että saatoin aikoinaan lähettää yhden kappaleen Aleksandr Solženitsynille, joka tuohon aikaan kirjoitti laajaa trilogiaansa Punainen pyörä ja siinä yhteydessä puhui myös Suomesta.

Aleksandr Isajevitš suureksi ilokseni vastasi aika pitkällä kirjeellä ja lienee lähettämääni kirjaan enemmän tai vähemmän tutustunutkin.

Mutta Luntisen kirjat ovat mielestäni saaneet meillä vähemmän huomiota, kuin olisivat ansainneet. Tässä käsiteltävä opuskin julkaistiin yliopistollisessa laitossarjassa eikä siis löytänyt kaupallisten kustantajien kautta tietään lukijoiden luo.

Kuitenkin kyseessä on pieni helmi, jossa niin sanoakseni kiteytyvät aikakauden suuret kysymykset. Se kertoo siitä, miten Suomi nähtiin sille erittäin tärkeällä taholla, keisarin ja pääministerin silmin ja miten siihen suhtautuivat myös korkeat siviili- ja sotilasvirkamiehet.

Toki se, mitä tapahtui, on tuttua, nimittäin siis se, ettei oikeastaan tapahtunut mitään. Suomalaisten kapinahankkeita ja todennäköisenä pidettyä vehkeilyä vihollisen kanssa sodan syttyessä pidettiin kuitenkin itsestään selvänä lähtökohtana, vaikka kaikki menikin sitten ilman suuria ongelmia.

Itse asiassa Suomen rautatiet saivat maailmansodan sytyttyä erityiskiitoksen armeijalta suoritettuaan liikekannallepanoon liittyvät tehtävät mallikelpoisesti. Jääkäriliike tosin syntyi, mutta Voimaliiton suuri kapinaorganisaatio osoittautui fiktioksi. Ruotsikin jätti hyökkäämättä, vaikka sen torjumisen valmisteluun uhrattiin varsin paljon energiaa.

Mutta kaiken kaikkiaan se näköala kulissien taa, jonka ajan viranomaiskirjeenvaihto tarjoaa, on aika kylmäävää, nykyistä muotisanaa käyttääkseni.

Venäläisen esivallan maailmassa vuoden 1905 tapahtumat olivat jo olleet suomalaisten kapina. Terroriteot ja aseiden salakuljetus olivat kovia tosiasioita, jotka muokkasivat näkemyksiä Pietarissa. Sama koski vallankumouksellisten suosintaa Suomen lakien ja laitosten turvissa.

Pääministeri Stolypin oli kovien otteiden mies ja sotilaista etenkin kaartinjoukkojen ja Pietarin sotilaspiirin komentaja, suuriruhtinas Nikolai Nikolajevitš oli vähintään yhtä suoraviivainen, raakaan voimaan ja pakotukseen uskova sotilastyyppi, jollaisesta venäjässä käytetään termiä soldafon.

Myös keisari otti ohranan hyväuskoisesti kehittelemät tarinat valtavasta suomalaisesta salaliitosta täysin vakavasti ja omisti paljon aikaansa suunnitelmille, joiden tarkoituksena oli vapauttaa valtakunta suomalaisesta vaarasta.

Kuten tunnettua, modernin sodankäynnin edellyttämät yhteydet olivat Venäjän silmin katsottuna hyvin uhattuja Suomessa, samoin huolto.

Kun maassa ei osattu venäjää, olivat yhteydet niin lennättimen, puhelimen, rautateiden, luotsilaitoksen kuin monen muun asian osalta heikot ja haavoittuvaiset. Suomalainen lainsäädäntö ja virkamieskunta olivat osoittaneet epäluotettavuutensa ja näyttivät olevan voimalaisten (vojmisty) käsissä.

Stolypin tunnetusti ajoi läpi ne lainsäädännölliset toimet, joilla suomalaisten laitosten yli sitten aina tarvittaessa käveltiin. Myös suuri määrä avainasemissa olevia virkamiehiä vaihdettiin, kuvernöörit mukaan lukien.

Mutta maassa oli virkamiehiä tuhansia ja taas tuhansia. Miten niiden kanssa voitiin elää kriisitilanteessa?

Yksiviivainen ratkaisu oli korvata kaikki venäläisillä.

