Ihmisen hyvyydestä
Normaali tämän päivän homo sapiens on hyvin rauhallinen olento, joka yleensä tekee kaikkensa miellyttääkseen lajitovereitaan.
Häntä on hyvin vaikea saada tappamaan toista ihmistä. Empatia, human fellow-feeling, kuten englanniksi sanotaan, on hänessä vallitsevana ja sen syrjäyttämiseen vaaditaan erityisiä olosuhteita. Suomessa sellainen näyttäisi yleensä olevan monen päivän juoppoputki, joka lopettaa aivojen otsalohkon toiminnan.
Jossakin Buster Keatonin filmissä kuvataan sankaria alokkaana, joka katsoo, kun kersantti demonstroi pistimen käyttöä taistelussa. Kalpea alokas alkaa horjua ja viimein pyörtyä kupsahtaa, kun karjuva kersantti kiertää pistintä harjoitusnuken mahassa.
Busterin kaltaisia ihmisiä varmastikin oli ihan oikeasti ja heitä joka tapauksessa kärrättiin rintamille ehkä jopa miljoonittain, paukuttelemaan automaattiaseilla ilmaan panoksia, joiden tuotantoa ja jakelua varten oli luotava valtava organisaatio.
Itse asiassa suurin osa amerikkalaisista sotilaista ei ampunut vihollista kohti eikä monessakaan tapauksessa ampunut lainkaan, väittää Hyvän historian kirjoittaja Rutger Bregman, joka viittaa tunnettuihin tutkimuksiin.
Tällainen oli tilanne muun muassa toisessa maailmansodassa ja Vietnamin sodassa, erityisesti asevelvollisten keskuudessa. Erikoisjoukot olivat jo sitten vähän muuta.
Erikoiseksi asian tekee se, että eräässä Bregmanin esimerkissä kyse oli puolustuksesta japanilaisten hyökkäystä vastaan. Oliko ampumattomuus osoitus ihmisen perimmäisestä hyvyydestä vai lähinnä pelkuruudesta, jätän ratkaisematta. Käytössä oleva aineisto ei ole riittävä.
Tosiasia joka tapauksessa on, että panosten tuhlaaminen on nykyaikaisessa sodassa äitynyt valtavaksi, mikä on tehnyt tarpeelliseksi myös pienentää ja keventää niitä. Muistelen kuulleeni jonkin laskelman siitä, miten monet rivimiesten laukauksista olivat tähdättyjä ja miten monet taas ilmaan ammuttuja.
Eri armeijoidenkin kohdalla erot olivat tässä asiassa hyvin suuria, mutta joissakin tapauksissa kyse näyttää olleen lähinnä jonkinlaisesta yleisestä räiskinnästä, jonka tarkoituksena oli sekä pelottaa näkymätöntä vihollista tulemasta näkyviin, että jonkinlaisesta turvaa tuovasta itsetehostuksesta.
Jo maailmansodissa oli usein mahdollista tappaa vihollisia heitä koskaan näkemättä, mikä auttoi ylittämään sen normaalin inhimillisyyden kynnyksen, joka estää sivistyksen piirissä murhaamisen. Nythän asiat voidaan hoitaa lennokeilla jopa tuhansien kilometrien päästä eikä edes koko sivilisaation hävittämiseksi ydinaseilla tarvita varsinaista murhaajan luonnetta. Pelkkä tyhmyys voisi riittää, jos se olisi kyllin syvää.
Venäjän armeijassa on pistinhyökkäyksellä eli käsikähmällä (rukopašnyi boi) oma myyttinen asemansa. Mikäli googlaa sanat ”saksalainen pelkää pistintä” (nemets boitsja štyka) saa heti liki puoli miljoonaa osumaa. Tämä myytti oli nimittäin hyvin vahvasti hengissä vielä toisessa maailmansodassa ja luulenpa, että on vieläkin.
