Vajavaisilla tiedoilla tulevaisuuteen

Tuntemattomaan menossa

Arkiajattelussa sitä aina kuvittelee tuntemansa parhaiten juuri sen hetken, jossa kulloinkin eletään. Tämä päivä on vielä lähimuistin hallittavissa ja tuntuu sitä, ettei päänsä puolesta terveelle ihmiselle voi syöttää mitä tahansa pajunköyttä siitä, millainen maailma nyt on ja mitä siinä tapahtuu. Poikkeuksia toki on.

Vielä hiljattain tiesimme hyvin, ettemme tunne nykyisyyttä. Sanomalehdet ja lennättimet toivat uutisia luettavaksemme melkoisella viiveellä. Uutisissa oli lähdeviite, joka ilmoitti sekä päivämäärän että lähteen tai ainakin välittäjän. Suuret uutiset levisivät kyllä nopeasti, mutta oltiin kaukana niin sanotusta reaaliajasta. Tämä ei kuitenkaan ollut tärkeintä. Tiesimme, ettemme tiedä monia tärkeitä asioita, jotka vaikuttavat kaiken taustalla. Maailmanpolitiikan suuret päätökset perustuivat todennäköisesti kulissientakaisiin sopimuksiin, joista saataisiin tietoa vasta kymmenien vuosien kuluttua.

Maailmanpolitiikan päättäjätkään eivät tunteneet toisten osapuolten salaista aineistoa tai tunsivat sen korkeintaan hyvin pintapuolisesti. Totuus selviäisi vasta viidenkymmenen vuoden kuluttua tai ehkä sadan, arkistojen auetessa. Tässä suhteessa ei ehkä kovin paljon ole muuttunut.

Optimistisen näkemyksen mukaan ymmärrämme siis nykyisyyttä viimeistään sadan vuoden kuluttua, vaikka tietenkään emme nyt. Silloin tiedämme yhä sen, mitä nyt luultiin ja tavoiteltiin tulevaisuudelta, mitä pelättiin ja mitä päätettiin riskeerata. Mikä tärkeintä, silloin tiedämme myös sen, mitä nyt ei tiedetä eikä voidakaan tietää. Se, mihin nykyiset päätökset johtavat, ei tietenkään ole ennakolta todistettavissa, mutta selviää aikanaan.

Jälkiviisauden valossa ymmärrys lisääntyy olennaisesti ja nostaa suurella varmuudella esille myös tekijöitä, joita nyt on väheksytty ja laiminlyöty tai otettu vain vajavaisesti huomioon. Suuri maailmanlama saattaa olla tulossa tai jo alkanut, mutta emme tiedä mitä se tuo mukanaan. Sen aikanaan synnyttämiä ja siihen reaktiona tehtäviä päätöksiä ei ole vielä tehty. Megatrendit ovat nähtävissä, mutta niiden konkreettinen merkitys ei. Ehkä palataan vielä protektionismiin? Ehkä ei?

Kasvaako maapallon väkiluku todella monella miljardilla ja nimenomaan Afrikan takia vai taittaako jokin tekijä tämän kehitystrendin? Jatkaako maailman ilmasto todella lämpenemistään ennustetussa tempossa vai tapahtuuko jotakin muuta? Ihmissuku näyttää kovin vakaasti uskovan, että kehityksen avaimet ovat juuri nyt sen omissa, kylläkin huonoissa käsissä, mutta huominen kehitys saattaa antaa aihetta johonkin muuhun näkemykseen.

