Pehmustettu tyrannia
(Marianne Alopaeus, Ruotsin pauloissa, 1984, 365 s.)
Luin Marianne Alopaeuksen Pimeyden
ytimen pian sen ilmestyttyä, 1966. Se tuntui jotenkin falskilta
vasemmistosnobbailulta, joka peilasi itseään poroporvarilliseen taustaan ja kehitteli
suuria jonninjoutavista aineksista. Toki kirjoittaja oli kuvissa hyvän
näköinen, mikä ilman muuta tekee uteliaaksi myös tekstin suhteen. Ainakin
silloin teki.
Nyt tartuin Alopaeuksen kolmekymmentä vuotta sitten ilmestyneeseen uudempaan
kirjaan toisenlaisen uteliaisuuden merkeissä. Alun perin vuonna 1983 ilmestynyt
Drabbad av Sverige kertoi kansankodin
tolkuttomuuksista varoittavana esimerkkinä Suomelle, joka ei vielä ollut
kehityksessään niin pitkällä.
Kolmekymmentä vuotta on yhden historiallisen sukupolven pituus. Siinä
ajassa historian viekkaat mekanismit ovat tuoneet saman hulluuden meillekin,
mikäli niin on määrätty tai sitten on otettu opiksi ja säästytty pahimmalta.
Millaisia asioita suomenruotsalainen kirjoittaja ihmetteli ja kauhisteli
naapurimaassa 1970-luvulla ja 1980-luvun alussa? Miksi hän näki kauhistuksia
siellä, missä medelsvensson vain nyökytteli hyväksyvästi? Kuka hän oikein on
tai oli?
Kirjoittaja on syntynyt vuonna 1918, joten hän oli mummovaiheessa jo kirjan
ilmestyessä. Hänellä on yläluokkainen, suomenruotsalainen tausta ja kokemusta
pitkäaikaisesta asumisesta sekä Ranskasta että USA:sta. Suomi on kuitenkin
hänen kotimaansa, tarkemmin sanoen svensk Finland ja hieman abstraktimmin sen
traditiot ja kieli. Vaikka hänellä ovatkin ”juuret tuulessa” ja hän tunnustaa
haluavansa asua Ruotsissa kaikesta huolimatta, on hän myös patriootti.
Venäläisittäin voisi sanoa hänen olevan tarkemmin sanoen ”oman maansa
patriootti”, mikä tarkoittaa tässä tapauksessa myös ja aivan erityisesti ”pientä
synnyinmaata”. Suomenkielinen enemmistö, jota joskus kutsutaan ”suomalaiseksi
kansanmereksi” saa osakseen lojaalisuutta ja siitä jopa ylpeillään, mikäli se
ansaitsee, mutta kirjoittaja ei sitä suinkaan hellittele vaan ärhentelee aina
vaistotessaan sen uhkaavuuden.
Yläluokkaisuus on kirjoittajalle täysin sallittu lähtökohta, missä ei ole
mitään häpeämistä, toisin kuin Ruotsissa kuvitellaan. Sama koskee naiseutta,
mikä ei tarkoita sorronalaisuutta, toisin kuin naapurin patenttifeminismi
olettaa. Myös kirjoittajan vanha tyttökoulu kuuluu hänen kulttuuriperintöönsä,
jota hän puolustaa ärhäkästi naapurin sovinnaisennakkoluuloja vastaan.
Kirjoittajassa on jotakin viehättävän tyttömäistä kypsästä iästä
huolimatta. Hän ylenkatsoo akkamaista feminismiä ja latteaa ”yhteiskunnallisuuden”
tyranniaa. Kuin Artemis hän ampuu murhaavia nuolia kaikkiin niihin, jotka
uhkaavat hänen vapauttaan ja koskemattomuuttaan. Tällaisista tytöistä vaarikin
tykkää. Miksi ne ovat niin harvinaisia mummojen joukossa? Onko kyseessä
pikemmin konformismi vai sivistyksen puute, joka tekee ikääntyneistä naisista mitäänsanomattomia
nyökyttelijöitä silloinkin ja varsinkin silloin, kun he edustavat radikaaleja
aatteita.
