Vanha kunnon Englanti

Vanha kunnon Englanti

Englannin kielen kelvottomuutta olen manaillut aina silloin tällöin ja katson, että minulla on siihen päteviä syitä. Onhan täysin järjetöntä, että kielen oikeinkirjoituksessa ovat yhä säilyneet keskiaikaiset säännöttömyydet, minkä johdosta natiivit aikuisetkaan eivät osaa kirjoittaa sitä oikein.

Meillä saattaa olla kielivaje, kuten joku merkittävä ajattelija lienee sanonut, mutta on se anglosakseillakin. Kuvitelkaa nyt vain, että meillä pidettäisiin aikuisille tavauskilpailuja…

Mutta onhan jokaisessa kielessä puolensa ja puolensa. Englannin kielessä on ilmeisesti enemmän lainasanoja kuin missään muualla. Itse asiassa puolet akateemisen tekstin sanoista saattaa olla latinaa ja kreikkaa. Niitä myös aina silloin tällöin taivutetaan sen mukaisesti. Meillähän on keksitty omat sanat melkein joka asiaan ja elleivät ne riitä, voidaan aina tehdä englannit eli käyttää jotakin ulkomaista sanaa.

Se hyvä puoli englannissa on, että latinanlukijalle se on aika selvää tekstiä, mutta sama asia on huono puoli sille, jolla ei ole klassisten kielten taitoa. Tämä koskee myös natiiveja. Emmehän me suomalaisetkaan usein ymmärrä, mitä käyttämämme sanat ovat joskus merkinneet tai mitä ne merkitsevät joillekin muille, mutta toimeenhan sitä on tultava, kieli kuin kieli ja vaje kuin vaje.

Muuan englannin sana, joka ei johdu latinasta, on old, joka ilmeisesti on germaanisata alkuperää (vrt. alt, ålder ym.). Erityisesti englannissa sillä joka tapauksessa on myös myönteinen konnotaatio. Kun jostakin sanotaan, että se on old, ei enää tarvita mitään lisämääreitä, kuten esim. suomen kunnon/kelpo. Tämä lämmittää erityisesti vanhaa sydäntä.

Englantilaiset laulut enempää kuin skottilaisten säkkipillit eivät koskaan ole saaneet minua erityisesti innostumaan, vaikka ovathan ne vaihtelua nekin. Sea-shantyt ovat tässä suhteessa lähinnä kunnon puheviihdettä. Niissä saa välillä höristää korviaan kuullessaan sanoja käytettävän omituisesti:

As we were a-fishing off Happisburgh light
Shooting and hauling and trawling all night,
In the windy old weather, stormy old weather
When the wind blows we all pull together

Meikäläisestä tuntuisi luonnolliselta, ettei tuuli tai sää oikeastaan voi olla vanha. Korkeintaan kai sanoisimme näin siinä tapauksessa, että se on jo kestänyt liian pitkään ja liian voimakkaana samasta huonosta suunnasta. Mutta engelsmanni ilmoittaakin tykkäävänsä juuri tuosta liian kovasta ja jopa myrskyisestä tuulesta, joka pakottaa panemaan pillit pussiin ja palaamaan rantaan. Reilua meininkiä.

Vanha kunnon Englanti on ymmärrettävästi riemukas näky sille, joka saapuu vaikkapa valtameren takaa omille rannoille:

Farewell and adieu unto you Spanish ladies
Farewell and adieu to you ladies of Spain
For it's we've received orders for to sail for old England
But we hope very soon we shall see you again
We'll rant and we'll roar like true British sailors
We'll rant and we'll roar across the salt seas
Until we strike soundings in the Channel of Old England
From Ushant to Scilly is thirty-five leagues

Mikä muuten onkaan tuo league? Tarkkaan ottaen se on 3.45233834 mailia… Ja striking soundings liittyy luotaamiseen, lyijyluoti siis tapaa pohjan. Muutoin strike saattaa tarkoittaa esimerkiksi lipun laskemista: ”strike your British colours, or else we will sink you!” yrittivät merirosvot joskus komennella, mutta saivat vastaukseksi kunnon täyslaidallisen, niin että isomastokin rymisi alas kuin ukkonen. -We showed them British play…

