Ei pelkkää fanittamista

 

Kaksoiskansalaisuuden ongelmia

 

Tässä pari vuotta sitten tapahtui se, mitä monikaan ei uskonut mahdolliseksi. Muuan narsistinen tyranni syöksi suuren eurooppalaisen maansa rikolliseen sotaan ja siinä samalla puoli maailmaa epänormaaliin tilaan, jossa normaalit rauhanaikaiset säännöt eivät enää riitä.

Kuten jokainen kyllin suuri törkeys, myös tämä hyökkäys on vetänyt kannattajikseen suuren joukon ihmisiä myös ulkomailla, joista monet osallistuvatkin sotaan taloudellisten ja muiden sanktioiden kautta.

Paluu avoimen, ihmisiä säästämättömän väkivallan käyttöön oli suuren henkisen taantuman osoitus, joka yllätti useimmat ja ennen muuta se todisti taas kerran, ettei läntisessä maailmassa toisen maailmansodan jälkeen vallinneella optimistisella kehitysuskolla ollut perusteita.

Kuin pisteenä i:n päälle näemme täällä Suomessa paluun poliittiseen lakkoiluun, jossa oman maan edut häikäilemättömästi alistetaan demagogialle ja vallan tavoittelulle ryhtymällä järjettömästi kuristamaan oman maan ulkomaankauppaa.

Koko maailman uutena megatrendinä näyttääkin olevan taantuminen menneiden vuosikymmenten ja jopa vuosisatojen tasolle. Kehitystä johtavat jälkeenjääneet maat ja niiden jälkeenjääneet johtajat, jotka eivät enää elä tässä maailmassa, kuten Angela Merkel aikoinaan huomautti keskusteltuaan Putinin kanssa.

Merkelin ilmaus oli sikäli huono, että tällaisten henkilöiden vaikutus tapahtuu nimenomaan tässä maailmassa ja se  saattaa olla aivan ratkaiseva muillekin maille ja viedä kokonaisen sivilisaation ajattelua ja toimintaa taaksepäin. Onko sieltä enää paluuta ja milloin, jää tulevaisuuden ratkaistavaksi.

Aikamme paradokseihin on kuulunut, että valtio on pitänyt itseään velvoitettuna olemaan näkemättä kansalaistensa tiettyjä perustavaa laatua olevaa erilaisuuksia aivan samaan aikaan kuin sellaisten merkitystä on niin sanotuissa älykköpiireissä alettu voimakkaasti korostaa.

Vielä hiljattain uskottiin multikulturalismiin tarkoittaen sillä oppia useamman kulttuurin harmonisesta rinnakkaiselosta, kunnes useammankin valtion johto jo ilmoitti, että se ei ole realistinen ajatus. Monikulttuurisuus useiden rinnakkaiskulttuurien muodossa on kuitenkin jo tosiasia, jonka muuttaminen tuskin on mahdollista.

Sen seurauksia tulevaisuudessa voimme vain arvailla, mikäli uskallamme. Selvää joka tapauksessa on, ettemme voi yksinkertaisesti lähteä siitä, että uudet ja kulttuuriltaan perustavalla tavalla kantaväestöstä poikkeavat maahanmuuttajaryhmät ilman muuta ja ikuisesti ovat lojaaleja sille valtiolle, jossa asuvat.

Tässä nykyisessä eurooppalaisen sodan ja erilaisten pakotteiden maailmassa on jo ajankohtaiseksi tullut sellainenkin asia kuin kaksoiskansalaisuus. Myös kolmois- nelois- ja vastaavat monikansalaisuudet lienevät ongelmallisia, vaikka harvinaisia.

Mutta kaksoiskansalaisuus siis joka tapauksessa on osoittautunut huonoksi ideaksi, vaikka se vietiin eduskunnassa läpi ilman suurempaa melua. Juuri tällä hetkellä näyttäisi poliittisessa kentässä kuitenkin jo olevan valmiutta luopua koko asiasta, jota alettiin ihmetellä jo vuosia sitten.

Kas näin asiaa kommentoitiin vielä silloin, kun rauha vallitsi Euroopassa:

perjantai 3. helmikuuta 2017

Kaksoiskansalaisuus

 

Moninaisuuden rikkaus ja kaksoiskansalaisuuden ongelma

 

Presidentti Niinistö on sitten taas asettunut julkisesti taantumuksen puolelle eturientoista mediaa vastaan ja kritisoinut kaksoiskansalaisuusjärjestelmää, joka aikoinaan saatettiin voimaan väärin odotuksin.

”Olemme olleet naiiveja” sanoi Niinistö eräässä toisessa yhteydessä.

Niin olemmekin.

Itse ajattelin nuorempana, että pitäisi liittyä ainakin kolmeen tai neljään suurimpaan puolueeseen, että voisi edes hieman vaikuttaa niiden toimintaan. Pelkästään yhden puolueen sisältäkin, saati sen ulkopuolelta ovat yksilön vaikutusmahdollisuudet kovin heiveröiset meikäläisessä poliittisessa järjestelmässä. Ja mitäpä sitä meikäläinen muuta on kuin yksilö.

Sitä paitsi minkään puolueen säännöt eivät tietääkseni estä olemasta myös muiden puolueen jäsenenä ja jopa niiden päättävissä elimissä. Eikö sellainen olisikin jo perustuslakimme vastaista syrjintää?

En ole tullut koskaan liittyneeksi mihinkään puolueeseen ja taitaa jäädäkin liittymättä. Olen toki äänestänyt useita puolueita, mutta vain vuoron perään, koska laki törkeästi rajoittaa pyrkimystäni poliittiseen tasapuolisuuteen, joka vakaumukseni mukaan on oikein ja kohtuullisin asenne ja päämäärä.

Usein on tullut mieleeni myös se, että sitoutuminen yhteen naiseen kerrallaan on miehelle aivan kohtuuton ja jopa luonnoton vaatimus, kuten runsas tutkimusaineisto ja yleinen elämänkokemus osoittavat. Monilla naisilla on havaittavissa aivan vastaavia ongelmia.

Yksiavioisuus tietenkin on, kuten kaikki tunnustavat, vain konventio, joka toistaiseksi kuuluu meidän yhteiskuntaamme, mutta ei sen sijaan esimerkiksi muslimien kulttuuriin ja on muun muassa juuri tästä syystä meilläkin nopeasti häviämässä. Polyamoria on päivän sana ja mikäli suhteeseen ei kuulu lapsia, se lieneekin ainoa terveen järjen mukainen ratkaisu.

Kaksois-, kolmois- jne. kansalaisuus sen sijaan on vakavampi asia. Meikäläinen Lippulaulu väittää korkeimman halumme olevan elää ja kuolla juuri tuon oman siniristimme puolesta. Ymmärrän, että kaksoiskansalainen voi kakin mokomin yhtyä täysin rinnoin sitä laulamaan ja niin hänen kuuluukin tehdä ainakin Suomessa ollessaan.

Toki monikansalaisen muilla kansalaisilla kotimailla on aivan yhtäläinen oikeus vaatia samanlaista uskollisuutta ainakin silloin, kun kyseinen henkilö oleskelee niiden alueella. Mikäli tulisi sota, mistä luoja meitä varjelkoon, ja se syttyisi juuri kaksoiskansalaisen kahden isänmaan välille, hänen osansa olisi tavallaan helppo. Silloinhan toteutuisi vanha ihanne: ”On aivan sama, minne ammut, pyssymies, kai aina joku sentään kuolee kukaties…”.

Ikävä puoli asiassa olisi se, että molemmat osapuolet olisivat kaksoiskansalaisen vihollisia ja alivoimatilanteessaan hän olisi hyvin nopeasti vainaa.

Toki sotatilan kaltainen asia on vain hyvin, hyvin kaukainen teoreettinen mahdollisuus, mutta se riittää osoittamaan asian mielettömyyden sille, joka kykenee asian ymmärtämään. Sat sapienti.

Valtio ei tietenkään ole nykyaikaiselle ihmiselle pyhä asia. Pallopelit sen sijaan ovat. Väärän maan fanittaminen esimerkiksi Välimeren maissa, saattaa johtaa vakaviin pahoinpitelyyn tai jopa hengen menoon. Siitä huolimatta on havaittu, että esimerkiksi Ranskassa maahanmuuttajat hurraavat vieraiden maiden joukkueille ja buuaavat Ranskalle…

Kun itsellänikin on tiettyä taipumusta pitää monipuolisia ratkaisuja parempina kuin liian yksinkertaisia ja rajoittavia, saa kaksoiskansalainen ainakin minulta tiettyä sympatiaa vaikean ja tavallaan intellektuaalisesti ja emotionaalisesti haastavan tilanteensa johdosta. Fanittamisesta en valitettavasti ymmärrä mitään.

