Napoleon ja pissisten madonna

Napoleon ja pissisten madonna

Napoleon lienee joskus lausahtanut, että taulut, kuten ihmisetkin pääsevät oikeuksiinsa vasta oikeassa valaistuksessa.

Tämä on niin ilmeinen totuus, että sitä suorastaan hätkähtää ajatellessaan, miten paljon vaivaa nykyaikana uhrataan sille, että saatettaisiin kuvauksen kohteena oleva ihminen epäedulliseen valoon, ehkä naurettavaksikin, varsinaista paheksumistahan ei enää harrasteta.

Englantilainen historioitsija Thomas Carlyle, jolle suurmiehet olivat keskeinen tutkimuksen kohde, kommentoi tunnettua sanapartta, jonka mukaan kukaan ei ole sankari kamaripalvelijansa silmissä. Hän selitti asian sillä, että ongelmana oli kamaripalvelijasielu, joka ei kyennyt ymmärtämään mitään itseään korkeampaa. Goethen kommentti samalle asialle oli, että sankaria pystyy ymmärtämään vain se, joka on itsekin sankari. Kamaripalvelija taas Goethen mielestä varmaankin kunnioitti jotakuta toista kamaripalvelijaa.

Demokraattisena aikanamme, kun koko instituutio nimeltä valet de chambre on tykkänään hävinnyt, kuulostavat noiden herrojen kommentit suorastaan rienaavilta. Emme voi, emmekä saa asettaa ketään yksilöä sankarin erityisasemaan, hänen täytyy alistua yhteismitallisuuteen, joka koskee kaikkia. Ehkä voisimme jopa sanoa, että kamaripalvelijan nykyaikainen vastine on kaiken mitta, jos sellaisen löytäisimme.

Goethen ja Carlylen tarkoittama valet oli ilmeisesti kelpo ihminen, tosin rajoittunut, mutta siitä onnellisen tietämätön. Hän kuului juuri niihin, jotka olisivat vilpittömästi hämmästyneet saadessaan kuulla, että olivat sekä puhuneet että ajatelleet koko ikänsä proosan lajityypissä.

Tuskin voimme sijoittaa tätä henkilöä mihinkään erityiseen ammattikuntaan tai tietyn koulutustason tai harrastuspiirin kategoriaan. Löydämme hänet kaikkialta, Suomessa hän ehkä viihtyy erityisen hyvin. Sanaton yhteisymmärrys tervehtii häntä joka puolella. Netissä hän on varsin aktiivinen ja useimmiten sapekas.

Tasa-arvon lahjomattomina ritareina kohtaamme nykyään usein tutkijoita ja jopa ns. huippututkijoita, joiden työnä on dekonstruoida erilaisia hierarkkisia rakenteita paljastaen, millaista vahinkoa ja haittaa ne matkaansaattavat ihmisen itsetoteutukselle eli hänen halulleen, lähinnä seksuaaliselle, koska ruokahalun tyydyttäminen on enää harvalle ongelma.

Hyvin suurena ongelmana saatetaan tässä toiminnassa nähdä kaikenkarvaiset ihanteet ja esikuvat, joiden rinnalla tavallinen tallaaja vaikuttaa jotenkin vähäpätöiseltä ja riittämättömältä, jopa syylliseltä. Mikä oikeus olemassaoloon on tällaisilla ihanteilla, kysyy kriittinen tutkija? Eikö ne ole rakennettu esteeksi ja häpäisyksi alkuperäiselle ihmisluonnolle? Eikö jokainen yksilö riitä omaksi ihanteekseen, kun vapaassa maailmassa elämme, tai sitten kun siinä elämme?

Logiikka on tietenkin aukotonta. Jos halujen tyydytys on se, mitä ihmiset tavoittelevat ja jota heidän siis tulee tavoitella, on ihanteeksi, sankariksi nostettava se aivan tavallinen ihminen, jonka näemme joka puolella toteuttamassa itseään.

 Hän, joka toteuttaa itsensä on onnellinen, arveltiin jo antiikin Kreikassa. Tosin asiaa ei taidettu lopullisesti ratkaista. Sanoihan sofisti Sokrateelle, että onnellisin on se, jolla on paljon voimakkaita haluja ja joka saa niitä mielin määrin toteuttaa. Silloin Sokrates vastasi, että siinä tapauksessa onnellisin oli ilmeisesti koira, jolla oli syyhytauti eli kapi, ja joka sai mielin määrin raapia itseään.

Kyynikkojen mielestä koira tietenkin tosiaan oli kaiken mitta, eikä heille ollut mahdollista muuta todistaa. He olivat aikalaisten mielestä koirasieluja, mille annettiin halventava merkitys. Tämä on asia, joka nykyaikaisen koiranomistajan mielestä on hyvin vaikeasti ymmärrettävä.

Yhtä kaikki. Kyynikkojen maailma on sanan jossakin mielessä hyvin tai peräti täysin tasa-arvoinen, mitä he pitävät tärkeänä ja arvokkaana seikkana. Joissakin suhteissa tasa-arvo ei tietenkään koskaan toteudu. Koirien parissa kohtaamme aina heitä, joita luonnehditaan sanalla underdog sekä heitä, joiden asemaa kuvaa sana overdog. Huomautan ohimennen, että pronomini se, olisi halventavana poistettava käytöstä ainakin koirista, hevosista ja tietenkin myös kissoista puheen ollen. Ihmisiähän hekin ovat.

Kun vertaamme ihmistä koiraan, on nykyään suurin ongelmamme siinä, että koira on useinkin kaikessa olennaisessa liian ylivoimainen. Miten koira haistaakaan! Miten maistuu sille ruoka! Seksihumussa ovat koirat myös aika tekijöitä, kuten tietää jokainen kylässä asunut. Koirat ovat usein tavattoman kauniita, nopeita, tarkkoja ja sukkelia. Tosin varsinaiset sukkeluudet ovat ehkä heillä harvinaisia, mutta se on sivuseikka. Olemme koirien rinnalla kehnoja ja vajavaisia, se on tosiasia. Menkää vaikka osallistumaan agility-kisaan.

Tarvitseeko koira edes oikeaa valaistusta päästäkseen oikeuksiinsa? Eikö se vaistomaisella varmuudella ole aina täydellinen, jopa sankari, mikäli sille tarjoutuu siihen tilaisuus? Ihminen, koiran palvelija, yleensä palvoo kohdettaan kritiikittömästi. Onko koira oikeastaan nykyään ihanteemme tai olisiko se sitä, ellei se olisi niin selvästi ylivoimainen, ettei sen kanssa kannata käydä kilpasille tai edes yrittää sitä vakavasti jäljitellä?

En ole asiasta varma, tiedän vain sen, ettei asiantuntevissa piireissä pidetä mahdollisena asettaa ihmisten esikuviksi toisia ihmisiä, jotka ovat ominaisuuksiltaan saavuttamattomia, liikaa arkiselle elämällemme vieraita, ihannoituja, poseeraavia kiiltokuvia tai nyt edes maalauksia tai veistoksia.

