Kansan petos

Kun kansa petti valtion

A.A. Borisjuk, Istorija Rossii, kotoruju prikazali zabyt. Nikolai II i jego vremja. ”Vetše”, Moskva 2018, 239s. 2-e izdanije, pererabotannoje i dopolnennoje.

Vanha anekdootti kertoo miten, joskus ennen sotia, radiossa selostettiin nyrkkeilykilpailuja. Selostaja kuulutti: Tää toinen, mikä hää nyt taas olikaa, on nyt tässä Piiparista vastaan. Mutt tää Piiparine, hää on Viipurin nyrkkeiljiöide poikii ja ihan hurja mies, hää!

Nyt erä alkaa, Piiparine käy päälle! Piiparine iskee, oikee, vasen, oikee, oikee! Piiparine hyökkää, Piiparine iskee!

 … Nyt Piiparist kannetaa kehäst…

Ikävä kyllä, historia on täynnä esimerkkejä siitä, miten tapahtuu kaikenlaista odottamatonta. Varmasta voitosta tuleekin rökäletappio, huima nousu muuttuu romahdukseksi, vauraudesta tulee kurjuutta. Syitä tuntuu joskus löytyvän kovin helposti ja joskus niitä tuntuu olevan mahdotonta löytää.  

Vallankumoukset ovat klassinen esimerkki siitä, miten jokaisen koululaisen oletetaan osaavan luetella erehtymättömästi niiden syyt, mutta tutkijat samaan aikaan ovat aivan ymmällään ja tietävät hyvin, ettei se asia niin mennyt, kuin oli syytä olettaa ja kuten monesta jälkikäteenkin näyttää.

Nuori mies, Andrei Borisjuk on aivan oikeassa siinä, että totuutta Nikolai II:n ajasta vääristeltiin aivan estottomasti bolševikkivallan aikana. Olivathan kaikki neuvostovallan todelliset ja väitetyt saavutukset sitä kirkkaampia, mitä surkeammaksi sitä edeltävä aika oletettiin ja kuvattiin.

Itse asiassa syntyi joukko myyttejä, joita ei saanut kritisoida. Kirjoittaja luettelee niitä peräti kaksikymmentäviisi kappaletta. Joukossa ovat muun muassa se, että vasta kommunistit aloittivat Venäjän teollistamisen, että oltiin nälässä, mutta vietiin viljaa, että ennen vallankumousta opetus oli maksullista ja vaikeapääsyistä ja niin edelleen.

Monet ”myytit”, joissa toki on mukana olkiukkojakin, ovat tosiaankin selvää historian vääristelyä. Kirjoittaja esittää kuitenkin myytteinä myös monia sellaisia asioita, joiden osoittaminen vääräksi ei ole suinkaan yksinkertaista. Niihin kuuluu jopa väite siitä, että Venäjä hävisi ensimmäisen maailmansodan.

Tämä ajatus ei ole kirjassa mukana sattumalta, onhan kuulunut paljonkin puhetta siitä, että Venäjä olisi luettava ensimmäisen maailmansodan voittajiin.

Normaalin logiikan mukaan maa, joka alistuu Brest-Litovskin kaltaiseen rauhaan, on taatusti sodan hävinnyt. Vaikka myös Saksa kuului sittemmin häviäjiin, ei Venäjäkään ollut Pariisissa rauhanehdoista määräämässä. Kuinka se siis olisi voinut sodan voittaa?

Jos joku patriootti jaksaa seurata sellaista ajatuksenkulkua, jossa Venäjä oli voittoisan taistelunsa loppusuoralla vuoden 1917 alussa, joutui sen jälkeen petoksen uhriksi ja vallan anastanut bolševikkiklikki vasta hävisi sodan, niin ei häntä voi siitä kai kieltääkään. Tämä tällainen nyt vain venyttää asioita niin pitkälle, että ne alkavat jo paukkua.

Kirjoittaja näkee paljon vaivaa todistellessaan, että nimenomaan Nikolai II:n aika oli vailla vertaa Venäjän historiassa. Aleksanteri II:n ja Aleksanteri III:nkin kaudet olivat siihen verrattuna vaisuja, neuvostoajasta nyt puhumattakaan. Myös kansainvälisesti edistys oli huimaavaa.

