Militarismin kysymyksiä

Militarismin kysymyksiä

Ilmeisesti maailman vanhimpia kansallislauluja, joskin epävirallisesti, on 1700-luvun puolivälistä periytyvä Rule Britannia! Siinähän Britanniaa ylistetään meren valtiaana ja vakuutetaan, etteivät britit koskaan alistuisi orjiksi.

Merellisessä asemassaan Englanti saattoi käyttää hyväkseen monia etuja. Keskittäessään resurssinsa suureen laivastoon, se kykeni tarvittaessa katkaisemaan vihollismaan meriyhteydet ja heittämään joukkoja nopeasti ja yllättäen sinne, minne puolustaja ei niitä ehtinyt tulla torjumaan ennen kuin oli myöhäistä.

Tasapainopolitiikka kuului myös englantilaiseen valtiotaitoon ja oli sekin maantieteellisen vai sanoisiko peräti geopoliittisen aseman siunauksia. Suhteellisen suurilla, vaikkakaan ei valtavilla voimillaan Englanti pystyi kallistamaan mantereen tasapainoa haluamaansa suuntaan ja estämään kaikkien liian suurten ja sille vaarallisten valtiollisten yksiköiden synnyn.

”Petollinen Albion” on käsite, joka näyttää olevan peräisin 1600-luvun maineikkaalta ranskalaiselta oppineelta, Bossuet’ltä, joka runoili:

L'Angleterre, ah, la perfide Angleterre,
que le rempart de ses mers,

rendoit inaccessible aux Romains

Ranskalaisen perivihollisen mieliharmiksi Englanti siis oli meren takana, mikä teki siitä roomalaisille (tarkoittaen kai romaanisia ranskalaisia) saavuttamattoman. Sieltä käsin se saattoi harjoittaa reaalipolitiikkaansa, joka itse asiassa lieneekin englantilainen eikä suinkaan saksalainen keksintö. Ja kuten tunnettua, valtioetu on hirmuinen asia, jonka edessä jopa sopimukset ja kunniantunto saattavat joutua kumartumaan.

Joka tapauksessa Englanti säästyi pitämästä suurta vakituista armeijaa siinä mielessä kuin se oli välttämätön mannervalloilla. Sellaista kohtaan tunnettiin perinteisesti epäluuloa ja armeija oli Englannissa Mainion vallankumouksen jälkeen alistettu parlamentille eikä kuninkaalle, vaikka terminologiasta voisi muuta päätellä.

Cromwellin diktatuuri, tekopyhästä protektoraatin nimestään huolimatta oli antanut oppitunnin siitä, mitä keihäisiin nojaava valta saattoi merkitä.

Niinpä britit ovat aina välillä kehaisseet itseään siitä, ettei heillä ole militarismia. George Orwellin mielestä englantilainen älymystö on aina suhteutunut siihen ylenkatseellisesti ja vihamielisesti.

Mutta kaikki on suhteellista. Kun tulee Kensingtonin puiston suunnasta Wellington Archille ja siitä eteenpäin kohti Buckinghamin palatsia, saa nähdä toinen toistaan pompöösimpiä militäärisiä muistomerkkejä.

Napoleonin sotien ohella seutua hallitsevat nykyään mahtavat ”suuren sodan” eli ensimmäisen maailmansodan muistomerkit. Tykistön memoriaalissa kerrotaan lähes 30000 tämän aselajin miehen kaatumisesta. Konekiväärimiehillä on oma muistomerkkinsä ja aivan uudelta näyttää valtava paasien rivi, joissa lienee muutama miljoona nimeä.

Siinäpä muistomerkki sodan mielettömyydelle, joka tuo väistämättä mieleen Berliinin holokaustipuiston. Makaaberisti rinnakkain tai ainakin melko lähekkäin ovat reippaiden nuorten miesten patsaat ja luettelo niistä, jotka teurastettiin Flanderin soilla.

Koska jokin järki tähänkin on löydettävä, kerrotaan asian tapahtuneen vapauden puolesta. Ja tosiaan, olihan Belgialle annettu vakuudet, joista piti ainakin nyt tällä kertaa vastata -kaikkien näiden miljoonien ja lisäksi monien muiden.

St James’ Parkissa sotainen loisto jatkuu. Household Guardin lisäksi viereinen Whitehall on täynnä sotaista symboliikkaa, joka jatkuu aina parlamenttitalon tienoille, jossa sinänsä epäsankarillisen näköinen vanha kunnon Winnie klenkkaa keppinsä kanssa.

