Yli-ihmisen kasvot

Yli-ihmisen kasvot

Millainen olisi tuleva yli-ihminen? Tšernyševski kertoi jo tuntevansa useitakin tällaisia ihmisiä. He olivat keskenään hyvin erilaisia, mutta kaikille yhteistä oli, että he olivat jollakin tavalla naurettavia. Naurettavuus tietenkin johtui siitä, saattaa lukija päätellä, että heitä tarkkailevan ”vanhan” ihmisen silmissä he olivat niin erilaisia ja kiinnittivät huomionsa kummallisiin asioihin. Kunnon poroporvarihan lähti siitä, että jokainen ajaa omaa etuaan ja sortaa muita kun saa tilaisuuden, mutta nämä käyttäytyivät toisin. Uusien ihmisten määrä oli koko ajan lisääntymässä ja jossakin vaiheessa he muodostaisivat enemmistön, arveli Tšernyševski.

Uusia ihmisiä oli montaa erilaista astetta. Teoksessa ”Mitä on tehtävä?” edustaa korkeinta astetta Rahmetov, joka on askeetti ja ”synkkämielinen”. Synkkyys johtuu häntä ympäröivän yhteiskunnan tasosta, hyvään pyrkivän ihmisen se pakotti sellaiseksi. Muuten hän laskisi leikkiä ja nauraisi, tanssisi ja laulaisi. Romaanin päähenkilöt Kirsanov ja Vera Pavlovna suhtautuivat uudella tavalla tovereihinsa ja puolisoihinsa. He luopuivat partneristaan tarvittaessa eivätkä pitäneet sitä minään sankaruutena. Heistä se oli yksikertaisesti luonnollista, toisin kuin poroporvareista, jotka eivät ymmärtäneet uusia ihmisiä ja siksi pelkäsivät, että noilta ”moraalittomilta” saattoi odottaa mitä tahansa.

Tulevalla Venäjällä kuitenkin vielä heitä korkeammat ihmiset olisivat vallitsevina. Päähenkilön, Vera Pavlovnan neljännessä unessa tuota ihmeellistä maata ja sen asukkaita kuvataan verhotuin, mutta lumoavin sanakääntein. Tuleva uusi maailma ei ole vain sähkövalon ja alumiinin maailma, oleellinen uutuus siellä on uusi yhteiselämä, joka näyttää suurelta fourierlaiselta kommuunilta tai sellaisten yhdistelmältä. Uusi Venäjä ei ole pelkästään ”siellä, missä ovat Odessa ja Herson”, vaan kaikkialla.

Ihmiset ovat tulevaisuuden maassa terveitä ja voimakkaita ruumiillisen työn ansiosta. Heidän aikansa kuluu työn- ja nautinnontäyteisessä elämässä: teattereissa, luentosaleissa ja kirjastoissa. Jotkut kävelevät puistoissa tai istuvat huoneissaan joko yksin tai lasten parissa… ”mutta suurin osa, niin, suurin osa --- se on salaisuuteni. Näit salissa, kuinka heitä lähti ja tuli. Näit. että heidän poskensa hehkuivat ja silmänsä loistivat. He lähtivät minun viettelemänäni, sillä täällä jokaisen miehen ja naisen huoneessa on minun kotinit, niissä säilyy salaisuuteni, oviverhot ja upeat matot imevät äänet niin, että siellä on hiljaista ja siellä piilee salaisuus. He palasivat koska minä palautin heidät salaisuuksieni valtakunnasta hilpeän huvittelun humuun. Täällä hallitsen minä”.

Näin puhuu unessa Vera Pavlovnalle ”vaalea kaunotar”. Hän yhdistää viattomuuden siihen, mitä oli kerran Astartessa ja Afroditessa, hänessä on kuitenkin uutta rakastavaisten tasa-arvoisuus ja kaikki ihmisissä on hänen ansiostaan entistä kauniimpaa.

Aikuinen lukija on tietenkin jo ymmärtänyt, että ”vaalea kaunotar” tarkoittaa sukupuolen välistä rakkautta. Hän esittelee vielä asemansa. ”Täällä hallitsen minä. Kaikki täällä tapahtuu minua varten. Työ on tunteiden ja voimien virkistämistä minua silmällä pitäen, ilo on valmistautumista minun palvontaani ja lepoa minun jälkeeni. Minä olen täällä elämän päämäärä, minä olen täällä itse elämä.”

