Suojasään paljastuksia

 

Saksalaisten joukoissa Leningradia piirittämässä

 

Johannes Angere, Sotaa ja rauhaa rautaesiripun molemmin puolin. Nide 1957, 159 s.

 

Vuonna 1956 pidetyssä NKP:n XX edustajakokouksessa pääsihteeri Nikita Hruštšov piti kuuluisan ”salaisen puheen”, jossa hän paljasti Stalinin rikokset, tai ainakin osan niistä.

Tämä rohkaisi kirjoittajia ja kustantajia eri maissa esittämään omatkin tietonsa ja kokemuksensa noista asioista. Suomessa julkaistiin Arvo ”Poika” Tuomisen ja Unto Parvilahden muistelmateoksia ja useita muitakin Stalinismin ja koko neuvostosysteemin kannalta sangen kompromettoivia teoksia.

Toki noita ”neuvostovastaisia” teoksia oli julkaistu aikamoinen liuta jo ennen sotaa ja sen aikanakin. Kuitenkin tilanne oli nyt uusi. Neuvostoliitto oli noussut sodan jälkeen supervallaksi ja haastoi itsevarmasti länsimaat talouskilpailuun. Sen prestiisi oli huipussaan ja lähes kaikkialla Moskovan oppi oli saanut hartaita kannattajia.

Samaan aikaan alettiin sielläkin tunnustaa, että oli tehty ainakin suuria ”virheitä”, sorruttu epämarxilaiseen henkilöpalvontaan ja niin edelleen. Ajattelevalle ihmiselle alkoi olla selvää, että historiasta on todella vakain tuumin valehdeltu ja että totuutta oli yhäkin etsittävä muualta kuin virallisista esityksistä.

Tämä kirja ei sisällä mitään erityisen hätkähdyttävää itse neuvostosysteemistä, jonka kehitystä valankumouksesta sotaan saakka kirjoittaja kuvaa hyvin samaan tapaan kuin Venäjän historian peruskurssissa nykyään tehdään ja tosiaan yleensä havaitsee myös tärkeät murroskohdat ja suunnanmuutokset, jotka kaikille asiaa tunteville ovat tuttuja.

Kirjan ilmestyessä tilanne ei ollut tämä. Asiaa kuvannee hyvin kirjan selkämykseen painettu ote professori Lauri Kettusen, suuren itämerensuomalaisten kielten tutkijan arvostelusta Helsingin Sanomissa: ”Harvan kirjan olen lukenut suuremmalla jännityksellä kuin tämän”. Kettusta tuskin saattoi pitää naiivina harrastelijana.

Kirjoittaja, Johannes Angere, oli kotoisin Länsi-Inkeristä, aivan Viron rajalta. Kotiseudustaan hän on kirjoittanut parikin teosta: Kullankylä ja Me Kullan miehet, hyvin lukukelpoisia nekin.

Tässä teoksessa hän kuvaa uraansa, joka aluksi johti suomenkielisen koulun opettajaksi. Kun suomenkieliset koulut suljettiin vuoden 1937 lopussa, hän siirtyi venäjänkieliseen, mikä ei tuottanut hänelle ongelmia. Edellinen sukupolvi, esimerkiksi hänen äitinsä oli sen sijaan usein täysin suomenkielistä ja venäjän taidotonta.

Suomen kielen lakkauttaminen koko Neuvostoliitossa ja sen henkiin herättäminen Karjalais-suomalaisessa Sosialistisessa Neuvostotasavallassa mainitaan vain ohimennen. Sen sijaan kirjoittaja ei näytä käsittäneen sitä erityisesti suomalaisiin kohdistunutta joukkomurhaa, joka suoritettiin vuosian 1937-1938.

Tuolloin tapettiin niin paljon kaikkien kategorioiden ihmisiä, että kenties suomalaisten kohtelu saattoi näyttää jopa niin sanoakseni tasa-arvoiselta, mitä se ei suinkaan ollut.

Kirjoittaja kuvaa myös eri ihmisten suhtautumista kansallisuuspolitiikkaan, yhtenä esimerkkinä Ukraina. Hänen tuttavapiirissään on sekä Neuvostoliiton politiikkaa tuolla alueella kannattavia että sitä vastustavia hahmoja, niin ukrainalaisia kuin venäläisiä. Holodomor oli mitä ilmeisimmin asia, joka ei tullut Angeren tietoon.

Talvisodassa Angere joutui Kuusisen armeijaan ja sai komeasti heti yliluutnantin vakanssin vailla alkeellisimpiakaan tietoja sotilasasioista. Toki Venäjällä, mitä tuo armeijakin edusti, täytyi jokaisella olla arvoasteensa mukainen titteli.

Kollektivisoinnin ja pakkoteollistamisen aikaa kirjoittaja kuvaa monivivahteisesti. Siihen kuului paljon kurjuutta, tolkuttomuutta ja rikoksia, mutta suuri osa ihmisistä oli myös aidosti innoittunut siitä valtavasta tehtävästä, jonka Stalin oli heille antanut. Niin oli kirjoittajakin.