Mutta kun asia tässä koskee valtioita eikä kansoja, ymmärrän erinomaisesti, että valtiolla omasta puolestaan on sekä oikeus että velvollisuus vaatia kansalaisiltaan yksiselitteistä uskollisuutta. Tällaisen uskollisuuden puutetta nimitetään maanpetokseksi eikä ole mitenkään odottamatonta, että juuri siitä määrätään kaikkein kovimmat lain sallimat rangaistukset.

En toki ole vihjaamassa, että kaksoiskansalaiset olisivat maanpettureita ja että juuri he olisivat syyllisiä siihen, että valtiomme avokätisesti jakelee kaksoiskansalaisuuksia vasemmalle ja oikealle.

Syynä on järjestelmä. Hölmöhän se on, joka ei käytä hyväkseen järjestelmän hänelle tarjoamia suuria ja lähes ilmaisia etuja. Miksi järjestelmämme niitä tarjoaa, onkin tässä se kysymys, johon on huomio kiinnitettävä ja joka vaatii ratkaisemistaan.

Sen sijaan, että helppohintaisen pintamedian tavoin kauhistelisimme sitä syrjintää, jonka kaksoiskansalaisuus on tietyissä tapauksissa aiheuttanut, meidän on syytä kauhistella sitä leväperäsyyttä, jolla kaksoiskansalaisuuksia on myönnetty kaikille, jotka niitä viitsivät pyytää. Näyttää jopa siltä, että meiltä turvapaikkaa hakeneet pakolaiset ovat saattaneet säilyttää entisen kotimaansa kansalaisuuden…

Tasavallan presidentti Niinistö on nyt ryhtynyt järjen ääneksi ja palauttanut mieleen, miksi kaksoiskansalaisuuden kaltainen instituutio joskus tultiin sallineeksi. Hän on myös todennut, että odotukset olivat epärealistisia ja että kyseessä siis oli erehdys.

Onneksi erehdyksien korjaaminen on ainakin periaatteessa mahdollista. Kykenevätkö vastuunalaiset päättäjät puolestaan tunnustamaan olleensa naiiveja ja tehneensä alkeellisen virheen, on kysymys sinänsä.

Ainakin ennen oli tapana, että presidentin puheenvuoroilla ex cathedra oli aina ja ehdottomasti myös poliittisia seurauksia.

Mikäli Niinistön puhe nyt jää seurauksia vaille, voidaan todeta, että maamme on perustuslakiremontin jälkeen vieläkin pahemmin tuuliajolla kuin rohkenimme kuvitella.

Jos lainsäädäntömme jää tässäkin asiassa pintamedian edustamalle henkiselle tasolle, todistaa se, ettei itsenäisyytemme suurin este oli Brysselissä, vaan jossakin muualla.

 

Monikulttuurisuuspolitiikka ei suinkaan ole johtanut siihen, että erilaiset vähemmistöt pitäisivät itseään suomalaisina, kuten taannoinen Helsingin Sanomien raportti kontulalaisesta koulusta osoittaa.

Voimme myös pitää selvänä, että sama epälojaalisuus uudelle asuinmaalle voidaan havaita sellaisella sinänsä typerällä, mutta psykologisesti sitäkin tärkeämmällä alalla kuin urheilussa.  Sellainen voi jakaa kansakuntaa hyvinkin pahasti.

Esimerkkejä asiasta löytyy muun muassa Ranskasta ja Saksasta. Tässä muuan suhteellisen tuore:

maanantai 22. elokuuta 2016

Kulttuuritaistelua muistellessa

 

Kulturkampf?

 

 

Turkkilaiset siirtolaiset eivät Saksassa ole olleet varsinaisia integraation murheenlapsia, siis muihin verrattuna. Tarkemmin sanoen osa heistä on, nimittäin itäisestä Anatoliasta saapuneet koulutusta vailla olevat talonpojat. Tämänhän Thilo Sarrazin osoitti muutama vuosi sitten ilmestyneessä ja valtavaa huomiota saaneessa kirjassaan.

Nyt turkkilaiset joka tapauksessa ovat taas nousseet esille integraation murheenlapsina. Syynä on heidän innokas osallistumisensa Turkin kaappauksen käsittelyyn. He ovat osoittaneet mieltä kuolemantuomion puolesta ja juhlineet ”omaa” vahvaa presidenttiään Erdogania, joka sattumalta on kireissä väleissä heidän toisen ”oman” maansa eli Saksan kanssa.

Ongelmana on kaksoiskansalaisuus ja Saksassa on luonnollisestikin herätetty kysymys siitä, pitäisikö tällaiselta selvästi epälojaalilta vähemmistöltä ottaa pois Saksan kansalaisuus tai ainakin panna heidät valitsemaan, mitä maata he nyt oikeastaan pitävät kotimaanaan.

Die Zeitin kirjoittaja Özlem Topcu ei lämpene sille idealle, että Saksan kansalaisuuden säilyttäminen voisi edellyttää erityisiä lojaalisuudenvakuutuksia ja autoritäärisyyden hylkäämistä. Mitäs lukuisille Putinin kannattajille sitten tehtäisiin, hän kysyy ja uskoo, että Saksan vetovoima yhtenä liberaaleimmista ja avoimimmista valtioista riittää sen auktoriteetin turvaamiseksi.

Logiikkaa ei kuitenkaan voi pitää erityisen vakuuttavana. Kuten kirjoittaja toteaa, turkkilaisten kohdalla ongelma putkahti pinnalle yhtäkkiä. Vielä muutama viikko sitten kukaan ei olisi sitä osannut ennustaa.

Luultavasti kirjoittaja liioittelee. Kuka tahansa pystyy ennustamaan sen, etteivät ihmiset, joilla on kaksoiskansalaisuus, ole a priori luotettavia yhden maan kansalaisia. Sitähän koko asetelma tarkoittaa. Kyseessä on ilmeinen jäänne ajalta, joka juhli tuhatvuotisen liberaalin valtakunnan syntyä tässä jokunen aika sitten ja joka ei pystynyt kuvittelemaan, että historia vain jatkuisi ja jatkuisi ja sen mukana obskurantismi ja yleinen typeryys.

1800-luvun loppupuoli oi rationalismin ja edistyksen suurta aikaa. Silloin liberaalien vihollinen oli helposti löydettävissä: se oli katolinen kirkko, jonka paavi oli kehdannut julistaa itsensä erehtymättömäksi niinkin myöhään kuin vuonna 1871. Pius IX myös kirosi liberaalien perusteesit, kanonisoi dogmin neitsyt Marian synnittömästä sikiämisestä ja niin edelleen.

Taistelu katolisen kirkon valtaa vastaan syttyi monessa maassa, parhaiten se tunnetaan Saksasta, jossa Bismarck sitä johti ja joutui siitä hyvästä jopa murhayrityksenkohteeksi.

Paavinkirkon valtapyrkimyksiä nimitettiin ultramontanismiksi, eli sillä viitattiin siihen, että ylikansallinen valta yritti Alppien takaa tunkeutua Saksaan. Itse asiassa kulttuuritaistelua käytiin myös risorgimenton eli jälleenyhdistymisen ravistelemassa Italiassa,  mutta Saksalle paavi vihollisena oli monesta syystä tärkeä.

Protestanttinen Preussi oli yhdistänyt itseensä Baijerin ja muitakin katolisia alueita vasta Saksan keisarikunnan syntyessä vuonna 1871 ja uskonnollinen tekijä jakoi huomattavan voimakkaasti uuden valtakunnan kahtia. Sitä paitsi Saksan itäosissa oli myös katolisia puolalaisia, joiden luotettavuus Preussin-Ranskan sodan aikana oli ollut epäilyttävää.

Vaikka itse Ranska oli liberaali valtio, kantoi se toki katolista perintöä ja siten kulttuuritaistelulla oli sikälikin ulkopoliittista ulottuvuutta.

Aatteita vastaan on yleensä vaikea taistella virkavallan ja väkivallan menetelmillä. Joka tapauksessa katolinen kirkko Saksassa karkotettiin monista asemistaan ja joitakin sen järjestöjä kiellettiin toimimasta Saksan alueella, koululaitoksessa jne.

