Sankarilliset kansat ja ihmiset

Sankarilliset kansat ja ihmiset

Kuten tiedetään, me suomalaiset olemme sankarikansa, jota itse sankarinpalvoja Hitler suvaitsi joskus kunnioittaa tuolla nimellä. Alan eräänlaiselta asiantuntijalta tuo oli tietysti merkittävä tunnustus, vaikka meillä ymmärrettiin, ettemme ole rotupuhtaita arjalaisia, vaan pikemmin Herran valittu kansa. Tästä puhuttiin aikanaan paljonkin ilman minkäänlaista ironiaa.

Kohtalon ivaa oli, että onnistuimme saamaan viholliseksemme tavallaan kollegoja eli toisen sankarikansan. Sankaruus nimittäin oli venäläisyyteen liitetty jo iät ja ajat, Suomessa se oli myöhäisempää perua.

Venäläisen sankaruuden juuria taitaa olla yhtä vaikeaa ja toisaalta helppoa löytää kuin minkä tahansa muun historiallisen ilmiön. Jotakin aina löytyy, mutta genealogian jatkumo jää epäselväksi.

Mikä merkitys oli sillä, että ortodoksisessa uskonnossa ihmisen oletettiin voivan täydellistyä ja jo täällä maanpäällisessä elämässä lähestyä jumaluutta? Luterilaisethan puolestaan uskoivat olevansa syntisäkkejä, jotka vain Kristuksen tähden voivat saada armon. Ero on oleellinen.

Luultavasti kansalliseen sankarimyyttiin vaikutti Venäjällä myös valtiovalta luomalla  jo varhain sotilasperinteen, jossa kansallinen erinomaisuus ja poikkeuksellisuus oli keskeisessä asemassa. Miten kehottikaan Suvorov joukkojaan: ”Olemme venäläisiä, Jumala on kanssamme, kiirehtikää tekemään hyvää!”

”Venäjän Jumala” tiedettiin suureksi, mutta vastapuolella olevat ymmärrettiin pakanoiksi. Lermontovin Borodino-runossa ranskalaiset olivat ”busurmaaneja” eli muhamettilaisia ja samaa sanaa käytettiin vielä ensimmäisessä maailmansodassa. Talonpoikaisto lienee todella uskonut, että venäläiset ovat ainoa kristitty kansa, jonka puolella ovat sekä tuo ”miltei jumalanveroinen” pyhä Nikolaos ihmeidentekijä, jonka nykyään paremmin anglosaksien joulupukkina tunnemme että suurmarttyyri Yrjö Voittaja.

Kun slavofiilit loivat kuvitelmiaan Venäjän ihanteellisesta kansasta, nousi heidän teksteissään merkittävään rooliin sankaruus, joka liittyi nöyryyteen ja uhrautuvuuteen. Slavofiilien venäläinen sankari ei ollut korskea, vaan pikemmin itsensäuhraava marttyyri, vaikka bylinat toki tunsivat myös voittamattoman bogatyrin, josta oli nöyryys kaukana.

Joka tapauksessa venäläisessä sankarissa yhtyivät huimuus (udal) tai jopa hurjuus (bujstvo) valtavaan voimien keskittymiseen, jonka puitteissa venäläinen sai hetkessä aikaan enemmän kuin saksalainen kuukausissa tai vuosissa.

Olikin vain loogista, että venäläinen muun aikaa eli siis urotyöltä säästynyttä aikaa käytti vain lepäilläkseen nöyrästi hurskautta harjoittaen samaan aikaan kun saksalainen tuhlasi ainutkertaista elämäänsä tarkoituksettomaan puurtamiseen, joka ei koskaan mitään ihmeitä tuottanut, mutta eihän saksalainen osannut sellaisesta edes unelmoida. Venäläisen näennäinen laiskuus taas heijasti hänen uskoaan, joka ilmeni ihmeen odotuksena ja valmiutena sankaritöihin.

Tähän tapaan, noin vapaasti esitettynä ainakin Nicholas Riasanovsky kuvaa tätä kansojen suhdetta varhaisia slavofiilejä koskevassa tutkimuksessaan.

Mutta sankarityö eli podvig edellyttää myös kieltäymystä ja jopa uhrautumista. Uskonkilvoittelu, podvizhnitshestvo on tavalla tai toisella sankarin tärkein työmaa. On turha sanoakaan, että todellinen urotyö on vasta se, jossa sankari uhraa oman elämänsä toisten puolesta. Siinä ja vasta siinä usko ja hyve todella koetellaan.

Joskus toki kaikkein suurimmat sankarit voivat uhrata myös toisten elämän, jopa miljoonien, jolloin heidän sankaruutensa kasvaa yli-inhimillisiin mittoihin, kuten Stalinilla. Pietari Suuri uhrasi oman poikansa ja suoritti siinä siis uudelleen sen suurimman rakkauden teon, jonka oli joskus tehnyt meidän Herramme.

Mutta tällainen sankaruus on harvoille sallittua. Stenka Razinin bujstvo oli pikemminkin tyyppiä bespredel, eli holtitonta mellastusta, kun hän uhrasi aalloille vastanaidun morsiamensa, persialaisen prinsessan.

Siitä huolimatta Razinin ylistystä ei lakata laulamasta ja hänelle nimetty oluttehdas vetoaa yhä hurjan ja hillittömän atamaanin hahmoon myydessään tuotteitaan tylsille olutjuopoille. Mutta onhan meilläkin Isontalon Antti ja Rannanjärvi. Raziniin verrattuna he kyllä ovat vain tylsiä huligaanin karikatyyrejä.