Vanhat aikalaistilitykset ovat kiinnostavia. Oswald Spenglerin kirja Ratkaisun vuosia ilmestyi hiukan natsien valtaanpääsyn jälkeen. Kirjoittajan katse ei kuitenkaan pysähtynyt ajankohtaiseen politiikkaan, vaan etsi aikakauden kulttuurisen muodon merkityksiä. Megalomania, kaiken arviointi rahassa, kvantiteetin herruus ja kvaliteetin hiipuminen, vanhan Gemeinschaftin hajoaminen, suurkaupunkilainen juurettomuus ja värillisten rotujen alkava vapautuminen näyttivät kiinnostavammilta kuin se ilmeinen tosiasia, että elettiin maailmansotien aikakautta. Värillisten kansojen uuden teollisuuden aiheuttama taloudellinen uhka oli Spengleristä yksi ajan suurimmista haasteista ja hyvinkin ajankohtainen.

Kulttuurin rappio oli Spenglerille todellisuuden keskeistä ainesta ja poliittisen historian tapahtumat ja konstellaatiot vain pintakuohua. Toki hän kannatti kansallista vallankumousta ja preussilaisuuden mielestään ylevää ydintä. Kulttuuria ei voinut korjata, mutta sen puitteissa oli vapausasteita. Hitlerin politiikka ei kuitenkaan vakuuttanut, eikä filosofi tainnut ottaa itävaltalaista korpraalia täysin vakavasti. Ei kai moni muukaan niin tehnyt. Toki poliitikkoja oli kaikenlaisia ja groteski lama-aika nosti pinnalle vastaavia hahmoja joka puolella.

Suomalaisen älymystön Pidot Tornissa pidettiin merkittävänä vuonna 1937. Keskustelun suuria kysymyksiä olivat Suomen kulttuurinen orientaatio, suomalaisuuden olemus ja jopa urheilun merkitys. Neuvostoliiton suuri terrori jäi keskustelun katveeseen, vaikka varmasti vaikutti maan imagoon siinä kuin natsismin vastenmieliset ilmiöt Saksan hahmoon ja arvovaltaan.

Tornin pitoja enempää kuin Spenglerin kirjaakaan voi nykyään tuskin olla lukematta ilman, että ajattelisi niitä asioita, joita kirjoista puuttuu. Saksan ”kansallinen vallankumous” toi seurauksia, joita kukaan ei varmasti voinut tietää eikä edes aavistaa. Tornin pitojen keskustelijoille ajatus Neuvostoliiton ja Saksan yhteistyöstä ei ilmeisesti ollut lainkaan mahdoton, mutta mitä he olisivatkaan sanoneet, jos olisivat tienneet, että Englanti ja Yhdysvallat liittoutuisivat vain parin vuoden kuluttua Neuvostoliiton kanssa taistellakseen Saksaa vastaan ja Eurooppa näkisi tuhoamissodan, josta Verdunin barbaria oli vasta esimakua?

Mielikuvitus ei toki tunne rajoja, mutta uskottavuus tuntee. Jopa kaunokirjallisten teosten on yleensä otettava huomioon, ettei lukija viitsi tuhlata aikaansa sellaisiin sepustuksiin, joiden toteutumisen todennäköisyys on nykyajan perspektiivistä katsoen huono. Siitä huolimatta sellaiset vaihtoehdot ovat toteutuneet usein.

Olisi kiinnostavaa pohtia, mitä tässä ajassa on sellaista, jota emme kykene näkemään tai minkä laiminlyömme vaikka sen näemme. Mistä asioista tulevaisuus on meitä kerran syyttävä ja mistä kiittävä, jos mistään. Nähdäänkö tämä aikakausi joskus hukattujen tilaisuuksien traagisena aikakautena ja jos niin miksi? Vai nähdäänkö se pikemminkin järjettömien päätösten tai tekemättä jättämisien koomisena tai ehkä tragikoomisena aikana, jolloin kyllä ymmärrettiin, mitä ollaan tekemässä, mutta päätettiin toivoa, ettei se, mikä oli ilmeistä, sittenkään tapahtuisi?