Kulttuuritaistelu-termi on käsittääkseni ymmärrettävä taisteluksi primitiivistä obskurantismia vastaan eikä suinkaan kahden, periaatteessa yhtä arvokkaan kulttuurin väliseksi kahakaksi. Edistyksellinen rationalismi ei tunnustanut vastustajaansa tasavertaiseksi.

On kiintoisaa verrata 1800-lukua meidän aikaamme. Olisi odotettavissa, että niiltä, jotka hakevat kehittyneen ja sekulaarin pohjoismaan kansalaisuutta, vaadittaisiin ehdotonta kunnioitusta maan kulttuurille ja takapajuisen taikauskon nimenomaista hylkäämistä. Siinäkin tapauksessa kaksoiskansalaisuuden myöntämistä olisi pidettävä hyvin kyseenalaisena, ellei henkilö ole jotenkin erityisesti kunnostautunut sellaisen ansaitsemisessa. Sen luulisi vastaavan kunniamerkkiä.

Sikäli kuin voi havaita, mitään tällaista ei nykyään tarvita. Kaksoiskansalaisuuksia näköjään jaetaan oikealle ja vasemmalle ilman sen kummempaa harkintaa. Enempää poliittiset kuin uskonnolliset lojaliteetit maan ulkopuolisiin tahoihin eivät näytä ketään kiinnostavan. Ehkäpä olisi peräti loukkaavaa ajatella, jonkun olevan kyllin primitiivinen jatkaakseen samaan aikaan jonkun kalifaatin uskollisena seuraajana ja Suomen kansalaisena?

Täytyy todeta, että asetelma on kulttuuritaistelun ajoista huomattavasti muuttunut. Silloin liberalismi eli taistelukauttaan ja piti kiinni pääperiaatteestaan jopa Bismarckin poliittisesti varsin autoritaarisessa komennossa.  Paradoksaalisesti Bismarck vaikuttaa aidommin liberaalilta kuin nykyajan periaatteettomat hälläväliä-poliitikot.

Tuntuu siltä, että tämä vnahaa liberalismia seurannut nykyinen ”ismi” ja sen edustama kulttuuri on nyt lopullisesti menettänyt uskon itseensä eikä enää kykene sanomaan ”ei” sille tolkuttomuudelle, jota erinäiset uskonnolliset suuntaukset edustavat. Ehkäpä monet Die Zeitin Topcun tavoin vain uskovat hurskaasti, että eurooppalaisen kulttuurin ylivoimainen puoleensavetävyys ratkaisee kaiken. Eiväthän ihmiset mitenkään voi täysin hölmöjä olla?

Eipä sitten kannata ihmetellä sitä, jos ilmaantuu noita Topcun mainitsemia ”yllätyksiä”. Saattaa olla niin, ettei tämä kulttuuri, jota sen omatkin kansalaiset nähtävästi tosiasiassa halveksivat, innosta siirtolaisia pyrkimään kantaväestön rinnalle, samojen arvojen tavoittelijaksi, mutta huonommin eväin. Sen sijaan he pysyvät oman kulttuurinsa ja sen hierarkioiden piirissä myös uudessa kotimaassaan.

Pelkäänpä, että saamme vielä kuulla yhtä ja toista uudesta ultramontanismista ja kaksoiskansalaisuuden muodostamista ongelmista. Kulttuuritaistelu odottaa.

 

 

Espanjalaista

Bartolomé Soler, Kyynelten talo. Pellervo-seura 1948. Espanjan kielestä suomentanut Eero K. Neuvonen. 290 s.

Manuel Vicent, Jalokivisilmäinen tonnikala. Suomentanut Sari Selander. Gummerus 2001, 253 s.

Espanjalaista kaunokirjallisuutta ei meillä ole erityisemmin harrastettu, mikä on vanhinko ottaen huomioon sen suuren suosion, joka Espanjalla on suomalaisten lomailijoiden keskuudessa.

Kaikissa kansallisissa kulttuureissa ei kirjallisuus ole yhtä keskeisellä sijalla kuin se on vaikkapa Pohjoismaissa ja Venäjällä, joissa kansallisuuden henkeä ja ideaa kannattaa etsiä ja myös etsitään ennen kaikkea juuri sieltä.

Espanja on kuitenkin tässä suhteessa samanlainen. Sen kirjallisuuden suurista nimistä tunnetaan meillä ainakin nimeltä varhaiset Cervantes, Lope de Vega ja Calderón ja ensin mainittua on meilläkin suomennettu ja jopa luettu, onhan se maailmankirjallisuuden merkkiteoksia.

Mutta kuka on lukenut vaikkapa Benito Pérez Gáldosin teoksia, vaikka kirjailija on kotimaassaan erittäin arvostettu ja häntä pidetään Cervantesista seuraavana? Äkkiä katsoen löysin Kaisa-tietokanasta vain Joel Lehtosen suomentaman romaanin Marianela.

Kuitenkin Pérez Galdos on erityisesti kansallisia aiheita käsitellyt kirjailija, jonka lukeminen epäilemättä auttaisi ymmärtämään Espanjan kulttuuria syvemmältikin.

Mutta vaikuttaa siltä, että liiankin monelle riittää, kun on tarpeeksi aurinkoa ja kirjavaa maurilaista tyyliä silmän iloksi. Huomasin, että Fuengirolan suomalaisetkin olivat jossakin tilaisuudessa ripustaneet seinälleen tekstin, jossa kerrottiin maasta nimeltä Espaǹa eikä espanjalaisen oikeinkirjoituksen mukaisesti España.

Kovin banaali esimerkki, mutta jos maassa asutaan vuositolkulla, voisi kyllä jo edellyttää, että sen nimi kirjoitetaan oikein. Sitä paitsi ñ on espanjassa oma kirjaimensa, jonka paikka aakkosissa ei ole sama kuin kirjaimella n.

Mutta noista yllä mainituista kirjoista. Solerin teos sijoittuu Kataloniaan ja kuvaa keskivarakkaan talonpojan, maanvuokraajan elämää. Sikäli voi ymmärtää, että sen on kustantanut Pallervo-seura, vaikka Katalonialaisen talonpojan olosuhteet olivat 1940-luvullakin kovin erilaiset kuin suomalaisen. Ehkäpä kirjan kustantaminen oli tuohon aikaan yksinkertaisesti varma keino tehdä rahaa. Ihmiset ostivat kirjoja, kun ei ollut muutakaan ostettavaa.

Kirjan alkuperäinen nimi on päähenkilön mukaan Marcos Villarí. Hänellä on eräänlaisen nykyaikaisen Jobin kohtalo, vaikka asiat välillä luistavat erinomaisesti. Yksi toisensa jälkeen perheen lapset kuitenkin kuolevat ja toisin kuin Job, Marcos nousee Luojaansa vastaan, heittää krusifiksin tuleen ja hukuttautuu.

Kirjan kiintoisinta antia ovat ne kohdat, joissa kosketellaan Katalonian asemaa Espanjassa. Jonkin maankiertäjän kerrotaan osanneen vieraita kieliä, kuten Kastilian kieltä (castellano eli normaaliespanja) ja ranskaa ja lisäksi vielä mallorcalaisia murresanoja. Perheen poika joutuu armeijaan ja katsotaan, että siitä on hyötyä, kun hän oppii siellä espanjaa (castellano).

Yhteiskunta ja sen tavat, erityisesti talonpoikaisyhteisö ja sen eri kerrosten ja jäsenten keskinäinen asema kuvataan kiintoisasti. Kaiken keskipisteenä on yleensä hereu, joka jätetään suomentamatta. Se tarkoittaa perillistä, esikoista, jonka hyväksi kaikki tehdään ja joka nauttii erityistä kunnioitusta jo ennen astumistaan isännyyteen.

Tyttöjen ja naisten asema on keskeisen tärkeä, he ovat sen hedelmällisyyden lähde, johon suku perustuu ja he nauttivat myös mustasukkaista suojelua ja kärsivätkin siitä. Oma kärsimyksensä on toki jokaisella. Suvun, perheen ja naisen pyhyys on yhteiskunnan tässä kehitysvaiheessa vielä aivan olennainen asia.

Tämäkin kirja on ollut hyvin suosittu ja sen kirjoittaja on saanut arvostettuja palkintoja. Mitä tulee toiseen, tuohon Vicentin kirjaan, on se hyvin erilainen ja sijoittuu myös eri aikakauteen. Solerin kirjassa mainitaan vuoden 1910 kriisi Marokossa, jonne sotilaana lähetetty Villarín poika kuolee.