Se oli sitä aikaa se. Britit harrastivat uskomattoman röyhkeää herruuspolitiikkaa maailman merillä ja esimerkiksi Kanarialla heidän jälkimaineensa ei juuri merirosvoista poikkea. Oswald Spengler sanoikin vanhoilla päivillään, kun hänen kirjoituksensa kävivät yhä kummallisemmiksi, että kun brittiä raaputti, löysi merirosvon. Tässä hän tietenkin sovelsi Napoleonin tokaisua venäläisistä.

Tässäkään ei kannattane liioitella. Sanon nyt sentään varmuuden vuoksi, että tunnen monta brittiä, joista en usko lainkaan pystyväni löytämään merirosvoa.

Silti kansakuntien historialla on tapana säilöä kulttuurissaan aina menneiltä ajoilta jotakin, joka ei oikeastaan kuulu mitenkään tähän päivään. Se juuri on eurooppalaistenkin kansakuntien suola, ei suinkaan mikään kuviteltu yhteys EU:ssa.

Venäjällä oli joskus muutama sukupolvi sitten ihmislaji, jota nimitettiin anglomaaneiksi. He puhuivat usein täydellisesti jo lapsena oppimaansa englantia, pukeutuivat ja ruokailivat englantilaisittain ja nauttivat myös pääosin englantilaista hengenravintoa ja urheilukin kuului kuvaan.

Itse olen pyrkinyt erottautumaan kaikenlaisista manioista, mutta aina joskus huomaan, että sisälläni asuu pieni anglofiili.

Kyse ei ole siitä, etten ymmärtäisi nykyisen Englannin olevan monessa suhteessa tylsä ja ikävä paikka etenkin alemmille kansanluokille, joihin plebeijinen vaistoni minut yhdistää.  Brittien maaninen viehtymys pallopeleihin ja nuorison harrastama kovaääninen juopottelu eivät minua erityisemmin innosta ja luulen vieläkin haistavani sikäläisessä kulttuurissa sen cantin, jota joskus pidettiin perienglantilaisena paheena.

Tietty ulkokultaisuus näyttää kuitenkin usein yhdistyvän eräänlaiseen suvaitsevaisuuteen. Kun teeskennellään, ettei vastenmielisiä ilmiöitä edes huomata, on kyseessä eräs kohteliaisuuden laji, joka minusta on aito brittiläinen.

En tosin ole varma, uskallanko käyttää tuota britti-sanaa. Sehän ei ole kovin hyvässä maineessa nykyään ja tiedän, että jotkut haluaisivat sen keinotekoisena poistettavaksi sanakirjoista. Sehän on enemmän tai vähemmän vastine venäjänkielen venäjäläinen (rossijski) sanalle, jolla myös on hieman arkaluontoinen asema.

Mutta niin kauan kuin valtakunta pysyy koossa, on sanalla selvä oikeutuksensa. Toinen asia on, miten osuvaa sen käyttö kaikissa tapauksissa on. Mielensäpahoittajien kansainvälinen liike on toki levinnyt jo kautta läntisen maailman, mutta saakoot he ansionsa mukaan.

The Spectator nykyisessä muodossaan (en siis tarkoita vanhempaa, Addisonin ja Steelen julkaisua) perustettiin vuonna 1828. Uusimman numeron pääkirjoituksessa verrataan tuota kuohuvaa aikaa nykyiseen. Silloinkaan Westminsterin herrat eivät ymmärtäneet, mitä kansa ajatteli ja mitä se halusi.

Onneksi saatiin aikaan vuoden 1832 suuri Reform Act, joka laajensi äänioikeutta. Vaihtoehtona olisi voinut olla vallankumous. Äänioikeusreformin vaatijat muuten perustivat Pall Mallille Reform Clubin, joka oli lähinnä radikaalien kokoontumispaikka ja toimii yhä, kuten niin monet muutkin klubit tuolla Lontoon clublandissa, jollainen muista maista puuttuu, meiltäkin, valitettavasti.

