Asiallisia kysymyksiä

 

Etsiskelyjä

 

Jaan Kaplinski,. Kirje isälle Suomentanut Anja Salokannel,  Otava 2005, 331 s.

 

Jaan Kaplinski ei koskaan nähnyt isäänsä, jonka NKVD vangitsi hänen ollessaan vielä vauvaikäinen. Isättömänä, naisten parissa kasvaminen on yleensä enemmän tai vähemmän traumaattinen kokemus, mitä tietyissä piireissä on nykyisin muodikasta olla muka ymmärtämättä. Asia ei silti muuksi muutu.

Varsinaisen isän ikävän sijasta kirjailija pohdiskelee tässä isänsä identiteettiä. Hänhän oli puolalainen, mutta myös juutalainen, ainakin jossakin mielessä. Tosin DNA-testit eivät tue geneettistä juutalaisuutta, joka on yleensä olemassa siitä huolimatta, että sen olemassaolo halutaan jostakin syystä kieltää.

 Juutalaista uskonnollisuutta isän maailmaan ei kuulunut, mutta kaiketi hän oli frankilaisten mystisen lahkon perillisiä ja kukaties tiesi jotakin tuosta traditiosta. Ehkäpä itse sukunimi Kaplinski viittaa juutalaiseen pappiin, kuten esimerkiksi Cohen ja Katz.

Kiinnostavin osa kirjasta käsittelee kirjoittajan oman identiteetin ja ajattelun muotoutumista. Virolaiseksi hän ei itseään tuntenut ja puolalaiseksi vielä vähemmän. Sama koskee juutalaisuutta.

Kaplinski oli taipuvainen mystiikkaan, mutta vieroksui yhtä lailla niin muodikasta new agea kuin muutakin patenttiuskovaisuutta. Kirkot olivat hänelle aina kauhistus ja esimerkiksi puolalaisuutta hän vieroksui sekä siitä syystä, että sen kansalliseen psykologiaan kuului eräänlaista suurvaltaista pöyhkeyttä ja sen ohella katolisen kirkon kunnioitusta.

Kun tämä kirja kirjoitettiin, oli Pax Americana vielä lyhytaikaisen kukoistuksensa huipulla. Sen toivoton pinnallisuus ja tuhoisa konsumerismi kauhistuttivat Kaplinskia, joka usein käyttää nykymaailmasta Titanicin vertausta. Loputtomalle tuotannon kasvulle ei näyttänyt olevan mitään vakavaa vastavoimaa edes ideologisesti.

Tässä tulee mieleen neuvostoliittolaisen Igor Šafarevitšin teos Kaksi tietä samaan kuiluun (1989) (https://royallib.com/book/shafarevich_igor/dve_dorogi___k_odnomu_obrivu.html ), jossa hän varoittaa, ettei kulutusjuhlaan pyrkivä neuvostososialismi ole hitustakaan parempi maapallon kohtalon kannalta kuin kapitalismi. Omaperäisen nerokas Šafarevitš kirjoitti myös uskomattoman rajun sosialismin kritiikin (https://ru.wikipedia.org/wiki/%D0%A1%D0%BE%D1%86%D0%B8%D0%B0%D0%BB%D0%B8%D0%B7%D0%BC_%D0%BA%D0%B0%D0%BA_%D1%8F%D0%B2%D0%BB%D0%B5%D0%BD%D0%B8%D0%B5_%D0%BC%D0%B8%D1%80%D0%BE%D0%B2%D0%BE%D0%B9_%D0%B8%D1%81%D1%82%D0%BE%D1%80%D0%B8%D0%B8 ), jossa hän esitti se olevan yhteydessä inhimilliseen kuolemanviettiin. Silti hän jatkoi matematiikan akateemikkona.

Itsenäistä ja itsepäistä Šafarevitšia ei Neuvostoliitossa kyetty hiljentämään, mutta kun hän vuonna 1982 julkaisi teoksen Russofobia, hyökkäsivät läntisen maailman oikeinajattelivat hänen kimppuunsa ja leimasivat hänet syytöksistä pahimmalla: hän oli antisemiitti!

Sen seurauksena akateemikolta vaadittiin riistettäväksi Yhdysvaltain tiedeakatemian kunniatitteli, joita hän ei suinkaan ollut itse edes hakenut. Hän luopui sittemmin itse siitä, kun USA hyökkäsi Irakiin.