Näinhän ei käytännössä tehty edes sodan aikana, mutta suunnitelmat kyllä tehtiin valmiiksi. Luotseja oikeasti hankittiinkin Kaspian mereltä, mutta tuhansien muiden virkamiesten reservit jäivät käyttämättä, vaikka ne kyllä jo valmiiksi luetteloitiin ja haalittiin kokoon kaukaa sisä-Venäjältäkin.

Myös sotatilaan ja piiritystilaan julistaminen suunniteltiin etukäteen. Se pyrittiin tietenkin tekemään yleisvaltakunnallisen mallin mukaan ja se tarkoitti, että pienistäkin rikkeistä saattoi joutua sotaoikeuteen ja sellaisen ”oikeuden” menetelmäthän tunnetaan liiankin hyvin.

Mikäli Suomi olisi joutunut sotanäyttämöksi, olisi siellä suurella todennäköisyydellä tapahtunut aivan samaa kuin Puolassa. Siellä taas armeijan harjoittama ”hallinnointi” oli paikallisen väestön kannalta niin pöyristyttävää, että Mannerheimkin näyttää alkaneen kauhistella koko asiaa ja koko sotilasammatin olemusta.

Meillähän Suurlakkokin oli mennyt rauhallisissa merkeissä, eikä armeija suorittanut repressioita, vaikka vähältähän se piti. Tästä hyvästä kenraalikuvernööri Obolenski ja vielä hänen seuraajansakin saivat satikutia.

Ei rettelöitsijöille pitänyt antaa tuumaakaan periksi. Ei ollut pelättävä ylilyöntejä, vaan liikaa lempeyttä, uhosivat suunnitelmia tehneet selustakenraalit, joiden isänmaallista mieltä suomalaiset epäilemättä olivat syvästi loukanneet.

Käytännössä ylilyöntejä ei tapahtunut ja itse asiassa jopa suomalaisten syystäkin vihaama kenraalikuvernööri Seyn joutui roolissaan puolustamaan palstaansa ja samalla myös suomalaisia.

Sotatilalakien perusteella hirtettyjen määrä käsitti lopultakin ilmeisesti vain neljä henkeä: kaksi värväriä Pohjanmaalta ja kaksi viipurilaista huligaania.

Myös nälänhätä Suomessa ilmeisesti lykkääntyi Seynin ansiosta ja hän myös pyrki siihen, ettei suuriruhtinaskunnan nuorisoa lähetettäisi rintamalle, kun se oli hyödyllisempää myötävaikuttaessaan Pietarin huoltoon ja sotatarvikkeiden tuotantoon.

Suomen itsenäistyttyä alettiin tunnetusti kehitellä ns. ryssävihan ideologiaa ja alan merkittävin teoreetikko Elmo E. Kaila joutui pohdiskelemaan sitä, että tuota vihaa oli meillä kovin vähän. Syynä olivat ne myönteiset asiat, joita olimme Venäjältä saaneet.

Itse asiassa vaara siitä, että olisimme täysin sopeutuneet venäläiseen sortovaltaan, oli ollut suuri. Itsenäistyminen tapahtui yhdennellätoista hetkellä. Valitettavasti vain siihen ei liittynyt oikea vapaussota. Käytännössä vuonna 1918 oli käyty luokkasota, sisäinen sota.

Kailan lausunnon todistusvoima on merkittävä. Tokihan monet ja luultavasti suurin osa kansaa piti sotaa vapaussotana jo ihan siksi, että niin virallisesti sanottiin, mutta intellektuellille tuo luonnehdinta oli lopultakin helppohintainen. Se oli vain puoliksi sitä, mitä sen sanottiin olleen.

Ei meillä osattu venäläistä vihata, kuten verivihassa vihataan, sillä tuo veri oli jäänyt vuodattamatta. Kyllähän sitä tuossa luokkasodassa tapahtui, mutta siinäkin puhdas kansallinen vastakkain asettelu oli sekoittunut pahasti, Kailan ajatuksenjuoksuja tulkitakseni.

Suunnitelmat suurta verilöylyä varten olivat kyllä olemassa ja kiinnittää huomiota, että niiden yhteydessä puhuttiin toistuvasti siitä, että oli toimittava häikäilemättömästi. Vihollinen väärinkäytti ”laillisuutta” ja lempeyttä.