Kriittinen teoria auttaa paljastamaan, että tuollaiset hahmot ovat tosiasiassa viallisia. Ne ovat loukkaus tavallisen ihmisen tavallista halua ja sen vapautta kohtaan. Ajatelkaamme pyhimyksiä, vaikkapa niitä, joiden ortodoksinen kirkko arvelee jo täällä maan päällä saavuttaneen jotakin jumalallista. Niinpä heidät on kuvattu luonnottoman näköisiksi puupalasille, joiden edessä harjoitetaan hartautta. Miksei noissa kuvissa ole tavallisia kunnon kansalaisia hyvine ja huonoine puolineen?

Simeon pylväspyhimys istui vuositolkulla maan ja taivaan välillä rukoilemassa. Miltä tuntuisi asettua jonnekin syväväylän varrelle reunamerkkiin höpisemään rukouksia? Miten pitkään  viranomaisemme katselisivat tätä toimintaa?

Pyhimysten pyhimys on tietenkin neitsyt Maria. Hän oli vähän toisella kymmenellä oleva tyttö, kun enkeli kävi kertomassa hyvän uutisen. Itse asiassa kyseessä oli hirveä onnettomuus koko naissukuiunnalle, kertoi dekonstruoija hiljattain radiossa. Naisen ruumiista tehtiin absurdin näytelmän väline tarkoituksella hiljentää koko naissukupuoli ihailemalla neitseellisyyttä, joka kuitenkin viedään miltei jokaiselta naiselta vieläpä heidän omasta halustaan.

Kyseessä oli siis katala juoni, jossa naisille tyrkytetään mahdotonta ihannetta ja heidät sitten syyllistetään sen mahdottomuudesta. Tuota puhdasta neitsykäistä sitten palvottiin vuosisadasta toiseen ja tavallisia naisia ylenkatsottiin heidän puutteellisen neitsyytensä takia. Katala juoni! Kaikessa simppeliydessään kaamea.

Niinpä dekonstruoija asettikin Marian tavalliseen päivänvaloon ja haastatteli häntä kuin reportteri. Ihanne osoittautui aivan tavalliseksi tapaukseksi, joka kävi päivittäin huussissa ja jakoi normaalit harmit ja arjen pienet ilotkin aivan tavalliseen tapaan. Sattuipa niinkin, että hän nautti sukupuoliyhteydestä Jeesuksen sikiämisen jälkeen aivan tavanomaisella ahkeruudella ja sai asiasta normaalit kiksit, tietenkin näin oli, koska hän oli ihminen. Miksi oli pitänyt keksiä tuo kiiltokuvahahmo, joka tuhansissa kirkoissa kiikutteli lasta povellaan? Mitä sankaruutta oli siinä, että sattui tulemaan raskaaksi ilman miestä?

Oikea naisten jumaluus oli jo olemassa, Kybele, kertoi haastattelija. Se symboloi naisten valtaa ja ilmankos juutalaiset patriarkat sen palvontaa niin demonisoivat. Eikö maailma olisi ollut parempi ilman neitsyt Mariaa ja häneen liitettyjä joutavuuksia? Mitä hyvää oli neitsyydessä, neitseellisyydessä? Miksi tuo kuvien Maria-hahmo tuijotteli kuin idiootti eikä paljastanut, miten kiusaantui lapsen iänikuisesta tarrautumisesta, kiljunnasta ja tissin hamuamisesta, ruoansulatuksen tuotteista nyt puhumatta. Miksei niitä kuvata?

Napoleon oli todellisuudessa tuskin muuta kuin kevyt-Hitler, neitsyt Maria on vain vertaus, joka ylistämällä alistaa naista. Todellinen, oikea ja kaikinpuolinen muotokuva näyttää meille myös kohteen ikävät puolet. Ihannoiva taide kuuluu maalaismarkkinoille ja 1800-luvulle tai sitä varhaisempaan aikaan. Me olemme palanneet takaisin kyynikoihin, jotka oivalsivat terävästi sen, mistä tässä elämässä on kysymys.

Voisimmeko pystyttää patsaan vapaalle koiralle, hänelle, joka ei ole isännän liehittelijä ja orja, vaan kylänraittien sankari? Vai olisiko todellinen aikamme sankari sittenkin kissa, täydellinen ja kaunis nautiskelija, jolle julmuuskin on vain puhdasta iloa. Ehkäpä kissa on, kuten on epäilty, jossakin yhteydessä Luciferiin, langenneeseen enkeliin tai Prometheukseen, ihmiskunnan ylpeään ystävään? Ehkä se voisi parhaiten symboloida ihmiskunnan saatanallista ja sankarillista jumalkapinaa? Sen varmaan myös voisivat hyväksyä tunnustuksettomat, jotka kärsivät nykyisestä uskonnollisesta symboliikasta.

 Entä jos neitsyt Maria kuvissa korvattaisiin kissalla? Mutta ehkä kissan saavuttamaton ylevyys aiheuttaisi kalvavaa kateutta? Paras ja ajanmukaisin ratkaisu voisi olla korvata madonna nykyaikaisella farkkupukuisella pissiksellä. Näinhän oopperoissa jo tehdään. Näen jo mielessäni tämän tatuoidun ja hieman vetelästi hymyilevän hahmon, joka nauraa vedet silmissä saadessaan kuulla pyhän ilmoituksen.

Mutta mitä muuta tässä voitaisiin tehdä? Kun meidän aikamme cityihmiset eivät kerran pysty ymmärtämään menneiden aikakausien hahmoja eivätkä niistä kiinnostumaan, voisi taide tältä suunnalta löytää sen tavan puhua, joka tekisi kirkot taas kansalle läheisiksi ja jotenkin kotoisiksi paikoiksi.

Törkeiden ajatusten historiaa

Törkeiden ajatusten historiaa

Taannoisina neuvostoaikoina, jotka siis eivät Suomessa olleet ns. neuvostovallan vuosia, oli poliittisella korrektiudella silti omat sääntönsä ja rajansa. Ne oli helppo tietää, eikä niiden rikkominen kiinnostanut juuri ketään. Uhmaaminen oli täysin luvallista, mutta aiheutti asianomaisen luottoluokituksen romahtamisen roskasarjaan.

Kauko Kare julkaisi omaa lehteään, mutta harva viitsi sitä lukea, useimmissa lukijoissa se lieneekin herättänyt lähinnä vaivaantuneisuutta. Karehan kertoi asioista, jotka kyllä olivat tosia, mutta entäs sitten? Ne olivat asioita, jotka tukivat vääriä mielipiteitä ja tulkintoja. Sellaisten mielipiteiden tunnustaminen, saati ääneen lausuminen oli turhaa, tarkoitushakuista ja loukkaavaa. Asiat eivät moisesta poliittisesta pornosta muuksi muuttuneet eikä isänmaan etu hyötynyt, päinvastoin.