Tässä Borisjukin ei tarvitse rakentaa tyhjän päälle. Kyllä kasvu oli nopeaa ja herää kysymys, oliko se liian nopeaa. Takapajuiset takamaat eivät pysyneet hurjan vedon perässä ja yhteiskunta alkoi osoittaa repeämisen merkkejä. Tällaista tulkintaa on esitetty jo kauan.

Joka tapauksessa se viimeinen ja kirottu kysymys on, miksi Helmikuun vallankumous tapahtui, miksi hyvä tsaari (hän oli joka suhteessa loistava hallitsija!) syöstiin vallasta ja kenen toimesta?

Nykyään on ollut muodikasta viitata petollisiin liittolaisiin, eritoten Englantiin, jota Venäjän tunkeutuminen Turkin salmiin kauhistutti. Tässä kannattaa kuitenkin muistaa vähintäänkin se, että myös väliaikainen hallitus tavoitteli samoja päämääriä.

Vallankumous on todella monessa suhteessa arvoituksellinen asia, kuten ne usein ovat muuallakin. Kirjoittajan tapa kyhätä tosiasiaväitteitä asioiden tilasta ja harjoittaa sen jälkeen suorasukaista todistelua hieman lakituvan tapaan, ei kuitenkaan vakuuta.

Ei historiassa riitä yleiskäsitteiden pohjalta tehty syllogismien rakentelu. Oleellista on kunkin asian painoarvon ymmärtäminen, asioiden suhteuttaminen.

Ei voida noin vain todistaa, ettei kansa pitänyt sotaa mielettömänä, vaikka yleensä ymmärsikin sen ”isänmaalliseksi”. Asian osoittaminen on hyvin vaikea tutkimusongelma, jonka kertakaikkista ratkaisua ei kannata odottaa henkeä pidätellen.

Joka tapauksessa kirjoittajan johtopäätös on huomionarvoinen: kansa petti valtion.

Tämän voisi kai olettaa olevan normaali asiain tila jokaisessa vallankumouksessa, mutta Venäjällä asiat ovat toisin. Kysymys oli nimittäin siitä, että Venäjän yhteiskunta oli sairastunut liberalismiin jo paljon ennen Nikolain aikaa. Tämä on siis Borisjukin kieltä.

Nyt, kun oli hylätty oma, venäläinen tie, nähtiin vain kaksi mahdollisuutta: liberalismi tai marxilaisuus, molemmat läntisiä ja siis vieraita ideologioita.

Tie oli avoin pettureille ja lurjuksille ja niitä hyödyntäville ulkomaisille tiedustelupalveluille. Kun kansa ei noussut puolustamaan omaa venäläistä, laillista valtaansa, se hylkäsi Nikolain mukana myös todellisen venäläisyyden. Uskon Venäjään korvasivat haaveilut länsimaisesta kehitystiestä.

Ei tietenkään ole vaikea havaita kirjan sanoman ajankohtaisuutta. Venäjän oma kehitystie on ainoa, joka sopii venäläisille ja sen tien keskeinen tukipylväs on valtio, gosudarstvennost -ei siis yhteiskunta, vaan juuri tuo mahtava valtio. Kirjoittaja käyttää sen synonyyminä joskus myös imperiumia.

Mutta tämänhän me olemme kuulleet jo Putiniltakin. Kirja on ilmestynyt slavofiilisen Vetše-kustantamon toimesta ja sen painos on vain seitsemän tuhatta, joten se ei vielä maailmoja mullista. Se on kuitenkin vain yksi niitä uusslavofiilisiä kirjoja, joita naapurissa ilmestyy tasaiseen tahtiin.

Mutta ilmestyy siellä muutakin. Itse ostin viikonvaihteessa Pietarista Borisjukin kirjan ohella pari muutakin, muun muassa Timothy Snyderin kirjan Tyranniasta, 20. vuosisadan 20 opetusta (О тирании. 20 уроков XX века. АСТ, Москва, 2018, 190 с.).

Kirja näyttää kantavan eniten huolta Trumpista, mutta kyllä siellä myös Putin saa osansa. Siinä keskitytään siihen, miten yhteiskunnan on kannettava huolta siitä, ettei valtio tunkeudu sinne, missä vapaan kansalaistoiminnan kuuluu vallita.

Borisjuk kantaa ilmeisesti huolta siitä, ettei kansa vain hylkäisi omaa valtiotaan. Snyder taas pelkää Leviathania, joka on tyrannian välttämätön ja keskeinen väline.