Mitä häikäilemätön toiminta merkitsi, saatiin todellisuudessa kokea Puolassa ja laajemmaltikin. Jopa ministerineuvosto paheksui syvästi sotaväen mellastusta. Suomessa saman asian olisi todennäköisesti voinut laukaista jokin suurempi provokaatio, jollaiset ohrana kyllä hallitsi.

Mahdollisesti me säästyimme pahimmalta sen takia, että maamme oli niin lähellä haavoittuvaa pääkaupunkia tai sitten koko asia oli pelkkää sattumaa. Vai oliko sentään myös sillä lojaalisuudella Venäjän sotaponnisteluja kohtaan, joka emämaassa heti havaittiin, ollut paljonkin merkitystä?

 

Veljessota Virossakin?

 

Koulupoikien vapaussota

 

Albert Kivikas, Nimet marmoritaulussa. Suomentanut Kerttu Mustonen. WSOY 1944, 343 s.

 

Albert Kivikas (1898-1978) oli merkittävä virolainen kirjailija ja lehtimies, joka emigroitui vuonna 1944 Ruotsiin. Sodan aikana hän oli myös maansa kirjailijaliiton puheenjohtaja.

Kivikkaan teoksista muistetaan nykyään parhaiten 1936 ilmestynyt Nimet marmoritaulussa, jonka mukaan Elmo Nüganen ohjasi myös elokuvan vuonna 2010.

Kirja on tarina tarttolaisista koulupojista, jotka liittyvät itsenäiseksi julistautuneen Viron armeijaan. Se perustuu kirjailijan omiin kokemuksiin. Kirjassa selostetut taistelut käytiin myös todellisuudessa ja Kivikas oli niissä mukana.

Kuulee usein sanottavan, että Suomen ja Viron vapaussotien välillä on se merkittävä ero, että virolaiset eivät koskaan ole kuvitelleetkaan oman sotansa olleen muuta kuin vapaussotaa.

Suomessa sen sijaan sisällissotapuoli oli niin merkittävä, että joillakin tahoilla on koko sota haluttu leimata vain sisällissodaksi. Jopa ryssävihan merkittävin ideologi Elmo E. Kaila valitteli, että olimme käyneet vapaussodan sijasta luokkasodan (vrt. Vihavainen: Haun suunnitelmat oli vahvistettu tulokset).

Erot Suomen ja Viron välillä ovat epäilemättä merkittäviä. Ehkäpä asian voisi pelkistää sanomalla, että kun Suomessa sisällissota oli myös vapaussotaa, oli Virossa vapaussota myös sisällissotaa, tosin vähäisemmässä määrin.

Viron tapahtumia erottaa Suomen itsenäistymisvaiheen taisteluista myös se, että Virossa vanha kansallinen vihollinen olivat saksalaiset, joiden lyömisen muistopäivään myös koko vapaussodan muistelu keskittyy.

Saksalaisten rooli Virossa oli tyystin toinen kuin suomenruotsalaisten rooli Suomessa. Toki jonkinasteisia yhtäläisyyksiäkin voi löytää ja vertailu auttaa ymmärtämään asioiden suhteellista merkitystä.

Venäläiset, joita tässä kirjassa nimitetään systemaattisesti ryssiksi, kuvataan surkeaksi ja kurittomaksi laumaksi, mikä aivan ilmeisesti on juuri tuon ajankohdan tosiasioiden mukaista. Ennen kuin puna-armeija saatiin kehitettyä armottomaksi terrori- ja tappokoneeksi, oli bolševikkien käytössä vain heikkotasoisia joukkoja.

Poikkeuksena olivat lättiläiset, joiden muodostamat rykmentit säilyivät vallankumouksen hajottavalta vaikutukselta. Ne olivat bolševikkien vahvin turva ja hyvin pelottavassa maineessa. Neuvostoliiton hajoamiseen saakka paloi Riiassa lättiläisten tarkka-ampujien museon edessä ikuinen tuli, jota nuorisoliittolaiset vartioivat.

Kiinalaiset, joita bolševikkien palveluksessa oli tuohon aikaan huomattavan paljon, kuvataan aito rasistisesti jonkinlaisiksi groteskeiksi alieneiksi, joita bolševikit olivat heittäneet valtaansa pönkittämään ja toisia kansoja alistamaan.