Totuus sinänsä, pelkkänä totuutena, ei ollut vielä yhtään mitään, kuten jo Lenin oli kertonut. Olennaista oli kysyä, ketä tämä tällainen totuus palveli. Suomessa totuuden tuli palvella kansojen ystävyyttä, nimenomaan Suomen ja Neuvostoliiton välillä. Olisi ollut rikos toimia tuota ystävyyttä vastaan ja tämä ymmärrettiin hyvin siinä vaiheessa, kun Kekkonen valittiin poikkeuslailla kaikkien puolueiden tuella. Valtava enemmistö kannatti häntä oikeasti, eikä tuo outo laki herättänyt kovin kummoisia reaktioita. Tärkeintä ei ollut totuus sinänsä, vaan se, että ystävyys kukoisti ja kauppa kävi.

Koska venäläiset olivat itse valinneet osansa ja rakastivat poliittista järjestelmäänsä, ei sen sorkkiminen kuulunut muille, saati suomalaisille. Suomessa oli tavattoman vähän niitä, jotka 1970-luvulla pitivät Baltian maiden kuulumista Neuvostoliittoon väkivaltana, saati rikoksena. Ehkä nyt liittäminen oli kyllä tapahtunut epäselvissä oloissa, mutta kukaan ei ryhtynyt paasaamaan sen epäoikeudenmukaisuudesta. Mitä sillä olisi voinut saavuttaa? Kuka sitä paitsi pystyi osoittamaan, etteivät baltit ja virolaiset olleet osaansa tyytyväisiä? Kaikki käytettävissä olevat tiedot kertoivat muusta.

Jos Baltian kuuluminen Neuvostoliittoon oli kiistaton ja ilmeisen peruuttamaton tosiasia, niin Ukrainan kuuluminen siihen oli niin ilmeinen selviö, että olisi ollut suorastaan kummallista ja hirvittävää kuulla jonkun epäilevän sen oikeutusta. Yleensä Suomessa ei edes tiedetty, että oli olemassa kansakuntaa nimeltä ukrainalaiset. Ukrainan nimi toki tunnettiin ja ymmärrettiin sen sijaitsevan eteläisellä Venäjällä. Monet arvelivat, että siellä puhuttiin jonkinlaista murretta, mutta tuskin kukaan epäili, ettei seutu oikeastaan ollut Venäjää. Venäjää tuntevat tiesivät Kiovan vanhaksi pääkaupungiksi ja Venäjän kaupunkien äidiksi, Gogolin ukrainalaistarinat tiedettiin ja Kaarle XII:n tappio Pultavassa. Siinä se sitten jo alkoi ollakin.

Luultavasti vain historiaa opiskelleilla oli tietoa siitä, että Ukraina oli Venäjän kansalaissodan vuosina ollut itsenäinen ja jopa solminut diplomaattisuhteet Suomeen. Joissakin tutkimuksissa asia mainittiin ohimennen pikanttina yksityiskohtana ja osoituksena Suomen hallituksen typerästä ja sopimattomasta neuvostovastaisuudesta.

Kun taistolaisnuoriso lauloi Nataliasta, joka odotti Ukrainan vapautumista, oli jokaiselle selvää, että vapaus tarkoitti saksalaisten fasistien karkottamista ja neuvostovallan palauttamista murtumattomassa ystävyysliitossa. Historian harrastajat tiesivät lisäksi, että natsi-Saksa oli yrittänyt nostaa ukrainalaisia neuvostojen maata vastaan ja luvannut jopa erillistä ukrainalaista valtiota.

Tämä pitikin paikkansa. Itse asiassa jo keisarillinen Saksa oli suunnitellut Ukrainan erottamista Venäjästä ja peräti toteuttanutkin sen. Lisäksi suunnitelmissa oli, että Venäjästä olisi erotettava Kaukasia ja Turkestan sekä tietenkin Puola, Baltia ja Suomi. Silloin venäläinen imperialismi olisi kukistettu ja kansojen vankilan portit avattu. Se olisi myös tarkoittanut sen venäläisen vaaran minimoimista, jonka Venäjän valtava kasvu oli Saksalle tuonut.

Saksalla oli siis mitä kiitettävin vapautusmissio ja sen toiminta ensimmäisessä maailmansodassa todella herätti kiitollisuutta niin Suomessa kuin Ukrainassa. Ikävä kyllä toiminta ei ollut pyyteetöntä. Saksankin imperiumi oli imperialistinen, kuinkas muuten. Vapauttaja halusi uudet valtiot omaan intressipiiriinsä, ei ehkä nyt aivan samanlaiseen riippuvuuteen kuin Venäjä aikanaan, mutta silti, Jopa Suomessa tästä saatiin hieman esimakua ennen kuin saksalaiset poistuivat.

Ajatus Ukrainan vapauttamisesta jäi elämään, myös Saksassa. Sen erityisenä ajajana ja teoreetikkona oli Paul Rohrbach, joka oli puolustanut Ukrainan valtiollisuuden ideaa jo keisarillisessa Saksassa. Hitler peri ajatuksen ja natsien teoreetikoilla oli siitä pian omat versionsa. Kuten tiedetään, Alfred Rosenberg otti ajatuksen Ukrainan vapauttamisesta enemmän tai vähemmän tosissaan. Hitler, Erich Koch ja monet muut brutaalin riistopolitiikan kannattajat sen sijaan viittasivat kintaalla niille tulkinnoille, joiden mukaan ukrainalaiset olivat eri rotua kuin isovenäläiset ja melkoiselta osin peräti goottilaista, arjalaista alkuperää.

Siitä, minkä piti olla Ukrainan vapautus, tuli sen tuho. Joukkoteurastus vaati miljoonia uhreja, ehkäpä peräti kymmenen miljoonaa. Aineelliset tuhot olivat ennenkuulumattomat. Tällainen ”vapautus” ei ollut kenenkään mieleen. Silti yhteistoimintamiehiä oli aikoinaan löytynyt. Oli jopa koottu ukrainalaisia SS-yksiköitä. Koko ajatus Ukrainan vapauttamisesta leimautui natsien juoneksi. Itse asiassa heidän tarkoituksensa oli Ukrainan orjuuttaminen, ryöstäminen ja joukkomurhan järjestäminen. Koko idea ”vapautuksesta”  oli siis törkeä. Jälkimaineeksi tuli tämä ja ansaitusti.

 Virallisen neuvostotulkinnan mukaan Neuvostoliiton suurena erikoisuutena sodassa oli ollut, ettei siellä lainkaan tavattu pettureita. Sen sijaan joukkosankaruus yhteisen suuren isänmaan puolesta oli ollut ominaista kaikille kansallisuuksille.