Tällainen paratiisi ja tällainen Novorossija epäilemättä saattoivat vaikuttaa ajan nuorisoon kuin Koraanin lupaus paratiisista on aina vaikuttanut jihadisteihin. Tšernyševski maalaili kuvia siitä, miten uusien ihmisten keskinäinen intohimo kestäisi nykyisten muutaman kuukauden sijasta vuosikymmeniä. Sitä paitsi partneria vaihdettaisiin aina tarvittaessa ilman mustasukkaisuutta ja muita komplikaatioita.

Venäläiselle hummailulle välttämättömät mustalaiset lauloivat sydäntäsärkeviä romanssejaan, joissa intohimo aina kääntyi onnettomaksi:

Бывало, любил я цыганские пляски,
И тройки лихие, и юный угар.
Все кануло в вечность, как в призрачной сказке.
Один я, без ласк и без сладостных чар.

Tämä oli pikkupovarillista, rajoitetun ja kurjan yksilön onnettomuutta. Sellaista ei uudessa yhteiskunnassa ollut eikä tarvittu.

Seksuaaliset kyvyt olivat ainakin Tšernyševskin mukaan uusilla ihmisillä ylivertaiset ja sama koski heidän rationaalisuuttaan, joka ilmeni myös ihmissuhteissa. Mutta miten oli muuten? Antaisiko luonnonmukainen ja tolkuttomuudesta ja paheesta riisuttu uusi yhteiskuntamuoto muita aivan uudenlaisia kykyjä kuin mainitut sosiaaliset taidot, jotka sivumennen sanoen olivat ilmeisesti sangen naisellista tyyppiä?

Selvää oli ainakin se, että tulevan korkeamman ihmisen taiteelliset kyvyt olisivat tavattoman paljon suuremmat kuin itsestään vieraantuneen, järjettömässä yhteiskunnassa asustavan lajitoverin. Fourier oli laskenut, että kun yhteiskunta organisoitaisiin oikein, syntyisi joskus tulevaisuudessa ilmaantuvasta kolmen miljardin ihmisen väestöstä 7 miljoonaa Homeroksen veroista runoilijaa, 37 milj. Newtonin veroista matemaatikkoa, 37 milj. Molièren veroista näytelmäkirjailijaa jne.

vastaavanlaisia visioita esittivät myös 1900-luvun bolševikit vielä 1920-luvulla. Sekä Buharin, Trotski että Lunatšarski haaveilivat uudesta kulttuurista, jonka taide kasvaisi niin käsittämättömiin korkeuksiin, että joku Mozart tai Rafael niiden rinnalla olisivat kuin rahvaanomaista katutanssia tai vulgaaria kiiltokuvaa. Jopa fyysisesti uuden ihmisen tuli olla entistä, kapitalismin rappeuttamaa edeltäjäänsä paljon korkeammalla. Tämä saavutettaisiin oikealla hygienialla ja ruumiinharjoituksilla.

Uusi sosialistinen, korkeampi ihminen ei kuitenkaan enää Gorkin 1930-luvun alun käsityksen mukaan ollut mikään irstailija saati nyt tietystikään harhaviettinen homoseksuelli, sellaista ihmistä päinvastoin kasvatti kapitalistinen järjestelmä, jonka kulttuuri oli pahasti rappeutunut. Se oli tuhoutumassa myös siksi, ettei poroporvari kapitalismissa enää suostunut rahoittamaan sitä. Maailman toivo oli nyt Moskovassa.

Uudet uljaat sosialistiset ihmiset marssivat nyt esiin kaikkialta. Uuden ihmistyypin todellinen mallikappale oli stahanovilainen iskutyöläinen. Stahanov ja hänen seuraajansa ylittivät työnorminsa monikertaisesti ja jopa monikymmenkertaisesti. Asia perustui paitsi heidän uudenlaiseen asenteeseensa työtä kohtaan, myös heidän korkeaan sivistystasoonsa: he yhdistivät toisiinsa työläisen ruumiillisen työn ja insinöörin henkisen työn.