Mutta huligaani on kelvoton soturi. Univormuilla, aseilla ja muilla Rambon regaalioilla pöyhistelevä katu-uskottava koulukiusaaja on usein pelkkä nolla, kun hänet pannaan yhtä kovaa tai kovempaa vastustajaa vastaan.

Hollywood-sankari ampuu aina nopeammin ja ensin ja korkeintaan haavoittuu taas kerran olkapäähänsä, mutta oikea sankari on valmis marttyyriuteen jos niin vaaditaan ja sellaisen edessä Rambon on viisainta kalppia kotiin.

Huligaaniuden ydin on vääristyneessä egossa, jonka narsistinen tajunta ei alistu kollektiiville eli häneltä puuttuu tuo mainittu ideaalisen venäläisen sankarin nöyryys.

Toki narsismi voi olla myös kollektiivista ja ilmetä ”toiseuden” totaalisena vihaamisena, mikä saattaa olla sodan totaalisessa järjettömyydessä rationaalinen asenne. Mutta voiko kansa tai muu kollektiivi oikeasti olla sankarillinen?

Banaali vastaus on ettei tietenkään. Kansahan koostuu yksilöistä, joita riittää joka junaan. Psykopaatteja, pelkureita, potentiaalisia pettureita ja julmureita on jokaisessa kansassa tietty määrä jalojen ja oikeamielisten ohella ja vaihtelut tuskin ovat aivan valtavia, vaikka olisikin outoa, jos jakautuma olisi aina ja kaikkialla aivan tasainen.

Mutta toki kansat eroavat myyttiensä puolesta ja myytit taas sääntelevät odotuksia ja todella tuottavat tiettyä käyttäytymistä. Kansallinen joukkopsykoosi voi joskus olla todellinen valtava kollektiivinen kokemus. Aivan ilmeisesti talvisota oli sellainen ja ainakin Saksassa näyttää pahimmillaan ilmenneen melkoista hurmosta, kun kansaa villittiin totaaliseen sotaan.

Venäläiset, toisin kuin länsieurooppalaiset, ovat slavofiilien mielestä nuori kansakunta, jossa on yhä valmiutta ja kykyä sankaruuteen, uhrautumiseen, jopa laajenemisen tähden. Siihenhän viittaa Lev Gumiljovin tunnettu käsite passionaarisuus, jota venäläisillä muka yhä on ja tulee vielä kauan olemaan, vaikka se muualla on jo hiipunut.

Mutta jos me tänään viileästi tarkastelemme nykyisiä kulttuureja, löydämme kyllä passionaarisuutta ennen kaikkea muhamettilaisista maista, joita nykyään kutsutaan muslimimaiksi. Termin muutos on merkittävä, sillä muslimi viittaa erityisesti uskovaiseen muhamettilaiseen.

Sankaruus, ainakin sikäli kuin kyseessä on sotasankaruus, on ennen muuta itsekieltäymystä ja uhrivalmiutta. Siispä fanaattinen itsetuhoisuuskin on sankaruudelle ainakin läheistä sukua, vaikka itsemurhaajia ei ole tapana ihailla, harvoin poikkeuksin. Jos näin tehtäisiin, voisi suomalaiset yhä julistaa sankarikansaksi.

Sankaruuteen, ollakseen täydellistä, kuuluu myös hyve, jonka on oltava sankaritekojen motiiveissa mukana. Itsensä tappaminen tai tapattaminen masennuksen takia on kristillisessä katsannossa synti, sillä masennus on kristillisen hyveen, toivon vastakohta. Uskon ja rakkauden tähden uhrautuminen sen sijaan on arvostettavaa.

Nykymaailmassa hyvettä kuitenkin pidetään jo vanhentuneena kategoriana samoin kuin sankaruutta ja uhrautumista. Ajatollah Khomeini ja hänen seuraajansa lienevät aivan oikeassa siinä, että Eurooppa on veltostunut ja hyveensä menettänyt maanosa, joka ei pysty puolustautumaan edes harvoja, mutta päättäväisiä ja uhrivalmiita uskonsankareita vastaan.

Venäjä sen sijaan on kovempi pala, mikä pitkälti selittyy sillä, että yksilölle siellä annetaan ennen muuta välineen arvo, vaikka Putin aina välillä yrittää muuta esittää. Kollektiivin osana ja valtion alamaisena venäläisen kuuluukin uhrautua, kun vaaditaan. Jos valtion etu vaatii terroristien kukistamista vaikkapa muutaman kymmenen tai sadan alamaisen hengen kustannuksella, niin sankarien ei sovi asiasta valittaa. Tämä kaikkihan on sotavuosilta meillekin tuttua.

Mutta nyt eletään uutta aikaa, luojan kiitos. On sanottu, että se kansa on onnellinen, joka ei tarvitse sankareita. Tässä on tiivistetty olennainen. Kertomukset sankareista ovat usein ylentäviä, joskus masentavia. Joskus sankaruutta vaaditaan ja ellei sitä löydy, seuraa onnettomuus. Mutta onnettomuus syntyy myös silloin, kun halutaan sankaruutta sen itsensä vuoksi, vaikka sitä ei tarvittaisi. Mielipuolet, jotka himoitsevat herostraattista mainetta ovat aina keskuudessamme. Jos niiden ilmaantuminen muuttuu epidemiaksi, on kulttuurissa jotakin pahasti vialla tai sitten se elää jotakin toista aikakautta kuin oma rakas maanosamme.