Väitettä Neuvostoliiton erikoislaadusta ei voi kokonaan tyrmätäkään, sillä vähemmistökansallisuudet todella osallistuivat huomattavalla innolla taisteluun Saksaa vastaan, jopa ukrainalaiset, jotka olivat hiljattain saaneet kokea kovia neuvostovallan kynsissä. Syitä pohdittaessa ei kannata unohtaa puna-armeijan drakonista komentoa ja rintamamiesten selän takana odottavia konekiväärejä. Tärkein syy uskollisuuteen neuvostovallalle saattoi kyllä olla saksalaisten törkeä miehityspolitiikka ja yleinen brutaalius.

Poikkeuksia lojaalisuudesta olivat ns. rangaistut kansat, joita virallinen neuvostopropaganda kieltäytyi tykkänään muistamasta. Sen lisäksi jäi neuvostohistorian muistihäiriön uhriksi aika lailla muutakin, tässä joukossa mainittakoon aivan erityisesti monien ukrainalaisten aktiivinen tai edes passiivinen sympatia ajatukselle omasta valtiosta. Saksalaiset olivat huonoja ystäviä, mutta ajatus ukrainalaisuudesta, vapaasta Ukrainasta jäi taas kerran kytemään.

Jos meillä tai vaikkapa Ruotsissa tai Tanskassa olisi ryhdytty kirjoittelemaan Ukrainan ”miehitystä” vastaan, ennen 1990-lukua, olisi asia herättänyt joko naurua tai todennäköisemmin suurta närkästystä. Kenen etuja palveli tällainen idea? Kyseessähän oli ajatus neuvostovaltion hajottamisesta eli siis antikommunistisen imperialismin palvelemisesta, jota natsit olivat yrittäneet toteuttaa.

Mitä todennäköisimmin asiasta olisi närkästytty myös Ukrainassa. On luultavaa, että ukrainalainen nationalismi ennen Neuvostoliiton hajoamista oli yhä paljolti lapsenkengissään. Kun paine hellitti, alkoi kuohua kuin vichypulloa avatessa. Siitä ne rivit sitten pantiin ojennukseen, rintaman puolet valittiin ja nyt taidetaan jo käydä vapaussotaa, jossa kansakunta lopullisesti taotaan. Onnea vaan kaikille osapuolille!

Mutta niin se vaan aika menee ja selviöt seuraavat toisiaan ilman erityistä logiikkaa. Ajatelkaamme nyt vaikka Suur-Suomi-aatetta. Siinä oli myös kyse venäläisen imperialismin purkamisesta. Se saattoi jopa tukeutua kansankomisaarien neuvoston dekreetteihin, eritoten numero ykköseen (rauhandekreetti), jossa mahdollisimman selvin sanoin ja ilman varauksia tunnustettiin jokaiselle, pienelle ja suurelle kansalle oikeus itse määrätä valtiollinen asemansa, Venäjän yhteydessä tai sen ulkopuolella. Tämä piti voida suorittaa kansanäänestyksellä ilman minkään maan sotavoimien läsnäoloa. Se oli aitoa boševismia se! Se siis oli äärimmäisyyspolitiikkaa ilman mitään rajoja ja tolkkua.

Niinpä monet kansat ottivat lupauksen tosissaan ja irtautuivat Venäjästä. Sen jälkeen niitä ryhdyttiin kaikin keinoin ajamaan takaisin pilttuuseen, erityisesti ns. proletaarisen internationalismin merkeissä eli tukeutuen kunkin maan radikaaliin oppositioon. Sitä voi nimittää leniniläiseksi dialektiikaksi, ellei halua puhua kaksinaamaisuudesta ja imperialismista. Mutta se jääköön tässä sikseen.

Mitä Suur-Suomeen tulee, sitä siis todella tarjottiin bolševikkien ”armolahjana”, kuten Mannerheim miekantuppipäiväkäskyssään paheksuvasti mainitsi lisäten samalla, että tällaiseen liitokseen on suomalaisilla muutoinkin oikeus, jopa ilman bolševikkeja, jotka ajetaan pois myös Itä- Karjalasta. Kenraalin julistuksen sanamuodot muistuttivat Venäjän keisarien käyttämiä, mikä ei ihme ollutkaan.

Suur-Suomen perustaminen floppasi kansalaissodan aikana, mutta se toteutettiin sitten oikein kaksi kertaa toisen maailmansodan aikana, kerran jopa virallisesti.

Virallisesti Suur-Suomi toteutettiin 2.12.1939 allekirjoitetulla valtiosopimuksella, jonka mukaisesti Neuvostoliitto luovutti Suomelle Itä-Karjalan varsinaisesti karjalaiset alueet ja näin toteutti noiden kansojen ”vuosisataisen toiveen jälleenyhdistymisestä”. Oikeus siis oli kiistattomasti Suur-Suomi-idean puolella. Sopimus astui voimaan heti.

Hurraahuutojen sijasta Suomi-kaunotar alkoi potkia vastaan ja koko sopimus jäi lopulta ratifioimatta. Asiaa yritettiin suomalaisten toimesta korjata jatkosodassa, jolloin Suur-Suomi perustettiin uudelleen, nyt hieman laajempana, mutta aluksi vielä epävirallisesti.

Kun sodassa meni niin kuin meni, tuli Suur-Suomesta kirosana. Sellaisena se on säilynyt tähän päivään saakka. Asia on ymmärrettävä, sillä jokainen ymmärtää, ettei Venäjä salli karjalaisille mitään itsenäisyyttä, etenkin kun he nykyään ovat alueella pienenä vähemmistönä. Vuonna 1920 he olivat vielä enemmistö. Hieman vaikeampaa on ymmärtää, että koko ajatusta Suur-Suomesta yhä pidetään törkeänä ja imperialistisena. Olihan se sentään neuvostotahollakin tunnustettu.

Myönnän, etten voi huvittumatta lukea Sari Näreen ja Jenni Kirveen toimittamaa teosta ”Luvattu maa. Suur-Suomen unelma ja unohdus”. Mainostekstin mukaan kyseessä on ”pelottavan ajankohtainen teos nationalismista”. Kirja ilmeisesti pyrkii paljastamaan maamme kansallisesta historiasta joitakin hyvin häpeällisiä asioita. Olimme imperialisteja ja natsien liittolaisia. Asiamme oli siis väärä, nolo ja jopa itsetuhoinen.

Olisin viimeinen vaatimaan Suur-Suomi-aatteen nostamista jälleen agendalle. Se kuuluu menneisyyteen, joka on oma maailmansa omine rajoituksineen ja mahdollisuuksineen. Se ei koskaan palaa.  Minun mielestäni on lähdettävä siitä, että Suur-Suomi on peruuttamattomasti ollutta ja mennyttä siinä kuin luovutettu Karjala. Niiden vaatiminen takaisin olisi nyt yhtä lailla hullua ja tämä on nimenomaan nykyajan näkökulma. Tämä ei kuitenkaan sulje pois sitä, että menneen ajan näkökulma oli tyystin toinen ja että se on otettava huomioon jotta asioita voisi ymmärtää ja välttyisi halvalta anakronistiselta päivittelyltä.