Ehkäpä myös vuosi 2016 muistetaan tulevaisuudessa vuotena, jolloin rappeutunut rakenne viimein romahti ja tilalle tuli uusi, arvelee Spectatorin pääkirjoittaja. Uusi ei tietysti välttämättä merkitse parempaa, mutta kyseessä on esteiden poistaminen uudistusten tieltä. -Näinhän tehtiin silloin Suuren Reformin aikana, tulee mieleen.

Siinäpä niin brittiläinen kiteytys asialle, että konservatiivinen sydämeni läikähtää iloisesti. Ei politiikka tässäkään tapauksessa ole manikealaista kahden vastavoiman nollasummapeliä, vaan vajavaista, mutta määrätietoista pyrkimystä kohti parempaa, vanhankin arvot tunnustaen.

Samassa numerossa Charles Moore kertoo kolumnissaan, miten muuan tuttava oli ilmaissut huolensa siitä, että Moore oli menossa ”kovin oikealle”.

Moore olisi halunnut nauraa koko asialle, mutta hänen keskustelukumppaninsa vaikutti kovin intelligentiltä ja luokkatietoiselta ja kyseessä olisi ollut loukkaus. Siispä oli syytä vastata laajemmin.

Moore ei loukkaantunut sanasta ”right-wing”. Hänen mielestään se ei merkinnyt moraalista turmelusta. Hän ei kuitenkaan pitänyt siitä, sillä sehän viittasi tiukkaan ideologiseen asemaan. Sen sijaan hän piti parempana sanaa konservatiivi, koska se viittaa taipumukseeen eikä ohjelmaan.

Moore ilmoittaa kyllä olevansa innostunut Brexitistä ja hieman mielissään Clintonin ja Renzin tappiosta ja enemmän kiinnostunut kuin kauhistunut Trumpin voitosta. Toisaalta hän ei erityisemmin pitänyt aikamme suurista populistisista instituutioista, ei Putinista, ei Trumpista, Wildersistä eikä Le Penistä..

Sen sijaan Moore ilmoitti vaistomaisesti pitävänsä siitä, mitä nimittää establishment-tyyliksi, mikä tarkoittaa kohteliasta, ystävällisen huumorintajuista tyyliä, joka oikaisuja esitettäessä on taipuvainen myöntämään erheensä sen sijaan että huutaisi entistä kovempaa. Hän myös ihailee kuningatarta ja on kauhuissaan siitä, ettei alahuoneen puhemies enää käytä peruukkia.

Moore haluaisi muuttaa vain harvoja traditioita. Hän vihaa sitä, että poliitikot twiittailevat, esiintyvät tanssiohjelmissa tai käyttävät väärin parlamentaarista asemaansa.

 Mutta tämä konservatiivi ei ole mikään eliitin juoksupoika. Hän on huolissaan valtaapitävien liiallisista palkkioista ja kultaisista kädenpuristuksista ja Etelä-Euroopan nuorisotyöttömyydestä ja siitä, että pankkikriisit ratkaistaan pankkien eduksi tai että USA:n eroava presidentti ei edes tunnusta islamistisen terrorismin olemassaoloa.

Mooresta on myös nurinkurista, että kun kansa syyttää eliittiä sen virheistä, syyllistetäänkin itse kansa. Ylenmääräistä maahanmuuttoa kritisoivat leimataan rasisteiksi ja jopa äänestykseen turvautumista vaativat saavat populistin haukkumanimen. Enemmistöä myös solvataan ikään kuin se kuuluisikin hyviin tapoihin.

Mooren loppupäätelmä on yhtä huomionarvoinen kuin koko hänen tervejärkinen kolumninsa: mikäli parlamentaarisessa demokratiassa eliitin ja äänestäjien mielipiteet eroavat toisistaan suuresti, on jokseenkin varmaa, että eliitit ovat väärässä. Onpa kummallista, että tästä on nyt tullut ”oikeistolaista” ajattelua…

Tässä siis mielestäni hieno näyte siitä, mitä englantilainen konservatismi on parhaimmillaan. Itse asiassa Spectator, kun se perustettiin vuonna 1828 oli tiukasti äänioikeusreformin puolella. Sitä vastustivat toryt, joita ei kannattaisi sekoittaa aikamme konservatiiveihin, vaikka niin tehdäänkin.