Meillä on nykyään tietoa maailman fyysisen ja sosiaalisen kehityksen megatrendeistä, mutta ei siitä, mitä konkreettisesti tulee tapahtumaan. Emme myöskään tiedä, miten nuo nyt niin ilmeiset trendit tulevat vielä muuttumaan tai tulevatko ne. Historia tuntee runsaasti esimerkkejä bifurkaatioista: jossakin vaiheessa se, minkä piti olla ikuisesti normaalia ja ilmeistä kehitystä tai edistystä, lakkasikin olemasta sellaista.

World Values Survey-projektin pohjalta voidaan olettaa, että tulevaisuudessa kaikki yhteiskunnat alkavat arvojensa puolesta muistuttaa yhä enemmän Ruotsia sellaisena kuin sen nyt tunnemme. Suvaitsevaisuus ja sekulaari humanismi ovat olleet ja ovat nousussa, joka jatkuu ja jatkuu.

Mutta jatkuuko se enää kauan? On mahdollista ja jopa todennäköistä, ettei edes tulevaisuuden Ruotsi ole arvojensa puolesta samanlainen kuin tämän päivän Ruotsi. Myös Eurooppa ja Amerikka voivat muuttua yllättävän nopeasti. Suurin osa ihmiskunnasta ei kannata suvaitsevuutta ja sekulaaria humanismia, vaan vastustaa niitä, usein kiihkeästi. Ne näyttävät kuuluvat nimenomaan vauraan hyvinvointiyhteiskunnan arvoihin. Entä jos niiden taloudellinen ja yhteiskunnallinen pohja tuhoutuu?

Elämme varsin kummallista aikakautta ja tulevaisuus tuntuu juurin nyt poikkeuksellisen arvaamattomalta. Maailman talouden ja politiikan navat ovat siirtymässä. Rationaalisuuden ja humanismin haastavat yhä röyhkeämmin keskiaikainen teokratia ja maaginen ajattelu.

Kuin huomaamatta myös pasifismi ja edistysajattelu syrjäytyvät yhä selkeämmin militarismin ja nihilismin tieltä. Sentimentalismin puutarhassa kukoistavat yhtäläisellä oikeudella saatanallinen raakuus ja kyynelöivä hempeys. Järki ja kohtuus ovat ne asiat, joita siellä ei siedetä. Ihmiset, jotka haluavat kokea itsensä hyviksi ja moraalisesti arvokkaiksi, pitävät kunnia-asianaan ainakin nyökkäillä hyväksyvästi primitiiviselle raakuudelle ja imbesilliydelle sikäli kuin eivät aktiivisesti osallistu niiden rahalliseen ja moraaliseen tukemiseen, mitä pidetään kaikkein arvokkaimpana.

Vaikka tämän aikakauden kohtalokkuus yleisesti ainakin aavistetaan, näyttää ainakin niin sanotun sivistyneistön piirissä vallitsevan jonkinlainen huonon omantunnon henki, joka ilmenee myötäsukaisuutena kaikkea avointa typeryyttä ja vaateliasta röyhkeyttä kohtaan, mikäli se uskaltaa arvostella omaa kulttuuriamme. Tämä ei lupaa hyvää.

Nykyajalle leimallista on, ettei tärkeimpiä ja koko tulevaisuuden kannalta keskeisiäkään asioita haluta nähdä, vaikka ne ovat silmien edessä. Kuitenkin on ilmassa selvä tietoisuus suurista muutoksista. Minkä edessä olemme nyt? Mikä on vastuumme tuleville sukupolville?

 Nykyajassa on aina läsnä asioita, joita emme tiedä emmekä voi tietää ja ne saattavat olla ratkaisevan tärkeitä. On kuitenkin myös asioita, jotka tiedämme ja jotka myös ovat ratkaisevan tärkeitä. Vastuumme tässä maailmassa koskee sitä, miten hoidamme nuo jälkimmäiset. Löyhistä unelmistamme ei tulla maksamaan mitään.

Kulta-ajasta toiseen

Ennustajaeukon muistelmia

Kerran  nuorna miesnä sain harvinaisen tilaisuuden ennustaa maan tulevaisuutta. Ennustus julkaistiin oikein kirjoissa ja kansissa Suomen historian pikkujättiläisessä, joka ilmestyi vuonna 1987.

