Militarismin kysymyksiä

Militarismin kysymyksiä

Ilmeisesti maailman vanhimpia kansallislauluja, joskin epävirallisesti, on 1700-luvun puolivälistä periytyvä Rule Britannia! Siinähän Britanniaa ylistetään meren valtiaana ja vakuutetaan, etteivät britit koskaan alistuisi orjiksi.

Merellisessä asemassaan Englanti saattoi käyttää hyväkseen monia etuja. Keskittäessään resurssinsa suureen laivastoon, se kykeni tarvittaessa katkaisemaan vihollismaan meriyhteydet ja heittämään joukkoja nopeasti ja yllättäen sinne, minne puolustaja ei niitä ehtinyt tulla torjumaan ennen kuin oli myöhäistä.

Tasapainopolitiikka kuului myös englantilaiseen valtiotaitoon ja oli sekin maantieteellisen vai sanoisiko peräti geopoliittisen aseman siunauksia. Suhteellisen suurilla, vaikkakaan ei valtavilla voimillaan Englanti pystyi kallistamaan mantereen tasapainoa haluamaansa suuntaan ja estämään kaikkien liian suurten ja sille vaarallisten valtiollisten yksiköiden synnyn.

”Petollinen Albion” on käsite, joka näyttää olevan peräisin 1600-luvun maineikkaalta ranskalaiselta oppineelta, Bossuet’ltä, joka runoili:

L'Angleterre, ah, la perfide Angleterre,
que le rempart de ses mers,

rendoit inaccessible aux Romains

Ranskalaisen perivihollisen mieliharmiksi Englanti siis oli meren takana, mikä teki siitä roomalaisille (tarkoittaen kai romaanisia ranskalaisia) saavuttamattoman. Sieltä käsin se saattoi harjoittaa reaalipolitiikkaansa, joka itse asiassa lieneekin englantilainen eikä suinkaan saksalainen keksintö. Ja kuten tunnettua, valtioetu on hirmuinen asia, jonka edessä jopa sopimukset ja kunniantunto saattavat joutua kumartumaan.

Joka tapauksessa Englanti säästyi pitämästä suurta vakituista armeijaa siinä mielessä kuin se oli välttämätön mannervalloilla. Sellaista kohtaan tunnettiin perinteisesti epäluuloa ja armeija oli Englannissa Mainion vallankumouksen jälkeen alistettu parlamentille eikä kuninkaalle, vaikka terminologiasta voisi muuta päätellä.

Cromwellin diktatuuri, tekopyhästä protektoraatin nimestään huolimatta oli antanut oppitunnin siitä, mitä keihäisiin nojaava valta saattoi merkitä.

Niinpä britit ovat aina välillä kehaisseet itseään siitä, ettei heillä ole militarismia. George Orwellin mielestä englantilainen älymystö on aina suhteutunut siihen ylenkatseellisesti ja vihamielisesti.

Mutta kaikki on suhteellista. Kun tulee Kensingtonin puiston suunnasta Wellington Archille ja siitä eteenpäin kohti Buckinghamin palatsia, saa nähdä toinen toistaan pompöösimpiä militäärisiä muistomerkkejä.

Napoleonin sotien ohella seutua hallitsevat nykyään mahtavat ”suuren sodan” eli ensimmäisen maailmansodan muistomerkit. Tykistön memoriaalissa kerrotaan lähes 30000 tämän aselajin miehen kaatumisesta. Konekiväärimiehillä on oma muistomerkkinsä ja aivan uudelta näyttää valtava paasien rivi, joissa lienee muutama miljoona nimeä.

Siinäpä muistomerkki sodan mielettömyydelle, joka tuo väistämättä mieleen Berliinin holokaustipuiston. Makaaberisti rinnakkain tai ainakin melko lähekkäin ovat reippaiden nuorten miesten patsaat ja luettelo niistä, jotka teurastettiin Flanderin soilla.

Koska jokin järki tähänkin on löydettävä, kerrotaan asian tapahtuneen vapauden puolesta. Ja tosiaan, olihan Belgialle annettu vakuudet, joista piti ainakin nyt tällä kertaa vastata -kaikkien näiden miljoonien ja lisäksi monien muiden.

St James’ Parkissa sotainen loisto jatkuu. Household Guardin lisäksi viereinen Whitehall on täynnä sotaista symboliikkaa, joka jatkuu aina parlamenttitalon tienoille, jossa sinänsä epäsankarillisen näköinen vanha kunnon Winnie klenkkaa keppinsä kanssa.

Mutta kasvaako maine tanterella vaan… Kyllä Churchill oli nuorempana aika huimapää ja vanhana miehenäkin kantoi sankarin roolinsa asianmukaisella tavalla. On helppo kuvitella, että hänen bulldoginhahmonsa sopi elähdyttämään englantilaisia joukkoja, jotka tällä kertaa yrittivät säästää verta niin paljon kuin mahdollista.

