torstai 4. heinäkuuta 2013

Ruotsin kirous



Pehmustettu tyrannia
(Marianne Alopaeus, Ruotsin pauloissa, 1984, 365 s.)

Luin Marianne Alopaeuksen Pimeyden ytimen pian sen ilmestyttyä, 1966. Se tuntui jotenkin falskilta vasemmistosnobbailulta, joka peilasi itseään poroporvarilliseen taustaan ja kehitteli suuria jonninjoutavista aineksista. Toki kirjoittaja oli kuvissa hyvän näköinen, mikä ilman muuta tekee uteliaaksi myös tekstin suhteen. Ainakin silloin teki.
Nyt tartuin Alopaeuksen kolmekymmentä vuotta sitten ilmestyneeseen uudempaan kirjaan toisenlaisen uteliaisuuden merkeissä. Alun perin vuonna 1983 ilmestynyt Drabbad av Sverige kertoi kansankodin tolkuttomuuksista varoittavana esimerkkinä Suomelle, joka ei vielä ollut kehityksessään niin pitkällä.
Kolmekymmentä vuotta on yhden historiallisen sukupolven pituus. Siinä ajassa historian viekkaat mekanismit ovat tuoneet saman hulluuden meillekin, mikäli niin on määrätty tai sitten on otettu opiksi ja säästytty pahimmalta. Millaisia asioita suomenruotsalainen kirjoittaja ihmetteli ja kauhisteli naapurimaassa 1970-luvulla ja 1980-luvun alussa? Miksi hän näki kauhistuksia siellä, missä medelsvensson vain nyökytteli hyväksyvästi? Kuka hän oikein on tai oli?
Kirjoittaja on syntynyt vuonna 1918, joten hän oli mummovaiheessa jo kirjan ilmestyessä. Hänellä on yläluokkainen, suomenruotsalainen tausta ja kokemusta pitkäaikaisesta asumisesta sekä Ranskasta että USA:sta. Suomi on kuitenkin hänen kotimaansa, tarkemmin sanoen svensk Finland ja hieman abstraktimmin sen traditiot ja kieli. Vaikka hänellä ovatkin ”juuret tuulessa” ja hän tunnustaa haluavansa asua Ruotsissa kaikesta huolimatta, on hän myös patriootti. Venäläisittäin voisi sanoa hänen olevan tarkemmin sanoen ”oman maansa patriootti”, mikä tarkoittaa tässä tapauksessa myös ja aivan erityisesti ”pientä synnyinmaata”. Suomenkielinen enemmistö, jota joskus kutsutaan ”suomalaiseksi kansanmereksi” saa osakseen lojaalisuutta ja siitä jopa ylpeillään, mikäli se ansaitsee, mutta kirjoittaja ei sitä suinkaan hellittele vaan ärhentelee aina vaistotessaan sen uhkaavuuden.
Yläluokkaisuus on kirjoittajalle täysin sallittu lähtökohta, missä ei ole mitään häpeämistä, toisin kuin Ruotsissa kuvitellaan. Sama koskee naiseutta, mikä ei tarkoita sorronalaisuutta, toisin kuin naapurin patenttifeminismi olettaa. Myös kirjoittajan vanha tyttökoulu kuuluu hänen kulttuuriperintöönsä, jota hän puolustaa ärhäkästi naapurin sovinnaisennakkoluuloja vastaan.
Kirjoittajassa on jotakin viehättävän tyttömäistä kypsästä iästä huolimatta. Hän ylenkatsoo akkamaista feminismiä ja latteaa ”yhteiskunnallisuuden” tyranniaa. Kuin Artemis hän ampuu murhaavia nuolia kaikkiin niihin, jotka uhkaavat hänen vapauttaan ja koskemattomuuttaan. Tällaisista tytöistä vaarikin tykkää. Miksi ne ovat niin harvinaisia mummojen joukossa? Onko kyseessä pikemmin konformismi vai sivistyksen puute, joka tekee ikääntyneistä naisista mitäänsanomattomia nyökyttelijöitä silloinkin ja varsinkin silloin, kun he edustavat radikaaleja aatteita.