Stahanovilainen, kuten uusi sosialistinen ihminen yleisemminkin, oli myös uomo universale, jolla oli koko henkisen ja fyysisen kulttuurin kenttä hallussaan. Niinpä hyvin monien stahanovilaisten havaittiin yllättäen olevan merkittäviä Puškinin tuntijoita eli puškinistejä vuonna 1937, joka oli paitsi ensimmäinen sosialismin vuosi ja suuren terrorin huippuvuosi, myös Puškinin kuoleman satavuotisjuhlan merkkivuosi. Kuva kovan työn jälkeen raskaasti juopottelevasta ja kiroilevasta jätkästä oli siis auttamattomasti vanhentunut.

Gorki oli vielä ennen vallankumousta, yhdessä Aleksandr Bogdanovin ja Lunatšarskin kanssa puhunut jumalanrakentamisesta tämänpuoleisessa, feuerbachilaisessa hengessä, mutta tämä sai Leninin vimmastumaan ja kirjoittamaan madonluvut empiriokritisimille, johon jumalanrakentaminen yritti nojata.

Empiriokritisismi, moderni filosofinen suuntaus, joka epäili ihmisen kykyä tiedostaa asioiden perimmäistä olemusta (oliko nyt oikeastaan se materiaalista tai jotakin muuta) oli Leninin käsityksen mukaan ”pappispimitystä”, joka vain hämärsi sitä yksiselitteisen varmaa tietoa, joka materialisteilla yleensä ja Leninillä erityisesti oli todellisuudesta. Pois siis moinen roska ja puolensadan vuoden takainen materialismi kunniaan, sanoipa uudenaikainen luonnontiede mitä tahansa!

Lenin ei tietenkään ennen vallankumousta eikä heti sen jälkeenkään ollut mikään paavi, jota olisi täytynyt pitää erehtymättömänä. Tämä vaihe tuli vasta myöhemmin. ”Jumalanrakentaminen” oli kuitenkin varsin epäkäytännöllistä puuhaa silloin, kun Venäjän valtio ja talous oli vallankumouksen tuloksena syösty ennennäkemättömään rappioon ja tuossa vaiheessa myös Gorki otti lusikan kauniiseen käteen ja yritti pelastaa mahdollisimman monta Venäjän älymystön jäsentä nälkäkuolemalta, muun muassa Suomesta lähetettyjen melko runsaiden avustusten turvin.

Vallankumouksen kasvot olivatkin vastoin odotuksia olleet hyvin irvokkaat, kun Gorki ne joutui näkemään. Hän kirjoitti pian lokakuun kaappauksen jälkeen Epäajankohtaisissa ajatuksissaan: ”Vladimir Lenin tuo sosialismia Venäjälle Netšajevin metodilla: ”ajetaan järveen täydellä höyryllä”. Sekä Lenin, Trotski ja kaikki ne jotka seuraavat heitä kohti perikatoa tässä todellisuuden keinussa, ovat Netšajevin tapaan ilmeisesti vakuuttuneita siitä, että venäläisen saa helpoimmin mukaansa antamalla hänelle luvan käyttäytyä häpeällisesti ja niinpä nyt tuovat Lenin ja Trotski ja nuo kaikki muut häpeän koko vallankumouksen ylle. He häpäisevät työväenluokan pakottamalla sen toimeenpanemalla verilöylyjä, he kehottavat pogromeihin ja ihmisten vangitsemiseen…

(Leninillä on ) johtajan kaikki ominaisuudet, mutta samalla niistä puuttuu moraali. Hänellä on ”herran” täydellisen välinpitämätön asenne suurten joukkojen elämää ja kuolemaa kohtaan. Lenin on ”johtaja” ja samaan aikaan ”herra”… hänellä on ne ominaisuudet, jotka olivat niin tyypillisiä tuolle nyt jo sukupuuttoon kuolleelle yhteiskuntaluokalle ja niinpä hän katsoo oikeudekseen tehdä Venäjän kansalla kokeen, julman kokeen, joka jo etukäteen on tuomittu epäonnistumaan”.