Solženitsynin kanssa aikoinaan yhteistyötä tehnyt akateemikko näyttää suhtautuneen poliittisesti korrektin väen loiskiehuntaan sen ansaitsemalla ylenkatseella. Hänestä ja hänen urastaan on suomalainen Krista Berglund kirjoittanut englanninkielisen väitöskirjan, jossa tämäkin episodi analysoidaan perusteellisesti.

Otin esille matemaatikko Šafarevitšin räikeänä esimerkkinä siitä, miten uskomattoman ahdasmielinen ja sananvapauden traditioista piittaamaton myös tämän ajan läntinen yhteisö oli ja on. Itse asiassa se oli jopa suvaitsemattomampi kuin Neuvostoliiton Tiedeakatemia, joka aina vaali kaikin keinoin autonomiaansa. Aioin kirjoittaa ”intellektuaalinen yhteisö”, mutta ehkä on parempi olla sitä sanaa käyttämättä.

Kaplinski, jonka ajattelu on hyvin yksilöllistä ja yleiskäsitteitä karttavaa, on kiinnostunut konkreettisista asioista: eläimistä, joiden lempeä kohtelu on hänelle tärkeää, luonnosta, jonka säilyttäminen mielettömän talouskasvun vaaralta on lähes uskonnollinen arvo ja niin edelleen.

Henkinen kulttuuri, joka ei suinkaan ole samaa kuin kaiken maailman tilaisuudet ja kokoontumisajot, on nykyään heikoissa kantimissa. Viron tilannetta kirjoittaja pitää varsin irvokkaana. Kaikki, mikä liittyy kansalliseen sortoon, on muuttunut pyhäksi, sosialismin rajoitusten purkamisen jälkeen rehottaa paljas materialistinen barbaria ja sen kylkiäisenä kaikkialla ulottuva taikausko. Suomessa näyttävät monesta merkistä päätellen olevan asiat paremmin.

Mutta nythän, 2000-luvun alussa, eletään siirtymäkautta. Sitten, kun itsenäisessä Virossa syntyneet muodostavat kansan enemmistön, voi tilanne ollakin jo ihan toinen.

Kiinnostavaa kyllä, Kaplinski ei oikeastaan pidä itseään runoilijana eikä lainkaan viihdy esiintyvän runoilijan roolissa, joka hänestä on prostituutiota. Hän on kyllä kirjailija ja kääntäjä, romaanisten kielten maisteri, joka vähättelee niiden taitoaan, puolalainen, joka osaa puolaa mielestään heikosti ja kiinan kielen rakastaja, joka aloitti tämän suuresti rakastamansa kielen opiskelun liian myöhään. Suomi ja venäjä sujuvat erinomaisesti ja muistelen, että sama koskee saksaa.

Noilla eväillä pääsee tietenkin katselemaan maailmaa monesta kulmasta ja se onkin Kaplinskin intohimona. Yhden ainoan totuuden olettaminen on kulttuurin loppu, se on totalitarismin ydin. Pax Americanan puitteissa se näyttää 2000-luvun alussa jo vaarallisesti lähenevän.

Nyt, Kaplinskin jo kuoltua, myös maailman kulttuurin tilanne on muuttunut, sen näköalat ovat toisenlaiset. Englannin kieltä kyllä viljellään järjettömän paljon myös esimerkiksi Venäjällä, jossa virallinen taho sentään kuitenkin on yrittänyt nostaa omaa kulttuuria esille. Sen ekspansiokyky ei kuitenkaan näytä kovin merkittävältä.

Kiinalainen kulttuuri levittää vaikutustaan vain hitaasti, mihin vaikuttaa hankala kirjaimisto. Itse kielihän lienee maailman kehittynein ja siis helpoin yksitavuisten sanojen jono ilman taivutuksia.

Käännöskoneet saattavat piankin tuoda toimivan kiinan kielen kenen tahansa ulottuville.

Kaplinski oli suuri itämaisten uskontojen ystävä, ja nehän ovat meilläkin vallanneet jo suuren osan nuoremman sukupolven ajatusmaailmasta. Kehitys seuraavien puolen vuosisadan aikana eli nykyisen nuorison elinaikana tulee olemaan kiinnostavaa.

Kristinuskon hiipuminen johtanee piankin sen häviämiseen. Sen mukana menee paljon sellaistakin, mitä tuskin olemme tulleet edes aavistaneeksi.