Ajat muuttuvat ja sen mukana käsitteiden sisältö. Sen sijaan, että uskoisi sokeasti tämän tai tuon aatteen tarpeeksi pitkälle vietynä muuttavan maailman utopiaksi ja yrittäisi ajaa niitä yhä pidemmälle ja pidemmälle, todellisuudentajuinen konservatismi epäilee patenttiratkaisuja ja uudistusmaniaa.

Ehkäpä siinä on tärkeä osa siitä arvokkaasta perinnöstä, jota vanha kunnon Englanti on antanut koko maailmalle?

Symbolivarkaat

Symbolivarkaat ja uudet embleemit

Valtiolliset ja uskonnolliset symbolit omaavat yleensä tiettyä pyhyyttä ja niiden julkinen rienaaminen saattaa olla jopa rangaistavaa. Aina ei edes edellytetä julkisuutta. Islamin mukaan jumalanpilkka on rangaistava (kuolemalla) olipa se julkista tai ei.

Niinpä se, joka alkaa niillä leikitellä, ottaa riskin. Vanhempi väki muistaa, miten Neuvostoliiton suurlähettiläs Kovaljov joskus maljapuheessaan sanoi toivovansa, etteivät Suomen ja Neuvostoliiton suhteet enää olisi sellaiset, kuin Karjala-oluen kyljessä oleva vaakuna esittää. Kyseessä siis oli kaksi keskenään taistelevaa miekkaa.

No, eihän tämä hullumpi maljapuhe ollut. Ei siinä puututtu naapurin maakuntavaakunan oikeuteen olla sellainen kuin se oli, vaan esitettiin retorinen toivomus valtiollisten suhteiden laadusta. Se oli hyvä syy ottaa taas yhdet.

Ennen pitkää kuitenkin joku suomalainen keksi tuon tostin johdosta sanoa, etteivät vaakunat mitään ikuisuusasioita ole. Kerran maailmassa ihmiset ovat ne tehneet ja voivat ne tarvittaessa muuttaa. Muutetaanpa siis Karjalan vaakunaa!

Tavanmukainen sopulinäytelmä eteni siten, että alkoi varsinainen kirjoitusten vyöry. Lukuisissa artikkeleissa annettiin ymmärtää naapurivaltion virallisen edustajan puuttuneen suvereeniin oikeuteemme päättää vaakunoidemme laadusta. Paheksumisen myrsky seurasi eivätkä selittelyt auttaneet. Eihän asiassa ollut edes mitään selitettävää, ei nyt oltu logiikan, vaan tiedonvälityksen alueella.

Karjala-olutta valmistava panimo sai ehdotuksia: oluen nimeksi on muutettava ”Orjalan kalut” ja symboleiksi otettava sirppi ja vasara. Sitä ei tehty, mutta sen sijaan pullon kaulaan tuli kahta tuoppia esittävä kuva ja teksti ”Karjalasta kajahtaa”. ”Kovalenkoksi” nyt ristityn oluen myynti moninkertaistui. Kovaljov läksi ennen pitkää Suomesta ja yleisesti hänen vaakunapuhettaan pidettiin asian syynä.

Finlayson-niminen firma, jonka alullepanija oli muuan Suomeen saapunut skotti 1800-luvun alussa, on kunnostautunut asenteella, jota kai pitäisi nimittää edistykselliseksi, sehän näyttää designeissään pyrkivän pidemmälle kuin terve järki tai hyvä maku sallisivat.

Niinpä nyt myynnissä on homopornolla varustettuja lakanoita, minkä tarkoituksena lienee profiloitua ns. suvaitsevaisuudella. Nyt firma on sitten puuttunut Suomen vaakunaan, jonka uudesta muodosta on julistettu leikkimielinen kilpailu: Suomen leijona on varastettu, tilalle olisi saatava jotakin.