Vicentin kirjassa sen sijaan liikutaan jo 1970-luvulla ja sen jälkeisellä ajalla, jolloin turismi on täysin muuttanut rannikon elämän ja eletään yökerhojen, äveriäiden rakennusurakoitsijoiden ja huvipurjehtijoiden aikaa, jossa päähenkilönä on keskikoulun klassisen mytologian opettaja(!), nimeltäänkin sopivasti Odysseus.

Kirjassa sekoittuvat realismi ja fantasia ja sen keskushenkilöiden kuvaamattoman kiimainen parisuhde tulee tarinan kantavaksi voimaksi. Kontrasti puolen vuosisadan takaiseen maalaisyhteisöön ei voisi olla suurempi.

Myös Vicent on palkittu kirjoittaja ja monipuolinen journalisti. Tätä tyylilajia edustavilla kirjoilla on oma yleisönsä, mutta en voi väittää saaneeni siitä mitään erikoista, vaikka se viihdyttävää lukemista olikin.

Maiden ja merten hallitsemisen tiede

 

Geopolitiikan uudet mestarit

 

Sanna Marin nousi Suomen pääministerinä suureen kuuluosuuteen jopa kansainvälisesti. Siitä seurasi prestiisi, jonka hyödyntämättä jättäminen maailmanlaajuisilla turhuuden markkinoilla osoittaisi kai lähinnä tyhmyyttä.

Entinen pääministeriys, pienenkin maan, on rahanarvoista tavaraa niillä markkinoilla, joilla asioivat ihmiset, joille miljoona on pikkurahaa. Kun tuollaiseen asemaan liittyy nuoruus, ainakin suhteellisesti, naissukupuoli ja varsin mukiinmenevä ulkonäkö ainakin vaatteet päällä, on hinnakas paketti valmiina.

Pääministeri, siis entinen, on ennen muuta kokemusasiantuntija ja hänen tietonsa siitä, miten asiat on saatu tai ei ole saatu käytännössä hoidettua, on nimenomaan rahanarvoista niille, jotka lobbaavat kuka mitäkin asiaa tai tuotetta kansainvälisissä ympyröissä.

Jokainen ymmärtää, ettei toimiminen päätöksenteon huipulla sinänsä anna kenellekään mitään erityisiä kykyjä tai lahjoja työhönsä, saati, että se sanan varsinaisessa merkityksessä edistäisi henkilön ymmärrystä asioiden arvosta tai merkityksestä tai niiden luonteesta. Kokemusasiantuntijan tieto on välineellistä: miten asiaa voidaan siellä ja siellä edistää tai sitten ei.

Sanna Marin on nyt perustanut omankin yhtiön, jota mainostetaan erityisesti kahden naisen perustamaksi. Maailmassa, jossa ilmeisen vakavasti esitetään yhä useammin ajattelun olevan sukupuolittunutta, tämä on tärkeää.

Se korostaa sitä suurinta valttia joka entisellä pääministerilläkin on: hän on nainen ja ilmeisesti siis omistaa tiettyä tälle sukupuolelle ainoastaan kuuluvaa viisautta. Sitä luultavasti on sitten myös yhtiökumppanilla, joka omistaa firmasta kymmenen prosenttia. Loputhan kuuluvat päähenkilölle.

Kyseessä on konsulttiyhtiö ja sellaisethan myyvät juuri sovellettua viisautta. Laadun varmemmaksi vakuudeksi yhtiö ilmoittaa perustavansa feministisille arvoille, mitä se sitten tarkoittaakin, löytyyhän tuon otsikon alta lukemattomia lahkoja. Joka tapauksessa tuo julistus tarkoittaa tiettyä puolueellisuutta, jonka suunta kerrotaan.

Tuollainen firma voi myydä palveluksiaan kenelle tahansa, joka on niistä kiinnostunut tai ehkä jopa vakuuttunut. Asioita voi edistää sekä järkeilemällä ja argumentoimalla, että myös pelkästään assosioimalla itsensä johonkin asiaan, sitä suojelemaan. Se saattaa nykymaailmassa olla se tehokkain tapa.

Yrityksen ekspertiisiin nähyttää sen oman ilmoituksen mukaan kuuluvan myös geopolitiikka. Ei vähä mitään. En ole varma siitä, miten sana yhtiön piirissä ymmärretään, mutta isoista asioistahan siinä on kyse ja aivan erityisesti poliittis-sotilaallisten valtapiirien rajoista ja niiden muuttamisesta. Siis sodasta ja rauhasta.

Kun liikutaan tällä tasolla, on miljardi jo pikkurahaa ja satatuhatta sankarivainajaa keskinkertainen kustannus. En tiedä, miten geopoliittiset konsultaatiot tällä firmalla on hinnoiteltu, enkä kehtaa kysyäkään. Totean vain, että eipä tässä maailmassa taida enää suuremman mittaluokan asioita ollakaan tarjolla.

Tässä vanhahko blogini geopolitiikasta:

erjantai 4. maaliskuuta 2016

Geopolitiikka

Geopolitiikka

 

Kun puoli vuosisataa sitten opiskelin valtio-opin alkeita, kuului oppikirjoihin kommodori Kullervo Killisen kaksiosainen teos, jossa kansainvälisen politiikan perusteet palautettiin strategisiin näkökohtiin. Siten esimerkiksi Brittiläisen imperiumin olemassaolo oli riippuvainen niistä tukikohtaketjuista, joita sen laivasto tarvitsi hiilestystä ja muuta täydennystä varten.

Kirjassa oli oma lukunsa myös geopolitiikasta, sinänsä kiintoisa esitys siitä, miten eräiden tutkijoiden spekulaatio oli tuottanut toisilleen aivan vastakkaisia näkemyksiä siitä, mitä maantiede voisi merkitä strategian ja siitä johtuen myös suurpolitiikan kannalta. 

Toisen mukaan maailman suuri sydänmaa oli se ylittämätön valttikortti, jonka hallitseminen toi mukanaan vallan yli muunkin maailman. Toinen näkemys edellytti, että vain merien hallitseminen saattoi viedä tähän, ilmeisen haluttavaan lopputulokseen.

Saksassa, jossa kaikenlaiset hämärät ideologiat kiromantiasta ja fysionomiasta homeopatiaan ovat aina vedonneet ihmisiin, geopolitiikka nousi arvoonsa. 

Sanomattakin on selvää, ettei Hitler voinut olla kiinnostumatta tämän alan skribenttien mahtipontisista visioista ja ymmärsi omalla omituisella tavallaan spekulaatioista seuraavan myös käytännöllisen imperatiivin, missä toki uhmasi Humen giljotiinia, mutta uhmasihan hän paljon muutakin, korskeaan tapaansa.

Ei Hitler välttämättä hullu ollut ottaessaan (valikoivasti) huomioon geopoliitikkojen näkemyksiä. Toki maantieteellisillä seikoilla on poliittista merkitystä, etenkin jos niin halutaan. Mitäpä sanoikaan Stalin suomalaisille vuonna 1939. 

Hänen viestinsähän oli, etteivät suomalaiset voineet maantieteelle mitään, mutta venäläiset kyllä voivat ja siksi heidän pitikin sitä muuttaa. Surullinen tarina siitä, miten täysin tarpeettomiksi osoittautuneet tukikohdat koituivat satojen tuhansien ihmisten kohtaloksi, on meille liiankin tuttu.

Hitleriltä, kuten Stalinilta jäi ymmärtämättä, ettei geopolitiikka mitään tiedettä ole ja että sen esittämillä spekulaatioilla on, sikäli kuin on, arvoa vain asioiden ymmärtämisen kannalta, jos sitäkään. Mikäli asiat jäävät ymmärtämättä tai ne ymmärretään väärin, ei mikään geopoliittinen tiede varjele päätöksentekijää katastrofilta.

Hitlerin tapauksessa mielettömyys ilmeni sen geopoliittisen suuntauksen noudattamisena, joka lupasi enemmän. Itse asiassa kysymys oli tulkinnasta, joka tuntui mukavammalta kuin ne johtopäätökset, joita esikuvana ollut ajattelija itse teki. 

Sir Halford Mackinderin sydänmaa-teorian mukaan Euraasian maantieteelisen ytimen hallussaan pitävä valtio on sotilaallisesti voittamaton.

Se maa sattui olemaan Neuvostoliitto. Minkähän ihmeen takia Hitler sitten sai päähänsä hyökätä juuri sinne?

Kuten pyhä Augustinus on oikein todennut, valtiot, jotka taistelevat keskenään vain vallasta eikä toteuttaakseen korkeampaa moraalia, ovat vain suuria rosvojoukkoja, magna latrocinia. Periaate toimi täysin tässäkin historian vaiheessa. 