Vienan korvesta

 

Ennen modernisaatiota

 

Pavel Tšubinski, Elämää Vienan kylissä 1860-luvulla. Karjalan tilastollinen ja kansatieteellinen katsaus. Kääntänyt Marja Kynkäänniemi. Karjalan sivistysseura. Venäjän Tiedeakatemian Karjalan tilastollinen ja kansatieteellinen katsaus. Vienan reitti ry 2021. 92 s.

 

Nuorena kuollut Pavel Platonovitš Tšubinski oli merkittävä henkilö. Ajan monien muiden ylioppilasaktivistien tavoin hän kiinnostui laajan Venäjän maan kansojen kurjistuneiden syvien rivien auttamisesta ja nostamisesta korkeammalle sivistyksen ja hyvinvoinnin tasolle.

 Paradoksaalisesti Aleksanteri II:n toteuttama maaorjien vapautus vuonna 1863 ei tullutkaan suureksi juhlan aiheeksi, vaan polkaisi käyntiin yleisen kuohunnan. Kansan ystävien eli narodnikkien toimintaa pidettiin syystäkin yhteiskunnalle vaarallisena ja monien muiden joukossa myös Tšubinski epäilyttävänä henkilönä karkotettiin, tässä tapauksessa ”lähisiperiaan” eli Karjalaan.

Ei ole liioittelua sanoa, että koko Ukraina tuntee nykyään Tšubinskin nimen, sillä hän on sanoittanut maan kansallislaulun Еще не вмерла Украïна (Ei Ukraina vielä ole kuollut). Kiinnostavasti se on samanniminen kuin Puolan kansallislaulu (Jeszcze Polska Nie Zginela ), vaikka sanat ovatkin erilaiset. Jotakin yhteistähän oli molempien kansojen kohtaloilla ja molemmilla oli aihetta uhmakkaasti julistaa sitä, ettei kansakunta suinkaan ollut kuollut, vaikka moni näin kuvitteli ja halusikin.

1860-luku oli murroksen aikaa. Venäjällä kuten myös meillä Suomessa Aleksanteri II:n vapaamieliset uudistukset valmistelivat talouden ja sivistystason ennennäkemätöntä nousua, mutta se ei kuitenkaan alkanut yhtäkkiä.

Päin vastoin, meillä iskivät kansan kimppuun 1860-luvun lopun nälkävuodet, jotka tappoivat kymmenesosan väestöstä. Ahdingossaan monet siirtyivät pois kotikonnuiltaan, kuka Ruijaan, kuka Karjalaan. Aunuksen Karjalassa ja Petroskoin kaupungissa hyvien liikenneyhteyksien varrella tultiin silloinkin toimeen ja elettiin ajan sanomalehtien mukaan suorastaan hyvin. Suomalaiset otettiin siellä kertoman mukaan  myös vastaan ystävällisesti.

Vienan eli Arkangelin Karjala oli asia erikseen. Siellä elettiin lähes luontaistaloudessa ja maanviljelys tuotti tuskin puolta välttämättömistä elintarvikkeista. Pettu ja oljet kuuluivat köyhimpien ravintoon normaalivuosinakin.

Maatalouden jättämä vaje oli korvattava sivuelinkeinoilla -venäjäksi promysli- jotka ajoittain tuottivatkin hyvin. Niitä olivat kalastus ja metsästys sekä laukkukauppa, jota harjoitettiin Suomen puolella. Tavarat hankki yleensä joku kapitalisti, joka saattoi tuoda ne suoraan Suomeen, josta karjalaiset sitten hajaantuivat niitä myymään. Yleensä myytävänä oli kankaita ja rihkamaa.

Mainittakoon, ettei rautatieyhteyksiä vielä ollut, mikä teki taipaleet ylen hankaliksi niin Suomen kuin Venäjän puolella

Nyt Suomessa oli alettu perustaa maakauppoja ja kulkukauppa oli kielletty, vaikka sitä toki aika laajastikin harjoitettiin. Kapitalistejakin puuttui ja esimerkiksi suolan keittäminen Vienan meren rannalla, kerran niin suuri elinkeino, oli eri syistä lähes loppunut.

Sivistystaso Vienan Karjalassa oli heikko. Pari koulua oli aloitellut toimintaansa, mutta luku- ja kirjoitustaitoiset henkilöt olivat monin paikoin suuria harvinaisuuksia kuten olivat myös muita säätyjä kuin talonpoikia edustavat ihmiset.

Kirkossa käyvien ortodoksien ohella Vienan Karjala oli täynnä vanhauskoisia, joita oli noin puolet väestöstä. Tiedot uskonnosta olivat yleensä hyvin hatarat ja kirkkoja oli kovin harvassa, itse asiassa vain viisi kappaletta. Lisäksi kyllä tulivat monet tšasounat.