Kirjoittaja näyttää kantavan sellaista traditiota, jossa vielä annettiin arvoa seurustelutaidolle. Tässä traditiossa olivat molemmat sukupolvet läsnä ja siinä vallitsi taustalla eroottinen lataus, mikä ei tietenkään merkinnyt seksiobsessiota, vain toisen sukupuolen huomioimista.
Aikakauden Ruotsissa sen sijaan on menty tympeään ”yhteiskunnallisuutta” korostavaan maniaan, jossa niin sanottu tasa-arvo tallaa kaiken vähänkin hienomman eleen ja ajatuksen. Sukupuolten välisenä suhteen on yksinkertaisesti ”viha”. Koska kirjoittajalla ei moista vihaa ole, hänen ilmeisesti oletetaan vain olevan kykenemätön analysoimaan  mielenliikkeitään. Hän ei myöskään ole havainnut ”naisten sortoa”, mikä on jo sodanjulistus ”yhteiskunnalle” tai ainakin korvapuusti hyvälle maulle.
Ehkäpä kirjoittaja, jonka nuoruus oli jo ennen sotia, kuului jo tuolloin menneeseen maailmaan. Ja ehkä me nyt elämme siinä luvatussa maassa, jollaisena Ruotsi meille sukupolvi sitten kangasteli?
Mikä oikeastaan teki Ruotsista, tuosta kilttien ja hyväsydämisten ihmisten maasta niin ahdistavan?  Yhtenä merkittävänä tekijänä kirjoittaja näkee USA:n esimerkin. Amerikkalainen naiivius, sentimentaalisuus ja kielen köyhtyminen oli tullut kirjoittajalle tutuksi jo ennen kuin hän todella tutustui Ruotsiin. Ruotsista taas oli tulossa amerikkalaisuuden etäispesäke, sillä ruotsalaiset eivät osanneet muita kieliä kuin englantia eivätkä pitäneet muita maita kuin Yhdysvaltoja varteenotettavana vertailukohtana omalle erinomaisuudelleen.
Ruotsalaisten suuria helmasyntejä olivat konformismi ja kateus. Muotikeisarit uskalsivat käskyttää ruotsalaisia: tänä keväänä pitää olla sitä ja sitä! Suomessa kansa olisi uhallakin jättänyt tällaiset käskyt täyttämättä, arvelee kirjoittaja. Kateus ja konformismi ilmenivät myös siinä, että oli häpeällistä poiketa ”tasa-arvosta”. Niitä, jotka poikkesivat, sopi rangaista esimerkiksi kohtuuttomilla veroilla. Oli myös sopimatonta pitää välimatkaa muihin ihmisiin. Niinpä teitittely oli hävitetty ja aikuiset ihmiset esittäytyivät toisilleen etunimillä kuin lastentarhassa.
Käytöstapojen puutteeseen liittyi se, että kelvotonta käytöstä ei saanut arvostella. Lapsia ei saanut komentaa ja heidän piti antaa kiroilla ja juopotella, mikäli halusivat. Kirjoittaja näki humalaisia lapsia ensi kerran Tukholmassa.
Ehkä pahinta oli kuitenkin konformismi: ruotsalaiset pelkäsivät toisia ruotsalaisia, sitä, että olisivat sanoneet jotakin tälle päivälle ja vuosikymmenelle sopimatonta. Siksi he jäljittelivät kuin lapset ja antoivat ”ongelmien valinnan” joukkotiedotusvälineiden huoleksi.
Tämä avasi suoran väylän valvonnan ja kyttäyksen tyranniaan. Kun kansa ei uskalla muodostaa omia mielipiteitä, on se valmis hyväksymään sen, että ”oikeita” mielipiteitä ja elämäntapaa valvotaan orwellilaisin metodein. Tasa-arvon toteuttamiseksi kielletään ja lakkautetaan kaikki oppilaitokset, jotka saattaisivat leimautua ”hyviksi”, siinä piilee vaara tasa-arvolle ja elitismi on yksiselitteisesti kirosana, jota ei tarvitse perustella. Saman logiikan mukaan ilmiantaminen on kansalaisten luonnollinen velvollisuus. Kuten neuvostososialismissa, paras mahdollinen yhteiskunta vaatii kansalaisiltaan ehdotonta lojaalisuutta, koska sillä on siihen oikeus.
