Algoritmien pahuus

Väärät algoritmit

Todellisuuden kieltäminen on hankala positio. Viimeisin hullutus tällä alalla näyttää olevan huoli rasistisista algoritmeista. Laatulehti NYRB, joka aina pysyy muodin kärjessä, julkaisi siitä juuri artikkelin.

Itse asiasta ei paljon jäänyt mieleeni. Vain ongelma tuli selväksi ja se näyttää olevan sukua rasistisen koiran ongelmalle.

Kuten koirakin saattaa oppia tunnistamaan vihaamansa ihmiset heidän rodustaan tai jostakin vastaavasta, mikäli sovitaan, ettei rotuja ole, niin myös algoritmi voi oppia niin sanoakseni suurella todennäköisyydellä haukkumaan väärää puuta, mikäli nimittäin pidetään kiinni poliittisesta korrektiudesta.

Ellemme me siitä pidä kiinni, voimme kenties pudota pohjattomaan kuiluun, jossa koko korrektius jauhautuu tuusan nuuskaksi järjen armottomissa rattaissa.

Algoritmeilla on tai saattaa siis olla poliittis-moraalinen ulottuvuutensa. Nehän ovat ohjelmia, jotka ennustavat erilaisia asioita.

On kuitenkin asioita, joita ei saa ennustaa ihan siksi, ettei niin saa tehdä. Mikäli ajattelemme riskiä tulla väkivaltaisen ryöstön kohteeksi, tiedämme erinomaisesti, että uhkaa lisää merkittävästi, mikäli pimeällä ja yksinäisellä kadulla vastaan tulee kolme miestä, jotka ovat nuorempia kuin eläkeikäisiä.

Mikäli vastaan sen sijaan tulee kolme naista, on todennäköisyys selvästi pienempi, joskaan ei olematon. Mutta jos kyseessä on kolme eläkeikäistä mummoa, laskee todennäköisyys huomattavasti. Mikäli kyseessä on vain yksi mummo, jolla on ilmeinen liikuntaongelma, on todennäköisyys jo hyvin pieni.

On luultavasti sopimatonta ja joitakin tiedostus- ja kannatusryhmiä pahoin loukkaavaa, mikäli katsotaan, ettei yhdellä sairaalla mummolla olisi minkäänlaista potentiaalia ns. katu-uskottavuuden alalla, mutta yleinen elämänkokemus ja tilastot osoittavat, että se on hyvin pieni.

Käytännössä meistä jokainen luo mielessään erilaisia algoritmejä, joita voidaan myös nimittää stereotyypeiksi.

Ilman niitä olisimme täysiä tolvanoita, joiden käytös muuttuisi yhtä ennustamattomaksi kuin se olisi hupaisaa. Emme osaisi järkevästi ja kohtuullisesti ennakoida alkeellisimpiakaan arkipäivän tilanteita ja joutuisimme yhä uudelleen yllättymään sellaisista asioista, jotka normaalin psyyken omaaville ovat itsestään selviä. Luultavasti eloonjäämisennusteemme olisi heikko.

On itsestään selvää (vain onko sellaisia asioita?), että tietokone ottaa huomioon käsittelemiensä henkilöiden etnisyyden tai siis oppii sen nopeasti tunnistamaan. Tämä johtuu siitä yksinkertaisesta syystä, että ryhmien välillä on keskimääräisiä eroja. En usko, että konetta on mahdollista estää tätä tekemästä, vaikka sitä voitaisiinkin kieltää nimeämästä ryhmiä tietyillä perusteilla. Ne ryhmät muodostuvat siitä huolimatta.

Koneella ei ole moraalia, mutta voidaan tietenkin kysyä, eikö sille voitaisi sellainen opettaa. Tiettävästi se on aivan mahdollista. Asiasta koituva hyöty taitaa joka tapauksessa jäädä hämärän peittoon.

Mutta miksi ihmiset sitten panostavat niin kovin paljon poliittiseen korrektiuteen ja tiettyjen ryhmien keskimääräisten ominaisuuksien olemassaolon salaamiseen?

Kysymys on sangen ilmeisesti siitä, että tarve päteä saa tyydytyksensä uhrauksista. Jumalaton 21. vuosisadan ihminen, yltäkylläisen kulttuurin kasvatti, tuntee tarvetta uhrata eli siis uhrautua jollakin tavoin.