Hitlerin päämääränä oli oman kansan ja rodun valta muiden kustannuksella, mitään muuta moraalia hän ei tunnustanut. Asema ydinalueen hallitsijana oli yksinkertaisesti saalis, joka houkutteli. Sen tavoitteleminen sotaisella hyökkäyksellä soti toki tervettä järkeä vastaan, mikäli tuo geopoliittinen voittamattomuus otettiin vakavasti.

Mutta onko geopolitiikka yleensäkään vakavasti otettava asia? Mitä olennaista se voisi lisätä normaaliin talousmaantieteeseen tai strategisiin spekulaatioihin? Tähän lienee vastattava, että se on sekä että. Mikäli ne, joilla on valtaa asioista päättää, ottavat sen vakavasti, niin silloin siitä tulee sellainen.

 Mikäli maantieteellisten seikkojen muodostamia etuja ja haittoja aletaan pitää politiikassa välttämättä tarpeellisena tavoiteltavana saaliina ja vaihtotavarana, geopolitiikasta tulee sodan väline ja se ansaitsee tulla sijoitetuksi siihen kauhugalleriaan, johon kuuluvat myös natsilaiset rotuopita ja muut pseudotieteet.

 

Aleksandr Janov on uudessa kirjassaan Russkaja ideja (Moskva, Novyi hronograf 2015, tom 3.) käynyt keskustelua nimikuulun Aleksandr Duginin kanssa erityisesti juuri geopolitiikasta. Janovin mukaan Dugin ainakin 1990-luvun alussa näytti olevan täysin tietämätön siitä, että koko ”geopolitiikan” käsite oli lännessä jäänyt totaalisesti unohduksiin ja sen spekulaatiot luokiteltiin samaan sarjaan muiden Nürnbergin oikeudenkäynnissä käsiteltyjen oppien kanssa.

Mutta Dugin kasvoi Neuvostoliitossa, mikä ei varsinaisesti merkinnyt tynnyrissä kasvamista, mutta kyllä sen sijaan sitä, että hänelle sadan vuoden takaiset ideologiset kiistat ja spekulaatiot olivat hänelle yhä täysin ajankohtaisia. 

Janov suhtautui Duginin tietämättömyyteen ironisesti, mutta tämä toki paljastaa vain hänen oman rajoittuneisuutensa. Eivät ideat ja argumentit vanhene ja kuole ihmisten tavoin. Ne elävät vaikka ikuisesti, jos niille on tarvetta.

Nyt, neljännesvuosisadan kuluttua  tuosta keskustelusta, geopolitiikka on jälleen kaikille tuttu sana, vaikka harvat viitsivät edes ajatella, tarkoittaako se mitään muuta kuin maantieteellisten seikkojen huomioon ottamista politiikassa. 

Ikävä kyllä, se tarkoittaa, mikäli uskomme venäläisen Wikipedian antamaa vihjettä. Sen mukaan asia koskee maantieteellisten vaikutuspiirien jakaantumista ja uudelleenjakoa: о контроле над территорией, о закономерностях распределения и перераспределения сфер влияния (центров силы) различных государств и межгосударственных объединений.

Englanniksi näkökulma näyttää hieman rauhallisemmalta: Geopolitics is a method of studying foreign policy to understand, explain and predict international political behavior through geographical variables.

No, eipä tämän lähteen perusteella kannata vielä kiirehtiä maailmaa selittämään ja toivotaanpa nyt, ettei myöskään vastuunalaisilla tahoilla tehdä löyhien spekulaatioiden perusteella kovin järjenvastaisia johtopäätöksiä, kuten joskus tapahtui. 

Geopolitiikka on joka tapauksessa kuitenkin taas keskuudessamme ja minusta se haisee pahalta. Janov siteeraa Duginia, joka on sanonut: ”Se, joka sanoo geopolitiikka, sanoo sota”. Izborskin höyrypäät todella uskovat tuohon ”tieteeseensä” ja onpa sillä valtion viralllisissa elimissäkin ollut omat osastonsa.

 

Suojasään paljastuksia

 

Saksalaisten joukoissa Leningradia piirittämässä

 

Johannes Angere, Sotaa ja rauhaa rautaesiripun molemmin puolin. Nide 1957, 159 s.

 

Vuonna 1956 pidetyssä NKP:n XX edustajakokouksessa pääsihteeri Nikita Hruštšov piti kuuluisan ”salaisen puheen”, jossa hän paljasti Stalinin rikokset, tai ainakin osan niistä.

Tämä rohkaisi kirjoittajia ja kustantajia eri maissa esittämään omatkin tietonsa ja kokemuksensa noista asioista. Suomessa julkaistiin Arvo ”Poika” Tuomisen ja Unto Parvilahden muistelmateoksia ja useita muitakin Stalinismin ja koko neuvostosysteemin kannalta sangen kompromettoivia teoksia.

Toki noita ”neuvostovastaisia” teoksia oli julkaistu aikamoinen liuta jo ennen sotaa ja sen aikanakin. Kuitenkin tilanne oli nyt uusi. Neuvostoliitto oli noussut sodan jälkeen supervallaksi ja haastoi itsevarmasti länsimaat talouskilpailuun. Sen prestiisi oli huipussaan ja lähes kaikkialla Moskovan oppi oli saanut hartaita kannattajia.

Samaan aikaan alettiin sielläkin tunnustaa, että oli tehty ainakin suuria ”virheitä”, sorruttu epämarxilaiseen henkilöpalvontaan ja niin edelleen. Ajattelevalle ihmiselle alkoi olla selvää, että historiasta on todella vakain tuumin valehdeltu ja että totuutta oli yhäkin etsittävä muualta kuin virallisista esityksistä.

Tämä kirja ei sisällä mitään erityisen hätkähdyttävää itse neuvostosysteemistä, jonka kehitystä valankumouksesta sotaan saakka kirjoittaja kuvaa hyvin samaan tapaan kuin Venäjän historian peruskurssissa nykyään tehdään ja tosiaan yleensä havaitsee myös tärkeät murroskohdat ja suunnanmuutokset, jotka kaikille asiaa tunteville ovat tuttuja.

Kirjan ilmestyessä tilanne ei ollut tämä. Asiaa kuvannee hyvin kirjan selkämykseen painettu ote professori Lauri Kettusen, suuren itämerensuomalaisten kielten tutkijan arvostelusta Helsingin Sanomissa: ”Harvan kirjan olen lukenut suuremmalla jännityksellä kuin tämän”. Kettusta tuskin saattoi pitää naiivina harrastelijana.

Kirjoittaja, Johannes Angere, oli kotoisin Länsi-Inkeristä, aivan Viron rajalta. Kotiseudustaan hän on kirjoittanut parikin teosta: Kullankylä ja Me Kullan miehet, hyvin lukukelpoisia nekin.

Tässä teoksessa hän kuvaa uraansa, joka aluksi johti suomenkielisen koulun opettajaksi. Kun suomenkieliset koulut suljettiin vuoden 1937 lopussa, hän siirtyi venäjänkieliseen, mikä ei tuottanut hänelle ongelmia. Edellinen sukupolvi, esimerkiksi hänen äitinsä oli sen sijaan usein täysin suomenkielistä ja venäjän taidotonta.

Suomen kielen lakkauttaminen koko Neuvostoliitossa ja sen henkiin herättäminen Karjalais-suomalaisessa Sosialistisessa Neuvostotasavallassa mainitaan vain ohimennen. Sen sijaan kirjoittaja ei näytä käsittäneen sitä erityisesti suomalaisiin kohdistunutta joukkomurhaa, joka suoritettiin vuosian 1937-1938.

Tuolloin tapettiin niin paljon kaikkien kategorioiden ihmisiä, että kenties suomalaisten kohtelu saattoi näyttää jopa niin sanoakseni tasa-arvoiselta, mitä se ei suinkaan ollut.

Kirjoittaja kuvaa myös eri ihmisten suhtautumista kansallisuuspolitiikkaan, yhtenä esimerkkinä Ukraina. Hänen tuttavapiirissään on sekä Neuvostoliiton politiikkaa tuolla alueella kannattavia että sitä vastustavia hahmoja, niin ukrainalaisia kuin venäläisiä. Holodomor oli mitä ilmeisimmin asia, joka ei tullut Angeren tietoon.

Talvisodassa Angere joutui Kuusisen armeijaan ja sai komeasti heti yliluutnantin vakanssin vailla alkeellisimpiakaan tietoja sotilasasioista. Toki Venäjällä, mitä tuo armeijakin edusti, täytyi jokaisella olla arvoasteensa mukainen titteli.