Pietarin nostalgiaa

Pikaisesti Pietarissa

Pietarissa käynti ei ainakaan minun mielestäni erityisiä syitä kaipaa. Siihen on yhtä vaikea kyllästyä kuin Lontooseen. Pikemmin joutuu aina silloin tällöin keksimään syitä siihen, miksei nyt juuri taas menisi käymään Pietarissa, kun on pari päivää aikaakin.

Kun olen sattunut pääsemään alan entusiastin vakituiseksi seuralaiseksi, ei ole tarvinnut edes miettiä, mitä tekemistä Pietarissa kertaa keksisi. Helsingissä se on vaikeampaa.

Ja taas siellä tuntui olevan jotakin uutta: nuorison mielenosoitus Putinia vastaan, Rosgvardijan keskenkasvuiset katupartiot ja vähän muukin olivat taattua nykypäivää. Hatusta vetäisten voisi taas kuitenkin sanoa, että nostalgia keisarikunnan viimeisiin aikoihin tulvi taas vastaan joka puolelta, sattumaa varmaan.

Suuri valokuvanäyttely Nikolai II:n hovista Bolšaja morskajalla, kierros fin de sièclen temppeleissä (Moskeija, buddhalainen temppeli, synagoga), kirjakaupan Venäjä-jonka-menetimme -osasto ja erityisesti Suuriruhtinas Vladimirin palatsi (Tutkijoiden talo) jotenkin kaikki tuntuivat täydentävän toisiaan.

Tuo viimemainittu talohan sijaitsee Palatsirantakadulla riuskan kivenheiton päässä Talvipalatsista ja erottuu hieman ulkonevalla eteisellään, vai erkkerikö se olisi. Harvinaisen loistava paikka se joka tapauksessa on. Pietarin oloissa siitä tekee ainutlaatuisen se, että sen sisustus on säilynyt samana läpi sotien ja vallankumousten.

Asia selittyy sillä, että palatsi toimi Pietarin älymystön ruokintapaikkana niinä vuosina, kun neuvostovalta kuristi nälän luisella kouralla luokkavihollisia, joihin tietenkin myös tiedemiehet ja taitelijat kuuluivat.

Koko väestöhän oli korttiannosten varassa ja yksityisestä elintarvikkeiden kaupasta oli kansalaissodan aikana määrätty kuolemanrangaistus. Ne, jotka pystyivät, poistuivat kaupungista, jonka väkiluku kutistui sotaa edeltäneestä 2,1 miljoonasta noin 700 tuhanteen, eli siis kolmannekseen. Kehitys oli ainutlaatuinen ja toistui vasta sittemmin piirityksen aikana.

Älymystön paras osa, jos näin uskaltaisi sanoa, oli tietenkin bolševikkien hirmuvaltaa vastaan, joten sen rankaiseminen en masse oli tavallaan perusteltua. Koska kehittymässä oli joka tapauksessa suuren luokan skandaali, sallittiin älymystön materiaalinen auttaminen ja se tapahtui juuri tuolla suuriruhtinas Vladimirin palatsin tiloissa.

Muistona tästä on eteisen seinustalla Maksim Gorkin rintakuva. Tämä Aleksei Maksimovitšhan se oli, joka organisoi nälkään nääntyvän intelligentsijan auttamisen. Nuoruudessaan hän oli yleensäkin sekä hellämielinen myötäkärsijä että jyrkkä moralisti, joka antoi niin tsarismin kätyrien kuin bolševikkien kuulla kunniansa, kun erilaisia konnuuksia tapahtui.

Se, joka muistaa vain vanhan Gorkin, joka oli innostunut vihan saarnaamisesta ja toimi kollektivisoinnin mainosmiehenä, ei ymmärrä, mikä mies hän oikein oli. Ei hän tainnut kyllä itsekään ymmärtää.

Gorki sai siis joka tapauksessa luvan auttaa hädänalaisia, mutta jostakinhan hänen vielä täytyi siihen tuo aineellinen puoli hankkia. Yksi lähde oli Suomi, joka oli rutiköyhä, mutta sentään jäänyt sosialismin siunauksista paitsi.

Niinpä myös Suomessa järjestettiin keräys Venäjän älymystön hyväksi ja tulokset olivat varsin ilahduttavia.

Tarttolainen slavisti Isakov on tutkinut asiaa ja julkaisi aikoinaan tuloksensa W. Melangolle nimetyn instituutin sarjassa Studia slavica finlandensia (Tomus II, 1985).