Kaikki oli siinä vaiheessa käsittämättömän hyvin, mökinmuijat lentelivät etelän aurinkorannoille ja maa tuotti nahkajalkineita enemmän kuin muut pohjoismaat yhteensä. Jonkunlaista kirjoitusta seinällä olin kuitenkin havaitsevani, enkä tarkoita vain niitä Amerikan slummien tapoja apinoivien teinien maalaamia graffiteja, jotka tuolloin ilmestyivät todistamaan maamme länsimaisuudesta.

”Aineellisen hyvinvoinnin, yhteiskunnallisen tasa-arvon ja muiden aikaisempien sukupolvien uneksimien hyvyyksien kannalta nykyinen aikakausi on vertaansa vailla”, kirjoitin. ”Itse asiassa nykyaika ensimmäistä kertaa historiassa saa… yhä useampien mielessä kultakauden leiman, ajan, jonka veroista ei ole ollut eikä kenties enää ole tuleva.” Ehkä se oli noin? Itse asiassa tämä johtopäätös ei perustunut tutkimukseen, mutta tuntui vakuuttavalta.

Pilviä siis oli horisontissa, mutta millaisia? Trooppisten metsien halpa puu kangasteli potentiaalisena kilpailijana Suomen metsäteollisuudelle, happamat sateet uhkasivat hävittää metsät, kuten kerrottiin, sanomalehtipaperin kulutus saattoi olla vähenemässä tietotekniikan kehittyessä ja niin edelleen. Tevanake-teollisuudessa (mitä sekin oli?) arveltiin työntekijöiden vähenevän ja kuuden prosentin työttömyys oli sekin vakava haaste yhteiskunnalle. Hiilidioksidipäästöt varjostivat tulevaisuutta siinä kuin happamat sateetkin ja kansainvälisen kilpailukyvyn korostaminen saattoi uhata vallitsevan tasoista sosiaaliturvaa.

Olihan tuossa jo syytä huoleen ja öljyn hinnan vaihtelujen arvaamattomuus lisäsi tunnetta omasta voimattomuudesta. Halpa öljyhän oli alkanut syödä idänkaupan vetoa. Hyvin joka tapauksessa meni toistaiseksi, BKT per capita ylitti jo Länsi-Saksan lukemat ja pörssissä pelaaminen innosti yhä useampia Saarijärven Paavon jälkeläisiä.

Kun teoksen uusi laitos ilmestyi vuonna 2003, oli havaittavissa, ettei tulevaisuuden olennaisia yllätyksiä ollut osattu aavistaakaan. Happamat sateet hävisivät jonnekin, vaikka ympäristöuhat sinänsä jäivät kestoteemaksi kaikille pahan ilman linnuille. Syvä lamakausi tuli yllätyksenä kuin keuhkosyöpä tupakoitsijalle, mutta yhtä varoittamatta tuli myös elektroniikkateollisuuden komea karjaisu. Erään arvion mukaan Nokian tuotannon arvo parhaimmillaan ylitti kaikkien arabimaiden yhteisen viennin arvon öljy poisluettuna. En oikein tiedä, pitäisikö sitä pitää suurena, koska nykyään koko ilmiötä pidetään tarpeellisena vähätellä, mutta hurjalta se silloin tuntui.

Yhä kohoava kustannustaso huolestutti vuonna 2003, samoin maailmanlaajuinen kansainvaellus etelästä pohjoiseen, mihin mainittiin liittyvän kulttuurisia vastakkainasetteluja. Ihmisten eriarvoistuminen, assimiloitumattomat alakulttuurit, ammattirikollisuus ja huumeet nähtiin potentiaalisina yhteiskunnallisina riskeinä.

