Pietari ei uskonut kyyneliin

 

Siitä mitä ei tapahtunut

 

Historia yllättää ihmiset aina uudelleen. On asioita, jotka tulevat niin sanotusti puun takaa ja ällistyttävät kaikki. Pari päivää sitten sain ainakin minä kokea taas tuollaisen elämyksen. Toisaalta moni asia, jota on ilman muuta odotettu tapahtuvaksi, jääkin tulematta.

Kun maailmassa kaikista mahdollisuuksista tapahtuu vain yksi kerrallaan, on toisaalta sitten tapahtumattomien mahdollisuuksien määrä tietenkin ääretön.

Sen johdosta voisi kuvitella, ettei tuo tapahtumaton olekaan millään tavalla kiinnostavaa ja sen voi yhtä hyvin sijoittaa satujen ja fantasioiden joukkoon.

Näin ei kuitenkaan ole. On toteutumattomia asioita, joihin valmistautuminen merkitsi paljon myös sille, mitä sitten todellisuudessa tapahtui. Mikäli ne jätetään huomiotta, jää myös ymmärrys historiasta vajaaksi.

Muuan tällainen asia ovat Venäjän keisarikunnan ja suuriruhtinaskunnan suhteet ennen maailmansodan puhkeamista. Silloinhan oli valmistauduttu liittämään Kannaksen kaksi rajapitäjää Venäjää, mikä raivostutti suomalaisia ja sai jopa russofiili Eino Kaliman toteamaan, ettei kai tässä auta enää muu kuin harjoitella ampumista.

Suomen ja Venäjän suhteisiin oli Helmikuun manifestista lähtien syntynyt parantumaton haava eikä vanhan idyllisen rinnakkaiselon palaamisesta monen realistin mielestä ollut enää toiveita. Suomesta oli tulossa tai jo tullut uusi Puola, jota oli hallittava kovalla kädellä.

Aleksanteri-keisarien aikaan meillä oli uskottu hallitsijoiden rakkauteen suuriruhtinaskuntaa kohtaan, mikä ei ollutkaan ihan väärin ajateltu. Siinä kyllä oli sitten samalla pakko yrittää unohtaa, millainen rooli palvomallamme Aleksanteri II:lla oli Puolassa, jossa maata oli 1860-luvulla panemassa ruotuun entinen kenraalikuvernöörimme, kreivi Berg.

Pietari ei uskonut kyyneliin enempää kuin sitten Moskovakaan. Kun pääministeri Cajander mainitsi ennen talvisotaa puheessaan, miten maamme oli ollut emämaan kanssa hyvissä suhteissa Aleksanteri-keisarien aikana, julkaisi ”Pravda” pilakuvan Cajanderista sirkuspellenä, joka asettaa asiat päälaelleen.

Eihän uudella, jalolla neuvostojen maalla ollut mitään yhteistä vanhan, taantumuksellisen tsaari-Venäjän kanssa. Pilakuvassa pelleksi pukeutunut Cajander heitti kärrynpyörää ja hänen seinällään näkyivät Aleksanteri-keisarien kuvat. Kappas vain, että tsuhna kehtasi vielä ruveta tulkitsemaan suuren ja mahtavan naapurinsa politiikkaa…

Kyösti Wilkunan kaltainen aikalaistodistaja väitti heti Suomen itsenäistymisen jälkeen, että mikäli keisarivalta olisi saanut jatkua vähänkin kauemmin, olisi Suomen vastarinta hiipunut peruuttamattomasti. Sitähän ei enää ollut olemassa samassa mielessä kuin vuosisadan alussa.

Sitä paitsi Suomen herroilla oli vanhastaan ollut taito löytää lämpimiä paikkoja valtavan imperiumin palveluksessa. Suuri osa ruotsinkielisen eliittimme miespuolisista jälkeläisistä palveli eri puolilla keisarikuntaa. Ajatelkaamme nyt vaikka muuatta Mannerheimiäkin…

Tuo jälkimmäinen huomautus ei siis ole Wilkunalta, vaan minulta, mutta yhtä kaikki se on mielestäni aiheellinen. Kollegiaalista uskollisuutta suurelle Venäjälle ja sen armeijalle löytyi yhä Suomesta niin kauan, kuin keisari istui valtaistuimellaan ja vielä sen jälkeenkin.

Kaunopuheinen todistus asiasta on se Nikolai II:n kuva, jota Mannerheim piti aina yöpöydällään.

Mutta vallankumous muutti kaiken hävittäessään Venäjän keisarivallan ja samalla kaiken muunkin vallan tarpeeksi pitkäksi aikaa, jotta niin sanotut vangitut kansat pääsivät livahtamaan pois, mikä pitemmäksi ja mikä lyhemmäksi aikaa.

