Rakkauden perässä
Neil Hardwick, Poistetut
kohtaukset. Muistelmat. Käsikirjoituksesta suomentanut Tero Valkonen. WSOY
2025, 222 s.
Neil Hardwick on merkillinen ilmiö suomalaisen
viihteen historiassa. Ulkoisestikin hän on sellaista tyyppiä, jonka voi yleensä
olettaa tapaavansa vain Brittein saarilla. Englanti kaikessa saarimaisuudessaan
-insularity- on yhtä omalaatuinen kuin Suomi. Henkinen välimatka maiden välillä
on hyvin pitkä, mitä ei ymmärrä, jos tuijottaa vain englannin kielen asemaan
Suomessa.
Siitä huolimatta Hardwickista tuli
nimenomaan suomalaisen luonteen viihteellisen kuvaamisen mestari, mikä todistaa
harvinaisesta kyvystä ymmärtää ihmisten välisen kommunikaation hienouksia.
Viihde on ollut Hardwickille vakava asia, eikä mitään irtovitsien möläyttelyä.
Voi myös sanoa hänen päässeen alalla poikkeuksellisen korkealle tasolle.
Neil syntyi köyhään
yorkshireläiseen perheeseen hiilikaivosalueella ja kertoo äitinsä vihanneen
kaikkia ihmisiä, myös lapsiaan. Tässähän sitä olikin jo eväitä loppuiäksi,
sillä miehetkin kaipaavat rakkautta. Hassu juttu.
Neil havaittiin huippulahjakkaaksi
ja kustannettiin sisäoppilaitokseen, poikakouluun, jossa meno oli samanlaista
kuin se oli ollut jo Tom Jonesin aikana. Tosin Tom ei käynyt sisäoppilaitosta.
Ruumiilliset rangaistukset ja häpeä kuuluivat joka tapauksessa normaaliin päiväjärjestykseen.
Matka yorkshireläisestä kaivostaajamasta
sisäoppilaitokseen oli pitempi, kuin matka Englannista Suomeen, toteaa tekijä,
vaikka jälkimmäinenkin oli taatusti pitkä.
Suuri ongelma, joka nykyäänkin
tunnetaan yhä täysin määrin, oli aksentti. Englanti on luokkayhteiskunta, jossa
alipalkattuja raa’an ja likaisen työn tekijöitä ylenkatsotaan ja jossa puhetapa
paljastaa heti, mihin luokkaan puhuja kuuluu. Yorkshire sattuu vielä olemaan
paikallinen junttila, jonka murre kuulostaa erityisen hullunkuriselta.
Neil selvisi tilanteesta matkimalla
aluksi skottilaista ääntämystä, jolla oli enemmän prestiisiä ja oppi vähitellen
puhumaan kuten pitää. Hänen lahjakkuutensa huomattiin.
Kykyjenetsijät värväsivät
nuorukaisen opiskelemaan aineita, joita hän tarvitsisi tulevassa työssään
ydinenergialaitoksissa, siis luonnontieteitä. Paikkakin oli alallaan maailman
huippua: Cambridgen King’s College, jonka opiskelijat kerran keksivät DNA:n
paikallisessa pubissa.
Neil kuitenkin kulki omia polkujaan
ja kävi halvemmassa junttipubissa. Hän myös lopetti luonnontieteelliset opinnot
ja siirtyi filosofiaan. Tämä oli todella merkittävä itsenäisyyden osoitus. Nyt
hän sai ruveta maksamaan omat opintonsa.
Suomeen Neil joutui niin sanotusti
rakkauden perässä. Tarkemmin sanoen seksuaalisesti aktiivinen suomalaistyttö
tarjosi nuorukaiselle jotakin sellaista, mitä hän aina luuli kaivanneensa. Se oli
vapaan seksin aikaa ja pohjoismaat olivat sillä alalla uranuurtajia.
Tyttö sattui kuitenkin olemaan niin
sanakseni ideologinen horo, mikä tarkoitti, että hän piti luovuttamattomana oikeutenaan
tehdä omalla ruumiillaan, mitä ikinä halusi. Toisilla ei ollut siinä nokan
koputtamista.