Mutta komealta tuntui, kun Suomi oli vuonna 1999 EU:n puheenjohtajamaa. Olihan kulunut juuri sata vuotta eli vaivaiset kolme sukupolvea siitä, kun kansallinen olemassaolo joutui vaakalaudalle Helmikuun manifestin takia. Siitä vain puoli vuosisataa taaksepäin Saarijärven Paavon maata oli saatettu nimittää Euroopan köyhäintaloksi eikä ilman perusteita.

Suomalainen menestystarina on maailmanhistorian vaikuttavimpia, julistin komeasti, enkä muista kenenkään protestoineen. Ehkäpä kirjaa lukivat vain pakosta opiskelijat, jotka eivät viitsineet tai osanneetkaan protestoida, vasemmistoliittolaisia ja vihreitä tietenkään lukuun ottamatta.

Omituisuuksiimme kuului lisäksi, että siirtyminen hevosvetoisesta maatalousyhteiskunnasta urbaaniin ja jopa kosmopoliittiseen tietoyhteiskuntaan oli tapahtunut vain yhden sukupolven aikana. Muutos oli tavattoman raju ja verrattavissa esimerkiksi Venäjällä tapahtuneeseen, mutta toki vähemmin uhrein meillä selvittiin.

Suomalainen kansallinen itsetietoisuus oli puolentoista vuosisadan mittaisen olemassaolonsa aikana kokenut monia muutoksia, arvelin tuolloin, mutta 2000-luvun alussa se koettiin ”yleisesti myönteisenä asiana, johon ei kuulunut aggressiivisuutta eikä syrjintää mitään eikä ketään kohtaan”. Sen sijaan siihen kuului ”pyrkimys varjella ja edistää yhteisiä suomalaisia etuja myös niissä laajemmissa yhteyksissä, joihin maamme kuuluu”.

Jokin etiäinen sai kirjoittajan lisäämään, ettei tilanne välttämättä ollut ikuinen. Se saattoi ”kaukaisen tai ehkäpä jo läheisenkin tulevaisuuden perspektiivistä näyttää lintukodolta, johon ei paluuta enää ole”. Siis taas tuo sama pessimismi, joka oli vaivannut jo puolitoista pitkää vuosikymmentä aikaisemmin, syystä ja syyttä. Tähän on nyt tultu. Huipulta on toisaalta helppo mennä alaspäin, kunhan vauhdin saa pysymään kohtuullisena.

Niin on, jos sitä näyttää. Menneisyys taitaa osoittaa, etteivät menestykset enempää kuin tappiotkaan ole ikuisia. Ne on hankittava tai aiheutettava aina yhä uudelleen, eikä edes se suuri kuva, mihin kaikki sijoittuu, ole ennalta nähtävissä. Se, mikä toimi eilen, ei välttämättä toimi huomenna. Mikäli kuitenkin kurjia tuloksia saavutetaan selvistä ennusmerkeistä piittaamatta, täyttyvät tuottamuksellisuuden tunnusmerkit. Tällaista politiikkaa kavahtakaamme.

Äveriäisyys yllätti kaikki

Ennustamaton äveriäisyytemme

Sotien jälkeen oli kansakoulun jatkoluokille järjestetty maaseudulla puutöitä ja kaupungeissa metallitöitä. Ajatus lienee ollut, että maanviljelijän sopii työstää puuta luppoaikoinaan ja saada näin aikansa kulumaan hyödyllisesti samalla säästäen ns. pitkän pennin. Mikäli koneet rikkoutuisivat, mikä oli epätodennäköistä niittoterien terälappuja lukuun ottamatta, ne oli parasta viedä joka tapauksessa pajalle korjattavaksi.

Kaupungeissa taas oli enemmän osattava metallitöitä ja sinnehän ne alan verstaatkin keskittyivät. Joka tapauksessa kannatti suunnitella myös koulujen opetusohjelma siten, että se palveli reaalista tilannetta eikä osaltaan ollut kiihdyttämässä maaltapakoa. Toki asutustilojen tarjoama toimeentulo oli niukanpuoleista, mutta lisätulojahan löytyi sesonkitöistä, metsästä, uitoista ja sen semmoisista eikä niille ollut loppua näkyvissä.