Sen isänä voitaneen pitää kenraali/generalissimus Suvorovia, voittamatonta ja eksentristä sotapäällikköä, joka siunasi ihmesankarinsa (tšudo-bogatyri) taisteluun sanoen: Minä olen venäläinen, te olette venäläisiä, Jumala on puolellamme, kiirehtikää tekemään hyvää! Hurraa! (Uraa!)
Viittaus venäläisyyteen, jonka juuriltaan suomalainen Suvorov teki, oli käyttökelpoinen tilanteessa, jossa käytännössä kaikki ei-venäläiset edustivat paitsi toista kansallisuutta, myös toista uskontoa.
Vääräuskoisten voitiin a priori arvella olevan paholaisen palveluksessa ja ainakaan taivas ei ollut todennäköisesti se paikka, jossa he saisivat viettää ikuisuutensa, joten passitus paholaisen luo oli joka tapauksessa ennemmin tai myöhemmin tulossa. Hyvän tekeminen oli pahan tuhoamista.
Musulmaaneiksi (bašurmany, bušurmany) venäläiset rivimiehet nimittivät paitsi turkkilaisia, myös Napoleonin joukkoja ja vielä ensimmäisessä maailmansodassa saksalaisiakin.
Runoelmassaan Borodino Lermontov kuvaa ranskalaisten perääntymistä:
Вот затрещали барабаны —
И отступили бусурманы.
Тогда считать мы стали раны,
Товарищей считать.
Kun musulmaanit oli saatu perääntymään, alettiin laskea haavoja ja henkiin jääneitä tovereita. Mutta sitä ennen oli näytetty, millaista oli venäläinen käsikähmä, pistintaistelu:
Изведал враг в тот день немало,
Что значит русский бой удалый,
Наш рукопашный бой!..
Pistintaistelussa venäläiset olivat ainakin Suvorovin päivistä lähtien uskoneet olevansa voittamattomia ja uskovat kai vieläkin. Sivumennen sanoen, vuoden 1812 partisaanisodan sankari Denis Davydov oli vuonna 1808 taistellut myös Suomessa ja mainitsee muistelmissaan, etteivät suomalaiset olleet pistintaistelussa venäläisiä huonompia.
Se oli aika paljon suomalaisilta rengeiltä ja torppareilta, joiden sotilaskoulutus oli miltei olematon ja joilla ei ollut lainkaan sotakokemusta, jota venäläisillä joukoilla tuolloin jo oli runsaasti.
Mutta ehkäpä tällaisessa taistelussa ratkaisevaa olikin henki, jota ei saatu aikaan ainakaan pelkällä koulutuksella, vaan joka syntyi siitä, että puolustettiin omaa maata. Sitähän Lermontovin kuvaamat venäläisetkin puolustivat. Mutta Suvorovin sodat olivat kaikki hyökkäyssotia…
Suvorov ihaili Kaarle XII:ta, jonka joukkoja pidettiin häikäilemättömän pistintaistelun mestareina aina Poltavaan saakka. Sen jälkeen taisi mennä usko ja jälki alkoi olla sen mukaista.
Venäjän armeijassa pistintaistelun ihannointi sen sijaan, kuten todettiin, säilyi aina toiseen maailmansotaan saakka ja ne tolkuttomat rynnäköt lumikenttien poikki konekiväärejä kohti, joita talvisodassa tehtiin, ovat selvää kaikua suvorovilaisesta uskosta pistimen pelotusvaikutukseen.
Entä miten oikeastaan oli mahdollista 20, vuosisadalla saada normaali, sivistynyt ihminen juoksemaan kohti lajitoveria sotkeakseen tämän suolia pistimellään?
Antiikin aikana riehuvan taistelun jumaluudeksi korotettiin Ares eli Mars, jolle kuitenkin kävi aina huonosti, mikäli hän joutui vastakkain Pallas Athenen viileän järjen ohjaamalle joukolle. Arekasen handicappina oli tyhmyys.
