Pietarin nostalgiaa

Pikaisesti Pietarissa

Pietarissa käynti ei ainakaan minun mielestäni erityisiä syitä kaipaa. Siihen on yhtä vaikea kyllästyä kuin Lontooseen. Pikemmin joutuu aina silloin tällöin keksimään syitä siihen, miksei nyt juuri taas menisi käymään Pietarissa, kun on pari päivää aikaakin.

Kun olen sattunut pääsemään alan entusiastin vakituiseksi seuralaiseksi, ei ole tarvinnut edes miettiä, mitä tekemistä Pietarissa kertaa keksisi. Helsingissä se on vaikeampaa.

Ja taas siellä tuntui olevan jotakin uutta: nuorison mielenosoitus Putinia vastaan, Rosgvardijan keskenkasvuiset katupartiot ja vähän muukin olivat taattua nykypäivää. Hatusta vetäisten voisi taas kuitenkin sanoa, että nostalgia keisarikunnan viimeisiin aikoihin tulvi taas vastaan joka puolelta, sattumaa varmaan.

Suuri valokuvanäyttely Nikolai II:n hovista Bolšaja morskajalla, kierros fin de sièclen temppeleissä (Moskeija, buddhalainen temppeli, synagoga), kirjakaupan Venäjä-jonka-menetimme -osasto ja erityisesti Suuriruhtinas Vladimirin palatsi (Tutkijoiden talo) jotenkin kaikki tuntuivat täydentävän toisiaan.

Tuo viimemainittu talohan sijaitsee Palatsirantakadulla riuskan kivenheiton päässä Talvipalatsista ja erottuu hieman ulkonevalla eteisellään, vai erkkerikö se olisi. Harvinaisen loistava paikka se joka tapauksessa on. Pietarin oloissa siitä tekee ainutlaatuisen se, että sen sisustus on säilynyt samana läpi sotien ja vallankumousten.

Asia selittyy sillä, että palatsi toimi Pietarin älymystön ruokintapaikkana niinä vuosina, kun neuvostovalta kuristi nälän luisella kouralla luokkavihollisia, joihin tietenkin myös tiedemiehet ja taitelijat kuuluivat.

Koko väestöhän oli korttiannosten varassa ja yksityisestä elintarvikkeiden kaupasta oli kansalaissodan aikana määrätty kuolemanrangaistus. Ne, jotka pystyivät, poistuivat kaupungista, jonka väkiluku kutistui sotaa edeltäneestä 2,1 miljoonasta noin 700 tuhanteen, eli siis kolmannekseen. Kehitys oli ainutlaatuinen ja toistui vasta sittemmin piirityksen aikana.

Älymystön paras osa, jos näin uskaltaisi sanoa, oli tietenkin bolševikkien hirmuvaltaa vastaan, joten sen rankaiseminen en masse oli tavallaan perusteltua. Koska kehittymässä oli joka tapauksessa suuren luokan skandaali, sallittiin älymystön materiaalinen auttaminen ja se tapahtui juuri tuolla suuriruhtinas Vladimirin palatsin tiloissa.

Muistona tästä on eteisen seinustalla Maksim Gorkin rintakuva. Tämä Aleksei Maksimovitšhan se oli, joka organisoi nälkään nääntyvän intelligentsijan auttamisen. Nuoruudessaan hän oli yleensäkin sekä hellämielinen myötäkärsijä että jyrkkä moralisti, joka antoi niin tsarismin kätyrien kuin bolševikkien kuulla kunniansa, kun erilaisia konnuuksia tapahtui.

Se, joka muistaa vain vanhan Gorkin, joka oli innostunut vihan saarnaamisesta ja toimi kollektivisoinnin mainosmiehenä, ei ymmärrä, mikä mies hän oikein oli. Ei hän tainnut kyllä itsekään ymmärtää.

Gorki sai siis joka tapauksessa luvan auttaa hädänalaisia, mutta jostakinhan hänen vielä täytyi siihen tuo aineellinen puoli hankkia. Yksi lähde oli Suomi, joka oli rutiköyhä, mutta sentään jäänyt sosialismin siunauksista paitsi.

Niinpä myös Suomessa järjestettiin keräys Venäjän älymystön hyväksi ja tulokset olivat varsin ilahduttavia.

Tarttolainen slavisti Isakov on tutkinut asiaa ja julkaisi aikoinaan tuloksensa W. Melangolle nimetyn instituutin sarjassa Studia slavica finlandensia (Tomus II, 1985).