Vapaa Ukraina oli jossakin historian vaiheessa mieletön ajatus. Niin oli aikanaan myös ajatus vapaasta Itä-Karjalasta ja jopa vapaasta Suomesta. Historia vain on niin kummallista, että se, mikä jossakin ympäristössä on törkeää ja mieletöntä, onkin jossakin toisessa normaalia, kunniallista tai peräti pyhää. Vain hölmö kuvittelee, ettei historialla ole väliä ja että samaan virtaan voisi astua kahdesti. Jokainen aikakausi ansaitsee itse kunniansa ja tekee omat virheensä, mutta niitä voidaan arvioida vain ajan omien edellytysten kannalta, ei nykyisten intressien mukaan.

Summitin henki ja meidän Eurooppamme

Summitin henki ja meidän Eurooppamme

Heinäkuun lopussa Savonlinnassa pidetty Saimaa Summit ei komeasta nimestään huolimatta tapahtunut ihan kaikkein korkeimmalla tasolla eikä siellä ratkaistu suuria poliittisia kysymyksiä.

Sääli, sillä tapahtuman henki oli nykyoloissa poikkeuksellisen myönteinen ja rakentava. Tämä toki johtui paljolta siitä, ettei siellä tarvinnut yrittää ratkaista sitä, miten Venäjän politiikka voitaisiin saada rakentavaksi ja myönteiseksi. Savonlinnassa keskityttiin vain pohtimaan Suomen ja erityisesti Saimaan alueen Venäjä-suhteita, joissa ei varsinaisesti ole mitään vikaa.

Siitä huolimatta oli kiinnostavaa todeta, miten yksimielisesti ne suomalaiset toimijat, joilla oli pitkäaikainen kokemus Venäjästä, korostivat sitä, millainen myönteinen pääoma meillä naapurissa on. Euroopassa ja koko maailmassa olemme tässä suhteessa poikkeus ja olemme sitä monessa muussakin suhteessa, ei sikäli.

Itse voisin lisätä tuohon Suomen myönteiseen Venäjä-pääomaan vielä sen, että se on melko vanhaa perua. 1800-luvulla Suomi-Venäjä suhteet kokivat kukoistuskauden, jolloin ei ollut keskinäisiä riitoja ja jolloin sotia käytiin korkeintaan yhdessä samaa vihollista vastaan. Silläkin kaudella oli alkunsa ja loppunsa, mutta se kesti sentään kolmisen sukupolvea, mikä on huomattavan paljon.

Suomi-myönteisyys 1800-luvun Venäjällä on todettavissa laajasta aineistosta, yksi niistä on etnografinen kirjallisuus, josta naapurissa on ilmestynyt erinomainen tutkimus. Ellei tämä riitä, voi tutustua laajempiin katsauksiin ja antologioihin, esimerkiksi Valentina Naumovan teokseen Здесь, в конце России исполинской, jota ei valitettavasti ole käännetty suomeksi, vaikka pitäisi.

Yhtä kaikki, Venäjällä vallitseva myönteinen Suomi-kuva ja yleinen sympatia maatamme kohtaan (kyselytutkimuksessa Suomi oli ylivoimainen voittaja, kun kysyttiin, mitä maata ”rakastatte” любите) on poikkeuksellinen asia, olemme siellä hieman eri kategoriassa kuin muut, eikä tämä ole sattumaa.

Jos ja kun maamme on pystynyt saamaan moisen ”brändin” ja goodwill-pääoman, olisi tietenkin täyttä mielettömyyttä päästää se valumaan hukkaan. On syytä olettaa, ettei kyseessä ole mikään brändäystoimistoille annetun tilaustyön tulos, joka voidaan aina tarvittaessa taas hankkia takaisin.

Tämä kannattaa muistaa nyt, kun myös Suomi on mukana EU:n pakotteissa ja kanssakäymiseemme Venäjän kanssa saattaa syntyä kitkaa ja kireyttä syistä, joihin emme voi vaikuttaa. Silloin kannattaa ainakin pyrkiä säilyttämään perinteinen suomalainen rauhallisuus eikä innostua hötkyilemään. Jos asiat ovat sujuakseen, ne sujuvat, ellei niin käy, niin sillä ei ole mitään tekemistä sen kanssa, miten innokkaasti täällä demonstroidaan Venäjän valtion politiikkaa vastaan sen yksityisille kansalaisille. Voi olla, että Putin ansaitsisi turpaansa, mutta me voimme vain menettää siitä, jos säntäämme eturiviin sitä vaatimaan.

Saimaa Summitin henki oli hieman haikea tässä tilanteessa, jossa sekä Venäjän yleinen talouskehitys että EU:n meille määräämät pakotteet lupaavat yhä enemmän päänsärkyä sekä meille että Venäjälle. Venäläisen sananparren mukaan tervettä päätä ei kannata lyödä kipeällä, siitä seuraa enemmän pakotusta jälkimmäiselle osapuolelle. Больной головой на здоровую. Nyt kyseessä on kaksi kipeää päätä ja pakotteet sopivat molemmille huonosti. Venäjä ne tietenkin on ansainnut omilla toimillaan, mutta Suomi ei. Sen ainoa synti tässä on, että se on sitoutunut EU:hun ja toimii sen ulkovarustuksena.

Tulee mieleen, että on luojan lykky, ettemme sentään ole NATO:n jäsen, jolloin saisimme automaattisesti vielä sotilaallisen uhankin niskaamme ja taaskin aivan ilman omaa syytämme.

Mutta tämä on laaja kysymys, joka kannattaa käsitellä erikseen. NATO ei ole sama kuin Eurooppa tai edes Länsi-Eurooppa. Kaikkein vähiten se on samaa kuin se Pohjois-Eurooppa, johon me kuulumme. Maantieteellisesti Norja ja Tanska ovat selvästi atlanttista Eurooppaa, vaikka ovatkin kulttuurisesti meille läheisiä. Meidän perintömme liittyy ennen muuta Ruotsiin, jonka kanssa Tanska-Norja on ollut vihoissa vuosisadat. Kalmarin unioni ja Ruotsin-Norjan unioni eivät lainkaan muuta tätä perusasetelmaa. Ne olivat onnettomia pakkoavioliittoja ilman tasa-arvoa ja yhteisiä intressejä.

No, näistä voidaan kiistellä, mutta hätkähdyttävää on, miten jotkut nuorison edustajat ovat kirkkain silmin julistaneet koko kansalle tietävänsä, missä on meidän paikkamme tässä maailmassa. Meidän paikkamme on, sanotaan, lännen syvässä ytimessä, meidän on jaettava eurooppalaiset arvot ja eurooppalainen historia. Olisi hirvittävä arvonalaennus ja nolaus, jos jäisimme jonkinlaiseen erikoisasemaan, ehkä peräti harmaalle vyöhykkeelle. Me siis olemme oikeasti samanlaisia kuin koko muukin oikea Eurooppa tai ainakin voisimme tulla sellaisiksi, jos ottaisimme viimeinkin tuon puuttuvan askeleen ja liittyisimme NATO:on, joka on demokraattisten maiden yhteinen puolustusorganisaatio, joka ei uhkaa ketään.