Yksi tapa uhrata on kieltäytyä syömästä epäpuhtaiksi ajateltuja herkkuja ja nauttimasta helposta ja halvasta matkustamisesta, jolla on yhteys maailmaa tuhoavaan, saatanalliseen voimaan.

Niihin verrattava asia on kieltäytyminen ymmärtämästä maailmaa sellaisena kuin se on ja asioiden kuvitteleminen aivan toisenlaisiksi, kuin se aistiemme ja järkemme mukaan on.

Kaikki tämä on tietenkin hullutusta maailman viisaille, mutta adepteille se on totista totta. Sen voi havaita vaikkapa menemällä heidän luokseen ja laskemalla leikkiä siitä, mitä ympärillään näkee.

Tämähän muistuttaa suuresti sitä, mitä ennen oli tapana sanoa hurskaudeksi eli oikeamielisyydeksi (dikaiosyne). Eikös asian näe jo niin sanoakseni tämän joukon kaapujen laadusta?

Mutta on myös olemassa vanha ja vakiintunut hurskastelun käsite. Mikäli nykyisin olisi fariseuksia (vai onko heitä?) heidät tunnistaisi, paitsi punavihreästä aatteellisuuden kaavusta, myös siitä kärkkäydestä, jolla he hyökkäisivät niiden kimppuun, joiden aatteellinen maailma olisi toisenlainen.

Nuo viholliset olisi nyt helppo löytää algoritmeillä, jotka nopeasti paljastavat, kuka nauraa väärille asioille, käyttää vääriä sanoja ja suhtautuu skeptisesti vaikkapa lihan syönnin tai lentomatkustamisen saatanallisuuteen.

Fariseusten omat kokoontumisajot sen sijaan täyttyvät toinen toistaan hullummista hurskastelijoista, jotka paisuttelevat omia henkisiä urotekojaan tolkuttomuuksiin, olipa kyseessä suvaitsevaisuus tai epätodennäköisten asioiden uskottelu itselleen.

Fariseuksen ja, sanokaamme, publikaanin, erottaa toisistaan yleensä helposti: yksi ainoa sana saattaa riittää. Siihen siis tuskin tarvitaan tietokonetta algoritmeineen, mutta apuahan niistäkin lienee.

Kiinnostava kysymys on, tuleeko poliittinen korrektius, feminismi tai jokin muu älyllisyyden kieltävä ja moraalista etevämmyyttään tyrkyttävä lahkolaisuus vielä tunkeutumaan sille puhtaasti kognitiiviselle alueelle, jota algoritmit ovat tähän mennessä edustaneet ja mitä se siellä saa aikaan.

Ihmisten muuttaminen robottien kaltaisiksi on tämän totalitaarisuutta tavoittelevan aikamme tyypillisiä pyrkimyksiä.

Sen onnistumisesta en olisi niinkään varma. Jotakin irrationaalista inhimillistä tarvetta se kyllä näyttää palvelevan tänä uskonnon jälkeisenä aikanamme.

Pikkuveljet valvovat

Pikkuveljet valvovat

Viimeistä edellinen Kanava julkaisi kolumnini, jossa nostin esille facebookin sensuurikäytäntöjä. Tämä innosti jonkin valppaan ajattelijan kumoamaan käsityksiäni sensuurin totalitaarisesta luonteesta.

Valitseehan Kanavakin juttunsa, eikä julkaise ihan mitä tahansa, vai kuinka? Ja facebookilla on siis kai myös vapaus päättää siitä, mitä haluaa julkaista. Tämähän on demokratian ja markkinatalouden piirissä loukkaamaton perusoikeus, eikös olekin?

Puuttumatta siihen, miten naiivia on kuvitella, että firma noin vain voisi nykymaailmassa valita asiakkaansa tai siihen, ettei poistetuiksi joutuneiden juttujen kirjoittajia uhkaa mikään rangaistus (mitä siis juttujen poistaminen ei ole…), totean, että vaikeaa se on saada ajatuksiaan läpi, ellei löydy vastaanottajia. 

Sensuroimatonkaan viesti ei mene perille, ellei lukija ymmärrä lukemaansa, eikä tämä ole aina yhteiskunnan vika.

Mutta se siitä. Sanon vielä selvyyden vuoksi, etten väitä nykymaailman toimivan vielä totalitaaristen diktatuurien tavoin. Mikä on huolestuttavaa, on, etteivät totalitaariset menetelmät herätä kritiikkiä, vaan niille löytyy jopa innokkaita puolustajia. Totalitaarinen psykologia on kuin onkin täällä tänään ja voi paremmin kuin miesmuistiin.