Idean ilmeisenä tarkoituksena on teroittaa tyhmän yleisön mieleen sitä, että leijona-aihe on todennäköisesti tullut meille ulkomailta eikä siis ole oikeastaan edes suomalainen. Nyt kuitenkin maassamme on piirejä, jotka pitävät tuota vaakunaa suomalaisena tunnuksenaan ja kannattavat ulkomailta suuntautuvan muuttovirran rajoittamista.

Koska tällainen mielipide on väärä ja demokratiamme puitteissa sallimaton, on muun kansanosan syytä unohtaa tuo vanha symboli ja keksiä sen sijalle uusi tai vaikkapa kokonainen liuta uusia.

Tämä on se selitys, jonka hyvällä tahdolla olen löytänyt tuolle varsin sekavasti esitetylle mainoskampanjalle. Toki tässä tapauksessa tärkeintä lienee hankkia firmalle rahaa kosiskelemalla niitä piirejä, joiden hovihankkijaksi halutaan leimautua, enkä tiedä, onko kohdeyleisön hengenlahjoja tässä tapauksessa lainkaan aliarvioitu.

Yleensähän viralliset valtiolliset symbolit ovat kelvanneet kaikkien mielipidesuuntien edustajille, sillä ne eivät kuvaa jotakin ryhmää, vaan kokonaisuutta. Esimerkiksi Yhdysvaltain kiljukotkaa tai tähtilippua voidaan kyllä käyttää myös parodioissa, mutta kenen mieleen tulisi sanoa, että joku ryhmä on ne varastanut?

Näyttää siltä, että kadonneen leijonan korvaajat haluavat esittää ja määritellä Suomen kokonaan uudella tavalla, ryhmäkuntien maana, jossa edes yhteinen symboli ei kelpaa kaikille. Onhan se ainakin innovaatio, tämä tällainen.

Vaakunamme leijona on tietenkin uros ja suoralla miekalla aseistautunut. Lisäksi se polkee käyräsapelia, joka viittaa itään. Itse asiassa se viittaa Venäjään, mutta eräiden selitysten mukaan sen varsinainen, symbolinen kohde on kyllä islam, tuo Lutherin vanha vainooja.

On selvää, ettei tämä tällainen ole maamme kaikkien fanaattisten marginaaliryhmien mielen mukaista, joten kuvaa onkin syytä muuttaa.

On se ajan mittaan muuttunutkin. Autonomian ajalla leijona astui pois sapelin päältä ja otti sen toiseen käpäläänsä. Niinpä se ei enää herjannut itää, vaan sen voitiin ajatella taistelevan sen riveissä kahdella teräaseella varustautuneena. Olisiko taas palattava samaan? Mutta riittääkö se enää?

Leijonan muuttaminen naaraspuoliseksi on helppo juttu ja kruununkin voisi sen päästä poistaa. Sehän ei tosin viittaa kuninkuuteen, vaan itsenäiseen valtioon, mutta kannattaako meidän enää sellaisella elämöidä? Eipä ole paljon, mistä nyhjästä.

Mutta miksipä oikeastaan pitäisi säilyttää vaakunassa nimenomaan leijona? Tom of Finland olisi kansainvälisesti paljon edustavampi ja ymmärrettävämpi ja antaisi maastamme suvaitsevaisen kuvan. Sitä paitsi se sopisi jo nimensäkin puolesta.

Ongelmaksi voisi kuitenkin tulla feministien ja islamistien piirissä mahdollinen tyytymättömyys, mutta ehkäpä nämä ryhmät voisivat käyttää omaa vaakunaansa. Edellisessä tietenkin olisi vulva ja jälkimmäisessä Muhammed sapeli kädessä, suoraa miekkaa polkemassa.

Mutta leijonaa suurempi epäkohta on lippumme, jonka tunnuksena on risti. On tosiasia, etteivät islamistit hyväksy ristiä missään muodossa. Heillähän ei ole edes Punaista ristiä, vaan Punainen puolikuu ja Iranissa Punainen leijona.