Gorki ennusti täysin oikein, että ennen pitkää Leninin järjestämästä anarkiasta seuraisi ”nälkä, teollisuuden ja liikenteen täydellinen romahdus, pitkä verinen anarkia ja sen jälkeen sitten ainakin yhtä verinen ja kauhea reaktio.” Toki tuo viimeksi mainittu onnistuttiin välttämään, ellei Stalinin puhdistuksia katsota sellaiseksi.

Lenin ei siekaillut ottaa käyttöön samoja metodeja kuin Stolypin, sensuuria, vangitsemisia ja teloituksia. Mutta hän meni vieläkin pitemmälle, salli ja suorastaan lietsoi roskajoukon väkivaltaa, ryöstelyä ja vandalismia. Aivan erityisesti tämä kulttuurin vastainen primitiivinen riehuminen loukkasi Gorkia, joka koetti selittää itselleen, että kyseessä itse asiassa ei ollut ”uusia ihmisiä” edustavan työväestön ja jalon ”ikuisen vallankumouksellisen” toiminta, vaan sivistymättömän talonpojan riehunta. Avain kaiken ymmärtämiselle oli pikkuporvarillisuuden käsite (мещанство). Talonpojan yksityisomistuksellinen psykologia oli juuri tuota –mirabile dictu- pikkuporvarillisuutta, jota todellinen vallankumouksellisuus vastusti henkeen ja vereen. Paradoksaalisesti sellaista, siis sitä oikeaa vallankumouksellisuutta ei Gorki koko Venäjän vallankumouksessa aluksi pystynyt havaitsemaan.

Mutta ennen pitkää kaikki muuttui. Kun Stalin 1920- ja 1930-lukujen vaihteessa ryhtyi kollektivisoimaan maataloutta, hän sai yllättäen Gorkista mitä innokkaimman liittolaisen. Nythän oli käynnissä valtava mullistus, jossa nimenomaan talonpoikaiston pikkuporvarillisuus hävitettäisiin ja heistä tulisi sivistyneitä kollektivisteja, monista jopa oikeita työläisiä, joiden psykologia oli pikkuporvarillisuudelle syvästi vihamielinen. Näinhän jo perustajaisät Marx ja Engels olivat olettaneet, tosin ilman mainittavaa empiiristä evidenssiä. Jumalaa voitiin nyt ruveta tosissaan rakentamaan, aluksi toki oli kaivettava perusta, kotlovan.

Niinpä oli täysin loogista, että Gorki alkoikin ylistää Stalinia ja hänen vallankumoustaan. Gorki oli päätoimittajana teoksessa ”Itämeren-Vienanmeren kanava”, jossa hän kuvasi, miten entiset kulakit, jotka oli pakotettu ojennusleirille kanavaa rakentamaan, nyt sosialistisessa työssä muutamassa kuukaudessa muuttuivatkin pikkuporvareista kollektivisteiksi. Ulkomaiden älymystöä hän agitoi mukaan tukemaan kollektivisointia. Hän tunnusti todella ”saarnaavansa vihaa”, mistä häntä syytettiin, mutta selitti, että uusi yhteiskunta voitiin synnyttää vain väkivalloin ja että sorrettujen ja sortajien välisessä taistelussa ei ollut kompromisseja, kuten pikkuporvarit kuvittelivat. Oli vain ratkaistava, kenen joukoissa seisoi.

Ja mitä saikaan hämmästynyt maailma nähdä vuonna 1937 ja siitä eteenpäin: työläisten kasvoja täynnä iloa ja suoranaista riemua. Työ ei enää ollut näille ihmisille rngaistus, vaan se oli muuttunut tai ainakin muuttumassa ihmisen eneimmäiseksi tarpeeksi. Sankarillisuus oli heille jokapäiväinen asia eikä se koskenut enää vai  yksilöitä vaan joukkoja. Mitäpä sanoikaan Bolšaja sovetskaja entsiklopedija tästä asiasta?

Sankaruus (geroizm) – самоотверженность, мужество, стойкость, бесстрашие народов, классов и отдельныx людей в борьбе за прогрессивное развитие общества и особенно за нповый, более высокий общественный строй.