Moni näyttää kuvittelevan, että totalitaarinen järjestelmä esti toisinajattelun kaikkialle ulottuvalla, keskusjohtoisella tarkkailu- ja rangaistusmekanismilla. Orwellin Isovelihän se kaukovarjostimesta käsin piti silmällä alamaisia ja esti sekä kielletyt teot, että myös ajatukset.

Tämä on kuitenkin vain osa tarinaa. Totalitarismi ei olisi koskaan voinut toimia ilman lukemattomien pikku apulaisten innokasta ja epäitsekästä työtä. Itse asiassa se perustui juuri siihen.

Autoritaarinen yhteiskunta nojaa tarkkailun ja rangaistuksen koneistoon. Siinä ratkaisevassa roolissa on Isoveli se ja tulee hyvin toimeen ilman ruohonjuuriverkostoakin. Sen tunnuksena on, vihatkoot, kunhan pelkäävät, eikä se vaivaannu ulottamaan herruuttaan ihmisten mieliin. Muutenkin pystytään homma pitämään hallussa aivan riittävässä määrin.

Totalitaarinen yhteiskunta on toista maata. Sen perusmekanismin suunnitteli jo Lenin, joka värväsi puolelleen ns. Lumpenproletariaatin eli ryysyköyhälistön (ks. myös roskaväki) lupaamalla sille oikeuden käyttäytyä häpeällisesti, käyttääkseni Maksim Gorkin ilmausta. Sitä paitsi tuosta käytöksestä palkittiin monin tavoin.

Tuota ryysyköyhälistön taipumusta voi kaikin mokomin puolustella, kuten nykyään onkin muodikasta ja se on toiminut niin hyvin kuin on juuri siitä syystä, että se on inhimillisesti hyvin ymmärrettävää. Pahehan ei ole suinkaan vaikeaa ja ponnisteluja vaativaa, päinvastoin.

Tunnettu filosofi Aleksandr Zinovjev piti ihmisen raadollisuutta koko totalitarismin tärkeimpänä käyttövoimana ja uskoi totalitaarisen järjestelmän kumoamisen sen takia olevan lähes mahdotonta.

Näinhän ei ollut, kuten tiedämme. Kyllä järjestelmä saatiin vaihdettua, mutta sen sijaan se mentaliteetti, johon se perustui, näyttää valtaavan alaa yhä laajemmin, myös sellaisissa maissa, joissa liberaalilla demokratialla on näköjään kaikki mahdollisuudet toimia yhtä puhtaasti kuin oppikirjassa.

Liberaalin ihanteen mukaan ihmiset kunnioittavat kanssaihmisiään ja pitävät näiden oikeuksia muodostaa ja ilmaista mielipiteensä pyhänä, vaikka olisivat jyrkästikin eri mieltä itse asioista.

Sen sijaan esimerkiksi juuri facebook on luonut nimettömän sensuuriverkoston, joka jakaa ”bännejä” syytä ilmoittamatta ja ilmeisen mielivaltaisesti, käyttäen tiettävästi perusteena jopa vuosien takaisia kirjoituksia.

”Bännit” eivät itse asiassa kuulu edes sensuurin piiriin, vaan ovat yleisiä rangaistuksia. Tietty henkilö, jota rangaistus kohtaa, on pannassa eikä voi julkaista edes oodia yhteisölleen ja sen arvoille. Tilanne on tuttu totalitarismin piiristä, jossa ad hominem -argumentti oli voimissaan.

Siellä ihminen, jolla oli vaikkapa väärät sukulaiset tai sukujuuret, asetettiin paitsioon, josta pois pääseminen vaati ponnisteluja. Se saattoi joskus onnistua esimerkiksi ryhtymällä itse agentiksi.

Voidaan tietenkin sanoa, että fb on yhteisö, jolla on omat arvonsa. Lapsikin huomaa tämän argumentin onttouden. Kyseessä on tosiasiallinen monopoli, joka viis veisaa hallintoalamaistensa arvoista. Ajatus siitä, että siinä toimisi ja sitä hallitsisi jonkinlainen kyberneettinen takaisinkytkennän mekanismi, on naiivi.

Tilanne saattaa kyllä muuttua. Jo nyt on havaittu, että nuoret ovat jättäneet fb:n ja monet sen entiset käyttäjät ovat siirtyneet VK:hon, joka paradoksaalisesti paremmin toteuttaa liberaaleja perusarvoja niiden klassisessa merkityksessä.