Kuinka ollakaan, ne asutustilat, joita uskolla ja innolla raivattiin, oli parin vuosikymmenen perästä jätettävä metsittymään. Suomen maatalous ei ollut vain saavuttanut kaivattua omavaraisuutta, vaan synnyttänyt ylituotannon voivuorineen. Kehitys oli yllättänyt jokaisen.

Tämä ei ollut 1900-luvun yllätyksistä suurimpia. Vuosisadan alussa ei edes Yhdysvalloissa osattu kuvitella, että tästä aikakaudesta olisi tuleva kulutuksen vuosisata. Sitä kehitystä ei edes siellä pyritty edistämään, vaan päinvastoin jarrutettiin. Turhuutta pidettiin kaikkialla yhä turhuutena eikä luettu siunauksiin.

Ensimmäisen maailmansodan jälkeen uskottiin, että sotaa edeltäneen elintason uudelleen saavuttaminen, sikäli kuin se onnistuisi, voisi viedä sukupolvia. Venäjälle aikaansaadun totaalisen tuhon korjaamista ainakaan sen omin bolsevistisin voimin ei oikein pidetty edes realistisena.

Toisen maailmansodan jälkeen tunnelmat olivat samat. Leivän särvin oli niukassa jopa voittajavaltioihin kuuluneessa Englannissa ja Viisikko-sarjan herkkupornografia liittyy juuri tähän. Kukapa olisi koskaan uskonut, että jo 1960-luvulla tuusan nuuskaksi pommitetut (Länsi-)Saksa ja Japani nousisivat raketin lailla uuden kulutustarviketuotannon johtotähdiksi.

Näin se vain tapahtui. Myöhästyneiden, tyytymättömien valtioiden aseellinen hyökkäys ”elintilan” saavuttamiseksi oli ollut pelkkää idiotismia. Alueiden väkivaltainen haltuunotto ja niiden pitäminen alistettuina ei olisi koskaan tehnyt mahdolliseksi sellaista elintasoa, joka nyt syntyi näissä henkihieveriin pieksetyissä maissa, kun ne ottivat lusikan kauniiseen käteen ja kilttien poikien tapaan vannoivat, ettei koskaan enää.

Jo 1970-luvulla rikas pohjoinen oli jo sitten yllättäen aivan kukkuramitoin täynnä kaikkea mahdollista ja mahdotonta kulutustavaraa. Monenmoista uutta ostettavaa keksittiin ja myytiin kuin myytiinkin miljoonille ihmisille. He eivät koskaan olleet edes kuvitelleet tarvitsevansa niitä tuotteita, joita nyt löytyi massoittain valintamyymälöiden kilometrien pituisilta hyllyiltä. Vielä 1960-luvulla kansalaiskasvatus yritti valistaa nuoria siitä, että petolliset mainosmiehet yrittävät saada heidät himoitsemaan sitä, mikä on tarpeetonta. Nyt kaikki tavara sai synninpäästön ja sen hinta lisättiin pyhiin BKT-lukuihin.

Mikä merkillistä, ei ainoastaan tavaran loputon runsaus, vaan myös sen ikuinen lisääntyminen oli julistettu luovuttamattomaksi arvoksi ja oikeudeksi. Kun kansantulon kasvuprosentti –vaikka ei välttämättä aina volyymi- pieneni, tiesivät kaikki, että oli syytä syvään huoleen. Negatiivinen kasvu, joka ei missään vaiheessa uhannut viedä käytettävissä olevan tavaran määrää lähellekään 1930-luvun lopun tarumaisia ”hyviä vuosia”, oli kauhea katastrofi.