Mutta kasvaako maine tanterella vaan… Kyllä Churchill oli nuorempana aika huimapää ja vanhana miehenäkin kantoi sankarin roolinsa asianmukaisella tavalla. On helppo kuvitella, että hänen bulldoginhahmonsa sopi elähdyttämään englantilaisia joukkoja, jotka tällä kertaa yrittivät säästää verta niin paljon kuin mahdollista.

Household Guardin kappeli on elämys kauniina joulukuun päivänä, kun siellä pidetään juhlajumalanpalvelus kuoron avustamana. Anglikaaniset menot eivät taida vetää erityisesti puoleensa niin sanottuja uskovaisia. Koko asia haisee yhä hallitsijan mahtikäskyltä, jonka irstaileva kuningas antoi saadakseen eron vaimostaan.

Ulkopuoliseen tarkkailijaan toimituksen harras muodollisuus ja kauneus joka tapauksessa tekevät vaikutuksen. Saarnassa puhutaan joulusta valon voittona ja uhrautumisena tavalla, joka näyttää olevan aivan erityisesti sovitettu tätä kappelia ja sen militääristä rekvisiittaa varten. Varmaan niin onkin.

Seinillä riippuvia lippuja ja muita muistomerkkejä katsoessa tulee mieleen, miten erilaista suomalainen militarismi itse asiassa on. Itse asiassa voimme onnitella itseämme sillä, että se on, ainakin intellektuellipiireissä ollutkin hyvin heiveröistä ainakin sitten viime sotien.

Entäpä jos meilläkin olisi kaartinrykmentit siinä mielessä kuin niitä on muissa maissa? Tosin kaarti yleensä liittyy hallitsijaan, mutta tätä ei ole estänyt esimerkiksi Venäjällä perustamasta uudelleen Preobraženski- ja Semjonovski -kaarteja. Nyt ne eivät ole enää ”henkikaartin” rykmenttejä, vaan erityisiä vartiorykmenttejä. Tietenkin ideana on joka tapauksessa yhdistää ne vanhoihin perinteisiin.

Niin, meillä kai voisi olla ainakin perinteikkääksi valiojoukoksi nimetty Savon prikaati Sprengtportenin (no huh!) perustamien Savon jääkärien perinteiden jatkajana. Sopivasti historiaa tulkiten sen kunniataululle tulisi monia varsin vaikuttavia saavutuksia.

Lundin taistelussa viimeiseen mieheen (ainakin melkein) kaatuneet Mustat rakuunat ovat tietenkin toinen ilmeinen ehdokas ja onhan niitä muitakin. Sitä paitsi myös meillä on kaarti, jonka historia polveutuu hänen majesteettinsa keisarin henkikaartin rykmentistä.

Maamme hallitsija ei kuitenkaan enää ole keisari eikä välillä esiintynyt titteli ”Suomen valkoinen kaarti” ole omiaan jakamattomasti elähdyttämään kansaa. Suomen kaartin historia on kunniakas, mutta sen historiaa varjostaa myös lakkautus, joka ei kylläkään perustunut kaartin todellisiin synteihin, vaan oli ennalta ehkäisyä.

Niinpä meidän sotaiseen perintöömme, joka on kansakunnan historiassa hyvin merkittävällä sijalla, ei kuulu kaartiajattelu eikä hallitsijan loisteessa paistattelu. Sellainen sai jo aikoinaan jäädä muutamille Mannerheimin kaltaisille uraohjuksille ja kosmopoliiteille.

Rohkenisin esittää ajatuksen, että Suomen kansallisessa historiassa sotilaallinen puoli poikkeaa oleellisesti suurvaltojen vastaavasta. Suomen idea on ja on ollut eloonjääminen, kuten Mauno Koivisto on osuvasti lausahtanut. ”Suuri Suomi” on aina ollut vain pienten piirien ja sen ohella asioita ymmärtämättömien moskovalaisten haihattelua.

Kuten šakkipelin moukka, pieni saattaa olla kova pala ja tietyssä asemassa, mutta vain siinä, jopa voittamaton este ja vaara kuninkaille ja kuningattarille, läheteistä ja torneista puhumatta.

Tietoisuus siitä pystyy ylläpitämään itsetuntoa, jonka paisuminen yli kohtuuden olisi kuitenkin pelkästään naurettavaa. Tarpeellinen määrä sen sijaan lienee välttämätön itsenäiselle kansakunnalle.