Parin viime vuosikymmenen aikana uusi totalitaarinen mentaliteetti on joka tapauksessa vallannut alaa yhä enemmän. Asiat, joita olisi pidetty skandaalimaisina vielä hiljattain, esitetään nyt luonnollisina ja väistämättöminä. Näyttää siltä, että etenkin journalistien piirissä ajatus historian lopusta ja vihoviimeisen totuuden löytämisestä on yhä voimissaan, vaikka se intellektuellien piirissä on hiipunut jo kauan sitten.

Lähinnä sääliä herättää esimerkiksi HS:n tapa uutisoida aikamme ideologisista muodeista. Tämän päivän numerossa luemme otsikon #metoo on vallankumous ja nostona haastateltavien lausunnoista vielä ”Miehet ovat nyt varovaisempia”.

Itse asiassa tekstistä käy ilmi, ettei haastateltavilla ole mitään ahdisteluhistoriaa ja että he näköjään suhtautuvat varsin varauksellisesti siihen ”vallankumoukseen”, joka näyttää aiheuttaneen epäterveitä ilmiöitä.

Mutta niinpä vain tämäkin haastattelu on muokattu vahvistamaan lehden missiota, joka ei liene jäänyt kenellekään epäselväksi.

Toisen jutun mukaan amerikkalaiset koomikot ovat tuhonneet uransa murjaisemalla vitsejä, jotka ovat poliittisesti epäkorrekteja. Suuttumuksen myrsky on kuulemma pakottanut suorastaan lopettamaan väärin esiintyneen henkilön esiintymiset.

Sellainen on se maailma, jonka me nyt olemme ottaneet esikuvaksemme, tai niin ovat tehneet ainakin jotkut meikäläiset lehdet. Kyllä siinä on paljon historiasta jo tuttua ja kerran nähtyä. Ikävä kyllä.

Jokainen taitaa vielä muistaa tuon yllä mainitun #metoo-kampanjan, jonka irvokkuudelle ei löydy vastinetta ainakaan viimeisten sadan vuoden aikana, ei ainakaan ns. vapaasta maailmasta.

Journalistit jakelivat tuon vallankumouksen aikana rangaistuksia kaikista oikeus normeista piittaamatta, kaikki kelpasi, kun pikkusiskot kaivelivat muistinsa lokeroita ja nostivat itseään näkyville. Sensaatio myi, kuten aina.

Huolestuttavaa on, että vaikka normaalia tervejärkistä kritiikkiäkin esitettiin, se hukkui yleiseen mölinään, jossa vallankumouksellisen ryysyköyhälistön henkiset perilliset toteuttivat itseään. Siinä sitten, vanhan tavan mukaan sekoitettiin saman tein keskenään henkilöt ja heidän tekonsa ja saavutuksensa.

Aidossa totalitaarisessa hengessä ne, joiden arveltiin syyllistyneen ideologisesti sallimattomaan toimintaan, pyrittiin myös leimaamaan epähenkilöiksi, joiden mestariteokset menettivät saman tein arvonsa. Tämä uskomaton noitavaino ulottui jopa historiaan ja museoiden kokoelmiin.

Niin, että sellaista se liberaali demokratia nykyään on. Onnitelkaamme siis itseämme. Isoa veljeä ei tarvita, kun pikkuveljet ovat valppaina.

Turismin lumoissa

Kaukomaiden kutsu

Kalle Väänänen, Olinpa minäkin turisti. Pakinoita turismista. A.A. Karisto Oy 1955, 205 s.

Turismia harrastettiin meillä kovasti maailmansotien välisenä aikana. Ulkomaille mentiin laivalla, Helsingistä Stettiniin ja sitten junalle eteenpäin. Tallinnaan jopa lennettiin.

Jo vanhastaan tuttuja paikkoja olivat monille Saksa ja Ranska sekä Italiakin, mutta nyt usein matka ulotettiin jopa Afrikkaan, siis Pohjois-Afrikkaan, tai sitten Idän pikajunalla Turkkiin.

Afrikassa kävi kai loppujen lopuksi hyvin harva suomalainen, tosin joku asuikin, kuten sosiologi Westermarck, vai oliko hän sittenkin kulttuuriantropologi eli vallan toisen tieteenalan edustaja.