Tuntuu selvältä, että niin sanotun tappamisen meiningin aikaansaamiseen tarvittiin adrenaliiniannos, jonka aiheutti jo pelkkä pelko omasta kohtalosta, mikäli vihollista ei nujerrettaisi. Rynnäköivät sotilaat olivat hurjistuneita. Venäjäksi sanotaan, että he petomaistuivat tai eläimellistyivät -ozvereli.
Sen sijaan avuttoman ja pahaa-aavistamattoman vihollisen tappaminen oli pahempi juttu. Solženitsynin kuvaama eversti Vorotyntsev hiipi vihollisen vartion ohi aseenaan terävä lihakirves, vaikka tiesi, ettei pystyisi sitä käyttämään. Mikäli vartiomies olisi puolestaan valmis käyttämään omaa asettaan, olisi tilanne varmaankin ollut toinen.
Tuntuu paradoksilta, että nimenomaan pistinhyökkäyksen kulta-aikana, mikäli termiä kehtaa käyttää, vallitsivat toisaalta vihollisarmeijoiden upseerien kesken tuttavalliset välit ja ritarillisuuttakin yritettiin osoittaa. Suomen sodassa upseerit saattoivat syödä yhteisen päivällisen ja lyödä vetoa siitä, miten sota edistyisi.
Kustaa III:n sodassa taas venäläiset joukot olivat kerran ruhjoneet jonkun ruotsalaisen upseerin muodottomaksi, minkä johdosta suuttunut päällikkö lupasi rankaista syyllisiä.
Sodan eläimellinen puoli haluttiin siis delegoida rahvaalle samaan aikaan kun upseeristo pyrki säilyttämään sivistyksen ulkokuoren sodankin keskellä.
20. vuosisadan keksintö, totaalinen sota, sitten tuhosi tämän viimeisenkin sivistyksen rippeen sodankäynnistä.
Käsitys siitä, että asevelvollisarmeijoiden kyvyttömyys vihollisen vahingoittamiseen olisi osoitus ihmisen perimmäisestä hyvyydestä, saati hänen jalostumisestaan 18. vuosisadalta 20. vuosisadalle mentäessä, ei välttämättä tunnun ihan vakuuttavalta. Inhimillisyydestä eläimellistymiseen on vain askel ja sen ottaminen on mahdollista, joskin se vaatii tietyt olosuhteet.
Inhimillisyys ja eläimellisyys määreinä ovat varsin harhaanjohtavia, koska laumaeläimellä taantuminen joukkovoimien valtaan tarkoittaa evolutiivisten ohjelmien kannalta nimenomaan palaamista "altruistiseen" käyttäytymiseen.
VastaaPoistaKropotkinin "Mutual Aid", Freudin "Joukkopsykologia ja egoanalyysi" ja Canettin "Joukko ja valta" käsittelevät juuri tuota ongelmaa. Stanley Milgramin koe ja Reima Kampmanin tutkimukset hypnoosissa tuotetusta niin sanotusta "sivupersoonailmiöstä" ovat kumpikin yhtä tärkeitä, jos halutaan ymmärtää mikä on auktoriteetin "valta" ja millainen se ihmisen "minuus" joka yksilötasolla tuota valtaa jalostaa "tahdoksi".
Luonnon paremmat enkelit ovat olemassa, eivätkä edes Mantsurian kandidaatit muuttuneet murhaajiksi. Mutta lajityypilliseen sosiaalisuuteemme kuuluvia yhteisövoimia ja yhteisöominaisuuksia on aikalailla mahdoton kuvata se selittää kielemme käsitteistöillä, koska käsitteellinen ajattelu syntyy vasta itsetietoisuuden maailmassa. Joukkovoimat vaikuttavat paljon perustavammanlaatuisella tasolla.
Ihmislajin pitkää kehityshistoriallista perspektiiviä pitäisi kouluissamme opettaa paljon nykyistä enemmän -- ja siinä juuri noita olemassaolon taistelun ja selviytymisemme keskeisiä asioista, eli lajityypillistä ja olemuksellista sosiaalisuuttamme. Se on suurin ihmistä koskeva tosiasia, ja juuri sen näkemisen on eurooppalaisen uuden ajan individualismi onnistunut meiltä hukkaamaan.