Mutta missä on kohtuus? Ehkäpä siihen ainakin voisi kuulua se, että suomalaisen sotilaan luita ei mennä uhraamaan minkään muun asian kuin oman maan puolustamiseksi.

Mikäli maahamme hiipii suurvalta-ajattelua, joka näkee internationalistiseksi velvollisuudekseen mennä sotimaan vaikkapa Libyaan (kuten jotkut taannoin kovin halusivat), ollaan harhateillä.

Meidän kannattaa muistaa vanha totuus, jonka mukaan ylevän ja naurettavan välillä on vain askel.

Pasilan kolossit

Pasilan kolossit

Henry Miller kirjoitti aikoinaan varsin viihdyttävän kirjan nimeltä Marussin kolossi. Kyseinen kolossi ei ollut mitään sukua Rhodoksen kolossille eikä edes fyysisesti valtavan kokoinen.

Kyseessä oli ihminen, jolla oli jättiläismäinen ego. Sellainen ei tietenkään ole normaali ilmiö, luojan kiitos. On luultavasti parempi, että suurin osa ihmiskuntaa on tavallisia toiset ihmiset huomioon ottavia ja siksi hieman rajoittuneita kansalaisia. Itseriittoiset persoonallisuudet ovat maan suola, mutta saattavat kyllä olla myös sen riesa.

Kuten tunnettua, tiedonvälityksen palvelukseen on aina hakeutunut väkeä, jolle on tärkeää olla näkyvillä ja piirtää kädenjälkeään paraatipaikkojen seinille, ehkä peräti kansakunnan historiaan. Tämä siitä huolimatta, ettei kansa ole heille mitään mandaattia antanut, ellei sellaiseksi voida lukea sitä tunnustusta, jollaiseksi käy juttujen nauttima suuri suosio.

Muistelen, että joskus maailmassa journalistit tyytyivät lähinnä kertomaan siitä, mitä ympärillä tapahtui. Vain joskus sellaiset sankaritoimittajat kuin Matti Jämsä järjestivät itse sensaatioita. Veikko Ennalalta sensaatio syntyi kätevästi työpöydällä, kun hän jutuissaan käytti sellaisia sanoja ja tutki sellaisia asioita, joita ei siihen asti ollut tapana painetussa sanassa noteerata.

Niistä ajoista lähtien on vettä Vantaassa virrannut. Tutkiva journalismi on jo muutaman vuosikymmenen ajan ollut se areena, jolle sankaritoimittajat ovat heittäytyneet koko painollaan.

Tällä alalla olemmekin sitten saaneet nähdä monenmoista saavutusta. Kätköistä on nostettu kaikenlaisia kähmintöjä ja lehmänkauppoja, millä nimellä politiikassa tehtyjä kompromisseja on kunnioitettu. Hyvä toki niin.

Samoihin aikoihin näyttää sijoittuvan myös ns. sopuli-ilmiön synty eli se, että jonkin asian tullessa huomion keskipisteeseen, sen merkitystä lakataan arvioimasta kriittisesti ja keskitytään sen sijaan tutkimaan, millä puolella kukin on asiassa, josta on olemassa vain yksi oikea, vallitseva mielipide.

Esimerkkejä riittää. Niin sanottu hihamerkkijupakka, josta paisui suuri kansainvälinen sensaatio, ei ilmeisesti opettanut sankaritoimittajille mitään. Sen jälkeen seurasi tötteröhattuskandaali, joka myös sai ylikansalliset mittasuhteet, vaikka kyseessä sentään oli vain sellainen kovin vaatimaton tapaus, että nuori poika pani toimittajan pyynnöstä päähänsä pahvisen tötterön ja sitten kuvattiin.

Politiikka on alue, joka itse asiassa on aika vaativa kommentoitavaksi, ellei ajatella, että kyseessä on vain eräänlainen totaalinen sota, jossa kaikki vastapuolta vahingoittava on hyvää ja ansiokasta. Tällöin kaikki käy ja journalismi madaltuu agitpropiksi, jollaisesta vanhat taistolaiset ja heidän henkiset seuraajansa eivät näköjään ole vieläkään saaneet kyllikseen.

Tällainen journalismi tuo mieleen talvisodan ajan neuvostolehdistön, joka lähti johdonmukaisesti siitä oletuksesta, että mannerheimiläis-tannerheimiläinen Suomi oli tahdoton ase englantilais-ranskalaisten sotaprovokaattorien käsissä. Niinpä sellainen tutkivan journalismin mukainen kysymyksenasettelu kuin ”Kuka auttaa Mannerheimiä?” sisälsi jo tärkeimmän.