Joka tapauksessa siellä kävi ja paikallisiin oloihin aika paljonkin perehtyi esimerkiksi Aino Kallas, joka taisikin jo olla virolainen ja hänen lisäkseen Joel Lehtonen, joka julkaisi matkasta muun muassa hyvän runokirjan Puolikuun alla.

Mutta kävipä siellä myös Kalle Väänänen, joka julkaisi vuonna 1926 seikkailustaan kirjan savonkielisellä otsikolla Pöljäm pysäkiltä palamupuihen siimekseen. Se siimes oli siis Pohjois-Afrikassa.

Väänänen oli itse asiassa viipurilaisia, olen saanut hämmästyksekseni tietää. Kuitenkin hän näyttää hyvin hallinneen pohjoissavolaisen murteen, sikäli kuin itse osaan asiaa arvioida. Lukekaapa vaan Savolaista sanarrieskoo ja nauttikaa saman tein myös Erkki Tantun kuvituksesta.

Vuonna kuollut 1960 Väänänen (siis oikeastaan Viänänen) jatkoi turistelua vielä 1950-luvulla. Se oli aikaa, jolloin massaturismi jo yritti nostella päätään yleisestä köyhyydestä ja valuuttasäännöstelystä huolimatta. Kun ja jos saatiin auto, niin ajettiin niin kauas kuin pääsi, eli Lappiin. Sitten kun autolautat tulivat, oli tie auki myös Ruotsiin ja sen läpi vaikka minne.

Muistanpa itsekin vielä Viking I:n joka oli entinen maihinnousualus ja höyrylaiva. Väriltään se oli sininen ja sen voileipäpöytä häikäisi niukkuuteen tottuneen turistin. Herroiksi taisivat elää nuo ulokomualaiset.

Vuonna 1957, eli pian Tämän Väänäsen kirjan ilmestymisen jälkeen pääsin itsekin matkustamaan Lappiin ja hamaan Hammerfestiin saakka. Olihan siinä hävitetyssä Lapissakin ihmettelemistä, mutta sodan jälkien ja jätöksien ohella oli paljon muuta ihmeteltävää. Muun muassa ihmiset, jotka eivät osanneet puhua suomea tai ainakaan eivät asiaa paljastaneet. Silkkaa eksotiikkaa.

1950-luvun puoliväli alkaa olla jo sen verran kaukana, että sitä kannattaa lähestyä vähän niin kuin tutkijan ottein vaikka ajattelisi vain omia muistojaan. Olipa kaikki silloin niin erilaista.

Mutta tässä nyt siis Väänäsen kirjasta. Kirjoittajahan tunnettiin suurena humoristina ja uskon, että keskivertolukija nauraa hohotteli kirjalle aikoinaan. Minut tämä huumori kuitenkin panee korkeintaan hymähtelemään ja mietinkin siksi, mikä lukijassa nyt on vikana. Esimerkiksi sanarrieskahan on mitä toimivinta huumoria tänäkin päivänä. Turismikirja sen sijaan ei ole.

Huumori lienee aika lailla sosiaalisesta ympäristösään riippuvaa, sikäli kuin aihepiiri ei ole vaikkapa eksistentiaalinen.

Kun kulttuurissa ja tietyssä yhteiskunnassa syntyy sopimus joidenkin asioiden salaamisesta tai pakottamisesta tiettyyn muottiin silloin kun ne esitetään, on tilaus valmiina myös huumorille, tarkemmin sanoen vitsille, joka on aika keskeinen huumorin laji.

Vitsin toiminnan selitti jo ukko Freud, joten ei siitä sen enempää paitsi että sehän tekee kielletyn tajuiseksi ja panee ajattelemaan sellaista, mikä ei sovi.

Toki huumori on laajempi asia. Itse sanahan tarkoittaa kosteutta, hengen tiettyä elävyyttä, vastakohtana kuivuudelle, jonka piirissä huumori on lähes mahdoton, paitsi nyt englantilaistyyppinen, mikä hyväksyttäköön sekin omassa lajissaan.

Väänäsen tekstistä löytyy tiettyä kosteutta, joka ilmenee muhoilevana sanankäyttönä ja asioiden yllättävinä rinnastuksina. Savolaisuuden ja vaikkapa italialaisuuden rinnastaminen on tarkoitettu huvittamaan lukijaa ja on varmasti joskus toiminut roolissaan hyvin.