Kirjoittaja näyttää kantavan sellaista traditiota, jossa vielä annettiin
arvoa seurustelutaidolle. Tässä traditiossa olivat molemmat sukupolvet läsnä ja
siinä vallitsi taustalla eroottinen lataus, mikä ei tietenkään merkinnyt
seksiobsessiota, vain toisen sukupuolen huomioimista.
Aikakauden Ruotsissa sen sijaan on menty tympeään ”yhteiskunnallisuutta”
korostavaan maniaan, jossa niin sanottu tasa-arvo tallaa kaiken vähänkin
hienomman eleen ja ajatuksen. Sukupuolten välisenä suhteen on yksinkertaisesti ”viha”.
Koska kirjoittajalla ei moista vihaa ole, hänen ilmeisesti oletetaan vain
olevan kykenemätön analysoimaan
mielenliikkeitään. Hän ei myöskään ole havainnut ”naisten sortoa”, mikä
on jo sodanjulistus ”yhteiskunnalle” tai ainakin korvapuusti hyvälle maulle.
Ehkäpä kirjoittaja, jonka nuoruus oli jo ennen sotia, kuului jo tuolloin
menneeseen maailmaan. Ja ehkä me nyt elämme siinä luvatussa maassa, jollaisena
Ruotsi meille sukupolvi sitten kangasteli?
Mikä oikeastaan teki Ruotsista, tuosta kilttien ja hyväsydämisten ihmisten
maasta niin ahdistavan? Yhtenä
merkittävänä tekijänä kirjoittaja näkee USA:n esimerkin. Amerikkalainen
naiivius, sentimentaalisuus ja kielen köyhtyminen oli tullut kirjoittajalle
tutuksi jo ennen kuin hän todella tutustui Ruotsiin. Ruotsista taas oli tulossa
amerikkalaisuuden etäispesäke, sillä ruotsalaiset eivät osanneet muita kieliä
kuin englantia eivätkä pitäneet muita maita kuin Yhdysvaltoja varteenotettavana
vertailukohtana omalle erinomaisuudelleen.
Ruotsalaisten suuria helmasyntejä olivat konformismi ja kateus.
Muotikeisarit uskalsivat käskyttää ruotsalaisia: tänä keväänä pitää olla sitä
ja sitä! Suomessa kansa olisi uhallakin jättänyt tällaiset käskyt täyttämättä,
arvelee kirjoittaja. Kateus ja konformismi ilmenivät myös siinä, että oli
häpeällistä poiketa ”tasa-arvosta”. Niitä, jotka poikkesivat, sopi rangaista
esimerkiksi kohtuuttomilla veroilla. Oli myös sopimatonta pitää välimatkaa
muihin ihmisiin. Niinpä teitittely oli hävitetty ja aikuiset ihmiset
esittäytyivät toisilleen etunimillä kuin lastentarhassa.
Käytöstapojen puutteeseen liittyi se, että kelvotonta käytöstä ei saanut
arvostella. Lapsia ei saanut komentaa ja heidän piti antaa kiroilla ja
juopotella, mikäli halusivat. Kirjoittaja näki humalaisia lapsia ensi kerran
Tukholmassa.
Ehkä pahinta oli kuitenkin konformismi: ruotsalaiset pelkäsivät toisia
ruotsalaisia, sitä, että olisivat sanoneet jotakin tälle päivälle ja vuosikymmenelle
sopimatonta. Siksi he jäljittelivät kuin lapset ja antoivat ”ongelmien valinnan”
joukkotiedotusvälineiden huoleksi.
Tämä avasi suoran väylän valvonnan ja kyttäyksen tyranniaan. Kun kansa ei
uskalla muodostaa omia mielipiteitä, on se valmis hyväksymään sen, että ”oikeita”
mielipiteitä ja elämäntapaa valvotaan orwellilaisin metodein. Tasa-arvon toteuttamiseksi
kielletään ja lakkautetaan kaikki oppilaitokset, jotka saattaisivat leimautua ”hyviksi”,
siinä piilee vaara tasa-arvolle ja elitismi on yksiselitteisesti kirosana, jota
ei tarvitse perustella. Saman logiikan mukaan ilmiantaminen on kansalaisten
luonnollinen velvollisuus. Kuten neuvostososialismissa, paras mahdollinen
yhteiskunta vaatii kansalaisiltaan ehdotonta lojaalisuutta, koska sillä on
siihen oikeus.