Kollektivisoinnin ja pakkoteollistamisen aikaa kirjoittaja kuvaa monivivahteisesti. Siihen kuului paljon kurjuutta, tolkuttomuutta ja rikoksia, mutta suuri osa ihmisistä oli myös aidosti innoittunut siitä valtavasta tehtävästä, jonka Stalin oli heille antanut. Niin oli kirjoittajakin.

Sadan vuoden jälkeenjääneisyys oli kurottava umpeen kymmenessä vuodessa, Stalin julisti, muuten Neuvostoliitto tuhottaisiin. Tämän puheenvuoron vuosi oli 1931.

Aitoa entusiasmia oli kirjoittajan vakuutuksen mukaan paljon ja siihenkin saattoi liittyä sangen välineellinen suhtautuminen totuuteen, kuten kirjoittaja kuvaa.

Uuden ihmisen ja maailman rakentaminen venäläisittäin oli aivan erikoislaatuinen prosessi, johon kuului tärkeänä osana vodka. Se oli se perinteinen sakramentti, joka venäläisessä elämässä oli pyhä ja liittyi erottamattomasti tuohon leveään luonteeseen, joka oli kansan tunnusmerkki. Kirjassa esitetään useita esimerkkejä vodkan merkityksestä.

Kirjoittaja kuvaa yhdessä kohdassa sitä, miten saksalainen ryyppäsi. Se tapahtui pienin kulauksin ja pitkin väliajoin, kunnes juoja tylsästi nukahti. Venäläinen olisi ehdottomasti ryypännyt suuria määriä kerralla ja sitten alkanut metelöidä tai sammunut lattialle.

Muuten, saksalaiset olivat erittäin vastenmielistä porukkaa. Ihmisinä monet saattoivat olla ihan mukaviakin, mutta systeemi teki heistä hirviöitä, joita kaikki syystä vihasivat. Kirjoittaja joutui itse saksalaisten joukkoihin, mahdollisesti ns. Hiwi (Hilfswilliger) statuksella, mutta ymmärsi pian olevansa väärässä paikassa.

Sivumennen sanoen, kirjoittajaa ilahdutti suuresti, kun hän näki, etteivät suomalaiset lainkaan orjailleet saksalaisten edessä. Päinvastoin, nuo röyhkimykset joutuivat jopa liehakoimaan suomalaisia.

Kirjoittajan seurapiiriin kuului myös ns. Vlasovin armeijan sotilaita, jotka niin ikään vihasivat synkästi saksalaisia. Mukaan oli menty sekä siksi, että vihattiin Stalinia tai siksi, että se oli ainoa keino säilyä hengissä, etenkin hirveänä talvena 1941-1942, jolloin nälkäkuolema niitti satoa niin Leningradissa kuin sen ympäristössä, Suomessakin.

Saksalaisten puolelle jääneetkin venäläiset pysyivät enimmältään kiihkeän isänmaallisina riippumatta siitä, että saattoivat olla läheisissäkin suhteissa saksaslaisiin ja kirjoittaja kunnioittaa syvästi tuota asennetta. Saksalaisia hän, kuten sanottu oppi pian vihaamaan ja pyrki kaikin keinoin pois heidän leiristään. Hän oli pullikointinsa takia joutunut keskitysleiriin.

Pako onnistui viimein, kun hän pääsi livahtamaan Viroon ja sitten mukaan laivaan, jolla suomalaiset evakuoivat inkeriläisiä.

Suomalaiset mielialaraportit kertoivat inkeriläisten joissakin paikoin odottaneen innokkaasti sodan loppumista ja venäläisten tuloa. He odottivat luonnollisestikin pääsevänsä palaamaan kotiseudulleen, mutta tämähän heiltä evättiin. Mielialatarkkailun asiamies arveli, että jotkut inkeriläiset tunsivat jo itsensä enemmän venäläisiksi kuin suomalaisiksi.

Samantapaisen todistuksen itsestään antaa Angere kirjansa lopussa: On paljon, joka vieläkin liittää minut Neuvostoliittoon: esi-isäni ovat eläneet Venäjällä vuosisatoja, itse olen syntynyt siellä ja kasvanut henkisenä ravintonani venäläinen kirjallisuus ja kulttuuri yleensä, tapojeni ja makuni puolesta olen monessa suhteessa venäläinen.

Tämän Angere kirjoitti vuoden 1956 jälkeen, asuessaan Ruotsissa ja väiteltyään vuonna 1956 filosofian tohtoriksi suomalais-ugrilaisissa kielissä

En usko, että hänellä olisi tätä kirjaa kirjoittaessaan ollut mitään erityistä tarvetta valkopestä Neuvostoliittoa, vaikka hän kurjuuden ja rikosten kuvaamisen lomassa välillä puhkeaa milteipä ylistyslauluun venäläiselle ihmiselle ja hänen luonteelleen.

Mitä kirjan käännökseen tulee, se näyttää käyneen läpi suorastaan postmodernin prosessin. Se oli alun perin kirjoitettu venäjäksi, sen jälkeen käännetty ruotsiksi ja sitten ruotsista suomeksi. Tämä paistaa läpi parista paikasta, mutta muuten tulos lienee aika samanlainen kuin saisimme käyttämällä käännöskonetta, joka kääntää kaiken englannin kautta.

Kaupunkiin

 

Kun herraksi leivottiin

 

A.H. Tammsaare, Koulutie. Totuus ja oikeus II. Suomentanut ja saatesanan kirjoittanut Juhani Salokannel. Otava 1981, 575 s.

 

Viron kansallisromaani Totuus ja oikeus on itse asiassa sikermä romaaneja, jotka liittyvät toisiinsa vain löyhästi.

Tässä niteessä yksi Vargamäen poika jättää taakseen karun talonpoikaistalon ja lähtee Tarttoon kouluun. Koulu, joka on eksentrisen rehtorin ylläpitämä yksityislyseo ja internaatti, valmistaa yliopistoon. Opetus on tuohon aikaan venäjäksi, ei enää saksaksi eikä vielä viroksi.

On usein todettu, että Suomesta puuttuvat oikeastaan kouluromaanit. 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun koulua on kyllä käsitelty kymmenissä, ellei sadoissa muistelmissa ja fiktiivisissäkin esityksissä.  Varsinainen romaani koulumiljööstä puuttuu ainakin 1800-luvun osalta.

Usein nuo koulut ovat tunnistettavissa, siellä on Hämeenlinnan lyseota ja Norssia ja Itse asiassa Savonlinnan lyseokin näyttää pilkistävän joukosta. Poikkeuksetta kuvauksen keskipisteeseen nousevat opettajapersoonallisuudet, etenkin peruukit, joiden hajamielisyys ja omituisuudet tekevät heistä oppilaiden naurun aiheen, vaikka siihen liittyykin pelonsekainen kunnioitus.

Nuo koulut olivat Suomessa jo usein suomenkielisiä, mutta virossa oli toisin. Viron ja Suomen kansallisuusaatteen ja modernisaation kehityksellä oli paljon yhtäläisyyksiä, mutta myös eroavuuksia. Ruotsinkieliset eivät Suomessa olleet samassa asemassa kuin saksankieliset Virossa, jossa kieliraja merkitsi myös luokkarajaa. Saksalaiset eivät Viroon tunkeutuneet maata viljelemään vaan orjuuttamaan.

Moni virolainen, joka pyrki yhteiskunnassa ylöspäin, halusi kokonaan unohtaa äidinkielensä ja muutti nimensäkin saksalaiseksi. Tämän kirjan sankari ei kuulu noihin katajasaksalaisiin, vaikka kirjasta ei voi havaita mitään intohimoista virolaista nationalismiakaan.

 Joka tapauksessa virolaisille antavat itsetuntoa sellaiset henkilöt, kuin painija Lurich, joka kukistaa jokaisen saksalaisen ja venäläisen, joka tohtii asettua kilpasille. Saksaa ja venäjää on joka tapauksessa opittava.

 Virossa ei ollut mitään Suomen vuoden 1863 reskriptiä vastaavaa asetusta, jonka mukaan viron kielestä olisi tuleva tasa-arvoinen ruotsin rinnalla. Vaikka kirjassa eletään aikaa vuoden 1900 molemmin puolin (taitelija Kölerin kuolema), ei mitään selkeää lupausta oman kielen tulevaisuudesta ole olemassa.

Opinkäynti oli myös Suomessa erittäin tärkeä ilmiö ja erityisen kiinnostavaa siinä oli se talonpoikaisaines, joka lähti opin tielle, vähäisiä virkoja tavoittelemaan. Muita herran paikkojahan ei yhteiskunnassa ollut.