Sama koskee raamatullisten lausahdusten ja vaikkapa naisellisten sulojen konkreettisten ominaisuuksien rinnastamista. Se on ihan hauskaa, mutta koska niin edellisiltä kuin jälkimmäisiltä on jo ammoin hävinnyt se tietty pyhyyden ja kieltojen ilmapiiri, ei myöskään tiedostamattoman narraaminen esille ole tarpeen.

Kaikki tiedostetaan ilman muuta, eikä raamatun pyhyyttä ymmärrä enää kuin tietty marginaaliryhmä. Koraani toimisi jo paljon paremmin, mirabile dictu.

Samanlaisen huumorin ilmapiirin katoamisen olin tunnistavinani myös Ernst Lampénin tarinoissa. Mieshän oli aikoinaan hyvin arvostettu huumoriveikko ja kansallisuus, uskonto, viina ja seksi toimivat mainiosti sen ympäristönä, vaikka hän niihin kajosi vain hyvin hellävaroin.

Ketäpä enää’ naurattaisivat vaikkapa viinaan tai suomalaisiin kansanheimoihin liittyvät vitsit? Viinaa nyt yksinkertaisesti on tarjolla ja sitä voi juoda tai olla juomatta. Seuraukset tunnetaan, eikä niissä mitään erityisen huvittavaa ole missään tapauksessa. Miksipä enää puhuisi alkoholijuomista kiertoilmaisuin? Suomalaisia kansanheimoja taas saa ns. vetää kölin ali mielin määrin, ja pitääkin.

Näin se taitaa mennä. Tulevaisuudessa ihmetellään varmasti, miksi nykyään puhutaan kaiken maailman kuukereista tai huvitutaan anarkismin, feminismin tai idiotismin innoittamien teorioiden parodioinnista. Kun ne menettävät ajankohtaisuutensa, ei niille ole enää tarvis nauraakaan.

Mutta itse turismiin. Tässä kirjassaan Kalle kertoo Italiasta, jota hän olikin ryhtynyt kovasti harrastamaan, kieltäkin opetteli.

Kielen oppiminen oli turistille tähän aikaan välttämätöntä. Ranskalla ja saksalla pärjäsi pitkälle, mutta ei niin pitkälle, ettei olisi jäänyt pulaan aina silloin tällöin. englantia joku aina osasi, mutta ei sillä vielä pitkälle pötkinyt. Kalle sitä paitsi ei osannut. Ruotsia Kalle ei myöskään muka osannut, vaikka kukaan ei tietysti olisi voinut tuohon aikaan läpäistä suomalaista oppikoulua sitä aika lailla oppimatta. Asennekysymyshän se oli.

Huikeat maisemat, mm. Amalfirannikolla huimasivat Kallea niin, että matkanteko piti keskeyttää, vaikka mies oli nuorempana kiivennyt jopa purjelaivan mastoon . Mutta tämä nyt ei ollut sitä kiinnostavinta antia.

Millaisia italialaiset oikein ovat? Miten kansat ja kulttuurit yleensä poikkeavat toisistaan? Sitä tekijä pohtii ja asian pohjaksi ja muutenkin selostaa kaikenmoisia banaaleja yksityiskohtia tullauksista, rahanvaihdoista, lippujen katoamisesta ja muusta tuon ajan riesasta sekä kansan tavoista.

Ennen EU:ta jokaisen rajan ylittäminen oli jonkinlainen seikkailu, kuten itsekin muistan. Poikkeus oli Hollannin ja Belgian välinen raja, jonka ylitin vuonna 1965 huomaamatta, että siinä mitään rajaa olikaan.

On se turismi muuttunut. Väänänen matkusti pari kertaa lentokoneellakin ja päivitteli mielessään suurta korkeutta (yli neljä kilometriä) ja huimaa nopeutta. Eipä hänkään ehtinyt nähdä Super Caravellien tuloa, joka oli jo aivan nurkan takana, saati noita DC-koneita, joilla mentiin kerralla kaukomaille, mikä ei tarkoittanut enää Välimeren piiriä.

Mutta Kallehan oli 1800-luvun miehiä, joka oli lapsena matkustanut ns. paukkulaudalla kyläteitä. Sotiinkin hän oli jo liian vanha ja toimi vain ns. korsukolportöörinä.

Aika huikea oli jo hänen aikanaan ihmisen kokemuspiirin laajentuminen. Sen jälkeenhän kehitys suorastaan räjähti. ehkäpä se piankin pannaan kovalle verolle ja siis kutistuu, nähtäväksi jää.