Kirjoittaja pyristelee kuitenkin vastaan. Hän ärsyttää tahallaan
feministihaastattelijoita ja briljeeraa sellaisilla asioilla, jota ovat
Suomessa paremmin. Se vetää vastapuolen hiljaiseksi. Suomessa on paljon huonoa,
luoja paratkoon, mutta on hyvääkin. Jälkimmäistä ruotsalaiset eivät tunne ja
siksi he suhtautuvat suomalaisiin niin alentuvan hyvänsuopaisesti. Monia
suomalaisia asioita kiiruhdetaan kilvan kiittämään: niin paljon parempaa kuin meillä!
Mutta taustalla on ajatus, että tuota hyvää on niin vähän, ettei Suomea voi
ottaa vakavasti. Ruotsiin ja Norjaan ei koskaan suhtauduttaisi samoin! Mutta
tämä oli aikaan ennen Nokiaa.
Kirjoittajan pirullisen nautittavia sivalluksia ei voi kiteyttää muutamaan
lauseeseen. Ne kannattaa lukea ja miettiä samalla, mistä me oikein tulemme ja
mihin menemme. Oliko Ruotsi meille vain muutaman vuosikymmenen esikuva, johon
me nyt suhtaudumme tasa-arvoisesti? Vai olemmeko samalla uralla, jolta emme
pääse pois, vaikka tahtoisimme?
Kirjoittaja kauhistelee maahanmuuton tolkuttomuuksia, jotka jo saattoi
havaita. Hän ihmettelee sosiaalitanttojen tyranniaa, jonka tuloksena ”yhteiskunta”
pitää lapsia omaisuutenaan ja sieppaa heidät vanhemmiltaan, mikäli sopivaksi
katsoo. Ruotsissa oli tuhon aikaan 24000 huostaan otettua lasta, niistä 12000
pakkokeinoin. Luvut olivat kauhistuttavia, kun muissa pohjoismaissa kysymys oli
sadoista. Viranomaisten julkeus meni niin pitkälle, että he saattoivat vaatia
vanhempien kasvatusmenetelmiä ”poliittisesti arvioitaviksi”…
Rikollisuuden ja holtittomuuden salliminen, koska moraalisia mittapuita ei
muka ollut, oli kirjoittajan mielestä todellista ”klerkkien petturuutta” (trahison des clercs), älymystön petosta.
Ei saanut ajatella, että ihmisillä ja ihmisryhmillä oli perinnöllisiä eroja, ei
saanut ajatella mitään tasa-arvon vastaista tai kiistää ”yhteiskunnan” oikeutta
hallita yksilön tekoja ja jopa ajatuksia. Moistako ei ollut Suomessa?
Kun muistelen, mitä meidän oma tuonaikainen älymystömme puuhaili ja
kirjoitteli, en osaa asettaa maatamme länsinaapurin yläpuolelle. Tuo ”yhteiskunnan”
kaikkivaltiutta korostava ideologia on sen jälkeen vain voimistunut ja
pesiytynyt valtionhallintoon. Kukaan ei todella ole edes vaatinut sen
hävittämistä ja sen miljardibudjetille asettaa rajansa vain talouden alamäki.
Kirja on vanhentunut, kuten kaikki hyvät kirjat. Se toisin sanoen on kiinni
ajassaan. Samalla se myös on kyllin rehellinen heijastaakseen jotakin ajatonta.
Päällimmäisenä siitä jää mieleen kirjoittajan terhakka itsepäisyys: minun
äidinkieleni on yhtä hyvä kuin teidänkin, se ei ole väärin äännettyä ruotsia
enkä aio koskaan luopua siitä, vaikkapa sitten nauraisitte ja pitäisitte moista
poikkeamista sopimattomana… Hyvä tyttö!