Suomen puolella nälkää näkevän sivistyneistön auttamista tukivat muun muassa Akseli Gallen-Kallela, R. Tigerstedt, V. Ruin, J.J. Mikkola, V.I. Mansikka ja monet muut.

Kansan käsi oli karttuisa ja tavaraa (ruokaa, mm. kuivattua kalaa, tulitikkuja ja muita välttämättömyystarvikkeita) koottiin useita rautatievaunullisia, yhteensä noin 300 tonnia.

Vanha Suomen ystävä Gorki kiitti avusta kauniisti ja kertoi autettujen vakuuttaneen, että kun Venäjä kerran nousee alennustilastaan, se ei unohda tätä laupeudentyötä. «Представители ученых указывали на огромное моральное для них значение помощи финских ученых и подчеркивали, что когда Россия встанет во весь рост, в первую голову она поблагодарит представителей Финляндии, тогда уже по-настоящему она скажет спасибо Финляндии».

No, mitäpä syntiä salaamaan. Jos muistelemaan ruvettiin, niin voitiin tietysti muistaa paljon muutakin, esimerkiksi kevään 1918 suuret venäläismurhat, jotka myös olivat Pietarissa hyvin tiedossa. Lehdet olivat kirjoittaneet niistä laajasti.

Mutta aina kun alkaa tulla kyyniseksi ja ruveta näkemään ihmisessä vain jonkinlaisen groteskin hännättömän ja vähäkarvaisen apinan hieman Swiftin yahoo-hahmojen mukaan, tulee jostakin mieleen myös kauniita tositarinoita aidosta myötätunnosta, joka ulottuu erilaisten rajalinjojen taa.

Ehkä sellaisista asioista kannattaisi kertoakin enemmän? Jotenkin vain tuntuu siltä, että nykykulttuuria vaivaa jonkinlainen rumuuden ja kurjuuden mania -erilaiset vastenmieliset hahmot vetävät puoleensa kulttuuriväkeä kuin hevonen kärpäsiä. Ellei, sanokaamme, nainen ole luonnostaan vastenmielisen näköinen ja tapainen, hän tekeytyy sellaiseksi mennessään esiintymään yleisölle.

Poistuessani eteisestä pieneen saliin, jossa piano soi miellyttävästi, tuntui jotenkin siltä, kuin olisinkin tullut tuohon viime vuosisataa edeltävään maailmaan, johon koko nykyinen Pietarikin tuntuu kaipaavan.

Tilaisuuden järjestäjä oli antanut meille, maksaville vieraille, hieman arvoituksellisen pukukoodin cocktail-puku, johon arvelin Porvoon pelastusarmeijasta joskus ostamani klubitakin sopivan ja olin kaiketi oikeassa.

Oleellista joka tapauksessa oli se, että naisille oli annettu pätevä syy eli sikäläisittäin ns. уважительная причина pukeutua kauniisti ja sen he tekivätkin ilmeisellä mielihyvällä.

Niinpä samppanjan nauttijoilla oli tilaisuus katsella kahta jokseenkin täydellistä figuuria ja myös eräitä muita sangen hienoja naisellisten sulojen esillepanoja. Vulgaari feminismi tuntui olevan täältä valovuosien päässä.

Itse ohjelma eli lyhyen esittelykierroksen jälkeinen konsertti Venäjän musiikin vuodenajat oli loistava. Tiedän, että myös meillä on hyviä konsertteja, vaikka en niissä juuri käy, ohjelmistosta johtuen.

Tällä kertaa esitettiin lähes pelkästään 1800-lukujen musiikkia, lukuun ottamatta yhtä sävellystä, jossa soolo oli kirjoitettu -kirjoituskoneelle…

Esiintyjien taituruus ja ohjelmiston kauneus olivat uskomattomia. Muuan soittajista oli kymmenvuotias ihmelapsi ja muusta mainittakoon huikeat huumoritemput, joita laulajat ja soittajat sijoittivat klassisten kappaleiden yhteyteen. Kaikki tapahtui hyvällä maulla ja liikaa yleisöä kosiskelematta, ainakin minun makuuni.

Ulkona, konsertin jälkeen leimahtelivat Vasilin saaren suunnalta kirkkaat salamat ja Talvikanavan tienoo näytti suunnilleen samalta kuin suuriruhtinas Vladimirin aikaan, luulisin.