Ei kuitenkaan kannata yksinkertaistaa asioita. Kirjoittaja ei ole minkään eläintieteellisen ryssävihan sokaisema solttu, vaan venäläisen kirjallisuuden akateeminen tuntija, jonka taistelu kohdistuu nimenomaan bolševikkeja ja heidän politiikkaansa vastaan. Toki myös Baltiassa toiminut Bulak-Balahovitšin joukko kuvataan vihoviimeiseksi roskaväeksi.

Luultavasti olikin juuri tuohon aikaan paljon aihetta kuvata asioita siten, kuin ne kirjassa esitetään. Vanhan Venäjän armeijan hajottua kenttä oli vapaa kaikenlaiselle irtaimelle ainekselle, joka halusi ainakin pysyä hengissä ja ryöstää ryöstettyä (grabit nagrablennoje), kuten Venäjän vallanpitäjät olivat kehottaneet.

Viron kansallisen aatteen tilanne tuntuu aluksi aivan toivottomalta: mitä virolaiset saattaisivat mahtaa venäläisille? Jos ne jonkin ihmeen kautta olisi voitettu, olisivat jäljellä saksalaiset…

Englannin laivastosta odotetaan pelastusta ja se saapuukin viimein Tallinnaan. Sehän pelastaa maan maihinnousuilta, mutta ei voi tehdä paljoakaan maalla. Ja bolševikit valtaavat nopeasti Tarton, Narvan ja Rakveren ja jopa Tapan. Ne pääsevät jo lähelle Tallinnaa.

Suomalaisia pidetään ihmemiehinä ja heidän tuloaan odotetaan malttamattomina. Aivan kirjan lopussa he ilmestyvätkin Pajun kartanosta käytävään taisteluun. Itse asiassa suomalaisia oli kaksikin joukkoa, joista toinen ajoi bolševikit nopeasti itärajan taa ja toinen taas tuli auttamaan etelässä.

Molemmista osastoista oli virolaisille suurta hyötyä, mutta valitettavasti jälkimmäiseen myös kuului paljon ikävää ja suorastaan rikollista ainesta, joka mellasti kuin vihollismaassa. Tästä ei kirjassa kyllä puhuta. Myöskään saksalaisten rooli sodassa tai muutenkaan ei tule kirjassa esille, mutta eipä heitä ollutkaan noissa kuvatuissa tapahtumissa mukana.

Mutta entä itse virolaiset? Oliko kansa ainakin kohtuullisen yksimielisesti mukana kannattamassa kansallista aatetta?

Ei sinne päinkään. Aluksi, kuten sanottu, koko ajatus aseellisesta taistelusta oman maan puolesta tuntui täysin epärealistiselta ja rutiköyhä hallitus milteipä vitsiltä. Omaa maata pelastamaan löytyi vain harvalukuisia idealistisia aineksia, kuten tarttolaisia koulupoikia, joihin kirjoittajakin kuului.

Pojat, kokonainen koululuokka, joutui sitten kylmiltään taisteluun opittuaan tuskin muuta kuin kiväärinrähjän lataamisen ja laukaisemisen. Äkkikuoleman mahdollisuus pelottaa noita itse asiassa lapsia, jotka herkästi säntäävät pakoon ilman mitään syytäkin.

Luokkatoverien joukossa on paljon erilaisten aatteiden kannattajia, esimerkiksi juuri sosialisteja ja humanisteja sekä lisäksi tolstoilaisia pasifisteja, joiden vakaumus nyt tulee koetukselle.

Sotaa ei käydäkään sosialismin puolesta tai sitä vastaan. Kansallisen asian puolella on myös sosialisteja ja niinpä on helppo ymmärtää, että se bolševistinen sosialismin variantti, jota vihollinen edustaa, ei merkitse köyhän asialla olemista, vaan köyhälistön hyväksikäyttöä imperialismin hyväksi ja kansallisen sorron välikappaleena.

Tai, ei se nyt niinkään helppoa ole. Moni virolainenkin on mennyt bolševikkien mukaan. Heihin kuuluu myös päähenkilön veli, jonka pyrkimykset ja luonne ovat jalot ja idealistiset. Veljekset ovat lähtöisin maalaisköyhälistöstä.