Esivallan käsi ulottui Vienan Karjalaan aika huonosti ja omaleimaiset tavat kukoistivat. Naimisiinkin mentiin omien rituaalien mukaan ja saattoi kulua vuosia, ennen kuin asia vahvistettiin kirkollisesti.

Karjalan oloista ajan tarkkailijat panevat aina merkille poikkeuksellisen puhtauden ja raittiuden. Viinaa myytiin vain yhdessä paikassa koko valtavalla alueella eikä juoppoja ollut, ilmeisesti rahakaan ei olisi riittänyt. Pirtit olivat aina hyvin siivottuja ja naisetkin tavattoman siveitä.

Maanviljelyksen ja erätalouden ohella alueella oli myös metalliteollisuutta. Järvimalmista saatiin rautaa ja terästä ja sepät tekivät jopa kivääreitä metsästäjille. Pajoja ei tosin ollut kovin monta.

Kaiken kaikkiaan 1860-luvulla Vienan Karjala näytti olevan pahasti putoamassa alkavan modernisaation kyydistä ja kirjoittaja suosittelikin valtiolle elvytystoimia. Myös perustettu metsäkauppayhtiö näytti antavan toiveita siitä, että seudulle tulisi uusia elinkeinoja.

Suomessakin elettiin tuohon aikaan varsin vaatimattomasti ja jopa kurjasti eli alle toimeentulominimin. Suurten nälkävuosien takaa aukeni kuitenkin onnettomuuksien jälkeen ennennäkemättömän talouskasvun tie, johon myötävaikuttivat puutavaran kysyntä maailmanmarkkinoilla ja laaja talonpoikainen metsänomistus. Myös voin tuotannosta ja viennistä tuli meillä suuri taloudellinen tekijä.

Ei Karjalassakaan jääty kaikesta kehityksestä osattomiksi ja etenkin Aunuksen Karjalassa asiaa auttoivat Venäjän armeijan suuret tilaukset. Vienan salomailla näyttävät vanhat olot sen sijaan säilyneen poikkeuksellisen kauan, mikä sitten innoitti alkuperäisestä karjalaisuudesta kiinnostuneita karelianistejamme.

Ensimmäisen maailmansodan tuoma Muurmanskin rata muutti seudun elinehtoja paljon, mutta varsinainen modernisaatio taisi tapahtua hyvin myöhään, ehkäpä vasta bolševikkivallan aikana. Vai kuinka se oli?

Luonteikas kansa

Kansallisia erityispiirteitä

 

Joskus 1950-luvulla tuli yhteiskuntatieteissä muotiin olettaa, ettei mitään kansanluonnetta ole olemassa eikä voi ollakaan. Tämä oli ilmeistä reaktiota sille, että kansanluonteella oli menneinä vuosikymmeninä usein selitetty miltei mitä tahansa, vaikkapa nyt suomalaisten erinomaisuutta kaikissa lajeissa.

Selittäjänä kansanluonne on tieteellisestä näkökulmasta usein huonoimmasta päästä, mutta todellisena ilmiönä sen olemassaoloa ei kannata olla tunnustamatta. Se olisi yksinkertaisesti typerää.

Mihin kansanluonne perustuu, miten se ilmenee ja miten se muuntuu ovat kiinnostavia kysymyksiä, joihin kannattanee etsiä vastausta. Mikäli asia jätetään problematisoimatta, syntyy kuitenkin helposti kehä, joka pelkästään huvittaa sen sijaan että jotakin selittäisi.

Anekdootin mukaan muuan vanhan koulun saksalainen oppinut yritti selittää tietyn paikkakunnan köyhyyttä. Lueteltuaan litanian taloudellisia syitä, hän lopuksi totesi: und zuletzt verursacht das alles die allgemeine Pauwreteh.

Tämä tietenkin on lähellä nykyaikaista tapaa selittää asioita sanomalla ne englanniksi, siihen aikaan ranskaa pidettiin vakuuttavampana. Todellisuudessahan asioiden turha sanominen vieraalla kielellä on suurella varmuudella merkki ajattelukyvyn puutteesta, kuten Tolstoi riemastuttavasti osoittaa Sodassa ja rauhassa esiintyvän henkilöhahmonsa Hippolyten kohdalla.