Kyseessä ei ole vain yhden tai kahden puolikypsän politikoivan tutkijanplantun viisauden kiteytys. Näyttää siltä, että tällaiset lausunnot heijastavat yleisempääkin tilannetta, sitä että nuoremmassa sukupolvessa on menetetty kosketus suomalaiseen traditioon ja ymmärrys sen erityislaadusta ja jopa ainutlaatuisuudesta.

Historiantulkinnoissa saa yhä useammin kohdata vuodatuksia, joissa suurena ahaa-elämyksenä on, että me olemme eristäneet itsemme sieltä minne kuulumme, Euroopasta. Meillä on muka ollut erillissota, meidän historiaamme ei muka olekaan kuulunut holokaustia, meillä muka oli erityissuhde Neuvostoliittoon ja niin edelleen ja niin edelleen.

Henkisesti eurooppalaistunut nuoren polven tutkija nauraa pilkallisesti näille näkemyksille ja todistaa muutamalla rohkealla kynänvedolla, että asiat olivat aivan toisin. Me olimme kolonialisteja, kolonisoituja, holokaustin toteuttajia ja Neuvostoliiton vasalleja. Eipä paljon naurata tuollainen perintö.

Mikä pahinta, kaikki tuo osoittaa, ettemme kuulu Euroopan todelliseen ytimeen, toisin kuin eteläinen naapurimme, joka on siis meistä kovasti edellä yhteisellä kehitystiellämme, josta muuten olemmekin lipsumassa syrjään.

Joskus on oikein kysytty, millaisesta Euroopasta me haluamme olla osa, siitä Euroopastako, joka rakensi katedraalit, loi teollisen vallankumouksen ja tieteen läpimurrot vaiko siitä, joka loi orjuuden vapauden nimikkeellä ja militarisoi arkipäivän rauhan nimissä. Onko meidän Eurooppamme suvaitsevaisuuden ja humanismin Eurooppa vai pakkovallan ja valheen Eurooppa?

Varmuuden vuoksi täytyy kertoa, että edellinen Eurooppa on mantereen länsiosassa ja jälkimmäinen sen itäosassa. Me taas olemme sen pohjoisosassa, joten tilanteemme on epäselvä ja velvollisuutemme asemoitumiseen itä-länsi akselilla korostuu, ainakin niiden mielestä, jotka ymmärtävät asioita vain pintapuolisesti.

Tämä kysymys on tietenkin keinotekoinen, väärä ja jopa typerä. Me tuskin haluamme kuulua siihen Eurooppaan, joka järjesti noitavainot ja inkvisition, joka tapatti kymmeniä miljoonia nuoria miehiä ja jonkin verran naisiakin täysin älyttömistä syistä ja joka rikastui orjakaupalla ja murhaamalla miljoonittain intiaaneja saadakseen jalometalleja rosvomaisiin sotiinsa.

Onneksemme meidän ei tarvitsekaan ottaa noita syntejä itsellemme, sillä meitä ne koskettavat vain marginaalisesti, jos lainkaan. Tuskin me myöskään haluamme olla Belgia, jossa kieliryhmät eivät millään pysty saamaan aikaan normaalia sopuisaa kanssakäymistä tai Ranska, jossa poliisit ja palomiehet eivät uskalla mennä tietyille alueille hoitamaan virkatehtäviään. Ehkä emme myöskään halua olla Ruotsi, mutta tämä on jo toinen keskustelu, tosin tärkeä.

Luulen, että meidän kannattaa pyrkiä olemaan ennen muuta se Suomi, joka yhä uudelleen on valittu maailman parhaaksi maaksi milloin missäkin asiassa. Verrattuna Länsi-Eurooppaan tai Amerikkaan olemme silloin hyvässä seurassa. Erottautuminen idästä siinä mielessä, että me jaamme länsimaiset arvot, on aivan paikallaan. Oikeusvaltio, hyvä hallinto ja toimiva demokratia toteutuvat meillä vajavaisesti, mutta yleisesti ottaen paremmin kuin missään muualla. Tasa-arvo ja suvaitsevaisuus ovat nykyään yhä enemmän muuttuneet iskusanoiksi, joiden merkitystä on venytetty tarkoittamaan toinen toistaan vähäpätöisempiä ja kummallisempia asioita. Toki pärjäämme niissäkin.

Voimme kaikin mokomin myös oikein kilpailla siinä, miten suurella innolla kannatamme Conchita Wurstin roolihahmoa ja miten monet tädit vuosittain muuttavat itsensä sediksi ja päinvastoin. Tämä kaikki on kuitenkin täysin yhdentekevää suuren enemmistön arkipäivän kannalta. Das ist mir Wurst, sanoisi saksalainen.

Se kulttuuriperintö, joka löytyy pohjoisesta, on ehkä joiltakin osin vaatimattomampaa kuin Euroopan loisto parhaimmillaan. Toisaalta se on turvannut kansan suurelle enemmistölle paremman ja turvatumman elämän kuin mikään muu tietämäni. Venäjällä ei väsytä hehkuttamasta sitä, miten ortodoksinen kollektivismin ja yhteisvastuun henki edesauttaa huolehtimista lähimmäisestä ja miten paljon jalompaa venäläinen kulttuuri on suhteessa kalvinistiseen Eurooppaan ja sen luomaan porvarilliseen kulttuuriin.

Suotakoon se heille. Jokaisella kansakunnalla on oikeus olla ylpeä omasta perinnöstään ja velvollisuus kehittää sitä parhaalla mahdollisella tavalla kansalaistensa ja muunkin maailman hyödyksi. Irtautuminen omasta traditiosta ja typerä tuijottaminen muiden saavutuksiin ovat huono lähtökohta. Omaa historiaa enempää kuin maantieteellistä sijaintiakaan ei voi muuttaa. Viisaus ja valtiotaito ovat onnistuneen politiikan välttämättömiä työkaluja, eikä niitä voi korvata ostamalla valmiita ratkaisuja.

Kun olemme nyt sidottuja Euroopan vankkureihin, meillä on aivan erityinen syy muistaa omaa traditiotamme ja siihen liittyen sitä pääomaa, joka meillä on Venäjällä. Henkinen muuttuminen läntisen Euroopan kansalaiseksi olisi henkistä orjuutta ja typeryyttä. Saimaa Summitin henki kertoi, että vanha suomalainen traditio elää yhä. Oppikoon sen tuntemaan myös nouseva sukupolvi ja vaalikoon sitä.