Kyseessä oli siis uhrautuvuus, rohkeus, lujuus ja pelottomuus, jotka olivat ominaisia kansoille, luokille ja yksittäisille ihmisille taistelussa yhteiskunnan edistyvän kehityksen puolesta ja erityisesti uuden, korkeamman yhteiskuntajärjestelmän puolesta.

Asiaa ei siis omittu pelkästään neuvostokansalaisille, vaan esimerkiksi feodalismia edustavat henkilöt saattoivat olla sankareita taistellessaan antiiikin orjanomistajayhteiskunnan tukipylväitä vastaan. tai sitten olen käsittänyt asian väärin. Entä mihin sankaruus perustuu?

Моральной основой героизма является сознательное, добровольное подчинение личных интересов общим интересам народа, родины, человечества.

Sankaruuden moraalisena perustana oli henkilökohtaisten intressien tietoinen ja vapaaehtoinen alistaminen kansan, synnyinmaan ja ihmiskunnan intresseille. Kuten vapaus, myös sankaruus merkitsi tietoista välttämättömyyden hyväksymistä. Olisivatkohan nämä kaksi olleet uudessa, tietoisten ihmisten yhteiskunnassa miltei sama asia? Olivathan Tšernyševskin uudet ihmisetkin jo osanneet hävittää tietoisuudestaan primitiivisen mustasukkaisuuden, miksei sitten muitakin irrationaalisia asioita. Jos itsensä piti uhrata, niin uhrattiin. Se on palvelusta, sanoi jo kapteeni Puškinin Kapteenin tyttäressä. Jos kuolla pitää. niin kuollaan sitten.

Героизм –исторически необходимое явление в развитии общества, в борьбе против классового и национального гнета и в борьбе за покорение природы. Näin jatkoi BSE edelleen.

1950-luvun stalinismin hengessä se siis totesi myös, että sankaruus on historiallinen välttämättömyys eikä siis esimerkiksi poikkeusihmisten omituisuus, sitä tarvittiin taistelussa sekä luokka- ja kansallisuussortoa vastaan että taistelussa luonnon kukistamiseksi.

Härligt var det, att i denna gryning leva,

men att vara ung var själva himlen!

Näin muistaakseni joku ruotsalainen kuvasi jotakin ihanaa aikakautta. Joka tapauksessa sellainen oli 1930-luvun lopulla koittanut Venäjälle, jotta toteutuisi, mitä kirjoitettu oli. Tätä ihanuutta saatiin ylistää myös suomen kielellä ennen kuin sen käyttö vuoden 1937 lopussa lakkautettiin.

Mikäli tutkii aikakauden erityispiirteitä Karjalan kansalliskirjailijan, Jalmari Virtasen tuotannosta, jota sivumennen sanoen myös Gorki suvaitsi ylistää, saa helposti sen kuvan, että uudella yhteiskunnalla oli niin sanoakseni tšernyševskiläisiä piirteitä. Eräässäkin runossaan Virtanen kuvailee, miten hän lumoutuu nuoresta neidosta, joka nuoruuden innolla rakentaa Moskovan metroa ja toteaa, ettei tuo tyttönen sorja, kaikesta päätellen suinkaan ole orja!

Runossaan Stalin, jonka aikakauslehti Rintama julkaisi vuonna 1936, sosialismin aamunkoiton ollessa juuri nousemassa, sanoo Virtanen seuraavaa:

Sydänjuuria riemu on järkyttänyt

Joka hetki kun nään, miten kukkea nyt

isänmaamme on; kuin joka hermo sen elää

Joka liikkeessä viilan ja siveltimen,

Teräskotkan ja tankin –ja runottaren

Sama pyrkimys on, sama riemu se helää:

Se riemu, kun Stalinin johdolla saa

Maan onnelliseksi näin muodostaa

…..

Kun päivyt toi honkien kutreillen

Häälahjoja: helmiä rubiinien

Kesä-iltana –katselin kaunista kuvaa

Ja mietin: silmin jo seurata sain

Joka puolella onnea miljoonain,

Kylän, kaupungin ihmistä uudistuvaa.

Se on Stalinin kansaa, Sovettein maan!

Sen onnea kaikin me puolustetaan!