Kirjoittaja pyristelee kuitenkin vastaan. Hän ärsyttää tahallaan feministihaastattelijoita ja briljeeraa sellaisilla asioilla, jota ovat Suomessa paremmin. Se vetää vastapuolen hiljaiseksi. Suomessa on paljon huonoa, luoja paratkoon, mutta on hyvääkin. Jälkimmäistä ruotsalaiset eivät tunne ja siksi he suhtautuvat suomalaisiin niin alentuvan hyvänsuopaisesti. Monia suomalaisia asioita kiiruhdetaan kilvan kiittämään: niin paljon parempaa kuin meillä! Mutta taustalla on ajatus, että tuota hyvää on niin vähän, ettei Suomea voi ottaa vakavasti. Ruotsiin ja Norjaan ei koskaan suhtauduttaisi samoin! Mutta tämä oli aikaan ennen Nokiaa.
Kirjoittajan pirullisen nautittavia sivalluksia ei voi kiteyttää muutamaan lauseeseen. Ne kannattaa lukea ja miettiä samalla, mistä me oikein tulemme ja mihin menemme. Oliko Ruotsi meille vain muutaman vuosikymmenen esikuva, johon me nyt suhtaudumme tasa-arvoisesti? Vai olemmeko samalla uralla, jolta emme pääse pois, vaikka tahtoisimme?
Kirjoittaja kauhistelee maahanmuuton tolkuttomuuksia, jotka jo saattoi havaita. Hän ihmettelee sosiaalitanttojen tyranniaa, jonka tuloksena ”yhteiskunta” pitää lapsia omaisuutenaan ja sieppaa heidät vanhemmiltaan, mikäli sopivaksi katsoo. Ruotsissa oli tuhon aikaan 24000 huostaan otettua lasta, niistä 12000 pakkokeinoin. Luvut olivat kauhistuttavia, kun muissa pohjoismaissa kysymys oli sadoista. Viranomaisten julkeus meni niin pitkälle, että he saattoivat vaatia vanhempien kasvatusmenetelmiä ”poliittisesti arvioitaviksi”…
Rikollisuuden ja holtittomuuden salliminen, koska moraalisia mittapuita ei muka ollut, oli kirjoittajan mielestä todellista ”klerkkien petturuutta” (trahison des clercs), älymystön petosta. Ei saanut ajatella, että ihmisillä ja ihmisryhmillä oli perinnöllisiä eroja, ei saanut ajatella mitään tasa-arvon vastaista tai kiistää ”yhteiskunnan” oikeutta hallita yksilön tekoja ja jopa ajatuksia. Moistako ei ollut Suomessa?
Kun muistelen, mitä meidän oma tuonaikainen älymystömme puuhaili ja kirjoitteli, en osaa asettaa maatamme länsinaapurin yläpuolelle. Tuo ”yhteiskunnan” kaikkivaltiutta korostava ideologia on sen jälkeen vain voimistunut ja pesiytynyt valtionhallintoon. Kukaan ei todella ole edes vaatinut sen hävittämistä ja sen miljardibudjetille asettaa rajansa vain talouden alamäki.
Kirja on vanhentunut, kuten kaikki hyvät kirjat. Se toisin sanoen on kiinni ajassaan. Samalla se myös on kyllin rehellinen heijastaakseen jotakin ajatonta. Päällimmäisenä siitä jää mieleen kirjoittajan terhakka itsepäisyys: minun äidinkieleni on yhtä hyvä kuin teidänkin, se ei ole väärin äännettyä ruotsia enkä aio koskaan luopua siitä, vaikkapa sitten nauraisitte ja pitäisitte moista poikkeamista sopimattomana… Hyvä tyttö!