Myöhästynyt Venäjä

Myöhästynyt Venäjä ja vaihtoehtoinen kehitystie

Aikoinaan ns. kypsän eli kehittyneen sosialismin vuosina, kun oli tarvis selittää, miksi Neuvostoliiton yhteiskunta oli auktoriteettiasemassa Itä-Euroopan kansandemokratioihin nähden, voitiin todeta, että se oli kehityksessään muita pidemmällä, olihan sosialismi siellä saavutettu jo vuonna 1936, kun taas Itä-Euroopan vallankumoukset olivat vielä aivan tuoretta perua. Tieteellinen johtopäätös oli, että lainomaisen sosialistisen kehityksen vaiheet tunnettiin konkreettisesti vain Neuvostoliitossa, vasta kypsä muoto teki mahdolliseksi nähdä, mistä sosialismissa oli kysymys.

Tämä johtotähden asema oli Venäjän historiassa poikkeuksellinen. Kolmannen Rooman ideana ei aikoinaan ollut kehitys, vaan asema pelastushistoriassa, jonka päämääränä oli viimeinen tuomio,страшный суд. Sinne jokainen oli saapuva yhtä aikaa ja saattoipa käydä niinkin, että viimeiset tulisivat silloin ensimmäisiksi ja päinvastoin.

Joka tapauksessa tietoisuus historiasta kehitysprosessina, jossa kukin valtio oli ennalta määrätty saavuttamaan tietyt kehitysvaiheet, alkoi tulla yleiseksi valistuksen aikana ja ajatus tietenkin herätti suurta kiinnostusta Venäjällä, joka vasta Pietari Suuren aikana oli toden teolla tempaistu mukaan eurooppalaiseen kulttuuripiiriin.

1700-luvun ajattelijat olivat myös lännessä hyvin kiinnostuneita Venäjästä, jossa sivistys näytti alkaneen tyhjältä taululta. Pietari Suurella ei ollut voitettavanaan kaikkea sitä historian painolastia, joka teki järjenmukaisen yhteiskunnan rakentamisesta niin pirullisen vaikeaa Ranskassa ja muualla lännessä. Katariina Suuren suuria suunnitelmia ylistettiin aikakauden nerojen toimesta, vaikka niistä ei käytännössä tullut sen kummempaa. Tilanne oli joka tapauksessa se, että jälkeenjääneellä Venäjällä oli käytössään valtava etu: se saattoi oppia muiden virheistä ja jättää ne tekemättä.

1800-luvulla alkoi maailman etummaisissa valtioissa näyttää selvältä, että tulevaisuus kuului porvaristolle. Raha, pääoma, toimeliaisuus, teollistaminen ja kansainvälinen kauppa olivat tie loputtomiin rikkauksiin, kuten Englannin esimerkki osoitti. Tähän liittyen myös poliittinen valta kuului oikeutetusti porvaristolle, joka oli näiden uusien rikkauksien luoja.

Demokratiasta saattoi antaa käytännön kokemukseen perustuvan kuvan oikeastaan vain Amerikka, joka siis näytti pitkän päälle olevan jokaisen maan valoisan tulevaisuuden malli. Alexis de Tocqueville ryhtyi tutkimaan tuota uutta ilmiötä, porvarillista demokratiaa ja kirjoitti aiheesta ylittämättömän teoksensa jo 1800-luvun alussa.

Yhdysvallat ei tuntenut Ranskan vallankumouksen kauhuja, siinä mielessä sen demokraattinen vaihtoehto oli selvästi houkuttelevampi kuin se Napoleonia edeltänyt poliittinen kouristelu, joka oli tuonut tullessaan avoimen hirmuvallan ja muutoinkin sotkenut perusteellisesti valtion ja yhteiskunnan asiat.

Kuitenkaan Amerikassa ei ollut kaikki kunnossa. Huolimatta ennennäkemättömästä tasa-arvosta, vapaudesta ja vauraudesta, Yhdysvalloissa oli jotakin luotaantyöntävää. Sen vapaus oli todellisuudessa konformismin orjuutta ja sen tasa-arvo tarkoitti lähinnä sitä, ettei mikään ollut minkään arvoista. Amerikkalaisen sananlaskun mukaan siellä kuulemma jokainen oli yhtä hyvä kuin kuka tahansa toinen  –ellei hieman parempikin…

Amerikkalainen kulttuuri oli niin mitätöntä ja latteaa, ettei maailma olisi menettänyt mitään, vaikka koko paikka olisi jäänyt löytämättä, huomautettiin vielä satakunta vuotta sitten hieman snobbailevasti. Yhtä kaikki, niin Yhdysvallat kuin Venäjä olivat Euroopan silmissä kulttuurisia mitättömyyksiä 1800-luvun ensi puoliskolla. Molemmissa asia liittyi kulttuurin nuoruuteen, Amerikassa myös sen porvarillisuuteen.

Aleksandr Herzen, joka vihasi Nikolai I:n itsevaltiutta ja nuoruudessaan palvoi länttä, sen vapaata ilmastoa ja korkeaa kulttuuria, pettyi katkerasti Ranskaan, unelmiensa maahan, johon hän kotimaastaan emigroitui. Porvarikuningas Ludvig Filip eli ranskalaisittain Louis-Philippe oli lisänimensä  mukaisesti omaksunut uuden, nousevan luokan arvot ja julisti kansalleen: enrichissez-vous! Rikastukaa!

Siinä oli tavoite, joka käytännössä oli vain harvojen ulottuvilla ja joka arkipäiväisyydessään oli mahdollisimman kaukana siitä kansallisesta kunniasta, gloire, jolla Napoleon hieman aiemmin oli hurmannut ranskalaiset. Maailmassa, josta valistusfilosofit olivat tappaneet Jumalan, oli siis virallisesti hävitetty vielä tämänpuolisetkin yksilöä suuremmat arvot. Jäljelle jäi vain poroporvarillinen latteus, kaiken mittaaminen rahassa, elämä ilman runoutta ja sankaruutta.

Kuin vielä alleviivatakseen uuden luokan ja sen elämäntavan tylsyyttä Louis-Philippe toi käyttöön iskulauseen juste-milieu –kultainen keskitie. Herzen, joka pakolaisena pohdiskeli vanhan  kotimaansa ja Ranskan eroja ja yhtäläisyyksiä, päätyi johtopäätökseen, jonka mukaan Venäjä sentään vielä oli verrattomasti korkeammalla tasolla kuin Ranska.

Venäjällä ei vielä ollut lainkaan porvaristoa, venäläinen ei luontojaan ollut mikään mammonan palvoja ja omassa kodissaan kököttävä poroporvari. Kyläyhteisössään ahertava venäläinen talonpoika ei ollut vain oman kotitaloutensa isäntä ja vaalija, vaan osa koko kylää. Venäläinen oli kollektivisti, hän osasi tuntea myötätuntoa ja huolehtia osattomista, hänelle oli luontaista uhrautua toisten puolesta. Itse asiassa venäläinen talonpoika, tässä ja nyt, oli luonnollinen sosialisti!

Ongelmina olivat itsevaltius ja maaorjuus, mutta pitkällä tähtäimellä ongelmana oli nimenomaan Venäjää uhkaava rakennemuutos. Jos Venäjäkin teollistuisi ja kasvattaisi hallitsevan porvariston, se hävittäisi kyläyhteisön ja ajaisi talonpojan kotoaan siihen proletaariseen orjuuteen, joka oli todellisuutta Euroopassa ja Amerikassakin. Sellainen demokratia, joka toimii kapitalismin ehdoilla, olisi Venäjän moraalinen kuolema.