Ilmiö tietenkin räjähti 1900-luvulla, jolloin modernisoituva yhteiskunta vaati yhä enemmän korkealle koulutettua väkeä ja tilojen pirstoutumista koetettiin estää lähettämällä jokunen sisaruksista kouluun, millä kuitattiin hänen saamisensa pesästä.

On itse asiassa outoa, ettei Väinö Linna kuvaa koulutielle lähtemistä. Koskelan Akselin veljistä olisi ainakin voinut jättää toisen tappamatta ja lähettää hänet johonkin lyseoon. Vähintäänkin Akselin pojan olisi pitänyt mennä kouluun ja ruveta herraksi. Hänen perspektiivinsä kotimökkiin olisi ollut kiintoisaa luettavaa.

Vargamäen talouden kuvaus tämän romaanisarjan edellisessä niteessä on itsekylläisen isännän ja hänen naapurinsa välien kuvausta. Mitään modernisaatiota itse työmenetelmissä tai taloudessa yleensä ei tapahdu, vaikka eletään jo ihan 1800-luvun loppua, jolloin Suomessa aikalaisetkin tajusivat suuren mullistuksen olleen tosiasia.

Pieni tila ei ehkä tarvinnut niittokoneita eikä separaattoreita eikä meijeriin saanut hankalien matkojen takaa lähetettyä maitoa Oli miten oli, tietty pysähtyneisyys oli Vargamäelle ominaista.

Indrek-poika -josta koulussa tulee Heinrich- sen sijaan siirtyy kuluun mennessään aivan uuteen maailmaan, joka kyllä sekin on kovin irrallaan ajan suurpolitiikasta ja murhanhimoiset nihilistitkin saavat osakseen aika pinnallista mielenkiintoa.

Kuitenkin siellä opitaan uudenaikaisen eurooppalaiset sivistyksen virtaukset, Nietzscheä ja Darwinia myöten. Oppi Jumalan kuolemasta ja yli-ihmisestä tulee Vargamäen pojalle lihaksi ja vereksi hänen omien kokemustensa kautta.

Totuutta ja oikeuttahan pojan piti koulussa opiskella, mutta itse asiassa hän heti sinne saavuttuaan saa oppia, että elämässä ei saa olla rehellinen, pitää viekastella, ettei joutuisi toisten eteismatoksi.

Vargamäellä sisaret saavat pettyä siihen, ettei veli ole oppinut mitään vastauksia tärkeisiin kysymyksiin, kunhan vain lopottaa latinaa ja kreikkaa ja muita kieliä, joilla ei ole mitään käyttöä.

Mutta on siellä ainakin opittu kovimman kautta jotakin tärkeää tästä maailmasta. Indrek kirjoittaa vimmoissaan koulun lehteen tekstin, jossa hän ainakin omasta mielestään ensimmäisenä Virossa kertoo kaikille, että Jumala on kuollut. Tämä vakaumus tulee siitä, että hänen suuri rakkautensa, rehtorin tytär on kuollut keuhkotautiin.

Mutta kun hän julistaa samaa evankeliumia naapurissa, jonka rampa tytär uskoo Jumalan vielä antamaan hänelle kävelemisen lahjan, on lohduton reaktio enemmän kuin hän pystyy kestämään.

Nyt onneton Indrek luopuu jumalkapinastaan ja lohduttaa tyttöä kertoen, että on se Jumala sittenkin olemassa ja vielä parantaa tytön. Tuon onnen elähdyttämänä tyttö oppii kuin oppiikin yhtäkkiä seisomaan omilla jaloillaan.

Ehkäpä Indrekin mieleen tässä tuli Immanuel Kantin käytännöllinen järki. Siitä ei kirjassa mainita.

 

Visioita

 

Muuan profeetta

 

Kukaan ei tunnetusti ole profeetta omalla maallaan eikä usein edes ulkomailla. Nykyään koko profeetan toimenkuva on muuttunut yhä sivutoimisemmaksi ja aliarvostetummaksi.

Profeetta ei nykyisin enää kehtaa sanoa olevansa Jumalan lähetti, vaan käyttää useammin vaatimatonta esseistin titteliä. Sehän tulee ranskan sanasta essayer -yrittää ja esseisti on siis henkilö, joka laatii yritelmiä, ei pitkiä traktaatteja, joiden viitteistö useinkin on itse leipätekstiä laajempi.

Onhan sellaisiakin yritelmiä ja hyvä niin. Voltairen päätyö oli nimeltään Essai sur les moeurs et l’esprit des nations (1756). Google-kääntäjä kertoo tarvittaessa, mikä oli kirjan aihe. Pitkiin esseisiin voidaan haluttaessa lukea myös vaikkapa Oswald Spenglerin ja Anold Toynbeen teokset ja myös Samuel Huntingtonin mitä ajankohtaisin The Clash of Civilizations and the Remaking of the World Order.

Profeetta-esseistin tunnistaa maailmaa syleilevästä aiheesta, jonka yleensä näkee otsikosta. Tuollainen profeetta joutuu aina kohtaamaan metodisen ongelman Käydessään valtavien asioiden, kulttuurien (sivilisaatioiden) kimppuun, hän ei enää voi jättäytyä normaalin tutkimuksen metodien varaan.

Sankarilliseksi luonnehdittava yritys mitata kulttuureita eksakteilla tai ainakin periaatteessa selkeän matemaattisilla mittareilla oli Pitirim Sorokinilla ennen toista maailmansotaa (Aikamme Kriisi, vrt. Vihavainen: Haun pitirim sorokin tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com)), mutta hänenkin työnsä on jo vaipunut unholaan, kun suuri yleisö janoaa yhä uusia näkemyksiä, ellei sitten viittaa niille kintaalla, kuten nykyään näyttää olevan tyypillisempää.

Onhan meillä paljon muitakin profeettoja, yleensä hieman vaatimattomammin tavoittein. Itse asiassa ne, joita englanniksi kutsutaan nimellä Public intellectuals, kuuluvat kaikki profeettojen heimoon. Mieleen tulee esimerkiksi sellaisia nimiä kuin Tony Judt ja Niall Ferguson ja Ian Buruma ja riittäähän niitä. The New York Review of Books julkaisee lähes joka numerossaan jonkin sellaisen profeetan tekstejä.

Suomessa laji on harvinaistunut sitten Paavo Haavikon, Erno Paasilinnan ja muutaman muun yksilön poistuttua näyttämöltä. Olavi Paavolaista voi pitää roolin varhaisena edustajana meillä, mutta hän ei oikein ole saanut arvoisiaan seuraajia.

Saattaa olla, että kansamme on sen verran tosikkoa, ettei profeettojen yrityksiä viitsitä edes kokeeksi kuunnella, kun tiedetään, ettei niissä ainakaan sitä lopullista totuutta ole. Miksi siis vaivautua?

Kun naapurimaamme Venäjä nyt sattuu olemaan kovasti tapeetilla, on ainakin minusta kiinnostavaa lukea niitä klassisia esseitä, joissa aikoinaan huippuluokan generalistit (siis ei spesialistit) ovat omia näkemyksiään esitelleet.

Nikolai Berdjajev, maanpakoon ajettu filosofi ja kohtuutta ja tervettä järkeä politiikkaankin suositellut profeetta on minusta yhä kiinnostava. Ei hänen puheitaan pidä tieteenä ottaa, mutta positiivisen tieteen saavutukset kansakuntien hengen ja tapojen selittäjänä ovat sen verran vaatimattomia, että sellaisten kahlaamisen lomassa saattaa esseellä, siis yritelmällä, olla virkistävä vaikutus.

Kas tässä vanha blogi Berdjajevista:

tiistai 30. kesäkuuta 2020

Ajankohtainen Berdjajev

Kiehtova profeetta

 

Odi profanum…

Horatius

 

Nikolai Berdjajev, Sudba Rossii. Eksmo-Press (Moskva), Folio (Harkov) 2000, 734 s.

 

Tässä on itse asiassa kyse kolme Berdjajevin teosta sisältävästä niteestä.  Vapauden filosofia (Filosofija svobody) ilmestyi ennen maailmansotaa ja vallankumousta, vuonna 1911, Venäjän kohtalo (Sudba Rossii) vielä maailmansodan aikana vuonna 1918 ja Eriarvoisuuden filosofia (Filosofija neravenstva) vuonna 1923, kun kirjoittaja jo oli karkotettu Venäjältä.