Myös Virossa vapaussodasta on tullut veljessotaa, todetaan kirjassa useampaan otteeseen. Virolaisten, myös varakkaampien, olisi ymmärrettävä köyhän kansan näkökulma ja sosialismin oikeutus, todetaan kirjassa.

Vapaan Viron olisi toteutettava omaa sosialismiaan, joka on luonteeltaan kansallista tai jopa talonpoikaista. Ei bolševismi ole yhtä kuin sosialismi. Vanhassa yhteiskuntajärjestelmässä on kuin onkin vikaa ja se on korjattava.

Näinhän itse asiassa tapahtuikin. Sodan jälkeen Virossa toimeenpantiin suuri maareformi saksalaisen maanomistajaluokan kustannuksella. Erityisesti vapaussotaan osallistuneita suosittiin.

Mitä tulee itse sodan kuvaukseen, se ei ole helppohintaista uhoamista tai sentimentaalista hypetystä. Sodan raakuus on useimmille ojille syvästi vastenmielistä ja päähenkilö, joka on joutunut jopa tappamaan ihmisen pistimellä, kokee onnen tunteen päästäessään vangin pakenemaan. Kuitenkin kyseessä on jopa niin sanotussa kenttätuomioistuimessa rankaistava teko.

Sota näyttää pyyhkäisevän pois vanhan maailman pasifismeineen ja humanismeineen ja jopa päähenkilöstä tulee pystyvä sotilas. Niin sanottu sotasankaruus ei kuitenkaan nouse ihannoiduksi asiaksi. Yleisvaikutelmaksi jää, että sota on suuri onnettomuus, joka on kuitenkin asianmukaisesti kestettävä, kun se tulee.

Vastoin kaikkia odotuksia kansallinen armeija kuitenkin vapautti Viron. Koululaisten joukko saattoi palata opinahjoonsa harventuneena, mutta vapaan maan kansalaisina.

Kivikas kirjoitti tähän, vuonna 1936 ilmestyneeseen romaaniin vielä monta jatko-osaa asuessaan Ruotsissa vuodesta 1944 lähtien.

Nekin saattaisivat olla kiinnostavia. Ainakin tämä kirja on sangen lukukelpoinen ja se tuntuu säilyttäneen arvonsa, mikä tapahtuu yleensä vain aitoon kokemukseen pohjautuvan teoksen kohdalla.

Kaikkien aikojen poliittisesti korrektit teokset ovat sen sijaan jälkipolville kiinnostavia vain esimerkkeinä aikansa muodeista. Yleensähän ne ovat läpikotaisin falskeja, mikä on yleensä edellytys oman ajan typerysten aplodeille.

Tämä kirja ei ole sellainen. Se on varmastikin herättänyt myös kiukkuista kritiikkiä, jota olisi kiinnostavaa lukea. Eräissä SKS:n julkaisemien vanhojen suomalaisten kirjojen laitoksissa on myös otteita kirjojen aikoinaan osakseen saamasta kritiikistä. Se on erinomainen tapa, jota voi suositella myös virolaisille.

Suunnitelmat oli vahvistettu

Vähältä piti

Pertti Luntinen, Venäläisten sotasuunnitelmat Suomen separatismia vastaan. Tampereen yliopisto, Historiatieteen laitoksen julkaisuja 11. Tampere 1984, 162.

Pertti Luntinen julkaisi aikoinaan 80-luvulla elämäkerran kenraalikuvernööri Seynistä, mutta teki sen valitettavasti englanniksi. Niinpä tämän aikoinaan varsin vihatun herran edesottamukset ovat meillä yleensä varsin vähän tunnetut.

Oli englanninkielisyydestä kuitenkin se hyöty, että saatoin aikoinaan lähettää yhden kappaleen Aleksandr Solženitsynille, joka tuohon aikaan kirjoitti laajaa trilogiaansa Punainen pyörä ja siinä yhteydessä puhui myös Suomesta.

Aleksandr Isajevitš suureksi ilokseni vastasi aika pitkällä kirjeellä ja lienee lähettämääni kirjaan enemmän tai vähemmän tutustunutkin.

Mutta Luntisen kirjat ovat mielestäni saaneet meillä vähemmän huomiota, kuin olisivat ansainneet. Tässä käsiteltävä opuskin julkaistiin yliopistollisessa laitossarjassa eikä siis löytänyt kaupallisten kustantajien kautta tietään lukijoiden luo.

