Kulttuuritaistelua muistellessa

Kulturkampf?

Turkkilaiset siirtolaiset eivät Saksassa ole olleet varsinaisia integraation murheenlapsia, siis muihin verrattuna. Tarkemmin sanoen osa heistä on, nimittäin itäisestä Anatoliasta saapuneet koulutusta vailla olevat talonpojat. Tämänhän Thilo Sarrazin osoitti muutama vuosi sitten ilmestyneessä ja valtavaa huomiota saaneessa kirjassaan.

Nyt turkkilaiset joka tapauksessa ovat taas nousseet esille integraation murheenlapsina. Syynä on heidän innokas osallistumisensa Turkin kaappauksen käsittelyyn. He ovat osoittaneet mieltä kuolemantuomion puolesta ja juhlineet ”omaa” vahvaa presidenttiään Erdogania, joka sattumalta on kireissä väleissä heidän toisen ”oman” maansa eli Saksan kanssa.

Ongelmana on kaksoiskansalaisuus ja Saksassa on luonnollisestikin herätetty kysymys siitä, pitäisikö tällaiselta selvästi epälojaalilta vähemmistöltä ottaa pois Saksan kansalaisuus tai ainakin panna heidät valitsemaan, mitä maata he nyt oikeastaan pitävät kotimaanaan.

Die Zeitin kirjoittaja Özlem Topcu ei lämpene sille idealle, että Saksan kansalaisuuden säilyttäminen voisi edellyttää erityisiä lojaalisuudenvakuutuksia ja autoritäärisyyden hylkäämistä. Mitäs lukuisille Putinin kannattajille sitten tehtäisiin, hän kysyy ja uskoo, että Saksan vetovoima yhtenä liberaaleimmista ja avoimimmista valtioista riittää sen auktoriteetin turvaamiseksi.

Logiikkaa ei kuitenkaan voi pitää erityisen vakuuttavana. Kuten kirjoittaja toteaa, turkkilaisten kohdalla ongelma putkahti pinnalle yhtäkkiä. Vielä muutama viikko sitten kukaan ei olisi sitä osannut ennustaa.

Luultavasti kirjoittaja liioittelee. Kuka tahansa pystyy ennustamaan sen, etteivät ihmiset, joilla on kaksoiskansalaisuus, ole a priori luotettavia yhden maan kansalaisia. Sitähän koko asetelma tarkoittaa. Kyseessä on ilmeinen jäänne ajalta, joka juhli tuhatvuotisen liberaalin valtakunnan syntyä tässä jokunen aika sitten ja joka ei pystynyt kuvittelemaan, että historia vain jatkuisi ja jatkuisi ja sen mukana obskurantismi ja yleinen typeryys.

1800-luvun loppupuoli oi rationalismin ja edistyksen suurta aikaa. Silloin liberaalien vihollinen oli helposti löydettävissä: se oli katolinen kirkko, jonka paavi oli kehdannut julistaa itsensä erehtymättömäksi niinkin myöhään kuin vuonna 1871. Pius IX myös kirosi liberaalien perusteesit, kanonisoi dogmin neitsyt Marian synnittömästä sikiämisestä ja niin edelleen.

Taistelu katolisen kirkon valtaa vastaan syttyi monessa maassa, parhaiten se tunnetaan Saksasta, jossa Bismarck sitä johti ja joutui siitä hyvästä jopa murhayrityksenkohteeksi.

Paavinkirkon valtapyrkimyksiä nimitettiin ultramontanismiksi, eli sillä viitattiin siihen, että ylikansallinen valta yritti Alppien takaa tunkeutua Saksaan. Itse asiassa kulttuuritaistelua käytiin myös risorgimenton eli jälleenyhdistymisen ravistelemassa Italiassa,  mutta Saksalle paavi vihollisena oli monesta syystä tärkeä.

Protestanttinen Preussi oli yhdistänyt itseensä Baijerin ja muitakin katolisia alueita vasta Saksan keisarikunnan syntyessä vuonna 1871 ja uskonnollinen tekijä jakoi huomattavan voimakkaasti uuden valtakunnan kahtia. Sitä paitsi Saksan itäosissa oli myös katolisia puolalaisia, joiden luotettavuus Preussin-Ranskan sodan aikana oli ollut epäilyttävää.