Durkheim julkaisi itsemurhatutkimuksensa 1897, Kropotkin kirjansa 1902. G H Mead vaikutti vuosisadan alkuvuisikymmenillä, ja hänen ajattelussaan korostuu nimenomaan tuota kuilu joka erottaa yhteisötason tekijät yksilötason kokemuksellisesta ja tiedollisesta maailmasta.
Jukka Hankamäen Mead-väitös on inspiroivaa luettavaa. On aika traagista miten yksin akateeminen väki on hänet jättänyt ihan ylipäätään ja varsinkin tiedonvälityksen helmasyntejä käsitelleen kirjansa jälkeen. Jotenkin tämä akateemisen väen täydellinen pelkuruus vertautuu tapaan jolla länsimaiden kirjallisuuspiirit jättivät puolustamatta Salman Rushdieta kun Iranin ajatollah Khomeini julisti tappokäskynsä.
Koska aamu valkenee? Olemme edelleen yön voimien vallassa. Olemme keksineet keinovalon, ja miljoonat loistelamput muuttavat jo yön päiväksi, mutta syvällä sielun symbiootisessa palautuspisteessä itsetuho ja tuho yhä sulavat yhteen.
Kertomukset
"Onko nykyään vielä rauhanliikettä?"
VastaaPoistaAsiasta toiseen:
Jan Vapaavuori Suomen presidentiksi.
Niin. Kysyin onko vielä, en "onko enää?"
PoistaNo, ei kai historian karsiminen kysymyksenasettelusta ole mahdollista. Emme voi astua aatteiden valintamyymälään, ostella sitä sun tätä ja kysyä: "Entä olisiko vielä rauhanliikettä?"
PoistaJa kyllähän ne väkivallan ongelmat myös maailmansodissa paikallistuivat toisin kuin sotahistorian kirjoittajat esittävät. Rauhantutkija sanoisi heti alkajaisiksi, että jokaisen konflkiktin tärkeimmät rintamalinjat eivät kulje sotaa käyvien valtioiden välissä, vaan niiden sisällä. Suomen talvisotaa ei ymmärrä ellei ymmärrä mitä Kropotkinilla on sanottavaa.
Ja niinpä kannattaa kääntää katse rajojen sisäpuolelle, jossa kansallisvaltiot ovat nyt tekemässä "outoa itsemurhaa". Malcolm X ja Martin Luther King ovat nyt ne jotka muodostavat rintamalinjoja. Black Lives Matter on Black Powerin ja islamin jälkeläinen, ja islam on tunkeutumassa myös Eurooppaan. Ne eivät ole rauhanliikkeitä.
Jos rauhanliike olisi vielä voimissaan, sen nimi voisi olla "Rajat kiinni!" Tai: "Rahat kiinni!" Sen ohjelma olisi kaksi sivua, joista toisella olisi tuo toinen, toisella toinen lause. Ja sellaista rauhanliikettä tässä kovasti kysellään, mutta kun sitä ei vielä ole.
Spike Leen ohjaamaa elokuvaa "BlacKkKlansman" on nähty viime päivinä televisiostamme. Filmi sai käsikirjoituksestaan Oscarin, eikä ole ihan niin mustavalkoinen kuin aiheensa. Filmin loppuun sijoitetut dokumenttipätkät antavat hyvän kuvan siitä sisäisen hajoamisen tilasta joka Yhdysvaltoja nyt repii. Sekin on historiallinen tuote, ja siitäkin pitäisi oppia jotain ihmisen lajihistoriasta.
Se kuulostaisi hyvältä liikkeeltä, mutta ei ole havaintoja.
PoistaSe kuulostaisi liikkeeltä niille, jotka eivät ymmärrä internetin ja television eroa. Eli internet ei ole pinnallinen versio siitä mitä oikeasti tapahtuu, jossa olisi voimassa joku orwellilainen jako vallan ja sen avuttomien kohteiden näkökulmaan, vaan internetissä on periaatteessa kaikki ja samalla se on suureksi osaksi käytännössä täyttä paskaa.