keskiviikko 26. kesäkuuta 2013

Mitä saisi olla?



Mitä saa olla?

Pertti Jarlan kuvaamassa Fingerporin maailmassa Ludwig Wittgenstein menee kioskille. Kun myyjä kysyy ”mitä saa olla?”, filosofi vastaa ”Kysymys on mieletön!”
Wittgensteinin älykönlaatu oli kuitenkin poikkeuksellinen. Yleensä intellektuellien tapana on nimenomaan kertoa, mitä saa olla ja mitä ei. Tämä on nimenomaan älymystön keskeinen toimiala ja se on välttämätön ehto heidän asemalleen jälkiuskonnollisen ajan papistona.
On monia asioita, joita intellektuellien mielestä ei saa olla. Eri ihmisryhmien väliset keskimääräiset erot ovat sellainen asia. Koska niitä ei saa olla, ei niitä myöskään voi olla ja niiden tutkiminen on paitsi turhaa, myös mieletöntä, koska vain tietynlaisia tuloksia saa olla ja kaikki muut joudutaan joka tapauksessa sivuuttamaan.
Erityisen tärkeä on älymystön rooli moraalisissa kysymyksissä. Se on antanut meille luvan rakastaa kaikkia maailman sorrettuja ja vihata heidän sortajiaan. Sorrettuja saa ja pitääkin myös ihailla ja kunnioittaa, sortajia halveksia ja väheksyä.
Negatiiviset tunteet siis ovat sallittuja, kunhan vain niiden kohde asian oikeuttaa. Enemmänkin, ne saattavat olla suoranainen edistyksen moottori. Sorrettujen viha on suloista ja ihanaa, sillä siinä kaikuvat sortokoneistojen kuolinkellot, olipa kyseessä tsarismi, kolonialismi, rasismi, rahavalta tai patriarkaatti. Sellainen tunne on luonnollinen ja välttämätön, niinpä se saa olla.
Maksim Gorki, silloin kun hän ei vielä ollut pettänyt kriittisen ajattelijan rooliaan, arvioi, että Venäjän kansa rakastaa sitä, joka antaa sille luvan käyttäytyä halpamaisesti. Tällä hän tarkoitti Leniniä, joka kehotti kaikkia lurjuksia tekemään, mitä heidän luontonsa vaati. Lenin tiesi, että kansan huonoimmalla aineksella oli halu ryöstää ja kertoi sille, että näin saakin olla. Venäjän intelligentsijan puolustukseksi sanottakoon, että sen enemmistö kauhistui Leninin barbaarisuutta, mutta ”suuren Lokakuun” irvokkaan kaappausfarssin jälkeen oli myöhäistä katua. Itse he olivat tragediansa valmistelleet.
Suomen historian suurimpia myyttejä on ajatus vuoden 1918 sodasta sorrettujen oikeutettuna ja epätoivoisena nousuna, johon syypää oli itsekäs porvaristo ja sen hillitön riistopolitiikka.
Itse asiassa aseellinen nousu enemmistön demokraattisesti osoitettua tahtoa vastaan bolshevikkien tuella ja heidän esikuvansa mukaisesti oli ehkä lurjusmaisin teko, jonka maamme siihenastinen historia oli tuntenut. Vielä pahempi oli varmaan se aseettomien vankien keskuudessa tehty verilöyly, joka pian seurasi, mutta se ei millään tavoin vähennä niiden intellektuellien vastuuta, jotka antoivat luvan väkivallalle.
Sanotaan, että tapahtumat riistäytyivät käsistä. Sen ne tekivätkin, mutta niillä, joiden käsistä ne riistäytyivät, on asiasta vastuu. He eivät varmasti pyrkineet siihen lopputulokseen, joka sitten syntyi. Siinä mielessä rikoksen tunnusmerkit eivät maksimaalisesti täyty.
Vain hirviö olisikin voinut haluta tuota teurastusta. Mutta kyseessä oli heidän tuottamuksensa, maxima culpa, kuten asia latinaksi ilmaistaan. Ei olut sattuma, että Kuusinen et consortes saivat varoa punakaartilaisia paetessaan Viipurista. SKP:n ”revolverioppositio” ymmärsi näiden herrojen merkityksen tapahtuneessa katastrofissa, kun se päätti käyttää asetta heitä vastaan. Syyllisyytensä ymmärsi myös Sirola, joka toi asian varsin selvästi esille kirjoituksissaan. Kuusinen rationalisoi, kuten hänen luokalleen sopiikin: ”itsekritiikki” kohdistui väkivallan karttamiseen…
Valkoisten kosto oli täysin moraalitonta teurastusta. ”Lupa” kaivettiin vanhoista lakikirjoista vasta jälkeenpäin, aivan samoin kuin aseellinen nousu demokraattista enemmistövaltaa vastaan sai myöhemmin sankarillisen hohteen siitä, että kapinallisia teloitettiin…