Sadan vuoden jälkeenjääneisyys oli kurottava umpeen kymmenessä vuodessa, Stalin julisti, muuten Neuvostoliitto tuhottaisiin. Tämän puheenvuoron vuosi oli 1931.

Aitoa entusiasmia oli kirjoittajan vakuutuksen mukaan paljon ja siihenkin saattoi liittyä sangen välineellinen suhtautuminen totuuteen, kuten kirjoittaja kuvaa.

Uuden ihmisen ja maailman rakentaminen venäläisittäin oli aivan erikoislaatuinen prosessi, johon kuului tärkeänä osana vodka. Se oli se perinteinen sakramentti, joka venäläisessä elämässä oli pyhä ja liittyi erottamattomasti tuohon leveään luonteeseen, joka oli kansan tunnusmerkki. Kirjassa esitetään useita esimerkkejä vodkan merkityksestä.

Kirjoittaja kuvaa yhdessä kohdassa sitä, miten saksalainen ryyppäsi. Se tapahtui pienin kulauksin ja pitkin väliajoin, kunnes juoja tylsästi nukahti. Venäläinen olisi ehdottomasti ryypännyt suuria määriä kerralla ja sitten alkanut metelöidä tai sammunut lattialle.

Muuten, saksalaiset olivat erittäin vastenmielistä porukkaa. Ihmisinä monet saattoivat olla ihan mukaviakin, mutta systeemi teki heistä hirviöitä, joita kaikki syystä vihasivat. Kirjoittaja joutui itse saksalaisten joukkoihin, mahdollisesti ns. Hiwi (Hilfswilliger) statuksella, mutta ymmärsi pian olevansa väärässä paikassa.

Sivumennen sanoen, kirjoittajaa ilahdutti suuresti, kun hän näki, etteivät suomalaiset lainkaan orjailleet saksalaisten edessä. Päinvastoin, nuo röyhkimykset joutuivat jopa liehakoimaan suomalaisia.

Kirjoittajan seurapiiriin kuului myös ns. Vlasovin armeijan sotilaita, jotka niin ikään vihasivat synkästi saksalaisia. Mukaan oli menty sekä siksi, että vihattiin Stalinia tai siksi, että se oli ainoa keino säilyä hengissä, etenkin hirveänä talvena 1941-1942, jolloin nälkäkuolema niitti satoa niin Leningradissa kuin sen ympäristössä, Suomessakin.

Saksalaisten puolelle jääneetkin venäläiset pysyivät enimmältään kiihkeän isänmaallisina riippumatta siitä, että saattoivat olla läheisissäkin suhteissa saksaslaisiin ja kirjoittaja kunnioittaa syvästi tuota asennetta. Saksalaisia hän, kuten sanottu oppi pian vihaamaan ja pyrki kaikin keinoin pois heidän leiristään. Hän oli pullikointinsa takia joutunut keskitysleiriin.

Pako onnistui viimein, kun hän pääsi livahtamaan Viroon ja sitten mukaan laivaan, jolla suomalaiset evakuoivat inkeriläisiä.

Suomalaiset mielialaraportit kertoivat inkeriläisten joissakin paikoin odottaneen innokkaasti sodan loppumista ja venäläisten tuloa. He odottivat luonnollisestikin pääsevänsä palaamaan kotiseudulleen, mutta tämähän heiltä evättiin. Mielialatarkkailun asiamies arveli, että jotkut inkeriläiset tunsivat jo itsensä enemmän venäläisiksi kuin suomalaisiksi.

Samantapaisen todistuksen itsestään antaa Angere kirjansa lopussa: On paljon, joka vieläkin liittää minut Neuvostoliittoon: esi-isäni ovat eläneet Venäjällä vuosisatoja, itse olen syntynyt siellä ja kasvanut henkisenä ravintonani venäläinen kirjallisuus ja kulttuuri yleensä, tapojeni ja makuni puolesta olen monessa suhteessa venäläinen.

Tämän Angere kirjoitti vuoden 1956 jälkeen, asuessaan Ruotsissa ja väiteltyään vuonna 1956 filosofian tohtoriksi suomalais-ugrilaisissa kielissä

En usko, että hänellä olisi tätä kirjaa kirjoittaessaan ollut mitään erityistä tarvetta valkopestä Neuvostoliittoa, vaikka hän kurjuuden ja rikosten kuvaamisen lomassa välillä puhkeaa milteipä ylistyslauluun venäläiselle ihmiselle ja hänen luonteelleen.

Mitä kirjan käännökseen tulee, se näyttää käyneen läpi suorastaan postmodernin prosessin. Se oli alun perin kirjoitettu venäjäksi, sen jälkeen käännetty ruotsiksi ja sitten ruotsista suomeksi. Tämä paistaa läpi parista paikasta, mutta muuten tulos lienee aika samanlainen kuin saisimme käyttämällä käännöskonetta, joka kääntää kaiken englannin kautta.