PoistaInternetiin kuuluu olennaisesti Halla-aho-ilmiö. Nimitän sitä siksi, että suomalainen yleisö ymmärtäisi, mitä tarkoitan. Maailma on muilta osin täynnä vielä huomattavasti pahempia tapauksia siitä, että valtaa nimenomaan generoidaan esittämällä maailmasta pelkistäviä ja laumatahtovektoreita viritteleviä väitteitä. Esimerkki ei siis ole tässä tahallisen poliittinen.
BLM:n ja islamin puuroutus on taas näitä, että herää kysymys, kuka tuonkin on keksinyt. Vaihtoehtoja on 2: joko joku, jolle ei mene jakeluun, että Muhammad Ali ei amerikkalaisissa hotellihuoneissa voinut löytää aavikon vuosituhantista elämäntunnetta, vaan lähinnä oivalluksen, että kristinuskoon ja snobbariliberalismi ei oikeasti aja hänen ja kaltaistensa asiaa; tai 2. vaihtoehto on se, että joku on kehittänyt tuon a) pahimmassa tapauksessa koska saa järjettömien käsitysten lietsomisesta suoraa tai epäsuoraa palkkaa (mm. Unkarissa häärää tällä hetkellä tohtori Gődény, eräänlainen epidemiologian Halla-aho, joka on luomassa uraa, miten sen nyt nopeasti sanoisin, syyttämällä eliittiä rahvaan talouden tuhoamisesta nuhakuumeen varjolla), b) henkilö saa yhteenkuuluvuuden tunnetta virtuaalisesta klaaniutumisesta samansuuntaisia hourivien kanssa c) ylivoimaisesti todennäköisin vaihtoehto: tyypillä on sukupolvelleen tyypillisesti päällä globaalin finanssikapitalismin syväepävapauden ja yleisen ennuin aiheuttama tarhaeläinsyndrooma, jossa kivointa, mitä voi tapahtua on se, että "vaikuttaa" edes siihen, että joku suuttuu tai uskoo jotain itselleen haitallista.
Räppärit toki ymmärtävät, miten hyvinvointiväkeä trollataan, mutta islamin merkitys Yhdysvalloissa on mimeettisen kuvaston ulkopuolella marginaalinen. Eli tuossa on jo alla eräänlainen teeveekauden trollaus, kun ne käyttää kaikkia symboleita jotka "veronmaksajia" vituttaa, mutta netissä ilmiötä pitää osata tulkita vielä toiseen potenssiin.
Sinänsä sanoisin että "rauhanliike" joka ei ota syvempään tarkasteluun, miksi ihmisiä lähtee nykyään niin herkästi liikkeelle, on siinä mielessä huono rauhanliike, että se joutuu hukuttamaan ja lopulta ampumaan ihmisiä rajoille pitääkseen yllä elintasoa, jonka puolustamiseen omin aivoin, käsin ja sydäminen sen nauttijoilla ei ole selvästikään edellytyksiä. Eli aika surkea rauhanliike se.
Sitä ei voi tietenkään sivuuttaa, että BLM:n on nostanut omalta osin esiin länsimaiden näköjään lyhyeksi jäävän uskonnottoman vaiheen myötä syntymäisillään oleva hyväosaisempien amerikkalaisten ja amerikanmielisten irrationalainen hihhuloituminen, ja ettei hihhuliberalismin käsitys kaikkien samuudesta mahdollisuuksien tasa-arvon kentässä ole mitään kapitalismin epäonnistumisen vastamyrkkyä. Ei sen ole tarkoituskaan olla.
Nuivuus on tavallaan vähän samalla lailla kiihokapitalismi miinus tasa-arvon (näennäinen) ihanne, kuin oli kommunismi lahkolaiskristinuskoa miinus jumala ja laupeus.