Epäonnekseen Virtanen kirjoitti väärällä kielellä, suomeksi ja pian havaittiin, ettei uudella Venäjällä ollut sille sijaa. Parin vuoden kuluttua runon julkaisemisesta Virtasen elämä päättyi niskalaukaukseen, mutta hän ei tietenkään ollut mikään erikoistapaus. Yli kymmenentuhatta suomalaista teki hänelle seuraa.

Utopia on käytännössä yleensä kauhea asia, kun ihanteesta poikkeavia ei voida hyväksyä eikä edes suvaita. Pidän joikseenkin varmana, että myös Stalin pyrki todella uudistamaan ihmistä ja säilyi siis jossakin määrin utopistina, vaikka ei hän tietenkään Leninin kaltainen höyrypää ollut alun perinkään.

Kun sosialistinen yhteiskunta koitti, oli viholliset raivattava tieltä. Tämän ymmärsi erinomaisesti myös Virtanen joka runoili:

Olen kuunnellut pauhua myrskyisten

Vesimassojen; vyöryä seuraellen

Minä mietin: tuon vertaan rahvahan vihaan

Sama voima on kiukulla miljoonien

Kun murskaksi iskee ne vihollisen

Joka tunkisi Sovettein valtion pihaan

Isänmaahan ja Staliniin rakkaus näin

Vihan salamat lyö vihamiehiä päin

…..

Luja kallio Stalin ja puolue on.

Kyy-trotskien koplat sen muistakohon

Stalinilainen tie helvettiin rakentui vihalle, jonka erityisesti Gorki havaitsi luokkataistelun ja siis edistyksen keskeiseksi polttoaineeksi, mutta tämän ei tarvitse merkitä sitä, että teloitukset suoritettiin jonkinlaisten affektien vallassa. Eivätköhän ne olleet työtä siinä missä muukin työ. Uuden yhteiskunnan rakentaminen vaati uhrinsa, minkä jokainen oli käsittänyt jo 1800-luvulla.

Traagista oli, ettei luvattu paratiisi toteutunut muualla kuin aikakauden kaunokirjallisuudessa ja journalismissa. Sankaruutta, eli uhrautuvuutta löytyi valtavasti ja ellei muuten löytynyt, sitä järjestettiin valtion puolesta. Sosialismin rakentamista varten kaivettiin valtava monttu, joka fyysisesti voidaan sijoittaa Moskovan Kristus Vapahtajan räjäytetyn kirkon paikalle.

Montun päälle oli tarkoitus rakentaa Neuvostojen palatsi, maailman suurin rakennus, jonka huipulla olisi sata metriä korkea Leninin patsas.

Käytännössä siihen ei rakennettu yhtään mitään, ellei rakennukseksi katsota sitä kuuluisaa uima-allasta, jonka monet Moskovan-kävijät vielä muistavat. Monttu oli, kotlovan, mutta siinä olikin kaikki. Vain metroaseman nimi oli kauan Dvorets sovetov, mutta muuttui sitten Kropotkinskajaksi.

Perestroikan aikana kuvattiin koko venäläisen utopian kohtaloa tarinalla, jossa vanha mummo tulee kysymään tietä temppeliin (kirkkoon): Mikä tie vie kirkkoon? Какая дорога ведет к храму? Hänelle vastataan, ettei mitään temppeliä olekaan.

Ihmeissään ja surullisena mummo jää kysymään: ”No miksi tie nyt sitten on tehty, ellei temppeliä ole”?

Yksinkertaisen kansanihmisen kysymys jätti intelligenteille jauhot suuhun. Mutta nythän se temppeli taas on paikallaan. Vuoden 1812 Isänmaallisen sodan muistoksi rakennettu Moskovan suurin kirkko seisoo taas entisellä paikallaan. Sen seiniä koristavat taas suurten taisteluiden muistotaulut. Siellä oli pari vuotta sitten näytteillä valtavia ihmismääriä kerännyt pyhäinjäännös, Neitsyt Marian vyö. Siellä esiintyivät samoihin aikoihin myös aikamme pravednikit, jotka tunnetaan nimellä Pussy Riot. Se on Venäjää se, там Русью пахнет, siellä siis tuoksuu vanhalta Venäjältä eikä Novorossijalta tai Neuvostoliitolta.