Veljessota Virossakin?

 

Koulupoikien vapaussota

 

Albert Kivikas, Nimet marmoritaulussa. Suomentanut Kerttu Mustonen. WSOY 1944, 343 s.

 

Albert Kivikas (1898-1978) oli merkittävä virolainen kirjailija ja lehtimies, joka emigroitui vuonna 1944 Ruotsiin. Sodan aikana hän oli myös maansa kirjailijaliiton puheenjohtaja.

Kivikkaan teoksista muistetaan nykyään parhaiten 1936 ilmestynyt Nimet marmoritaulussa, jonka mukaan Elmo Nüganen ohjasi myös elokuvan vuonna 2010.

Kirja on tarina tarttolaisista koulupojista, jotka liittyvät itsenäiseksi julistautuneen Viron armeijaan. Se perustuu kirjailijan omiin kokemuksiin. Kirjassa selostetut taistelut käytiin myös todellisuudessa ja Kivikas oli niissä mukana.

Kuulee usein sanottavan, että Suomen ja Viron vapaussotien välillä on se merkittävä ero, että virolaiset eivät koskaan ole kuvitelleetkaan oman sotansa olleen muuta kuin vapaussotaa.

Suomessa sen sijaan sisällissotapuoli oli niin merkittävä, että joillakin tahoilla on koko sota haluttu leimata vain sisällissodaksi. Jopa ryssävihan merkittävin ideologi Elmo E. Kaila valitteli, että olimme käyneet vapaussodan sijasta luokkasodan (vrt. Vihavainen: Haun suunnitelmat oli vahvistettu tulokset).

Erot Suomen ja Viron välillä ovat epäilemättä merkittäviä. Ehkäpä asian voisi pelkistää sanomalla, että kun Suomessa sisällissota oli myös vapaussotaa, oli Virossa vapaussota myös sisällissotaa, tosin vähäisemmässä määrin.

Viron tapahtumia erottaa Suomen itsenäistymisvaiheen taisteluista myös se, että Virossa vanha kansallinen vihollinen olivat saksalaiset, joiden lyömisen muistopäivään myös koko vapaussodan muistelu keskittyy.

Saksalaisten rooli Virossa oli tyystin toinen kuin suomenruotsalaisten rooli Suomessa. Toki jonkinasteisia yhtäläisyyksiäkin voi löytää ja vertailu auttaa ymmärtämään asioiden suhteellista merkitystä.

Venäläiset, joita tässä kirjassa nimitetään systemaattisesti ryssiksi, kuvataan surkeaksi ja kurittomaksi laumaksi, mikä aivan ilmeisesti on juuri tuon ajankohdan tosiasioiden mukaista. Ennen kuin puna-armeija saatiin kehitettyä armottomaksi terrori- ja tappokoneeksi, oli bolševikkien käytössä vain heikkotasoisia joukkoja.

Poikkeuksena olivat lättiläiset, joiden muodostamat rykmentit säilyivät vallankumouksen hajottavalta vaikutukselta. Ne olivat bolševikkien vahvin turva ja hyvin pelottavassa maineessa. Neuvostoliiton hajoamiseen saakka paloi Riiassa lättiläisten tarkka-ampujien museon edessä ikuinen tuli, jota nuorisoliittolaiset vartioivat.

Kiinalaiset, joita bolševikkien palveluksessa oli tuohon aikaan huomattavan paljon, kuvataan aito rasistisesti jonkinlaisiksi groteskeiksi alieneiksi, joita bolševikit olivat heittäneet valtaansa pönkittämään ja toisia kansoja alistamaan.

Ei kuitenkaan kannata yksinkertaistaa asioita. Kirjoittaja ei ole minkään eläintieteellisen ryssävihan sokaisema solttu, vaan venäläisen kirjallisuuden akateeminen tuntija, jonka taistelu kohdistuu nimenomaan bolševikkeja ja heidän politiikkaansa vastaan. Toki myös Baltiassa toiminut Bulak-Balahovitšin joukko kuvataan vihoviimeiseksi roskaväeksi.

Luultavasti olikin juuri tuohon aikaan paljon aihetta kuvata asioita siten, kuin ne kirjassa esitetään. Vanhan Venäjän armeijan hajottua kenttä oli vapaa kaikenlaiselle irtaimelle ainekselle, joka halusi ainakin pysyä hengissä ja ryöstää ryöstettyä (grabit nagrablennoje), kuten Venäjän vallanpitäjät olivat kehottaneet.

Viron kansallisen aatteen tilanne tuntuu aluksi aivan toivottomalta: mitä virolaiset saattaisivat mahtaa venäläisille? Jos ne jonkin ihmeen kautta olisi voitettu, olisivat jäljellä saksalaiset…

Englannin laivastosta odotetaan pelastusta ja se saapuukin viimein Tallinnaan. Sehän pelastaa maan maihinnousuilta, mutta ei voi tehdä paljoakaan maalla. Ja bolševikit valtaavat nopeasti Tarton, Narvan ja Rakveren ja jopa Tapan. Ne pääsevät jo lähelle Tallinnaa.

Suomalaisia pidetään ihmemiehinä ja heidän tuloaan odotetaan malttamattomina. Aivan kirjan lopussa he ilmestyvätkin Pajun kartanosta käytävään taisteluun. Itse asiassa suomalaisia oli kaksikin joukkoa, joista toinen ajoi bolševikit nopeasti itärajan taa ja toinen taas tuli auttamaan etelässä.