Niistä päivistä lähtien Venäjä on suuresti kehittynyt, mutta ymmärrän hyvin sen nostalgian, joka siihen aikakauteen kohdistuu, nimenomaan Pietarissa.

Turmion tieltä terveyteen!

Turmion tie

Francis Fukuyama, Against Identity Politics. The New Tribalism and the Crisis of Democracy. Foreign Affairs September/October 2018, s. 90-114.

Pitipä oikein nostaa yhden merkittävän lehtiartikkelin koko nimi esille. Se johtuu kahdesta asiasta: Francis Fukuyama on niitä aikakautemme suuria ajattelijoita ja näkijöitä, jonka nimen jokainen valistunut aikalainen tuntee. Sehän oli hän, joka muutama vuosikymmen sitten kirjoitti sen kirjansa historian lopusta.

Toinen syy on, että Fukuyama ei kaihda näkemystensä muuttamista silloin, kun siihen on aihetta. Historian loppu jouduttiin peruuttamaan ja demokratia, jolla ei enää pitänyt olla kilpailijoita, onkin nyt pahasti altavastaajana.

Sitä paitsi sattuu olemaan niin, että demokratian kriisiin ovat kehittyneessä pohjolassa hyvin pitkälle syypäitä ne ainekset (tomppelit), jotka kuvittelevat sitä kaikkein innokkaimmin puolustavansa.

Kirjoittaja ei käytä tomppeli-sanaa, mutta mielestäni se nousee pakostakin mieleen ja sopii erinomaisesti kuvaamaan niitä piirejä, joiden toimintaa hän niin sattuvasti kuvaa.

Demokratia koki 1970-luvun alusta lähtien huikean nousun ja tämän järjestelmän omaksuneiden maiden määrä kasvoi 35:stä yli 110:een tämän vuosituhannen alkuun mennessä.

Samaan aikaan maailman talous kasvoi nelinkertaiseksi ja syvä köyhyys väheni 42:sta prosentista vuonna 1993 18 prosenttiin vuonna 2008. Tässäpä varsinainen maailmanvallankumous, jota kehtaa esitellä!

Asian kääntöpuoli oli tietenkin -ympäristöongelmien ohella- yhteiskunnallisen epätasaisuuden valtava lisääntyminen pohjoisessa. Yhä harvemmat vetivät nyt itselleen koko potin ja keskiluokka näivettyi.

Taloudellista kurjistumista pahempaa saattoi kuitenkin olla se, mitä tapahtui suurten ihmisryhmien arvokkuudelle (dignity), erityisesti valkoiselle miehelle.

Niin sanottu identiteettipolitiikka nousi vasemmalta niiden puolueiden keppihevosena, joilla ei enää ollut puolustettavanaan riistettyä työläistä. Sen sijaan kaikenkarvaiset ryhmät ja kuppikunnat alkoivat julistaa oman identiteettinsä suurenmoisuutta ja taipumustaan loukkaantua milloin mistäkin. Itsehän ne siihen syyt saivat määritellä…

Täytynee vielä todeta, että Fukuyama ilmoittaa suhtautuvansa sinänsä vakavasti niihin epäkohtiin, joihin tolkuttomaksi pöhöttynyt (minun ilmaisuni) identiteettipolitiikka etsii vastausta.

Asiassa on kuitenkin pari ongelmaa ja ne ovat todella vakavia. Ensinnäkään keskittyminen tämän tason touhuihin ei anna mitään niiden todella suurten ongelmien ratkaisulle, joita sosioekonominen kehitys on luonut ja luo.

Toiseksi tällainen politiikka voi johtaa vain valtion hajoamiseen ja lopulta epäonnistumiseen (leads only to state breakdown and, ultimately, to failure).

Ne uskomattomat näytelmät, joita identiteettipolitiikka on nostanut esille vaikkapa sananvapauden rajoittamiseksi, eivät toki kaipaa kommentteja tervejärkiseltä ihmiseltä, niin ilmeisestä mielettömyydestä on kysymys ns. common sense-näkökulmasta, mutta se onkin yhä useammin komeasti sivuutettu.

Identiteettipolitiikan mielettömyyden tulisi siis olla sanomattakin selvää, mutta aikamme kulttuurin suuriin kummallisuuksiin kuuluu, ettei se sitä suinkaan ole. Sitä se ei ole ainakaan muodikkaille älymystöpiireille, edes akateemisessa maailmassa ja varsinkaan siellä.

