Kun kokemusta on

 

Ammuttuja lintuja

 

Arvo Tuominen, Pelon vyöhyke. Suomi ja seitsemän Venäjän läntistä rajamaata. Otava 2025, 255 s.

 

Venäjän kielessä on sanonta ”obstreljannaja ptitsa” (myös muodossa streljanaja ptitsa). Se tarkoittaa lintua, jota on ammuttu, mutta ei kuitenkaan ole saatu hengiltä.

Kova kokemus on siis silloin opettanut ja joillakin linnuilla, kuten variksilla, tieto ampumisen vaarallisuudesta näyttää menneen geeneihin asti. Voit vaikka kokeilla osoittaa varista ensin puukarahkalla ja sitten kiväärillä. Se ymmärtää kyllä, mistä kulloinkin on kyse.

Venäjän naapureilla on myös kokemusta ammutuksi tulemisesta ja joissakin tapauksissa, kuten Baltian tasavalloissa oli kansallinen kuolema jo näköpiirissä. Kulttuurista kansanmurhaa suoritettiin myös esimerkiksi 1800-luvulla Puolassa, joka ei enää ole fyysisesti Venäjän naapuri, mutta psykologisesti kyllä mitä suurimmassa määrin.

Itse asiassa myös muut entiset ns. kansandemokratiat kuuluvat noihin ammuttuihin lintuihin, samoin kuin Suomikin. Muista poikkeava historia tässä suhteessa on Bulgarialla ja Serbialla, joista ei sen enempää.

Tietenkin myös Norjalla on erilainen historia kuin muilla Venäjän rajanaapureilla ja on syytä muistaa, että niin on Suomellakin. Suomea ei koskaan vuoden 1809 jälkeen miehitetty ja ns. suomettumisesta ruikuttaminen ja sen rinnastaminen miehitettyjen maiden kohtaloon on paitsi asiatonta, myös loukkaus sotiemme veteraaneja kohtaan.

Mutta toki mekin kuulumme noihin ammuttuihin ihan sanan konkreettisessa mielessä. Niin sanottua russofobiaa meillä kuitenkin ilmeni 1800-luvulla ja sitten taas1960-2010-luvuilla hyvin rajoitetusti.

Tilanne on nyt muuttunut ja kuten Tuominen retorisesti kysyy, venäläisten olisi syytä vakavasti miettiä, mihin se oikein perustuu. Tämä ei tietenkään sulje pois sitä, että myös meidän on yhä uudelleen syytä vakavasti miettiä omaakin tilaamme. Intellektuellin ensimmäinen vaatimus on, että hän koko ajan säilyttää myös itsekritiikkinsä, myös oman kansansa ja valtionsa suhteen.

Tässä kirjassa Tuominen selostaa ansiokkaasti Venäjän rajamaiden suhdetta itäiseen naapuriinsa, Norjasta Moldaviaan saakka. Kyseessä ei suinkaan ole mikään luettelomainen rimpsu eri valtioiden ja kansojen Venäjä-yhteyksien historiasta, vaan kussakin tapauksessa historialle perustuva, mutta myös ajankohtaisia ongelmia esittelevä katsaus, joita Venäjän naapuruus sitoo yhteen.

Suomessa tunnetaan esimerkiksi Puolan historiaa käsittämättömän huonosti, vaikka kyseessä on sentään maa, jonka kanssa meillä on ollut yhteinen kuningaskin. Suomen ja Puolan asema Venäjän keisarikunnassa on havainnollinen esimerkki toisaalta valtioviisaudesta ja toisaalta sen puuttumisesta.

Tätä tosiasiaa Tuominen ei suonkaan hehkuta, vaan tuo sen esille ehkä turhankin ohimennen. Teemahan olisi herkullinen ja ilmeisesti nykyään aivan unohdettu. Tietämättömyys ei kuitenkaan koskaan voi olla hyve.

Tuomisella näyttää riittävän ymmärrystä myös puolalaiselle ylpeydelle, josta se sai kovin raskaasti maksaa. Maan kohtalo ei kuitenkaan ollut karu pelkästään Venäjän syystä, toinen ryöväri ”kansojen Kristuksen” vierellä oli Saksa, joka ei ollut sen pienempi paha.