Niin se olikin. Hyödykkeiden absoluuttisella määrällä mitaten kansa rypi käsittämättömässä yltäkylläisyydessä. Siis käsittämättömässä minkä tahansa aiemman aikakauden mittapuilla mitaten. Suuri osa ihmisistä muutti ruokavalionsakin käsittämään pelkkiä herkkuja, kaikkein eksoottisimpia myöten. Useimmille sellainen ei missään suhteessa ollut ongelma. 1900-luvun alussa maan rikkaimmatkin olisivat hämmästelleet moista ylellisyyttä.

Mutta, kuten latinistit sanovat raivostuttavaan tyyliinsä: Nihil est ab omni parte beatum. Resursseja oli, mutta ne muuttuivat onnellisuudeksi yhtä takkuisesti kuin Neuvostoliiton suunnitelmatalouden tunnusluvut hyvinvoinniksi. Kuten erinäiset tutkimukset osoittivat, onnellisuus oli kyllä lisääntynyt paljonkin. Siitä huolimatta se ei enää tietyn tason jälkeen ollut riippuvainen mammonan määrästä ja kieltäytyi lisääntymästä yhtä jalkaa sen kanssa.

Tavaran määrä ei taannut sen haltijoille sen syvempää tyydytystä. Työtä säästävät koneet eivät estäneet työn kehittymistä yhä hiostavammaksi rääkiksi. Turvallisuus lakkasi lisääntymästä ja alkoikin vähetä niin työelämässä kuin muualla. Työttömien, pikku korvaukselle sidottujen ja mielekästä elämänsisältöä vailla olevien määrä sen kuin kasvoi. Perheen perustaminen alkoi tuntua absurdilta uhkapeliltä. Samaan aikaan kaikki asianomaiset olivat perustaneet suuren osan äveriäisyydestään tulevaisuuden talouskasvulle ja velkakupla oli pakko pitää pullollaan tai ainakin yrittää. Eiväthän perusasiat ennen olleet näin vaikeita.

Syitä tyytymättömyyteen on aina, ihan oikeitakin. Vanhan viisauden mukaan tyytyväisyys on vaatimusten ja käytettävissä olevien resurssien välinen suhde. Jos vaatimukset olisivat nolla, mikä on mahdotonta muille kuin fakiireille, olisi tyytyväisyys ääretön. Joka tapauksessa parhaaseen mahdolliseen suhdelukuun on helpompi päästä jakajaa pienentämällä kuin jaettavaa lisäämällä. Tähän perustui se tyytyväisyys, jonka vanhat ihmiset muistelivat olleen mahdollista hyvinkin niukoissa oloissa. Saattoivat toki muistaa hieman väärinkin.

Literaturnaja gazetan takasivulla oli joskus 1980-luvulla pilakuva, jossa kaksi karvahattupäistä vatnikia joi olutta pivnoi paviljonin edessä. Toinen sanoi arvokkaasti: ”Minulla ei ole autoa, datšaa eikä kirjastoa –olen henkisesti rikas!” Toinen kuunteli arvostavan ihailun ilmein tuota viisautta, joka tuntui kumpuavan kansojen ikuisesta aarteistosta. Mitäpä sanoikaan kuningas Salomo turmeluksen lähteistä: nehän olivat ja ovat lihan himo, silmäin pyyntö ja elämän korskeus. Salomo eli ja vaikutti aikana, jolloin markkinoilla olevien hyödykkeiden määrä oli nykyiseen verrattuna vielä vähäinen. Pyrkimys niukkuuden voittamiseen lienee sen sijaan ollut intensiteetiltään jo varsin korkeaa tasoa.

Moni on jo unohtanut sen, että Neuvostoliiton kommunistinen puolue XXII puoluekokouksessaan vuonna 1961 hyväksyi kolmannen puolueohjelmansa, jonka pääsisältönä oli kommunistisen yhteiskunnan rakentaminen. Kyse oli siis, ei enemmästä eikä vähemmästä kuin niukkuuden lopullisesta voittamisesta. Niinpä asia juhlallisesti luvattiin koko maailman silmien edessä ja puolueen koko arvovallalla: nykyinen sukupolvi oli elävä kommunismissa ja sen aineellinen perusta olisi pääpiirteissään rakennettu vuoteen 1980 mennessä.