Vanhat tolstoilaisetkin tempautuivat mukaan veriseen orgiaan. Suuri humanisti Kianto muistetaan nykyään lähinnä yhdestä lauseestaan, jossa puhuttiin naarassusista. Santeri Alkio, tuo puhdasmielisyyden perikuva oli punaisten petoksesta suunniltaan ja halusi lähettää heidät vuosiksi Saksan kaivoksiin…
Saako väkivaltaista vallankumousta olla? Aatelismies Uljanovin mielestä ei pelkästään saanut, vaan myös välttämättä piti olla. Kerenski ei suotta nimittänyt Leniniä hulluksi fanaatikoksi, mutta Iljitshin ei tarvinnut tehdä paljoakaan saadakseen kansan huonoimman aineksen saalistamaan ja riehumaan. Sen jälkeen tapahtumat sitten ”ryöstäytyivät”.
Tuloksena Venäjällä ei ollut ”reaalisosialismi”, joka kerran tuotti 1930-luvun talousihmeen ja maailman suurimman mekanisoidun armeijan. Leninin toiminta johti taloudelliseen ja poliittiseen katastrofiin, joka oli Venäjän historiassa vertaansa vailla sitten 1600-luvun alun. ”Reaalisosialismiksi” nimitetyn poliittisen järjestelmän loi vasta Stalin, joka antoi aivan uudet ja ankarat vastaukset kidutetun kansan tuskaiselle kysymykselle (крик души) ”mitä saa olla?”
Stalinin ja hänen seuraajiensa Neuvostoliitto olikin todellinen intellektuellien valtio Platonin mielessä. Kokonainen oppineiden armeija valjastettiin selittämään ja todistamaan, miksi järjestelmä oli maailmanhistorian koko kehityksen lainomainen tulos, ja miksi sen täytyi olla juuri sellainen kuin se oli.
Hyvin monenlaiset asiat eivät sopineet yhteen tämän tarinan kanssa ja siksi ne eivät saaneet olla. Periaatteessa tätä ei määrännyt Jumala eikä maailmanhenki, koska niitä ei ollut eikä saanutkaan olla. Sen sijaan kyseessä oli itse Aine ja sen kehityslait, jotka olivat Puolueen politbyroon hallinnassa.
Nykyään on jo melkein mahdotonta kuvitella, että koko tuo ”tieteellisen sosialismin” maailma on meistä vain parin vuosikymmenen päässä. Sen uskottavuus on nyt niin vähäinen, että ajattelemme vaistomaisesti ihmisten todellisuudessa ymmärtäneen, miten falskia kaikki oli.
Eivät ne ymmärtäneet. Keskivertokansalaisen maailma pysyy koossa vain, jos hän tarkoin tietää, mitä saa olla ja mitä ei. Bertrand Russell sanoi aikanaan, että mikäli hänellä olisi käytössään nykyaikaisen valtion välineet tiedemiehistä opettajiin ja journalisteista poliiseihin, hän saisi hyvin nopeasti ihmiset uskomaan, että vesi jäätyy kuumassa ja kiehuu kylmässä. Ihmiset eivät tosin laittaisi teepannuaan jääkaappiin kiehumaan eikä jääpalapussia uuniin jäätymään. Kuitenkin he uskoisivat tuon ilmoitetun asian ”korkeampana totuutena”. Koska se kuuluisi maailmanjärjestykseen, se olisi yksinkertaisesti hyväksyttävä. Epäilijöille voitaisiin nauraa, heihin voitaisiin suuttua ja kohdistaa sanktioita ja ellei muu auttaisi, heidät voitaisiin poistaa koko historiasta. Näinhän kävi Trotskille, joka väitti, ettei Neuvostoliitossa ollut mitään sosialismia. Niinpä virallinen Neuvostoliitto ei tuntenut Trotskia, vaikka siellä tiedettiinkin ”trotskilaisuudesta”, jota kai voitiin verrata jonkinlaiseen kuolleen kissan irvistykseen.
Kun kioskinpitäjä nyt kysyy meiltä ”mitä saa olla?”, meillä on intellektuelleina valtava vastuu siitä, mitä sanomme. Jos luettelemme kaikki kauniit asiat, voi miestä tuntua, ettei meitä myöhemmin voida mistään syyttää. Mutta entäpä, jos sanomme, ettei pahoja asioita saa olla ja ne siitä huolimatta ovat? Jääkö meille jonkinlainen vastuu siitä, että ne jonakin päivänä pakottavat tunnustamaan olemassaolonsa?
Koska maailmamme hajoaa, mikäli annamme väärille asioille luvan olla, ehdotan, että otamme käyttöön eräänlaisen imaginäärimaailman. Matematiikassahan se jo on. Miinus yhdelle ei oikeasti ole olemassa neliöjuurta, mutta matemaatikot siitä viis veisaavat ja kokeilevat, mitä syntyy, jos oletetaan sen sittenkin olevan. Saisiko sellainen ”olla”?