Vai eikö? No minkähän takia ns. elokapina sitten turvautui englantiin selittäessään oman käytöksensä olevan demokratian ilmentymä? Eikö siellä osattu ilmaista tuota yksinkertaista asiaa suomeksi vai oliko heillä peräti tarve todistaa oppineisuuttaan? Tässä, nähkääs, onkin sellainen joukko, joka ymmärtää asioita hieman laajemminkin…

Oli miten oli, itseään voi tehostaa monella tavalla ja ainakin toivoa, että tekee ympäristöönsä halutun vaikutuksen. Ja englannista on tullut tässäkin maassa blaseerautuneen, urbaanin nuorison palvoma kieli. Get over it, kuten asia ilmaistaan, mikäli halutaan olla erityisen vakuuttavia suorastaan kosmopoliittisella tasolla.

Suomalaisuus on jotakin, josta irtautuminen on hienoa ja siihenpä siis pyritään kaikin keinoin.

Venäjälläkin on havaittavissa laajaa pyrkimystä kosmopoliittisuuteen, joka kukoistaa etenkin nuorison keskuudessa. Venäjän kieli on omaksunut valtavan määrän uusia, englantilaisia sanoja, joiden määrä taitaa jo ylittää vanhat saksan ja ranskan kerrostumat. Siitä huolimatta kansalliset erityispiirteet ovat lujassa eikä niistä edes taideta pyrkiä irti.

Neuvostoaikana Venäjällä tai muissa neuvostotasavalloissa vieraillut vakuuttui pian siitä, että niin sanotut yleisönpalvelijat olivat laidastaan töykeitä. Läntiseen maailmaan verrattuna eron suuruus oikein hämmästytti.

Miksi ihmeessä myyjättäret kaikkialla katsoivat asiakasta kuin vihollista ja tarjoilijat esiintyivät ylhäisen alentuvasti? Miksi palvelukulttuurin sijasta kukoisti jonkinlainen vartijamentaliteetti?

Syy taisi nimenomaan olla siinä, että yleisön palvelemisen ja paikalle houkuttelemisen sijaan syntyi tarve estää heitä kahmimasta ylen määrin niukkoja hyödykkeitä, jotka olivat tarjolla alihintaan. Entäpä jos kenelle tahansa olisi myyty makkaraa tai olutta mielin määrin? Ennen pitkää he olisivat olleet kaupittelemassa noita aarteita hyvällä voitolla eteenpäin.

Niinhän he todella olivatkin. Provinssikaupunkiin vievät junat haisivat makkaralta jo kauas ja tuhannet työpaikat odottivat lähettiensä tuovan Moskovasta tai Leningradista herkkuja, joita ei omassa kaupungissa ollut kaupan. Turistitkin saapuivat halvoilla lennoilla Kaukasukselta matkalaukku täynnä hedelmiä ja nettosivat niistä pohjoisessa hyvät rahat.

Tämä perusasetelma tuotti vartijakulttuuria, ei palveluhenkeä. Kun uudet ravintolat avattiin 1990-luvulla, oli usein ja perustellusti vaatimuksena työntekijöille: ei aiempaa kokemista palvelualoilta.

Ja muutos oli suuri, suorastaan ällistyttävä! Nykyään Venäjällä saa ravintoloissa säännöllisesti parempaa palvelua kuin vaikkapa Suomessa, Ranskassa tai Espanjassa. Voisi suorastaan sanoa, että se on omaa luokkaansa: luontevan kohteliasta, tehokasta ja ystävällistä. Ero kolmen vuosikymmenen takaiseen on jyrkkä.

Tätä olisi etukäteen ollut hyvin vaikea uskoa. Ehkäpä tässä olikin argumentti juuri tuota kansanluonnetta, sen olemassaoloa vastaan? Kaiken saattoi ja kaikki kannatti selittää yhteiskunnallisilla tekijöillä. Itse ihmiset olivat kaikkialla tyhjiä tauluja, joille voi kirjoittaa mitä tahansa.

Enpä usko tuohon. Kysymys sinänsä on, missä määrin geneettisillä tekijöillä on vaikutusta kansanluonteeseen, mutta on selvää, että olisi erittäin rohkeaa olettaa, ettei sitä ole lainkaan. Sen olettaminen muitta mutkitta jonkin asian syyksi, ilman, että asiaa on edes yritetty kokeellisesti selittää, on taas ilmeistä humpuukia.