Voi olla, että internet on välineistä "viilein", jos mcluhanilaista termiä käytetään. Se antaa luvan reagoida välittömästi, ja sen tymentävistä vaikutuksistahan ovat kirjoittaneet esimerkiksi Nicholas Carr ja Pekka Vahvanen.
PoistaMustien Panttereiden johtomiehiä kuuntelin joskus 50-70-lukujen taitteessa, kun he reissasivat agitoimassa pohjoismaissa. Tuo periaatteellinen kysymys väkivallan oikeuksesta oli siihen aikaan kovasti pinnalla, ja jakolinja kulki juurikin Malcolm X:n ja Martin Luther Kingin välillä. Islam oli mukana mutta tunnustuksellistahan ajattelu olisi ilman mitään tiettyä uskontoakin. Kummallakin idolilla oli esimerkiksi haareminsa. Kun seurasi opiskelijatyttöjä, myös mustilla panttereilla oli mistä valita.
Douglas Murray sanoi kirjassaan ääneen, ettei ole mahdollista että kumpikin selviytyisivät, Eurooppa ja Afrikka. Itse en oikein pidä mahdollisena sitä että Eurooppa selviytyisi uuden ajan individualisminsa täydellistymisestä, vaikkei tänne mitään toiskulttuurisia tuhovoimia vaeltaisikaan. Tämä ennustukseni perustuu siihen, että näen nykyisen, valtavasti vaikuttaneen järkiajattelumme perustuneen hyvin erityisiin kognitiivisiin ehtoihin.
Viimeiset vuosisadat ovat olleet ihmisen historiassa jotain aivan tavatonta. Kuitenkaan emme oikeastaan edes kysy itseltämme miksi. Elämme todellakin aignaaleiden maailmassa.
"...että se joutuu hukuttamaan ja lopulta ampumaan ihmisiä rajoille pitääkseen yllä elintasoa..."
Poista1990-luvun alkupuolella, Venäjän ollessa ilmeisesti lähellä romahtamistaan, pelättiin Suomessa nälkäisten pakolaisten vyörymistä itärajan yli. Telkkarissa eräältä melko näkyvältä poliitikolta kysyttiin tuolloin, mitä siinä tilanteessa pitäisi tehdä.
Tämä vastasi, muistini mukaan varsin epävarmalla ja hämmentyneellä äänellä: "Kai niitä sitten pitää ampua."
Tulin tarkistaneeksi tuon "onko enää"-puolen. Hiukan hämmästyin, kun huomasin, että sekä Sadankomitea että Rauhanpuolustajat ovat yhä olemassa, ainakin netissä.
Edellinen keskittyy, otsikkosilmäilyn perusteella, tavanomaisiin teemoihin, rasismista lähtien. Jälkimmäisellä on kanta hävittäjähankintoihinkin.
Jopa rauhan- ja konfliktintutkimuslaitos on yhä olemassa, Tampereella.
Ovathan nuo syvärakenteet (Lahjattomuustutkimuslaitos, Oikkonen) mielenkiintoisia, mutta enemmän kuin "liike" ja sen mahdollisuudet kiinnostaa suhteellinen "rauha", edes näillä omilla kulmilla.
Niin ilmeisesti kiinnostaa monia muitakin, ja esim. HS on tehnyt tästä johtopäätöksensä ja reagoinut niin, että lehden ulkomaanosasto on vielä mitättömämpi kuin kulttuuriosasto.
Eipä siis paljon ole ollut kerrottavaa Alaskan kokouksestakaan, paitsi näitä jorinajuttuja joissa toistetaan osapuolen julkisuuteen syöttämä propagandaaineisto.
Elämmme ainutlaatuisen kansainvälistä aikaa?
Korjaus: piti kirjoittamani: "...toistetaan osapuolten julkisuuteen syöttämä.."
PoistaOsapuolia oli siis Alaskassa ainakin kaksi, Kiina ja Yhdysvallat.