sunnuntai 23. kesäkuuta 2013

Tasa-arvo ja perhemallit



Hupenevan tasa-arvon haasteet

Vastasyntyneisiin ihmislapsiin on usein liitetty monenlaisia ominaisuuksia. Jotkut olettavat heidän syntyvät ”vapaina” ja ”tasa-arvoisina”, jotkut arvelevat heidän muistuttavan tyhjiä tauluja ja jotkut peräti julistavat heidän olevan ateisteja.
Viimeksi mainittu väite saattaa oikeasti kuulua huumorin piiriin, mutta tiedän, että monet puhuvat synnynnäisestä ”tasa-arvosta” täysin vakavissaan ja ovat valmiit puolustamaan tätä aksiomaattisena pitämäänsä totuutta kaikin rehellisin ja jopa epärehellisin keinoin. Kysymys on näet sen luokan asiasta, jollaisia sanotaan elämää suuremmiksi. Kuten jumalallista ilmoitusta, tällaista totuutta puolustetaan keinoja kaihtamatta.
Hieno ajatus tasa-arvo onkin. Jos se tarkoittaa sitä, ettei ketään saa syntyperänsä takia sortaa, vihata eikä vähätellä, voi tälle asialle vain aplodeerata. Jokaisellahan on ihmisarvo, joka ei riipu esimerkiksi hänen kyvyistään, suvustaan tai asemastaan Luulen, että a priori jokainen ansaitsee osansa siitä pyhästä kunnioituksesta, jota tunnemme ihmiselämän mysteeriä kohtaan. En kylläkään tiedä, miten asian perustelevat ne, joiden mielestä mitään pyhää ei ole olemassa. Ehkäpä perusteena voisi olla jokaisen yksilön potentiaalinen nautintojen määrä, mutta tässä taidamme olla vaarallisella tiellä, siellä tulee jo pyöveli vastaan, ainakin vanhoja ukkoja…
Mutta yhtä kaikki, niin pian kuin lapsi hieman kasvaa, havaitsemme hänen menettävän tasa-arvonsa muun vertaisryhmän kanssa. Aikuisena ihmiset ovatkin jo sitten kovin eriarvoisia eikä asia ole koskaan korjaantunut yhteiskunnan massiivisillakaan toimenpiteillä, kuten pakollisen tasapäistävällä koululaitoksella. Eriarvoisuudella tarkoitan tässä erilaista yhteiskunnallista ja taloudellista menestystä. Sehän nyt ei lainkaan liity varsinaiseen ihmisarvoon, mutta kun tällainen puhetapa on tullut tavaksi, niin menköön nyt tässäkin.
Hitorioitsija Jerry Z. Muller on Foreign Affairs-lehden maalis-hutikuun numerossa analysoinut tasa-arvon ongelmaa erilaisten tuotantotapojen vallitessa. Kuten tunnettua, miesten aiemmin nauttima suhteellinen etu, joka perustui ruumiinvoimiin, on tietoyhteiskunnassa menettänyt merkityksensä. Tärkeämmäksi on noussut sosiaalinen pääoma, johon liittyy sekä kognitiivisia että sosiaalisia ja moraalisia taitoja ja kykyjä. Tämä on nostanut naisten potentiaalia työelämässä.
Naiset ovat kaikissa kehittyneissä yhteiskunnissa olleet kovassa nousussa, kun taas tietty ryhmä miehiä on pudonnut ja joutunut kurjistuneeseen asemaan niin työ- kuin avioliittomarkkinoilla. Mullerin mielestä on näköharhaa kuvitella feminismin saaneen aikaan suuria yhteiskunnallisia muutoksia, itse asiassa se vain heijastelee niitä. Tilanne on siis suunnilleen sama kuin kukolla, joka luulee auringon nousun johtuvan omasta kiekumisestaan.
Mutta mikäli uskomme Mulleria ja niitä runsaita tutkimuksia, joihin hän ilmoittaa johtopäätökset perustavansa, ei feministien kiekuminen ole pelkästään koomista.
Feministit, kuten kaikki itseään kunnioittavat radikaalit ovat leimanneet ydinperheen vanhanaikaiseksi. Sehän haittaa yksilön itsetoteutusta ja uusintaa pikkuporvarillisia ja patriarkaalisia arvoja. Mahtaako nainen edes löytää todellista libidoaan pysyvässä heterosuhteessa? Mikäli ei löydä, olemme jo kaikkein perustavimpien arvojen äärellä ja niiden loukkaaminen tai rienaaminen on varma ja lyhyt tie arvokonservatiivien, taantumuksen ja äärioikeiston riveihin.