Molemmista osastoista oli virolaisille suurta hyötyä, mutta valitettavasti jälkimmäiseen myös kuului paljon ikävää ja suorastaan rikollista ainesta, joka mellasti kuin vihollismaassa. Tästä ei kirjassa kyllä puhuta. Myöskään saksalaisten rooli sodassa tai muutenkaan ei tule kirjassa esille, mutta eipä heitä ollutkaan noissa kuvatuissa tapahtumissa mukana.

Mutta entä itse virolaiset? Oliko kansa ainakin kohtuullisen yksimielisesti mukana kannattamassa kansallista aatetta?

Ei sinne päinkään. Aluksi, kuten sanottu, koko ajatus aseellisesta taistelusta oman maan puolesta tuntui täysin epärealistiselta ja rutiköyhä hallitus milteipä vitsiltä. Omaa maata pelastamaan löytyi vain harvalukuisia idealistisia aineksia, kuten tarttolaisia koulupoikia, joihin kirjoittajakin kuului.

Pojat, kokonainen koululuokka, joutui sitten kylmiltään taisteluun opittuaan tuskin muuta kuin kiväärinrähjän lataamisen ja laukaisemisen. Äkkikuoleman mahdollisuus pelottaa noita itse asiassa lapsia, jotka herkästi säntäävät pakoon ilman mitään syytäkin.

Luokkatoverien joukossa on paljon erilaisten aatteiden kannattajia, esimerkiksi juuri sosialisteja ja humanisteja sekä lisäksi tolstoilaisia pasifisteja, joiden vakaumus nyt tulee koetukselle.

Sotaa ei käydäkään sosialismin puolesta tai sitä vastaan. Kansallisen asian puolella on myös sosialisteja ja niinpä on helppo ymmärtää, että se bolševistinen sosialismin variantti, jota vihollinen edustaa, ei merkitse köyhän asialla olemista, vaan köyhälistön hyväksikäyttöä imperialismin hyväksi ja kansallisen sorron välikappaleena.

Tai, ei se nyt niinkään helppoa ole. Moni virolainenkin on mennyt bolševikkien mukaan. Heihin kuuluu myös päähenkilön veli, jonka pyrkimykset ja luonne ovat jalot ja idealistiset. Veljekset ovat lähtöisin maalaisköyhälistöstä.

Myös Virossa vapaussodasta on tullut veljessotaa, todetaan kirjassa useampaan otteeseen. Virolaisten, myös varakkaampien, olisi ymmärrettävä köyhän kansan näkökulma ja sosialismin oikeutus, todetaan kirjassa.

Vapaan Viron olisi toteutettava omaa sosialismiaan, joka on luonteeltaan kansallista tai jopa talonpoikaista. Ei bolševismi ole yhtä kuin sosialismi. Vanhassa yhteiskuntajärjestelmässä on kuin onkin vikaa ja se on korjattava.

Näinhän itse asiassa tapahtuikin. Sodan jälkeen Virossa toimeenpantiin suuri maareformi saksalaisen maanomistajaluokan kustannuksella. Erityisesti vapaussotaan osallistuneita suosittiin.

Mitä tulee itse sodan kuvaukseen, se ei ole helppohintaista uhoamista tai sentimentaalista hypetystä. Sodan raakuus on useimmille ojille syvästi vastenmielistä ja päähenkilö, joka on joutunut jopa tappamaan ihmisen pistimellä, kokee onnen tunteen päästäessään vangin pakenemaan. Kuitenkin kyseessä on jopa niin sanotussa kenttätuomioistuimessa rankaistava teko.

Sota näyttää pyyhkäisevän pois vanhan maailman pasifismeineen ja humanismeineen ja jopa päähenkilöstä tulee pystyvä sotilas. Niin sanottu sotasankaruus ei kuitenkaan nouse ihannoiduksi asiaksi. Yleisvaikutelmaksi jää, että sota on suuri onnettomuus, joka on kuitenkin asianmukaisesti kestettävä, kun se tulee.

Vastoin kaikkia odotuksia kansallinen armeija kuitenkin vapautti Viron. Koululaisten joukko saattoi palata opinahjoonsa harventuneena, mutta vapaan maan kansalaisina.

Kivikas kirjoitti tähän, vuonna 1936 ilmestyneeseen romaaniin vielä monta jatko-osaa asuessaan Ruotsissa vuodesta 1944 lähtien.

Nekin saattaisivat olla kiinnostavia. Ainakin tämä kirja on sangen lukukelpoinen ja se tuntuu säilyttäneen arvonsa, mikä tapahtuu yleensä vain aitoon kokemukseen pohjautuvan teoksen kohdalla.

Kaikkien aikojen poliittisesti korrektit teokset ovat sen sijaan jälkipolville kiinnostavia vain esimerkkeinä aikansa muodeista. Yleensähän ne ovat läpikotaisin falskeja, mikä on yleensä edellytys oman ajan typerysten aplodeille.

Tämä kirja ei ole sellainen. Se on varmastikin herättänyt myös kiukkuista kritiikkiä, jota olisi kiinnostavaa lukea. Eräissä SKS:n julkaisemien vanhojen suomalaisten kirjojen laitoksissa on myös otteita kirjojen aikoinaan osakseen saamasta kritiikistä. Se on erinomainen tapa, jota voi suositella myös virolaisille.