Kun kyse oli vielä narsistista,
joka jo parin kuukauden avioliiton jälkeen kilpailutti aviomiestään jonkin
ulkopuolisen kanssa, oli kuvio selvä. Sitä rakkautta, mitä nuorimies etsi, ei
ollut löytynyt.
Kuten niin usein avioliitoissa,
sitä joka tapauksessa yritettiin etsiä vielä vuodesta toiseen, mutta eihän
siitä mitään tullut. Tarpeet olivat niin perustavalla tavalla erilaiset. Rakkaussuhde
syntyi vain lapsiin, mutta sehän oli eri asia.
Kertojalla on selvästi vaikeuksia
sanoa, mutta hän sanoo kuitenkin, että vaimon aatteellisesti perusteltu
syrjähyppely oli feminismiä. Tokihan tuo käsite on otettu samanlaiseen käyttöön
kuin aikoinaan sosialismi: vain kaikki hyvä, mitä tehdään, kuuluu sen otsikon
alle ja kaikki kurja ja alhainen ei sitten lainkaan ole sitä oikeata itseään.
Epäilemättä narsismi ei
sellaisenaan vielä ole feminismiä, mutta sellaiseksi tuo puoliso sen käsitti,
joten tämä niin sanoakseni reaalifeminismin piiriin kuuluva tapaus oli kuin
olikin sitä itseään.
Suomihan on ollut johtavia maita
erilaisten aatteiden vulgarisoinnin alalla ja kuten tunnettua, meillä mahtuu
kukoistamaan vain yksi aate kerrallaan. Englannin kaltaisissa kulttuurisesti monikerroksisissa
maissa asia on ollut toinen ja lienee yhä, vaikka ulkopuolisesta näyttää siltä,
että siellä on menty jo kauas samaan suuntaan.
Ei tuossa ideologisessa asenteessa
ollut suomalaisittain silloin mitään kummallista ja luulen, että se oli jopa
valtavirtaa. Nykynuorison tilannetta en tunne.
Alan miehenä Hardwick on dramatisoinut
muistelemisensa tapahtuvaksi lumihangessa, jonne hän on palvelutaloon
pyrkiessään suistunut. Kun hän siellä pikkuhiljaa odottaa paleltumiskuolemaa
omassa virtsalätäkössään, hän muistelee menneisyyttään täysin rehellisesti.
Mitään syytä tai mahdollisuuksia asioiden kauhisteluun ja selittelyyn, saati
poseeraukseen ei ole.
Sivuutan tässä kirjoittajan melko
pitkät kertomukset niistä kaikista näytelmistä, teattereista ja ihmisistä,
joiden kanssa hän työskenteli. Kun en tiedä niistä oikeastaan mitään, niin en
osaa niitä arvioidakaan.
Mainittaviin kuitenkin kuuluvat
kohtaamiset Speden ja Jouko Turkan kanssa. Edellinen nonchaleerasi Hardwickin
eikä suostunut edes puhumaan hänen kanssaan. Samoin teki aluksi myös
jälkimmäinen.
Ilmeisesti kaiken takana oli
käsitys siitä, että joku ulkomaalainen on tässä nyt ilman ansioita nostettu
paikalle, joka oikeastaan olisi varattu vain suomalaisille. Jouko Turkka
kuitenkin suostui ennen pitkää puhumaan Hardwickin kanssa ja heistä tuli hyvät
ystävät. Hardwick jopa arvosti Turkkaa, mitä hieman ihmettelen, koska pidän
häntä vahingollisena hulluna.
Mutta mitä Hardwickiin tulee, tämä
kirja nosti minun silmissäni hänen arvostustaan entisestään. En ole suuri
viihteen ystävä, mutta ainakin tämä muistelija on tehnyt sitä suurella taidolla
ja kunnianhimolla. Hienoa, että saimme hänet tähän maahan!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kirjoita nimellä.