Mutta tässä siis hieman tuosta toteutumattomasta historiasta. Näin meille uhkasi käydä. Kirves oli jo teroitettu:

 

iistai 25. kesäkuuta 2019

Suunnitelmat oli vahvistettu

 

Vähältä piti

 

Pertti Luntinen, Venäläisten sotasuunnitelmat Suomen separatismia vastaan. Tampereen yliopisto, Historiatieteen laitoksen julkaisuja 11. Tampere 1984, 162.

Pertti Luntinen julkaisi aikoinaan 80-luvulla elämäkerran kenraalikuvernööri Seynistä, mutta teki sen valitettavasti englanniksi. Niinpä tämän aikoinaan varsin vihatun herran edesottamukset ovat meillä yleensä varsin vähän tunnetut.

Oli englanninkielisyydestä kuitenkin se hyöty, että saatoin aikoinaan lähettää yhden kappaleen Aleksandr Solženitsynille, joka tuohon aikaan kirjoitti laajaa trilogiaansa Punainen pyörä ja siinä yhteydessä puhui myös Suomesta.

Aleksandr Isajevitš suureksi ilokseni vastasi aika pitkällä kirjeellä ja lienee lähettämääni kirjaan enemmän tai vähemmän tutustunutkin.

Mutta Luntisen kirjat ovat mielestäni saaneet meillä vähemmän huomiota, kuin olisivat ansainneet. Tässä käsiteltävä opuskin julkaistiin yliopistollisessa laitossarjassa eikä siis löytänyt kaupallisten kustantajien kautta tietään lukijoiden luo.

Kuitenkin kyseessä on pieni helmi, jossa niin sanoakseni kiteytyvät aikakauden suuret kysymykset. Se kertoo siitä, miten Suomi nähtiin sille erittäin tärkeällä taholla, keisarin ja pääministerin silmin ja miten siihen suhtautuivat myös korkeat siviili- ja sotilasvirkamiehet.

Toki se, mitä tapahtui, on tuttua, nimittäin siis se, ettei oikeastaan tapahtunut mitään. Suomalaisten kapinahankkeita ja todennäköisenä pidettyä vehkeilyä vihollisen kanssa sodan syttyessä pidettiin kuitenkin itsestään selvänä lähtökohtana, vaikka kaikki menikin sitten ilman suuria ongelmia.

Itse asiassa Suomen rautatiet saivat maailmansodan sytyttyä erityiskiitoksen armeijalta suoritettuaan liikekannallepanoon liittyvät tehtävät mallikelpoisesti. Jääkäriliike tosin syntyi, mutta Voimaliiton suuri kapinaorganisaatio osoittautui fiktioksi. Ruotsikin jätti hyökkäämättä, vaikka sen torjumisen valmisteluun uhrattiin varsin paljon energiaa.

Mutta kaiken kaikkiaan se näköala kulissien taa, jonka ajan viranomaiskirjeenvaihto tarjoaa, on aika kylmäävää, nykyistä muotisanaa käyttääkseni.

Venäläisen esivallan maailmassa vuoden 1905 tapahtumat olivat jo olleet suomalaisten kapina. Terroriteot ja aseiden salakuljetus olivat kovia tosiasioita, jotka muokkasivat näkemyksiä Pietarissa. Sama koski vallankumouksellisten suosintaa Suomen lakien ja laitosten turvissa.

Pääministeri Stolypin oli kovien otteiden mies ja sotilaista etenkin kaartinjoukkojen ja Pietarin sotilaspiirin komentaja, suuriruhtinas Nikolai Nikolajevitš oli vähintään yhtä suoraviivainen, raakaan voimaan ja pakotukseen uskova sotilastyyppi, jollaisesta venäjässä käytetään termiä soldafon.

Myös keisari otti ohranan hyväuskoisesti kehittelemät tarinat valtavasta suomalaisesta salaliitosta täysin vakavasti ja omisti paljon aikaansa suunnitelmille, joiden tarkoituksena oli vapauttaa valtakunta suomalaisesta vaarasta.

Kuten tunnettua, modernin sodankäynnin edellyttämät yhteydet olivat Venäjän silmin katsottuna hyvin uhattuja Suomessa, samoin huolto.

Kun maassa ei osattu venäjää, olivat yhteydet niin lennättimen, puhelimen, rautateiden, luotsilaitoksen kuin monen muun asian osalta heikot ja haavoittuvaiset. Suomalainen lainsäädäntö ja virkamieskunta olivat osoittaneet epäluotettavuutensa ja näyttivät olevan voimalaisten (vojmisty) käsissä.

Stolypin tunnetusti ajoi läpi ne lainsäädännölliset toimet, joilla suomalaisten laitosten yli sitten aina tarvittaessa käveltiin. Myös suuri määrä avainasemissa olevia virkamiehiä vaihdettiin, kuvernöörit mukaan lukien.

Mutta maassa oli virkamiehiä tuhansia ja taas tuhansia. Miten niiden kanssa voitiin elää kriisitilanteessa?

Yksiviivainen ratkaisu oli korvata kaikki venäläisillä.