Mikäli esimerkiksi ruotsalaiset harjoittivat tätä katalaa toimintaa, riitti se kompromettoimaan heidät. Mikäli Kuusisen hallitukseen ystävällisesti suhtautuvaa tanskalaista kirjailijaa Andersen-Nexötä boikotoitiin tai muuten kritisoitiin, riitti se todistamaan moisten henkilöiden moraalisen ala-arvoisuuden.

Minun on helppo ymmärtää, että journalismin kolossien hienoin hetki koittaa silloin, kun ja jos he saavat esimerkiksi kaadettua hallituksen.

Sellainen tappamisen meininki näytti olleen päällä, kun Matti Vanhasta vastaan käynnistettiin ajojahti. Oli aivan uskomatonta lukea päivästä toiseen samaa sopulivyörytystä, jossa puhuttiin ”vaalirahoitussotkuista”. Itse asiassa oli päädytty tilanteeseen, jossa vaalirahoituksen hankkiminen puolueelle leimattiin lähtökohtaisesti moraalittomaksi ja mahdollisesti laittomaksikin toiminnaksi.

Maksullisen seminaarit, taulukaupat ja oliko nyt arpajaisetkin näyttivät olleen pelkkää korruptiota. Erilaiset tahot niillä näköjään lahjoivat poliitikkoja, että ne tekisivät mieluisia päätöksiä.

Taustalla voitiin havaita problematisoimaton olettamus, jonka mukaan kenelläkään ei ollut oikeutta yrittää edistää itselleen mieluisten poliitikkojen pääsyä valtaan. Oliko kaikki rahoitus saatava valtiolta? Omissa kannattajissakin kun saattoi olla -yllätys, yllätys- paljon niitä, jotka oman etunsa tähden halusivat sen pääsevän valtaan.

Tämä oli tietenkin puhdasta idiotismia, mutta meni kuin kuumille kiville. Ainakin sen mukaisesti laadittua journalismia jaksettiin julkaista viikosta viikkoon. Ehkä yleisökin todella seurasi sitä, en tiedä.

Ryvetetylle poliitikolle haluttiin sitten antaa armonisku viittaamalla lautakasaan, joka kukaties oli annettu hänelle henkilökohtaisesti PR- eli korruptiomielessä, vaikka mitään yhteyttä mihinkään päätökseen ei taidettu löytää enempää kuin lautakasaakaan.

Joka tapauksessa oli tiedossa, että kyse oli ns. tuppeen sahatusta eli kanttaaattomasta puutavarasta, joka ei kelpaa mihinkään normaaleihin rakennustöihin jotakin pusikossa sijaitsevaa vajaa lukuun ottamatta. Sellaisen tavaran arvokin saattoi liikkua ehkä pikemmin kympeissä kuin satasissa.

Mutta kaikkihan käy, kun journalistin rooli koetaan sotilaan rooliksi ja valtakunnan politiikka totaaliseksi sodaksi.

Sama näyttää toistuvan Sipilän kohdalla. Jääviyskysymykset ovat sinänsä tärkeitä, mutta niiden nostaminen kritiikittä suunnilleen rikoksen tasoisiksi menee jo yli kaiken kohtuuden, ellei voida osoittaa, että kyseessä todella oli valtion varojen varastaminen, kuten joku venäläinen lehti jo ehti uutisoida.

Tuota lehteä on helppo ymmärtää: mikäli kyseessä ei ollut varastaminen niin miksi kohu sitten nostettiin? Ja miksi Sipilä menetti hermonsa, kun asiasta ruvettiin kirjoittelemaan?

Vastaus saattaa olla yksikertainen. Mikäli toimittajilta puuttuu sekä kyky että halu käsitellä myös poliitikkojen toimia tasapuolisesti ja harkiten, on ymmärrettävää, että se kohu sinänsä käsitetään itsetarkoitukseksi ja että se toisaalta myös herättää suuttumusta.

Toimittajien esimiehillä on tietenkin oma vastuunsa sellaisten alaisten toiminnasta, joilta puuttuu kohtuuden taju. Olisi luonnotonta, mikäli valtakunnan virallinen yleisradioyhtiö joutuisi tanssimaan jonkin ylisuuresta egosta kärsivän toimittajan pillin mukaan. Asioiden suhteuttaminen on se vaativin tehtävä myös journalismissa ja se kannattaa pitää sellaisten henkilöiden käsissä, joilla on siihen eväät.