Household Guardin kappeli on elämys kauniina joulukuun päivänä, kun siellä pidetään juhlajumalanpalvelus kuoron avustamana. Anglikaaniset menot eivät taida vetää erityisesti puoleensa niin sanottuja uskovaisia. Koko asia haisee yhä hallitsijan mahtikäskyltä, jonka irstaileva kuningas antoi saadakseen eron vaimostaan.

Ulkopuoliseen tarkkailijaan toimituksen harras muodollisuus ja kauneus joka tapauksessa tekevät vaikutuksen. Saarnassa puhutaan joulusta valon voittona ja uhrautumisena tavalla, joka näyttää olevan aivan erityisesti sovitettu tätä kappelia ja sen militääristä rekvisiittaa varten. Varmaan niin onkin.

Seinillä riippuvia lippuja ja muita muistomerkkejä katsoessa tulee mieleen, miten erilaista suomalainen militarismi itse asiassa on. Itse asiassa voimme onnitella itseämme sillä, että se on, ainakin intellektuellipiireissä ollutkin hyvin heiveröistä ainakin sitten viime sotien.

Entäpä jos meilläkin olisi kaartinrykmentit siinä mielessä kuin niitä on muissa maissa? Tosin kaarti yleensä liittyy hallitsijaan, mutta tätä ei ole estänyt esimerkiksi Venäjällä perustamasta uudelleen Preobraženski- ja Semjonovski -kaarteja. Nyt ne eivät ole enää ”henkikaartin” rykmenttejä, vaan erityisiä vartiorykmenttejä. Tietenkin ideana on joka tapauksessa yhdistää ne vanhoihin perinteisiin.

Niin, meillä kai voisi olla ainakin perinteikkääksi valiojoukoksi nimetty Savon prikaati Sprengtportenin (no huh!) perustamien Savon jääkärien perinteiden jatkajana. Sopivasti historiaa tulkiten sen kunniataululle tulisi monia varsin vaikuttavia saavutuksia.

Lundin taistelussa viimeiseen mieheen (ainakin melkein) kaatuneet Mustat rakuunat ovat tietenkin toinen ilmeinen ehdokas ja onhan niitä muitakin. Sitä paitsi myös meillä on kaarti, jonka historia polveutuu hänen majesteettinsa keisarin henkikaartin rykmentistä.

Maamme hallitsija ei kuitenkaan enää ole keisari eikä välillä esiintynyt titteli ”Suomen valkoinen kaarti” ole omiaan jakamattomasti elähdyttämään kansaa. Suomen kaartin historia on kunniakas, mutta sen historiaa varjostaa myös lakkautus, joka ei kylläkään perustunut kaartin todellisiin synteihin, vaan oli ennalta ehkäisyä.

Niinpä meidän sotaiseen perintöömme, joka on kansakunnan historiassa hyvin merkittävällä sijalla, ei kuulu kaartiajattelu eikä hallitsijan loisteessa paistattelu. Sellainen sai jo aikoinaan jäädä muutamille Mannerheimin kaltaisille uraohjuksille ja kosmopoliiteille.

Rohkenisin esittää ajatuksen, että Suomen kansallisessa historiassa sotilaallinen puoli poikkeaa oleellisesti suurvaltojen vastaavasta. Suomen idea on ja on ollut eloonjääminen, kuten Mauno Koivisto on osuvasti lausahtanut. ”Suuri Suomi” on aina ollut vain pienten piirien ja sen ohella asioita ymmärtämättömien moskovalaisten haihattelua.

Kuten šakkipelin moukka, pieni saattaa olla kova pala ja tietyssä asemassa, mutta vain siinä, jopa voittamaton este ja vaara kuninkaille ja kuningattarille, läheteistä ja torneista puhumatta.

Tietoisuus siitä pystyy ylläpitämään itsetuntoa, jonka paisuminen yli kohtuuden olisi kuitenkin pelkästään naurettavaa. Tarpeellinen määrä sen sijaan lienee välttämätön itsenäiselle kansakunnalle.

Mutta missä on kohtuus? Ehkäpä siihen ainakin voisi kuulua se, että suomalaisen sotilaan luita ei mennä uhraamaan minkään muun asian kuin oman maan puolustamiseksi.

Mikäli maahamme hiipii suurvalta-ajattelua, joka näkee internationalistiseksi velvollisuudekseen mennä sotimaan vaikkapa Libyaan (kuten jotkut taannoin kovin halusivat), ollaan harhateillä.

Meidän kannattaa muistaa vanha totuus, jonka mukaan ylevän ja naurettavan välillä on vain askel.