Karl Marx ja Friedrich Engels julkaisivat omat madonluvunsa hurjassa pamfletissa Kommunistisen puolueen manifesti vuonna 1848. Siinä he kuvasivat, miten kapitalistiset tuotantosuhteet loivat maailman, jossa kaikki moraalisesti todella arvokas sai antaa tilaa ahneudelle ja törkeydelle. Raha puhui ja korotti tolvanat valtaan ja kunnon ihmiset orjuuteen. Näin ei voinut jatkua eikä näin saanut jatkua, selittivät nuoret miehet Saksassa, jossa demokratia oli myös nostamassa päätään ja uusi aikakausi häämötti mellakoivan kansan noustessa poliittiselle areenalle.

Mutta Saksassa ei ollut enää samoja mahdollisuuksia kuin Venäjällä. Sosialismi koko läntisessä Euroopassa ja Amerikassa olisi toteutettava kurjistuneen teollisuusproletariaatin toimesta ja lopputuloskin taisi olla epävarma. Venäjällä sosialismi oikeastaan oli jo julistamista vaille valmis. Venäläisen henkinen rakennekin oli sellainen, ettei poroporvarillinen ihanne sitä kiehtonut. Venäläinen oli äärimmäisyyksien ihminen, juste-milieu oli hänelle mahdoton, päätteli Herzen.

Kuten tunnettua narodnikit, joiden kantaisiin ja esikuviin Herzen on luettava, lähtivät sitten terrorin ja väkivallan tielle, kunnes itse miekkaan hukkuivat. Vallankumokselliset sosialistit, SR:t, joiden suuri nousu tapahtui 1900-luvun alussa, saivat jo havaita, että ihannoitu kyläyhteisö kuvitteellisine sosialismeineen alkoi olla menetetty. Venäjän ikkuna, josta haluttiin astua ulos eurooppalaisesta kehityksestä, oli jo sulkeutunut. Markkinavoimat jyräsivät kyläyhteisön ja Stolypinin reformit tekivät siitä juridisestikin selvää.

Venäjästä tuli siis yksi kapitalistinen maa muiden joukossa ja kun kerran näin oli, tekivät intellektuaalisia häränpyllyjä rakastavat dialektikot siitä yksin tein koko kapitalistisen maailman johtavan maan, joka aloittaisi maailmanvallankumouksen marxilaiselta pohjalta.

Tietenkään mistään maailmanvallankumousta ei koskaan tullut, mutta Leninin sekopäinen teoria Venäjästä maailman yhteiskuntakehityksen etummaisena maana saavutti kyllä vallan tavattoman merkityksen ja uskottavuuden. Asia tietenkin perustui siihen, että tämän tolkuttomuuden takana oli maailman suurin sotakoneisto, mutta silti.

Neuvostoliitolle ja sen sosialismille kävi niin kuin kävi, mutta tuon teoreettisen korttitalon romahdus heitti Venäjän taas tuttuun tilanteeseen. Venäjä oli taas myöhästyjä. Voisiko se taas käyttää myöhästyjän etua? Voisiko löytyä ikkuna, josta se voisi hypätä pois tämän kehityksen kyydistä?

Koko se ideologinen kasvullisuus, joka on pian parisen kymmentä vuotta kukoistanut ns. suvereenin demokratian ympärillä, on ollut tämän saman teeman jauhamista. Venäjä ei halua tulla normaaliksi kapitalistiseksi yhteiskunnaksi, sille ei sovi poroporvarillinen juste-milieu. Kapitalistinen kehitys näyttää kuitenkin vievän kulttuurin arvomaailmaa siihen suuntaan, mitä Ruotsi kaikessa latteudessaan symbolisoi. Näinhän World Values Survey tieteen arvovallalla meille ilmoittaa. Moniarvoisuus, monikulttuurisuus, suvaitsevaisuus… Kehitttyneellä globaalisella kapitalismilla on näistä asioista omat tulkintansa, joita puhtaimmillaan ilmentää Ruotsi, mutta ne eivät ole Venäjän tulkintoja –ainakaan vielä. Näinhän on painokkaasti todennut Putin. Näin myös ajattelee Venäjän kansa, kuten World Values Surveyn tutkimukset osoittavat.

Venäjä todella siis on taas kerran myöhässä mitä sen arvomaailman kehitykseen tulee. Näyttää myös siltä, ettei se taaskaan halua kehittyä siihen suuntaan, kuin meidän kaikkien muiden määränä näyttäisi olevan. Mutta onko asia pelkästä halusta kiinni? Ehkäpä Venäjällä on vain kyse siitä, että se on vasta tulokas uudessa yhteiskunnallisessa tilanteessa. Kapitalismin voimat ovat vaikuttaneet siellä vasta parikymmentä vuotta. Se kollektivistinen ja altruistinen kulttuuri, jossa venäläiset vielä muutamien sikäläisten analyytikkojen mielestä asuvat, rappeutuu kovaa vauhtia.

Uusslavofiilit kiittävät Jumalaa siitä, että kommunismi paradoksaalisesti säästi maan ja kansan kapitalistisen roskakulttuurin vyöryltä. Venäläiset patriootit vannovat ortodoksian nimeen ja entiset KGB-upseerit tekevät ristinmerkkejä kuin suntio praasniekassa. Lännen mädännäisyys, sen populaarikulttuuri, jota Solzhenitsyn nimitti paskavelliksi, tuomitaan virallisesti ja korkeimmalla tasolla: Venäjän tie on oleva toinen ! Мы пойдем другим путем!

Mutta onko tämä mahdollista ja onko se edes alkuunkaan totta? Uskonnollisuus Venäjällä on kyllä taas laajasti hyväksyttyä, mutta ilmeisen pinnallista. Länttä pelätään ja vihataan nyt, Krimin ja Ukrainan kriisin takia, mutta onko Venäjällä muka todella tarjolla tai edes kehittymässä jotain vaihtoehtoista kulttuuria? Miksi venäläisen eliitin lapset opiskelevat eurooppalaisissa yliopistoissa? Miksi sadat tuhannet ovat muuttaneet länteen? Onko paljon puhutun vaihtoehtoisen kehitystien ikkuna jo sulkeutunut vai onko sitä koskaan ollutkaan?

Potjomkin oli kulissien rakentajan pelkkä amatööri, hänen jälkeensä on tämä toiminta tullut paljon suurisuuntaisemmaksi ja kaikki ennätykset ehkä lyötiin Brezhnevin aikana. Kehityksen juna oli silloin pysähtynyt, mutta jokaisen oli teeskenneltävä uskovansa, että se liikkui. Verhot pantiin kiinni ja hytkyteltiin, mutta silloin se ei auttanut. Ei se taida auttaa nytkään.