Otetaanpa toinen ilmiö: venäläinen anarkismi. Venäläisiähän mainittiin jo neuvostoaikana anarkistien kansaksi, joka tosiasiassa viis veisasi kaiken maailman pykälistä ja tosiasiassa eli niistä välittämättä, kunhan vain oli mahdollista olla joutumatta kiinni ja useinhan niin oli.

 Eihän koko kansaa voinut kytätä ja rangaista siitä, mitä kaikki tekivät, kuten vaikkapa mustan pörssin kaupasta tai epävirallisen valuuttakurssin hyväksymisestä. Lain säätämien rajoitusten noudattaminen olisi ollut luonnotonta, vastoin talouden lakeja.

No, tässä jokunen päivä sitten katselin Moskovassa ympärilleni etsien noita koronanaamareita, jollaisia meillä jokainen kantaa nenänsä edessä.

Moskovassa niitä oli karkean arvion mukaan noin 5-10 prosentilla ihmisistä ja suuri enemmistö niistäkin piti naamaria suunsa eikä nenänsä edessä. Näin tekivät myös erilaiset vartijat ja valvojat. Myös leuan alla pitäminen oli suosittua.

Määräykset kyllä olivat tiukat. Erääseen korkeakouluun tulijoita vaadittiin portilla aina pukemaan naamalleen naamari ja käyttämään käsidesiä. Lisäksi oli käytettävä suojakäsineitä.

No, naamarin ottivat suunsa eteen ylen harvat, käsineitä ei käyttänyt kukaan eikä niitä edes ollut jaossa. Hissiin sai muka mennä vain kaksi kerrallaan, mutta käytännössä sinne meni niin monta kuin mahtui.

Mikäli yksinäinen kulkija olisi ruvennut noita määräyksiä tottelemaan, hän olisi piankin leimautunut hulluksi. Maassahan ollaan maan tavalla. Niin olikin mukavampaa ja opin pitämään Suomessakin naamaria siten, ettei se haitannut puhumista ja hapen saantia eikä vienyt näkyvyyttä höyryttäessään silmälaseja.

Vanhan sanonnan mukaan Venäjällä lakien ankaruutta lieventää se, ettei niitä noudateta. Tämä havainto on peräisin jo toissa vuosisadalta. Sitä ei kuitenkaan kannata pitää suurena yleisavaimena kaikkeen.

Kun tupakointi ravintoloissa aikoinaan kiellettiin Venäjällä, olin hyvin skeptinen. Kieltoja oli tähänkin asti ollut, mutta niitä oli hilpeästi rikottu kaikin tavoin. Tällä kertaa kielto kuitenkin piti.

Sama koski kieltoa juoda olutta ja muutakin alkoholia kadulla. Sehän oli ollut 90-luvulla kansallinen tapa, jota aamuisin harrastivat jopa töihin menevät parikymppiset juppitytöt. Se vain loppui kuin seinään.

Suuri yllätys oli, kun huomasin, että autoilijat olivat yht’äkkiä ruvenneet kerrassaan kohteliaiksi jalankulkijoille. Jossakin Sadovoje koltso-kadullakin vauhdikas ja vilkas liikenne pysähtyi kuin seinään, kun jalankulkija pisti kenkänsä kadun puolelle.

New Yorkissa, jossa autoilukulttuuri on vanhaa, toisin kuin Venäjällä, ei kannata odottaa mitään tähän verrattavaa. Jos oma henki on kallis, on syytä olla aina epäluuloisen varovainen.

Niin, että määrääkö kansanluonne ihmisten käyttäytymisen kansallisia erityispiirteitä ja jos niin miten? Tähän en rupea vastaamaan yksioikoisesti, ensin pitäisi määritellä myös itse tuo kansanluonne, joka mielestäni on sekä kiehtova että hyvin konkreettisesti ilmenevä asia, jonka salaisia mekanismeja ei kannata liian varhain luulla tuntevansa.

Tässä kannattaa kukaties muistaa sekin, että Stalin merkittävässä kansakunnan määritelmässään vuodelta 1913 otti kansanluonteen yhdeksi niistä harvalukuisista kriteeriestä, joita kansakunnan olemassaololle asetettiin.

Eiköhän tuo paljon parjattu ja usein kielletty asia ole jokaisen kansakunnan kohdalla siellä taustalla löydettävissä, muuntuvana ja kenties epämääräisenä, mutta kuitenkin tosiasiana, jonka elämä jatkuu yli sukupolvien, ehkä lähinnä mentaliteettina, joka joskus kätkeytyy ja joskus taas nousee yllättäen esille tavoilla, joita emme edeltä käsin voi edes aavistaa.