Suomen puolella nälkää näkevän sivistyneistön auttamista tukivat muun muassa Akseli Gallen-Kallela, R. Tigerstedt, V. Ruin, J.J. Mikkola, V.I. Mansikka ja monet muut.

Kansan käsi oli karttuisa ja tavaraa (ruokaa, mm. kuivattua kalaa, tulitikkuja ja muita välttämättömyystarvikkeita) koottiin useita rautatievaunullisia, yhteensä noin 300 tonnia.

Vanha Suomen ystävä Gorki kiitti avusta kauniisti ja kertoi autettujen vakuuttaneen, että kun Venäjä kerran nousee alennustilastaan, se ei unohda tätä laupeudentyötä. «Представители ученых указывали на огромное моральное для них значение помощи финских ученых и подчеркивали, что когда Россия встанет во весь рост, в первую голову она поблагодарит представителей Финляндии, тогда уже по-настоящему она скажет спасибо Финляндии».

No, mitäpä syntiä salaamaan. Jos muistelemaan ruvettiin, niin voitiin tietysti muistaa paljon muutakin, esimerkiksi kevään 1918 suuret venäläismurhat, jotka myös olivat Pietarissa hyvin tiedossa. Lehdet olivat kirjoittaneet niistä laajasti.

Mutta aina kun alkaa tulla kyyniseksi ja ruveta näkemään ihmisessä vain jonkinlaisen groteskin hännättömän ja vähäkarvaisen apinan hieman Swiftin yahoo-hahmojen mukaan, tulee jostakin mieleen myös kauniita tositarinoita aidosta myötätunnosta, joka ulottuu erilaisten rajalinjojen taa.

Ehkä sellaisista asioista kannattaisi kertoakin enemmän? Jotenkin vain tuntuu siltä, että nykykulttuuria vaivaa jonkinlainen rumuuden ja kurjuuden mania -erilaiset vastenmieliset hahmot vetävät puoleensa kulttuuriväkeä kuin hevonen kärpäsiä. Ellei, sanokaamme, nainen ole luonnostaan vastenmielisen näköinen ja tapainen, hän tekeytyy sellaiseksi mennessään esiintymään yleisölle.

Poistuessani eteisestä pieneen saliin, jossa piano soi miellyttävästi, tuntui jotenkin siltä, kuin olisinkin tullut tuohon viime vuosisataa edeltävään maailmaan, johon koko nykyinen Pietarikin tuntuu kaipaavan.

Tilaisuuden järjestäjä oli antanut meille, maksaville vieraille, hieman arvoituksellisen pukukoodin cocktail-puku, johon arvelin Porvoon pelastusarmeijasta joskus ostamani klubitakin sopivan ja olin kaiketi oikeassa.

Oleellista joka tapauksessa oli se, että naisille oli annettu pätevä syy eli sikäläisittäin ns. уважительная причина pukeutua kauniisti ja sen he tekivätkin ilmeisellä mielihyvällä.

Niinpä samppanjan nauttijoilla oli tilaisuus katsella kahta jokseenkin täydellistä figuuria ja myös eräitä muita sangen hienoja naisellisten sulojen esillepanoja. Vulgaari feminismi tuntui olevan täältä valovuosien päässä.

Itse ohjelma eli lyhyen esittelykierroksen jälkeinen konsertti Venäjän musiikin vuodenajat oli loistava. Tiedän, että myös meillä on hyviä konsertteja, vaikka en niissä juuri käy, ohjelmistosta johtuen.

Tällä kertaa esitettiin lähes pelkästään 1800-lukujen musiikkia, lukuun ottamatta yhtä sävellystä, jossa soolo oli kirjoitettu -kirjoituskoneelle…

Esiintyjien taituruus ja ohjelmiston kauneus olivat uskomattomia. Muuan soittajista oli kymmenvuotias ihmelapsi ja muusta mainittakoon huikeat huumoritemput, joita laulajat ja soittajat sijoittivat klassisten kappaleiden yhteyteen. Kaikki tapahtui hyvällä maulla ja liikaa yleisöä kosiskelematta, ainakin minun makuuni.

Ulkona, konsertin jälkeen leimahtelivat Vasilin saaren suunnalta kirkkaat salamat ja Talvikanavan tienoo näytti suunnilleen samalta kuin suuriruhtinas Vladimirin aikaan, luulisin.

Niistä päivistä lähtien Venäjä on suuresti kehittynyt, mutta ymmärrän hyvin sen nostalgian, joka siihen aikakauteen kohdistuu, nimenomaan Pietarissa.