Vaikka itse Ranska oli liberaali valtio, kantoi se toki katolista perintöä ja siten kulttuuritaistelulla oli sikälikin ulkopoliittista ulottuvuutta.

Aatteita vastaan on yleensä vaikea taistella virkavallan ja väkivallan menetelmillä. Joka tapauksessa katolinen kirkko Saksassa karkotettiin monista asemistaan ja joitakin sen järjestöjä kiellettiin toimimasta Saksan alueella, koululaitoksessa jne.

Kulttuuritaistelu-termi on käsittääkseni ymmärrettävä taisteluksi primitiivistä obskurantismia vastaan eikä suinkaan kahden, periaatteessa yhtä arvokkaan kulttuurin väliseksi kahakaksi. Edistyksellinen rationalismi ei tunnustanut vastustajaansa tasavertaiseksi.

On kiintoisaa verrata 1800-lukua meidän aikaamme. Olisi odotettavissa, että niiltä, jotka hakevat kehittyneen ja sekulaarin pohjoismaan kansalaisuutta, vaadittaisiin ehdotonta kunnioitusta maan kulttuurille ja takapajuisen taikauskon nimenomaista hylkäämistä. Siinäkin tapauksessa kaksoiskansalaisuuden myöntämistä olisi pidettävä hyvin kyseenalaisena, ellei henkilö ole jotenkin erityisesti kunnostautunut sellaisen ansaitsemisessa. Sen luulisi vastaavan kunniamerkkiä.

Sikäli kuin voi havaita, mitään tällaista ei nykyään tarvita. Kaksoiskansalaisuuksia näköjään jaetaan oikealle ja vasemmalle ilman sen kummempaa harkintaa. Enempää poliittiset kuin uskonnolliset lojaliteetit maan ulkopuolisiin tahoihin eivät näytä ketään kiinnostavan. Ehkäpä olisi peräti loukkaavaa ajatella, jonkun olevan kyllin primitiivinen jatkaakseen samaan aikaan jonkun kalifaatin uskollisena seuraajana ja Suomen kansalaisena?

Täytyy todeta, että asetelma on kulttuuritaistelun ajoista huomattavasti muuttunut. Silloin liberalismi eli taistelukauttaan ja piti kiinni pääperiaatteestaan jopa Bismarckin poliittisesti varsin autoritaarisessa komennossa.  Paradoksaalisesti Bismarck vaikuttaa aidommin liberaalilta kuin nykyajan periaatteettomat hälläväliä-poliitikot.

Tuntuu siltä, että tämä vnahaa liberalismia seurannut nykyinen ”ismi” ja sen edustama kulttuuri on nyt lopullisesti menettänyt uskon itseensä eikä enää kykene sanomaan ”ei” sille tolkuttomuudelle, jota erinäiset uskonnolliset suuntaukset edustavat. Ehkäpä monet Die Zeitin Topcun tavoin vain uskovat hurskaasti, että eurooppalaisen kulttuurin ylivoimainen puoleensavetävyys ratkaisee kaiken. Eiväthän ihmiset mitenkään voi täysin hölmöjä olla?

Eipä sitten kannata ihmetellä sitä, jos ilmaantuu noita Topcun mainitsemia ”yllätyksiä”. Saattaa olla niin, ettei tämä kulttuuri, jota sen omatkin kansalaiset nähtävästi tosiasiassa halveksivat, innosta siirtolaisia pyrkimään kantaväestön rinnalle, samojen arvojen tavoittelijaksi, mutta huonommin eväin. Sen sijaan he pysyvät oman kulttuurinsa ja sen hierarkioiden piirissä myös uudessa kotimaassaan.

Pelkäänpä, että saamme vielä kuulla yhtä ja toista uudesta ultramontanismista ja kaksoiskansalaisuuden muodostamista ongelmista. Kulttuuritaistelu odottaa.