Mutta kun sensaatiota ei saada aikaan asiaperustein, voidaan se aina tehdä lavastamalla majesteettirikos: toimittajan loukkaaminen työssään.

Sellainenhan on vakava asia ja sen verran tulkinnanvarainen, että kuka tahansa voi turvallisesti väittää joutuneensa marttyyriksi. Asia on aina uskottava niille, jotka haluavat uskoa.

Niinpä siis Pasilan kolossit ovat eronneet palveluksesta, kun firma ei ollut heidän arvoisensa. Eiköhän se, jos mikä, nosta heidät aivan uusiin sfääreihin.

On olemassa sanonta: there’s no such thing as bad publicity. Luulen, että se koskee sensaationhakuisia toimittajia ja on heidän keksimänsä.

Miten pukki risteytettiin?

Miten pukki risteytettiin

Minkä maalainen joulupukki oikeastaan on? Oikea vastaus lienee, että hän oli suomalainen, mutta nyt jo kokonaan unohdettu hahmo, josta on jäänyt vain nimi jäljelle.

Santa Claus sen sijaan on amerikkalainen, Father Christmas englantilainen, Sinterklaas hollantilainen ja tonttu ruotsalainen. Espanjassa lahjat tuovat sen sijaan kolme Itämaan tietäjää eli taikurikuningasta (Reyes magos) ja Venäjällä Pakkasukko. Miten monella tavalla asia eri maissa sitten lieneekään järjestetty, ainakin on selvää, että vuodenvaihteen tienoilla koko läntisessä maailmassa on tapana ylensyödä ja antaa lahjoja, ajankohta ja tapa vaihtelevat.

Asia ei myöskään rajoitu vain läntiseen maailmaan. Jopa Kiinassa näkee ennen joulua ja sen jälkeenkin kuvia punapukuisesta Coca-colapukista ja englanninkielistä tekstiä tyyliin Merry Christmas tai pelkkä Merry! Mitäpä väliä, eurooppalaisia koukeroita nuo sanat ovat ja tarkoittavat hyväntuulista ukkoa punaisessa puvussa.

The Spectatorissa kirjoittava Mark Forsyth on selvitellyt joulupukin tai oikeastaan Santa Clausin historiaa.

Kuten tunnettua, Santan esikuva on pyhä Nikolaus, Myrnan piispa, joka antoi lahjoja eräille köyhille tytöille myötäjäisrahastoon, että nämä pääsisivät naimisiin. John Pintard halusi palauttaa kunniaan kaupungin (entinen Uusi Amsterdam) hollantilaisia perinteitä ja aloitti kampanjan, jonka tarkoituksena oli elvyttää lahjojen jakaminen.

Kuten tunnettua itse pyhä Nikolaus ihmeidentekijä, tuo Myran piispa eli siis oikeastaan nykyisen Turkin alueella elämäntyönsä suorittanut hahmo on etenkin Venäjällä erittäin suosittu pyhimys ja muun muassa merimiesten suojelija. Hänen maalliset jäänteensä varastettiin aikoinaan ja on sijoitettu Italiaan Barin kaupunkiin.

Mutta Nikolai, sekä itäisen että läntisen kirkon pyhimys, ei ainoastaan kuollut, kuten kaikki ihmiset. Sen jälkeen hän vielä sai kokea uuden syntymän uudessa maailmassa ja paljon ihmeitä tapahtui.

Kun Sinterklaasia (ja Zwarte Pietiä) oli lanseerattu newyorkilaisille perinteiden elvyttämisenä, kirjailija Washington Irving keksi vielä huikean tarinan kattojen yllä lentävästä, porojen vetämässä reessä matkustavasta Santasta, joka heitteli lapsille savupiipun kautta lahjoja sukkiin.

Kun Santan toiminta vielä alettiin sijoittaa jouluaattoon eikä vanhaan hollantilaiseen tapaan Nikolain päivään, oli nykyajan taruolento punaista univormuaan vaille valmis. Se lienee Coca-cola Companyn mainospuolen luomus, joten Santa Claus toimenkuvineen on täysin amerikkalainen ja tarkemmin ottaen vielä newyorkilainen tuote. Toki aineksia taruun löytyy kaukaakin.

Englannissa tunnettiin siis jo sitä ennen Father Christmas, joka oli vanha ja pullea setä, mutta ei mikään lahjojen jakelija, saati että olisi lennellyt poroilla yläilmoissa ja hölmöillyt ihmisten savupiipuissa.