Puolikuista rakennettu risti saattaisi olla jonkinlainen ratkaisu, mutta pelkään, että se tuntuisi puolivillaiselta. Vino Andreaksen risti, joka saattaa olla lippumme esikuva, on jo varattu ja sekin on eräitä piirejä tavattomasti ärsyttävä ja loukkaava risti.

Luulen, että olisi innovatiivista ottaa kansalliseksi symboliksi männynkävyt, joita maassamme muutenkin on erityisen runsaasti. Ne vastaisivat lipun kansallisesta aineksesta ja jokainen ryhmä voisi makunsa mukaan luoda oman käpylippunsa ja käpyvaakunansa: kenellä olisi käpy vulvassa, kenellä turbaanissa, kenellä vaikkapa suussa. Informaatiopuolella kävyt voisi sijoittaa korviin ja silmiin.

Luova mielikuvitus ei tunne eikä saakaan tuntea rajoja! On upeaa, että meillä on Finlaysonin kaltaisia ennakkoluulottomia yrityksiä, joiden luontainen kosmopoliittisuus auttaa koko maatamme brändäytymään!

Seksirobottien marssi

Seksirobottien tulo

Olisi turhaa todistella, että seksi on maailman tärkein asia, ainakin se on ihmiskunnan sine qua non. Eihän suku muutoin jatkuisi eikä laji kehittyisi. On myös ymmärrettävää ja jopa välttämätöntä, että nuorten ihmisten elämä pyörii pariutumisen ja parittelun ympärillä.

Hieman vanhempien on sen sijaan helpompi ottaa asiaan viileämpi ja sitä mukaa kai objektiivisempi näkemys, joka tosin saattaa kiinnostaa lähinnä heitä itseään, mutta hyvä niinkin.

Periaatteessa ilmainen, mutta käytännössä valtavia taloudellisia arvoja pyörittävä seksi on myös kulttuuri-ilmiönä hyvin kiinnostava. Vaikka suvun jatkaminen on tämän toiminnan varsinainen merkitys, on se ihmisillä siitä pitkälle irtautunut.

 Se biologisesti hyvin erikoinen asianhaara, että ihmisnaaras on koko ajan kiimassa ja myös koiras paritteluvalmiudessa, on antanut uskonnoille ja perinnäistavoille loputtomasti aihetta sääntöihin ja huolenpitoon.

Sukujen lisääntymissäännökset ja polveutumisen laskenta ovat ammoisista ajoista määränneet ihmisryhmien suhteita ja keskinäistä käytöstä sukupolvesta toiseen. Juuri seksuaalisuuden ja lisääntymisen alueella ollaan selkeästi tekemisissä elämää -yksilön elämää- suurempien arvojen kanssa.

Siinä vaiheessa, kun nämä elämää suuremmat arvot hylätään ja yksilöstä tulee kaiken keskus, menettää myös seksi sen pyhyyden hohteen, joka juontaa juurensa sen funktiosta suvun ja lajin palveluksessa. Seksistä tulee yksilön henkilökohtainen nautinto ja siis myös tarve ja hyödyke.

Siinä vaiheessa on luontevaa unohtaa suku ja heimo ja alkaa puhua oikeudesta seksiin ja sen markkina-arvosta. Sattuneesta syystä nimenomaan naiset hallitsevat markkinoita ja heidän seksuaalinen viehätysvoimansa on jo sukupolvien ajan usein merkinnyt valtavaa rahallistakin arvoa avioliittomarkkinoilla.

Mutta seksin irtautuminen suvun jatkamisesta on tehnyt siitä myös aivan tavallisen, banaalin kaupankäynnin kohteen, vähittäin ja tukuttain.

Ensin mainitussa muodossa seksin myyjä, yleensä nainen, toimii niin sanoakseni peruspalvelujen sisällöntuottajana ja rahastaa aina yhtä tai korkeintaan muutamaa asiakasta kerralla. Jälkimmäisessä tapauksessa myydään seksuaalisesti kiihottavaa materiaalia.