Ihmiset siis alkaisivat elää sellaisessa yhteiskunnassa, jossa ei tarvittaisi rahaa, vaan jokainen ottaisi yhteisistä aarteista aina se, mitä tarvitsisi ja jokainen myös kantaisi oman kortensa kekoon niiden kartuttamiseksi, kykyjensä mukaan, ilman erityistä palkkaa, kannustimena yleinen rakkaus ihmiskuntaan yleensä ja kommunistiseen yhteisöön erityisesti. Innostus näyttää olleen melkoinen.

Kului vain pari vuotta, kun koko suunnitelma romahti, mutta vaakalaudalle asetettu puolueen arvovalta vain pysyi siellä kuin ihmeen kautta. Tämä on myös yksi niistä modernin maailman ihmeistä, joiden käsittäminen järjellä on vaikeaa. Kulutustavaroiden määrä kuitenkin joka tapauksessa kasvoi myös Neuvostoliitossa ja tuotti sielläkin ennen kokemattoman aineellisen elintason. Se romahti vasta 1980-luvun lopulla. Sitä paitsi totalitaarinen valta onnistui melko hyvin manipuloimaan ihmisiä onnen tunteisiin ja tyhmentämään sitä myös ilman varsinaista viihdeteollisuutta. Amerikkalaiset tutkijat huomasivat hämmästyen, etteivät edes maasta muuttaneet toisinajattelijat erityisemmin moittineet maan oloja sinänsä, politiikkaa vain.

Tosiaan, kansa ainakin tutkimusten valossa näytti viihtyvän myös Neuvostoliitossa varsin hyvin vaikka harvat haluaisivat palata sinne nyt, kun on kokemusta muustakin, siis aineellisesta yltäkylläisyydestä ja hömppäviihteestä, jollaisia ei kukaan lännessäkään osannut kuvitella vielä vuonna 1961. Komennon suosion salaisuus oli alhainen vaatimustaso. Aineellisen rikkauden sijasta tarjottiin henkistä. Monelle sopiva asenne ja muistot menneisyydestä riittivät pitämään saadun ja vaaditun elintason osamäärän kohtuullisena.

Loogikko Aleksandr Zinovjev päätteli aikoinaan, että neuvostojen maa jo toteutti oikeaa kommunismia: missään ei omien ponnistusten ja niiden vastineeksi saatujen etujen suhde ollut niin hyvä luin siellä. Zinovjevin teokset naurattivat kaikkia ja häntä pidettiin yhtenä neuvostovastaisen leirin neroista. Myöhemmin hän alkoi väittää olleensa koko ajan aivan tosissaan. Mene ja tiedä. Joka tapauksessa hän teki ainakin yhden tulkintavirheen. Hän nimittäin väitti, että neuvostoyhteiskunta on luonteeltaan erittäin vakaa, koska se perustuu ihmisten syvimpiin, varsin raadollisiin vaistoihin. Sen takia hän arveli nousemisen pois tuosta tilasta olevan hyvin vaikeaa.

Luulen, että tuo prosessi on nykyään aika pitkälti jo toteutunut. Akateemikko Igor Šafarevitš kirjoitti aikoinaan merkittävän esseen ”Kaksi tietä samaan kuiluun”, jossa hän arvioi kommunismin ja kapitalismin palvelevan perimmältään samaa mammonan epäjumalaa, vaikka erilaisin menoin ja opinkappalein. Nyt nekin alkavat kovasti muistuttaa toisiaan. Molemmilla on, vaikka asia yritetään kiistää, tarjolla pelkkää mammonaa ja aina sitä on liian vähän.