Forsythin mielestä Santa Claus söi Father Christmasin yhdessä ainoassa vuosikymmenessä, 1870-luvulla, mikä on kulttuuriasioissa hyvin lyhyt aika. Nyt hän vallitsee koko anglosaksista maailmaa ja paljon muutakin. Hän taitaa olla biljoonien dollarien arvoinen olento.

Santa söi myös tykkänään Suomen joulupukin, josta on jäänyt jäljelle vain nimi. Aikoinaahan pukki oli nurin käännettyyn turkkiin puettu otus, joka ei tietääkseni edes kunnolla näyttäytynyt lapsille, heittelipähän lahjoja eteisestä. Korjatkoon, jotka paremmin tietävät.

Myöhemmin pukki muuttui joulu-ukoksi, jota sanaa muistan vielä aikoinaan käytetyn. Joulu-ukko olikin aika tiukka herra, joka kuulusteli tarkoin lasten kiltteydenosoitukset mennen vuoden aikana ja valmistautui antamaan asiaankuuluvan löylytyksen tuhmista teoista. Sinterklaasilla taisi olla samoja taipumuksia. Hän saattoi jopa viedä tuhmat lapset mukanaan Espanjaan, jossa majaili.

Useimmiten kai kävi niin, että piiskat saivat jäädä kokonaan käyttämättä, vaikka muistan itsekin niitä kovasti pelänneeni. Joka tapauksessa pukki -joulu-ukko- antoi sitten lahjoja ja niistäkös riemua riitti ja tuntui ihan siltä, että kylläpäs sitä olikin tullut oltua kiltti ja palkinnot olivat sen mukaisia. Aika usein oli kyllä yritettykin.

Suomen lasten Markus-setä oli tunnetusti se, joka radiossa kertoi Joulupukin (se oli se sama ukko) asuvan Korvatunturilla, erittäin hankalien yhteyksien takana Lapissa ja tulevan sieltä vain jouluaattoisin porolla ihmisten koteihin lahjoja tuomaan.

Koska New Yorkin pukki asui pohjoisnavalla ja ajeli myös porolla, oli helppo ajatella, että kyseessä oli yksi ja sama pullea vanha setä, joka hieman muutteli muotoaan ollakseen maassa maan tavalla, kuten silloin pidettiin luonnollisena.

Niinpä suomalainen joulupukki sai joskus 1960-luvulla vaihtaa nurin käännetyn karvaisen turkkinsa kirkuvan punaiseen uniformuun ja ruveta ajelemaan poroillaan yläilmoissa. Savupiiput huomattiin sentään Suomessa aivan sopimattomiksi kanaviksi lahjojen jakamiseen eikä sukkien käyttö lahjojen vastaanottamiseen ole myöskään saanut täällä suosiota. Pieniähän ne tähän maailmanaikaan ovat.

Joka tapauksessa meidän vanhan joulupukkimme ja Santa Clausin newyorkilaisversion risteytys onnistui niin hyvin, että miljoonille lapsille ainakin Britanniassa on onnistuttu myymään ajatus siitä, että Santa (vaikkapa sitten nimellä Father Christmas) asuu Rovaniemellä luolassa ja häntä ja hänen porojaan voi siellä pistäytyä katsomassa.

Luulisi, että aivan erityisesti meidän aikanamme olisi myös aiheellista palauttaa kaikkialle maailmaan Sinterklaasin apulainen, Zwarte Piet, tuo mukava murjaanihahmo.

Itse asiassa Hollannissa näkyy ilmaantuneen mielensäpahoittajia, jotka ovat närkästyneet tumman populaatiogeneettisen ryhmän sopimattomasta presentaatiosta. En ole selvittänyt itselleni, mistä asiassa on kysymys. Kukaties apulaisen asema on Pietille alentava? Olisiko itse asiassa Sinterklaasin oltava musta ja päinvastoin?

Sitä paitsi sellainenkin ryhmä on olemassa, jonka mielestä pukin (!) maskuliinisuus on sopimaton asia. Niinpä on jo keksitty Joulumuori ja Santa Clarakin taitaa olla jo tulossa. Oikea Clarahan oli Fransiskus Assisilaisen seuraajia ja oman klarissalaisen sääntökunnan perustaja. Hän näyttäisi olleen aika tiukkapipoinen abbedissa. Ehkäpä tulevaisuus kuuluu hänelle ja tämä tolkuton lahjatuhlaus vihdoinkin lopetetaan?