Muller todistelee kirjoituksessaan, että epätasa-arvo on väistämätöntä. Nyky-yhteiskunnassa pahnanpohjimmaisiksi ovat alkaneet pudota tietyt miesryhmät. Heidän ohellaan kelkasta jää suhteellisen tai suhteettoman, mikä on tässä sama asia, suuri osa tietyn etnisen alkuperän omaavia henkilöitä. Naisiakin joukkoon tummaan tietysti mahtuu runsain mitoin.
Mistä tämä johtuu? Perimmäistä syytä voi etsiä vaikkapa geeneistä tai voisi, ellei se olisi käytännössä kiellettyä. Mukana vaikuttavat varmasti kansalliset perinteet ja kuka ties mitkä muut tekijät. Joka tapauksessa yksi markkeri näyttää nousevan ylitse muiden. Se on perhe.
Ehjä ydinperhe on lapsen yhteiskunnallisen tulevaisuuden kannalta ylivoimainen etu. Perheessä ei saada pelkästään tiedollisia valmiuksia, joita tarvitaan koulussa. Sieltä saadaan myös asenteet, hyveet, sosiaaliset taidot, lyhyesti sanoen kasvatus. Perheen varallisuus ennustaa lasten koulumenestystä, mutta vielä paremmin sitä ennustaa kirjojen määrä perheessä. Perhe on, kuten kirjoittaja asian ilmaisee, se ”työpaja, jossa inhimillistä pääomaa valmistetaan”.
Inhimillinen pääoma on tietoyhteiskunnassa keskeinen resurssi. koulutus on nyt kaikille avointa ja internet tuo valtavan tietomäärän kaikkien ulottuville. Kysymys on nyt siitä, onko yksilöllä valmiuksia käyttää tuota tietoa.
Muller toteaa, että avioerot ovat amerikkalaisen yhteiskunnan ylemmissä kerroksissa kääntyneet laskuun. Alemmissa ne ovat hyvin yleisiä. Avioerolapsen sosiaalinen ennuste on huono. Erityisesti tämä pätee poikiin, jotka jäävät äidin hoteisiin. Asiaa pahentaa erityisesti sarjarakastaja-äiti, joka panostaa itsensä etsimiseen seksuaalisella alueella
Epätasa-arvo näyttää olevan vain kasvamassa aivan riippumatta siitä, että sen torjumiseen ei ole koskaan panostettu yhtä paljon. Sikäli kuin asia koskee erilaisia pörssihuijareita ja heidän tähtitieteellisiä voittojaan, on lääkkeitä etsittävä kansainvälisestä yhteistyöstä, jotta oikeus ja kohtuus saataisiin edes jossakin määrin palautettua. Sikäli kuin asia koskee menestystä nykyaikaisessa yhteiskunnassa, voidaan tilannetta helpottaa vain hiukan. Amerikassa kokeillut ”positiivisen” syrjinnän keinot ovat tehottomia ja jopa vahingollisia.
Voisi tietenkin kuvitella erilaisia radikaaleja keinoja ydinperheen suosimiseksi -vaikkapa haittaveroa arvioeroille. Luultavasti sellainen olisi pantava myös ns. sateenkaariperheille, vaikka en tiedä, onko asiasta vielä tutkimuksia. Toistaiseksi tämä siis on vain ajatuskoe. En vaadi mitään enkä paheksu, kysyn vain.
Joka tapauksessa ”synnynnäisen” tasa-arvoisuuden ajatus ja vallankin siitä seuraavat johtopäätökset kannattaa ns. edistyspiireissä miettiä vielä kerran uudelleen. Maahanmuuton ja nykyisen avioliittokulttuurin myötä meillekin uhkaa syntyä alaluokka, joka ei ole nyky-yhteiskunnassa työllistettävissä. Jos sellainen syntyy, niin se todennäköisesti vetäytyy omiin alakulttuureihinsa ja elää epäsosiaalista elämää sosiaaliturvan ja laittomien elinkeinojen tuella. Näin on asia monissa Euroopan maissa ja Amerikassa.
Tiedän, että ne, joiden hallussa on korkeampi totuus ja jotka luottavat aksiomaattisiin viisauksiin, sanovat, että meillä ei tapahdu näin. Muistan hyvin, miten se älymystö, joka halusi meillekin sosialismia, vain nauroi ajatukselle, että se toimisi meillä yhtä huonosti kuin muuallakin.
Pelkäänpä, että meillä on lupa epäillä, että sellainen yhteiskuntapolitiikka, joka tasa-arvon nimissä sortaa miehiä ja kantakansallisuutta ja hehkuttaa moniarvoisten perheiden autuutta, ei välttämättä tuota sitä hyvää, mitä sillä tavoitellaan. Näin on ainakin muualla voitu todeta. Miksi asiat olisivat meillä toisin?