En muista huomanneeni, että meillä kukaan olisi kirjoittanut ”Intermariumista”, Puolan suurvaltaskenaariosta ensimmäisen maailmansodan jälkeen. Suurimmillaan se olisi käsittänyt Suomenkin, mutta viisas ulkopolitiikkamme piti maamme erossa reunavaltiopolitiikasta pian 1920-luvun alun jälkeen. Varsovan sopimuksen kaatuminen vuonna 1922 oli sen tosiasiallinen loppu.

Nythän maamme on jälleen innokas reunavaltiopolitiikan kannattaja, mikä on monessa suhteessa vaikea rooli, mutta ei siitä tässä sen enempää. Äärimmäisen kiusallinen tosiasia sen kannalta on joka tapauksessa, että Venäjää ei kyetty sotilaallisesti lyömään Ukrainassa.

Se on merkki uuden aikakauden alkamisesta ja merkitsee Pax Americanan loppua. Sitä me kaipaamme vielä kaikki, erityisesti me ammutut linnut. Saapa nähdä, mitä vielä joudumme keksimään. Voimme tietenkin myös vain tyytyä kieltämään tosiasiat, mutta sellainen on kaiken tyhmyyden alku.

Tämä kirja on sangen virkistävä intellektuaalisessa avoimuudessaan ja pyrkii katsomaan asioita kaikkien osapuolten näkökulmasta. Se ei suinkaan kiellä Venäjän syyllisyyttä Ukrainan sotaan, mutta sekin on asia, jonka syitä viisas yrittää ymmärtää.

On tietenkin niin, että Putin meni soitellen suorittamaan ”erikoisoperaatiota” eikä käsittänyt sen johtavan täysimittaiseen sotaan, jonka uhrit on laskettava seitsennumeroisilla luvuilla. Asialla on kuitenkin syynsä ja aivan ilmeisesti niistä ensimmäinen on se, että Putin on vastuuton mulkku, jolle oma mahti oli mennyt päähän.

Jos haluamme ymmärtää hänen kohtalokasta päätöstään, meidän on kuitenkin syytä vielä kerrata sen tilanteen kehittymistä hänen näkökulmastaan, olipa se miten halveksittava tahansa. Vaihtoehtona on, että päätetään luopua yrittämästäkään ymmärtää eli heitetään aivot narikkaan.

Luettuani kirjan huomasin, että hesarikin oli julkaissut siitä arvostelun, vastoin nykyisiä tapojaan. Arvostelu ensin hämmästytti ja sitten nauratti täydellisessä anti-intellektualismissaan. Lyhyesti sanoen siinä ei ollut yhtään mitään konkreettista.

Koko vuodatuksen saldoksi jäi vain, että oli väärin ”etsiä” virheitä muiden kuin Venäjän politiikasta. Asioiden analysoinnin sijasta olisi näköjään vain täytynyt selostaa sitä ”eksistentiaalista uhkaa”, jonka Venäjä muodostaa koko Euroopalle.

Oma mielikuvitukseni ei koskaan ollut venynyt ajattelemaan sitä mahdollisuutta, että Venäjä voisi alistaa koko Euroopan ja vieläpä tuhota sen, jos kerran kyseessä oli ”eksistentiaalinen” uhka. Ilmeisesti esimerkiksi Saksan, Ranskan ja Englannin venäläistäminen on nyt sitten todellinen vaara? Muuta järkeä en tuosta löydä.

Kun aikani ihmettelin, mistä moinen ”aivot narikkaan”-mentaliteetti voisi olla peräisin, oli pakko palata 1970-luvulle, jolloin aivan samaa intellektuaalista tasoa pidettiin normaalina. Dialektiikka näki maailman kiikkulaudan kaltaisena, siinä oli vain yksi oikea totuus, eikä muista ollut sopivaa edes keskustella, saati niitä ymmärtää.

Kovin huolestuttavaa tämä kehitys on, mikäli maan suurimman lehden kirjoitukset jo yleisemminkin vaipuvat näin infantiiliselle tasolle.

Parasta lääkettä tässä tilanteessa on ottaa asioista selvää ilman etukäteen naulattua kantaa. Eri suunnilta katsoen kaikki saattaa näyttää erilaiselta ja mikäli osapuolet toimivat erilaisen ”käyttöjärjestelmän” mukaan, ei jäännöksettömästi yhteisen totuuden löytäminen saata olla edes mahdollista. Silloin on vain tutkittava niitä erikseen.