Itse selitän asiaa ihmislajin eläimellisyydellä, jonka George Orwell niin tarkkasilmäisesti tunnisti ja tunnusti suurissa teoksissaan. Lampaat ovat lampaita ja pässit pässejä. Olisi typerää odottaa niiltä sen enempää.

Fukuyama on optimistisempi ja vaatii identiteettipolitiikan adepteja kääntymään takaisin turmion tieltä. Hänen mielestään asia koskee tämän kiistan molempia laitoja, niin oikeaa kuin vasenta, jotka nyt ruokkivat toisiaan.

Hän jopa nostaa esille ihmisen arvokkuuden (eikä siis hänen arvottomuuttaan), ja ottaa peräti hänen sielunsa (tuon loukkaantuvan sielun, thymos) koko ilmiön taustaselittäjäksi. Arvokkuus vaatii sekin välttämättä oman osansa, sillä itse asiassa se on ihmisyyden yksi kolmannes hänen haluavan ja laskelmoivan osansa ohella.

Toivotaanpa, että edes Fukyamaa kuunnellaan, häntähän on turha yrittää tunkea niihin taantumuksen lokeroihin, jonne joukkotyperyyden sokaisema älymystö mielellään sijoittaisi kaikki ne, joilla on jotakin hankalaa sanottavaa.

Fukyama siis sanoo, ei enempää eikä vähempää, kuin että nykymenolla kuljetaan tuhoa kohti. Miten se voitaisiin välttää?

Ihan lyhyesti sanoen, enempää Amerikassa kuin Euroopassa ei saisi ajatella, että ovet ovat auki jokaiselle mahdolliselle kulttuurille ja kuppikunnalle niiden arvoista riippumatta.

Demokratioiden pitää perustua uskonkappaleisiin, jotka kaikkien kansalaisten on tunnustettava. Tässä suhteessa erilaisten marginaaliryhmien identiteettiongelmien ja omien uskomusten on tietenkin väistyttävä.

Tämä edellyttää uusia lakeja kansallisella tasolla. Amerikkalaistyyppinen uskollisuudenvala olisi ilmeisesti toivottava asia uusille kansalaisille ja jonkinlainen kulttuurinen johtotähti (Leitkultur) olisi nostettava jokaisessa maassa samaistumisen kohteeksi.

Nämähän ovat niitä asioita, joita taantumuksellisiksi leimatut piirit ovat koko ajan yrittäneet nostaa esille. Vasemmalta on sen sijaan yritetty sabotoida valtakulttuurin legitiimisyyttä. Amerikassa asia on ollut erityisen räikeää, mutta eipä edes Ranskassa ole suinkaan onnistuttu tulijoiden assimilaatiossa, tuskin sitä yritettykään.

Multikulturalismi siinä mielessä, että jokaisen tulijaryhmän kulttuuria pidetään uudessa kotimaassaan a priori yhtä arvokkaana tai arvokkaampana kuin valtakulttuuria, on tietenkin silkkaa mielettömyyttä.

Ylenpalttisen palvonnan ja ylistyksen sijaan tulijoilta olisi vaadittava myös uhrauksia uuden kotimaansa hyväksi. Niihin on sitouduttava ja ymmärrettävä, ettei kansalaisuus tarkoita vain oikeutta nostaa rahaa seinästä.

Identiteetti on ihmiselle tärkeä asia ja sitä voidaan käyttää sekä yhteisöjen hajottamiseen että niiden yhdistämiseen. Jälkimmäinen on se ainoa tie, joka johtaa muualle kuin katastrofiin, tulkitsen Fukuyaman tekstiä. Asia tulee mahdollisimman selväksi myös hänen artikkelistaan, vaikka hän lopettaakin sen hieman kierrellen ja kaarrellen:  … that, in the end, will be the remedy for the populist politics of the present.

Mitäpä sanoakaan: ongelmana on vaarallinen sairaus, jota populismi on noussut parantamaan. Yksin se ei voi onnistua ja niinpä on olemassa se vaara, että se tulkitaankin vain sairauden oireeksi eikä elimistön välttämättömäksi vastustusreaktioksi, mitä se myöskin, ja jopa ensi sijassa on. Mutta se yksin ei riitä. Nyt tarvitaan kaikki mukaan talkoisiin!