Kuitenkin kyseessä on pieni helmi, jossa niin sanoakseni kiteytyvät aikakauden suuret kysymykset. Se kertoo siitä, miten Suomi nähtiin sille erittäin tärkeällä taholla, keisarin ja pääministerin silmin ja miten siihen suhtautuivat myös korkeat siviili- ja sotilasvirkamiehet.

Toki se, mitä tapahtui, on tuttua, nimittäin siis se, ettei oikeastaan tapahtunut mitään. Suomalaisten kapinahankkeita ja todennäköisenä pidettyä vehkeilyä vihollisen kanssa sodan syttyessä pidettiin kuitenkin itsestään selvänä lähtökohtana, vaikka kaikki menikin sitten ilman suuria ongelmia.

Itse asiassa Suomen rautatiet saivat maailmansodan sytyttyä erityiskiitoksen armeijalta suoritettuaan liikekannallepanoon liittyvät tehtävät mallikelpoisesti. Jääkäriliike tosin syntyi, mutta Voimaliiton suuri kapinaorganisaatio osoittautui fiktioksi. Ruotsikin jätti hyökkäämättä, vaikka sen torjumisen valmisteluun uhrattiin varsin paljon energiaa.

Mutta kaiken kaikkiaan se näköala kulissien taa, jonka ajan viranomaiskirjeenvaihto tarjoaa, on aika kylmäävää, nykyistä muotisanaa käyttääkseni.

Venäläisen esivallan maailmassa vuoden 1905 tapahtumat olivat jo olleet suomalaisten kapina. Terroriteot ja aseiden salakuljetus olivat kovia tosiasioita, jotka muokkasivat näkemyksiä Pietarissa. Sama koski vallankumouksellisten suosintaa Suomen lakien ja laitosten turvissa.

Pääministeri Stolypin oli kovien otteiden mies ja sotilaista etenkin kaartinjoukkojen ja Pietarin sotilaspiirin komentaja, suuriruhtinas Nikolai Nikolajevitš oli vähintään yhtä suoraviivainen, raakaan voimaan ja pakotukseen uskova sotilastyyppi, jollaisesta venäjässä käytetään termiä soldafon.

Myös keisari otti ohranan hyväuskoisesti kehittelemät tarinat valtavasta suomalaisesta salaliitosta täysin vakavasti ja omisti paljon aikaansa suunnitelmille, joiden tarkoituksena oli vapauttaa valtakunta suomalaisesta vaarasta.

Kuten tunnettua, modernin sodankäynnin edellyttämät yhteydet olivat Venäjän silmin katsottuna hyvin uhattuja Suomessa, samoin huolto.

Kun maassa ei osattu venäjää, olivat yhteydet niin lennättimen, puhelimen, rautateiden, luotsilaitoksen kuin monen muun asian osalta heikot ja haavoittuvaiset. Suomalainen lainsäädäntö ja virkamieskunta olivat osoittaneet epäluotettavuutensa ja näyttivät olevan voimalaisten (vojmisty) käsissä.

Stolypin tunnetusti ajoi läpi ne lainsäädännölliset toimet, joilla suomalaisten laitosten yli sitten aina tarvittaessa käveltiin. Myös suuri määrä avainasemissa olevia virkamiehiä vaihdettiin, kuvernöörit mukaan lukien.

Mutta maassa oli virkamiehiä tuhansia ja taas tuhansia. Miten niiden kanssa voitiin elää kriisitilanteessa?

Yksiviivainen ratkaisu oli korvata kaikki venäläisillä.

Näinhän ei käytännössä tehty edes sodan aikana, mutta suunnitelmat kyllä tehtiin valmiiksi. Luotseja oikeasti hankittiinkin Kaspian mereltä, mutta tuhansien muiden virkamiesten reservit jäivät käyttämättä, vaikka ne kyllä jo valmiiksi luetteloitiin ja haalittiin kokoon kaukaa sisä-Venäjältäkin.

Myös sotatilaan ja piiritystilaan julistaminen suunniteltiin etukäteen. Se pyrittiin tietenkin tekemään yleisvaltakunnallisen mallin mukaan ja se tarkoitti, että pienistäkin rikkeistä saattoi joutua sotaoikeuteen ja sellaisen ”oikeuden” menetelmäthän tunnetaan liiankin hyvin.