Yhdessä ne tarjoavat kiinnostavan katsauksen siihen, miten suuri historiallinen ja yhteiskunnallinen mullistus vaikutti ajattelijan ja profeetan näkemyksiin.

Berdjajevhan on ennen muuta profeetta, joka katsoo niin menneisyyteen, nykyisyyteen kuin tulevaisuuteen. Hän ei ole uskollinen millekään metodille eikä edes usko metodiin, joka hänestä on vain ajatuksen orjuuttamisen väline. Berdjajev on moralisti ja mystikko, mutta pysyttelee tervejärkisenä, hän on myös uskonnonfilosofi, mutta kauhistus kaikille puhdasoppisille.

Berdjajevin henkilöhistoria johtaa ns. legaalisesta marxismista kuuluisan ”Vehi”-kokoelman kautta yleiseen kerettiläisyyteen ja luovuuden ja vapauden korostukseen. Neuvostoliiton voitto toisessa maailmansodassa vaikutti myös hänen patrioottiseen sieluunsa, mutta toisin kuin monet muut, hän ei koskaan palannut synnyinmaahansa.

Kuten lähes koko Venäjän johtava intelligentsija, Berdjajev karkotettiin synnyimaastaan ns. filosofien laivassa vuonna 1922. Paluu kiellettiin ampumisen uhalla, mikä hyvin kuvaa bolševikkien älyllistä tasoa.

Berdjajevin teokset ovat mielestäni aina olleet jollakin tavalla kiehtovia ja usein omalla tavallaan vakuuttaviakin, vaikka yleensä onkin mahdotonta löytää häneltä mitään ns. kovia argumentteja suggestiivisten visioiden perusteeksi. Hän nyt vain on briljantti, vaikka varmasti usein myös erehtyy. Ei lukijan ole pakko hänen perässään erehtyä.

Berdjajevin kirjoitukset Venäjän sielusta ja sen nöyrästä naisellisuudesta ovat hyvin tunnettuja. Sen mukaisesti Venäjällä (venäläisyydessä) ei ole läntisestä ritarilaitoksesta löytyvää miehistä prinsiippiä. Venäjä osaa puolustautua, mutta sillä ei ole hyökkäävyyttä, arvelee kirjoittaja vanhojen slavofiilien tapaan.

Venäjän olisi pitänyt ja pitäisi löytää tuota naisellisuutta täydentävä sulhanen, mutta Pietari Suurikin oli vain raiskaaja ja hänen jälkeensä ilmaantui ylkämieheksi saksalainen byrokraatti…

Mitä tulee vapauteen Venäjällä, se on kaikista ulkoisista rajoituksista huolimatta todellinen sisäisen vapauden maa. Ranska, jota tuohon aikaan ihailtiin vapauden tyyssijana, oli sen sijaan henkisen orjuuden ja orjailun luvattu maa. Tämänhän oli todennut aikaisemmin jo Herzen ja myös Dostojevski.

Mutta ei näistä niin usein jauhetuista pohdinnoista tässä sen enempää. Totean vain, että minusta ne ovat kiinnostavia ja usein tuntuu siltä, etteivät ne ole sadassa vuodessa menettäneet mitään tuoreudestaan.

Juuri nyt viime päivinä olen nauttinut siitä, miten mestari kuvaa sellaisia ilmiöitä kuin kulttuuri, anarkismi, sivilisaatio ja konservatismi.

Kulttuurissa sinänsä hän näkee kunnioituksen ikuisuutta tavoittelevia arvoja ja ajan suurta jatkumoa kohtaan .

Kaikki kulttuuri on konservatiivista ja vallankumouksellisuus ja anarkismi taas sille vihamielisiä. Kulttuurin ytimessä on kultti, sellaisen palvominen, joka ymmärretään korkeammaksi kuin palvoja itse.

Kulttuuri lähtee alhaalta ja pyrkii korkeammalle, se taistelee kaaoksen eläimellisiä ja pimeitä voimia vastaan ja korkeampien arvojen puolesta. Konservatismi pyrkii säilyttämään arvokkaan, mutta ei sellaisenaan suinkaan estämään kehitystä, mikäli se on terveellä pohjalla. Silloin se ei edusta vain voimaa, vaan myös totuutta (ja oikeutta, pravda).

Onneton on se maa, jossa ei ole sellaista tervettä konservatismia, jolla on juurensa kansassa. Sellainen merkitsee myös uskollisuutta menneelle ja yhteyttä esi-isiin, mitä kulttuuri juuri edustaa.

Anarkismin päämääränä on sen sijaan vain kaaos, mikä ei suinkaan tarkoita vapautta. Sen lähteenä on kapinoiva pahantahtoisuus ja viha sitä kohtaan, mikä on omaa itseä korkeammalla. Anarkisti ei tunne korkeampia arvoja omikseen eikä mitään muutakaan. Ainoa, mitä hän kykenee niille tekemään, on tuhoaminen.

Anarkismin päämääränä on tyhjyys, inhimillinen ”minä” on todella olemassa vasta sitten, kun omaa itseä korkeampia arvoja ymmärretään ja tunnustetaan. Anarkismi ei niitä tunnusta ja se on viime kädessä myös ”minän” hävittämistä.

Kaikki vallankumoukselliset ovat kulttuurin vihollisia (kulturobortsy) ja kuvainraastajia (ikonobortsy) kun taas (todellinen) kulttuuri on aina olemukseltaan konservatiivista. Kulttuuri on pohjimmiltaan kulttia, esi-isien kulttia, hautojen ja monumenttien kunnioitusta, side vanhempien ja lasten välillä. Kulttuurissa ei ole hävyttömyyttä (hamizm), eikä epäkunnioitusta isien hautoja kohtaan.

Toisin on sivilisaation laita. Kulttuuri ylpeilee vanhuudellaan, mutta sivilisaatio ylpeilee uutuudellaan eikä etsi juuriaan menneisyydestä. Kulttuuri taistelee kuolemaa vastaan, mutta sivilisaatio ei sitä tee, se on futuristista ja edustaa nousukkaan hävyttömyyttä. Päinvastoin kuin kulttuuri, sivilisaatio suuntautuu ylhäältä alaspäin. Kaiketi se myös pyrkii niin matalalle kuin mahdollista.

Vallankumoukselliset tuhosivat Venäjällä leikiten vanhoja muistomerkkejä ja väittivät rakentavansa uutta kulttuuria, mutta sitä he eivät pystyisi tekemään, väitti Berdjajev ja oli oikeassa.

Niin sanotun proletaarisen kulttuurin kausi kesti Neuvostoliitossa vain 1930-luvun puoliväliin ja sitten samaan aikaan tehtiin loppu monesta muustakin vallankumouksellisesta suuntauksesta eri aloilla. Tutkijat ovat myöhemmin luonnehtineet niitä yhteisnimellä hare-brained schemes.

Futurismiin taipuvaisen uuskulttuurin ja sen johtavien edustajien tultua Venäjällä nopeasti tuhotuiksi, oli kenttä taas vapaana klassiselle kulttuurille, joka Neuvostoliitossa saavutti erittäin korkean tason ja suuren arvostuksen.

Klassisen kulttuurin arvomaailma oli kyllä räikeässä ristiriidassa bolševismin kanssa ja voidaan todeta, että siitä tuli yksi jälkimmäisen haudankaivajista. Virallinen taho saattoi kyllä vapaasti julistaa, että sen edustamat arvot olivat kaiken sen parhaan –eli klassisen kulttuurin-  orgaanista jatkoa, mitä aiemmat aikakaudet olivat kyenneet luomaan. Nyt soihtua vain kannettiin yhä eteenpäin NKP:n soveltaman tieteellisen sosialismin myötä.

Tätä mielivaltaista julistusta ei ajan mittaan ollut mahdollista puolustaa. Mutta kulttuuri sai joka tapauksessa Neuvostoliitossa elää suorastaan etuoikeutettuna, eräänlaisessa ansarissa ja tällä seikalla on tämänkin päivän maailmassa suuri merkitys. Yksi nykyisenkin Venäjän erikoisuuksista on klassisen kulttuurin perinteen elävyys.

Mutta oli siis aika, kun kirkkoja Venäjälläkin räjäyteltiin ja patsaita kaadettiin. Taistelu jaloa kulttuuria  ja sen symboleja vastaan alkoi ikonoklasmista (ikonoborstva), kultin vastaisuudesta. - Siinä on kulttuurin vastaisen taistelun henkinen alkulähde, toteaa Berdjajev Eriarvoisuuden filosofiassaan.

Mitäpä tuohon lisäämään.