perjantai 14. kesäkuuta 2013

Julkisuus ihmelääkkeenä



Julkkikseksi uhkailemalla


Kansanedustaja Tom Packalén on ammatiltaan poliisi. Hän on urallaan saanut asiakkaikseen kaikenlaisia hörhöjä, joista eräiden suurena päämääränä on saada mahdollisimman paljon julkisuutta. Se on narsistin paras palkinto niin lain väärällä puolella kuin myös aivan laillisissa ammateissa, esimerkiksi toimittajan.
Maamme suurin päivälehti on nykyään profiloitunut julkaisemaan toimittajakuntansa emotionaalisia vuodatuksia, jotka enimmäkseen tai ainakin suurelta osalta liittyvät aivan hyviin ja kannatettaviin asioihin. Yksi tällainen on ilman muuta se, ettei kenellekään saa lähettää tappouhkauksia.
Asia on kyllä yleisesti tiedossa ja kaikkien normaalien ihmisten hyväksymä. Sitä paitsi laki määrittelee sen yksiselitteisesti rikokseksi. Tässä mielessä ei siis kannata järjestää erityistä kampanjaa asian paheksumiseksi saati kriminalisoimiseksi. Homma on jo hoidossa.
Mutta saattaahan uhkailulla olla myös uutisarvoa. Mikäli sellaisia alkaa ilmaantua tavallista enemmän, pitää hälytyskellojen soida: tässä on jotakin epätavallista! Silloin tiedotusvälineiden kannattaa kertoa, että tällaista on havaittu ja että poliisi tutkii asiaa laittomana uhkailuna. Lisäksi voi mainita, millaisen rangaistuksen laki sellaisesta määrää.
Typerintä, mitä lehti voi tehdä, on selostaa laajasti, millaisia uhkailuja kukin on saanut, miten paljon kutakin on pelottanut ja niin edelleen. Täysin vinksahtanutta on todistella, että tällaista ei saa sallia, että me tuomitsemme sen moraalisesti ja niin edelleen. Ikään kuin kilpaileva taho voisikin todistaa, että kaikki on ihan OK ja että se edustaa kilpailevaa mielipidettä, jollainen on demokratiassa sallittu.
Miksi ihmeessä tällaista gonzoilevaa emootiojournalismia sitten harjoitetaan yhä uudelleen? Olipa kyseessä kouluampuja, lastenmurhaaja, vaimonkiduttaja, koiranrääkkääjä tai mikä tahansa muu tunteita nostattava tapaus, sitä varmemmin sijaisitkijät repivät asiasta kokosivun uutisia. Ikuisena häpeäpilkkuna suomalaisen journalismin historiassa on koko sivun valokuva kouluampujasta. Ja silloin elettiin foliokoon aikaa.
Selityksiä tarjotaan: ”Puhe on ainoa keinomme kertoa kaikille mitä me sallimme, mitä emme… Lakiin ei voi kirjata jokaista yksittäistapausta, esimerkiksi pykälää ”älä hauku Helsingin Sanomien päätoimittajaa pakkoruotsihuoraksi ja uhkaa hänen perhettään”. Näin HS 14.6.2013.
Eipä tarvitsekaan. Ei laki tee hänen kohdallaan poikkeusta. Asia on täysin selvä.
Uhkailijat eivät saman kirjoituksen mukaan myöskään ”parane vaikenemalla”. Puhumattomuudessa sen sijaan ”menestyvät toivottomuus ja pelko” ja jostain sieltä kumpuaa myös uhkailijoiden tarve tulla huomioiduiksi.
Suomen naisten ikiaikaisen kyökkipsykologian mukaan kaikki maailman asiat ovat hoidettavissa paljolla puhumisella. Puhumattomat miehet ovat se kauhistus, joka yleensä kaiken pahan matkaan saattaa ja ehkä heidän ”huomioimisensa” jotenkin, tarkemmin selittämättömällä tavalla parantaisi tilanteen, koska ”toivottomuus ja pelko menestyvät puhumattomuudessa”.
Toimittajan kolumni päättyy paradoksiin, jollaiset ovatkin niin nykytaiteen kuin journalismin sine qua non: ”On meillä kuulkaa turhempiakin julkkiksia kuin ne, jotka pelottavat ja ahdistavat meitä!”
No eipä kuulkaa ole. Non sequitur. (Puolustelen latinan käyttöä tässä sillä, että anglosaksisessa maailmassa tämä ilmaus on yleisessä käytössä ja velvollisuutemme on lähestyä sen käytäntöjä).
Tämänkertainen uhkailujen paisuttelu näyttää liittyvän pyrkimykseen vierittää vastuu asiasta jollekin poliittiselle taholle, jonka oletetaan ”ruokkineen” vihaa ja vihapuhetta (joka muuten ehkä sittenkin on parempi vaihtoehto kuin vihavaikeneminen?). Voihan kyseessä olla myös puhtaasta ja vilpittömästä tunteen palosta kasvanut tarve tuoda esille omia ja lämpöisiä emootioita, jotka vihapuheen kontrastina pääsevät aivan erityisesti oikeuksiinsa.
Mutta jospa nyt ei paapottaisi sitä nimetöntä uhkailijaa eikä toteutettaisi hänen toiveitaan. Jos näin tehdään, on se varma keino saada tätä tavaraa yhä enemmän ja enemmän. Tällaisen toiminnan tukemisen voisi jo rinnastaa rikoksen suosimiseen. Se ei sovi laatulehdelle.