Mikäli Suomi olisi joutunut sotanäyttämöksi, olisi siellä suurella todennäköisyydellä tapahtunut aivan samaa kuin Puolassa. Siellä taas armeijan harjoittama ”hallinnointi” oli paikallisen väestön kannalta niin pöyristyttävää, että Mannerheimkin näyttää alkaneen kauhistella koko asiaa ja koko sotilasammatin olemusta.

Meillähän Suurlakkokin oli mennyt rauhallisissa merkeissä, eikä armeija suorittanut repressioita, vaikka vähältähän se piti. Tästä hyvästä kenraalikuvernööri Obolenski ja vielä hänen seuraajansakin saivat satikutia.

Ei rettelöitsijöille pitänyt antaa tuumaakaan periksi. Ei ollut pelättävä ylilyöntejä, vaan liikaa lempeyttä, uhosivat suunnitelmia tehneet selustakenraalit, joiden isänmaallista mieltä suomalaiset epäilemättä olivat syvästi loukanneet.

Käytännössä ylilyöntejä ei tapahtunut ja itse asiassa jopa suomalaisten syystäkin vihaama kenraalikuvernööri Seyn joutui roolissaan puolustamaan palstaansa ja samalla myös suomalaisia.

Sotatilalakien perusteella hirtettyjen määrä käsitti lopultakin ilmeisesti vain neljä henkeä: kaksi värväriä Pohjanmaalta ja kaksi viipurilaista huligaania.

Myös nälänhätä Suomessa ilmeisesti lykkääntyi Seynin ansiosta ja hän myös pyrki siihen, ettei suuriruhtinaskunnan nuorisoa lähetettäisi rintamalle, kun se oli hyödyllisempää myötävaikuttaessaan Pietarin huoltoon ja sotatarvikkeiden tuotantoon.

Suomen itsenäistyttyä alettiin tunnetusti kehitellä ns. ryssävihan ideologiaa ja alan merkittävin teoreetikko Elmo E. Kaila joutui pohdiskelemaan sitä, että tuota vihaa oli meillä kovin vähän. Syynä olivat ne myönteiset asiat, joita olimme Venäjältä saaneet.

Itse asiassa vaara siitä, että olisimme täysin sopeutuneet venäläiseen sortovaltaan, oli ollut suuri. Itsenäistyminen tapahtui yhdennellätoista hetkellä. Valitettavasti vain siihen ei liittynyt oikea vapaussota. Käytännössä vuonna 1918 oli käyty luokkasota, sisäinen sota.

Kailan lausunnon todistusvoima on merkittävä. Tokihan monet ja luultavasti suurin osa kansaa piti sotaa vapaussotana jo ihan siksi, että niin virallisesti sanottiin, mutta intellektuellille tuo luonnehdinta oli lopultakin helppohintainen. Se oli vain puoliksi sitä, mitä sen sanottiin olleen.

Ei meillä osattu venäläistä vihata, kuten verivihassa vihataan, sillä tuo veri oli jäänyt vuodattamatta. Kyllähän sitä tuossa luokkasodassa tapahtui, mutta siinäkin puhdas kansallinen vastakkain asettelu oli sekoittunut pahasti, Kailan ajatuksenjuoksuja tulkitakseni.

Suunnitelmat suurta verilöylyä varten olivat kyllä olemassa ja kiinnittää huomiota, että niiden yhteydessä puhuttiin toistuvasti siitä, että oli toimittava häikäilemättömästi. Vihollinen väärinkäytti ”laillisuutta” ja lempeyttä.

Mitä häikäilemätön toiminta merkitsi, saatiin todellisuudessa kokea Puolassa ja laajemmaltikin. Jopa ministerineuvosto paheksui syvästi sotaväen mellastusta. Suomessa saman asian olisi todennäköisesti voinut laukaista jokin suurempi provokaatio, jollaiset ohrana kyllä hallitsi.

Mahdollisesti me säästyimme pahimmalta sen takia, että maamme oli niin lähellä haavoittuvaa pääkaupunkia tai sitten koko asia oli pelkkää sattumaa. Vai oliko sentään myös sillä lojaalisuudella Venäjän sotaponnisteluja kohtaan, joka emämaassa heti havaittiin, ollut paljonkin merkitystä?