 Alastomien naisten ja vähäisessä määrin myös miesten kuvat ovat käyneet hyvin kaupaksi jo puolitoista vuosisataa, mutta nyt markkinat näyttävät heikkenevän ylitarjonnan takia.

Syynä on internet. Jokaisessa maassa näyttää olevan yleensä ilmaisia sivustoja, joilla amatöörit esittelevät sulojaan ja usein myös tarjoavat kontaktia, virtuaalisena tai jopa luonnossa. Toki kysyntä yhä ylittää tarjonnan ja maksullista virtuaaliseuraakin tarjotaan, samoin kuin videoita. On ymmärrettävää, etteivät edes laadukkaat värikuvat enää kestä kilpailussa. Senhän Playboyn tapaus osoitti.

Uutuus näyttää nyt olevan seksirobotti. Lontoossa, Paddingtonin aseman lähellä lienee jo avattu kahvila, jossa muutamalla kympillä saa kupin kahvia ja robotin suorittaman fellaation.

Roboteille kuulemma annetaan erilaisten julkkisten piirteitä ja ne oppivat vastaamaan asiakkaiden haluihin ja taipumuksiin. Varsinaiset vuokrat kotiin kannettuna näyttävät kuitenkin nousevan tuhansiin puntiin, joten ns. alemmat kansanluokat lienee tuomittu käyttämään luonnollisempia variantteja, ehkäpä katkeruudekseen.

Joka tapauksessa ainakin robottikahvilan kahvilanpitäjä viittaa joihinkin tutkimuksiin, joiden mukaan työpäivä kannattaa aina aloittaa seksillä. Kun siihen vielä lisää kupin kahvia, lienee hyvä alku päivälle turvattu, joskin monet jäänevät kaipaamaan kunnon voileipää tai muuta vastaavaa.

Asiakastyytyväisyys tällaisten palveluiden kohdalla on varmasti hyvin yksilöllinen asia. Kiinnostavaa onkin asian periaatteellinen puoli.

Internetin perusteella robotit näyttävät työskentelevän puolipukeisina (ei sentään alastomina!) ja ilmeisesti asiakkaatkin pitävät housut jalassa. Kyseessä on siis niin sanoakseni puolisäädyllinen toimitus, jossa kaiketi joudutaan vielä varomaan virkavaltaa, mikäli tietyt rajat ylittyvät.

Itse asiassa ei kuitenkaan ole mitään kieroutunutta, vakuuttaa yrittäjä. Robotin ihmisarvoahan ei ole riistetty eikä se varmastikaan saa traumoja työstään. Ainoa eettinen kysymys saattaisi kai olla oikeiden prostituoitujen työttömyys ja syrjäytyminen. Ja kyllä: myös miespuolisia seksirobotteja on kehitteillä, vaikka ei kai vielä markkinoilla.

Mikäli robotit todella osoittautuisivat kilpailukykyiseksi vaihtoehdoksi ns. elävälle voimalle tälläkin alalla, voisi myös syntyä todellisia vaikutuksia aidon tavaran kysyntään, mikä voisi muuttaa nykyistä markkinoiden tasapainoa eli hintaa, olipa se arvioitu rahassa tai muuten.

Moni lienee valmis kuittaamaan olankohautuksella koko robottivouhotuksen juuri tällä alalla, vaikka sen ignoroiminen kaikilla muilla aloilla olisi ilmeistä tyhmyyttä.

Toki robotti ei kykene lisääntymään eikä sitä voida ottaa suvun jäseneksi. Ei se myöskään kykene inhimilliseen suhteeseen, mutta eikö seksiä voi olla myös ilman sitä?

Tiedän, että moni haluaa kiivaastikin väittää, ettei se ole mahdollista. Oikea vastaus kuitenkin lienee: kenelle on, kenelle ei.

Kiinnostavaa tässä tulee olemaan eri intressiryhmien ja ideologien suhtautuminen seksirobotteihin. Kyse taitaa olla nyt ennen muuta suvaitsevaisuudesta, ei enemmästä eikä vähemmästä. Ja sehän on ainakin meidän maassamme nostettu arvoista korkeimmaksi, kaikkia muita ylhäältä katselemaan.