Näinhän ei käytännössä tehty edes sodan aikana, mutta suunnitelmat kyllä tehtiin valmiiksi. Luotseja oikeasti hankittiinkin Kaspian mereltä, mutta tuhansien muiden virkamiesten reservit jäivät käyttämättä, vaikka ne kyllä jo valmiiksi luetteloitiin ja haalittiin kokoon kaukaa sisä-Venäjältäkin.

Myös sotatilaan ja piiritystilaan julistaminen suunniteltiin etukäteen. Se pyrittiin tietenkin tekemään yleisvaltakunnallisen mallin mukaan ja se tarkoitti, että pienistäkin rikkeistä saattoi joutua sotaoikeuteen ja sellaisen ”oikeuden” menetelmäthän tunnetaan liiankin hyvin.

Mikäli Suomi olisi joutunut sotanäyttämöksi, olisi siellä suurella todennäköisyydellä tapahtunut aivan samaa kuin Puolassa. Siellä taas armeijan harjoittama ”hallinnointi” oli paikallisen väestön kannalta niin pöyristyttävää, että Mannerheimkin näyttää alkaneen kauhistella koko asiaa ja koko sotilasammatin olemusta.

Meillähän Suurlakkokin oli mennyt rauhallisissa merkeissä, eikä armeija suorittanut repressioita, vaikka vähältähän se piti. Tästä hyvästä kenraalikuvernööri Obolenski ja vielä hänen seuraajansakin saivat satikutia.

Ei rettelöitsijöille pitänyt antaa tuumaakaan periksi. Ei ollut pelättävä ylilyöntejä, vaan liikaa lempeyttä, uhosivat suunnitelmia tehneet selustakenraalit, joiden isänmaallista mieltä suomalaiset epäilemättä olivat syvästi loukanneet.

Käytännössä ylilyöntejä ei tapahtunut ja itse asiassa jopa suomalaisten syystäkin vihaama kenraalikuvernööri Seyn joutui roolissaan puolustamaan palstaansa ja samalla myös suomalaisia.

Sotatilalakien perusteella hirtettyjen määrä käsitti lopultakin ilmeisesti vain neljä henkeä: kaksi värväriä Pohjanmaalta ja kaksi viipurilaista huligaania.

Myös nälänhätä Suomessa ilmeisesti lykkääntyi Seynin ansiosta ja hän myös pyrki siihen, ettei suuriruhtinaskunnan nuorisoa lähetettäisi rintamalle, kun se oli hyödyllisempää myötävaikuttaessaan Pietarin huoltoon ja sotatarvikkeiden tuotantoon.

Suomen itsenäistyttyä alettiin tunnetusti kehitellä ns. ryssävihan ideologiaa ja alan merkittävin teoreetikko Elmo E. Kaila joutui pohdiskelemaan sitä, että tuota vihaa oli meillä kovin vähän. Syynä olivat ne myönteiset asiat, joita olimme Venäjältä saaneet.

Itse asiassa vaara siitä, että olisimme täysin sopeutuneet venäläiseen sortovaltaan, oli ollut suuri. Itsenäistyminen tapahtui yhdennellätoista hetkellä. Valitettavasti vain siihen ei liittynyt oikea vapaussota. Käytännössä vuonna 1918 oli käyty luokkasota, sisäinen sota.

Kailan lausunnon todistusvoima on merkittävä. Tokihan monet ja luultavasti suurin osa kansaa piti sotaa vapaussotana jo ihan siksi, että niin virallisesti sanottiin, mutta intellektuellille tuo luonnehdinta oli lopultakin helppohintainen. Se oli vain puoliksi sitä, mitä sen sanottiin olleen.

Ei meillä osattu venäläistä vihata, kuten verivihassa vihataan, sillä tuo veri oli jäänyt vuodattamatta. Kyllähän sitä tuossa luokkasodassa tapahtui, mutta siinäkin puhdas kansallinen vastakkain asettelu oli sekoittunut pahasti, Kailan ajatuksenjuoksuja tulkitakseni.

Suunnitelmat suurta verilöylyä varten olivat kyllä olemassa ja kiinnittää huomiota, että niiden yhteydessä puhuttiin toistuvasti siitä, että oli toimittava häikäilemättömästi. Vihollinen väärinkäytti ”laillisuutta” ja lempeyttä.

Mitä häikäilemätön toiminta merkitsi, saatiin todellisuudessa kokea Puolassa ja laajemmaltikin. Jopa ministerineuvosto paheksui syvästi sotaväen mellastusta. Suomessa saman asian olisi todennäköisesti voinut laukaista jokin suurempi provokaatio, jollaiset ohrana kyllä hallitsi.

Mahdollisesti me säästyimme pahimmalta sen takia, että maamme oli niin lähellä haavoittuvaa pääkaupunkia tai sitten koko asia oli pelkkää sattumaa. Vai oliko sentään myös sillä lojaalisuudella Venäjän sotaponnisteluja kohtaan, joka emämaassa heti havaittiin, ollut paljonkin merkitystä?