Hayakawa kirjoitti kirjassaan Symbol, status and personality 50-luvulla näin:
Poista"Man is, as Korzybski said, the time-binder, whose specific means of survival is communication not only among the living members of the species, but also from the dead to the living, from the living to generations yet unborn. Biologist have in recent years begun to view man in much the same way. Different creatures have, in the course of evolution, specialized in the development of a variety of survival mechanism: man may be viewed, says J. Z. Young, the English anatomist who represents this point of view, as the creature whose specific technique of survival has been the development of means of communication - which includes the brain capacity that make communication of other than primitive kinds possible. Young's special contribution is the light he throws on human societies and institutions and the symbols that unite them by viewing them as mechanisms for the organization of communication. In the Fifth Lecture of his book Doubt and Certainty in Science, he tells how, when looking at the Cathedral of Notre-Dame in Paris, he found tears in his eyes. Somebody, he felt, was communicating something to him by means of that great and beutiful structure. As biologist interested in communication among animals and among human beings, he reflected hard and long on the questions: What is the cathedral communicating? What biological purpose does that communication serve? In trying to answer such questions as these, he arrived at number of conclusions about human co-operation and communication which I, in turn, have filtered through my own evaluative screen and have reorganized. I wish to present here some conclusions I have arrived at since reading Youngs great book.
A very early method of ensuring communication among people and creating societies, Young asserts, was what I shall call here "the Stage of Social Organization around a Physical Symbol." At first, Young conjectures, the symbol of society must have been a meeting place: "In no other animal is the habit of assembly quite so well developed as it is in man. The biological significance of the habit is that by it the brain associations necessary for communications are formed. Some of the earliest of these [human] assemblies occured at prominent hills of suitable shape, on and around which large numbers of people came together. One of the clearest pieces of evidence that we have about early social man is that he soon began to built large artificial hills. Objects nearly as big as anything we build now were the product of some of the early agricultural communities, nearly 10 000 years ago.
Such huge objects are found all over the world - an English example is Silbury Hill in Wiltshire.
Poista"I suggest that the value of building these objects was that they and their names were the sings by which men weretrained to reactreactto each other in such a way as to make society possible. At first, this must have been learned by all coming together at one place. Ritual feasting... [and other ceremonies] are occasions of training of the brains of the members of the community, so that they shall continue to react correctly, and hence get a living by cooperation and communication. Mankind has gone on assembling and building assembly places ever since. It is assuredly one of the features that the biologist should notice about him.
"The hill is very convenient symbol because it is easy to ensure that the association os quickly formed. Everyone can stand or sit on the symbol while the ceremonies are performed. ...But there are obvious disadvantages about large symbols too. If they are to act as signs for the whole of a big population it soon becomes hardly possible to get everyone on or in. You can, however, have a lot of rather smaller objects or temples, in place of the original natural holy mountain. Their construction may be reckoned as the first act of making tools of communication, the direct ancestor of television engineering we might say..."
The reader has no doubt been reminded by these lines, as I have, of other instances of social organization around physical symbols; the Indian burial mound; shrines, churches, and temples; the Ark of the Covenant of the Old Testament. It would be justifiable, too, I think, to classify the organization of societies around kingship - a living individual, or a dynasty of living individuals - as another form of the utilization of physical symbols for creating social cohesion.
Next in the history of human co-operation and communication came what I shall call "the Stage of Social Organization around Verbal Symbols." Let me quote again from Young:"...each temple has its own spirit. How then can all temples serve as a means of association for a large group? At some stage arose the habit of speaking of a single god, resident not in one but in many temples. This was a discovery of very great power. The peoples who first learned it produced one of the greatest of human advances."
Indeed, it was a great advance to go from the physical to the verbal symbol, for the separate temples at Miletus and Rome and Carthage and Athens could then be defined as the dwelling places of one God, whose spirit is everywhere. In short, progress from the physical to the verbal symbols enabled social organization among people who lived much too far apart ever to meet in one place for an annual ritual memorializing their solidarity. Everyone who acknowledged the name of the one God and the appropriate beliefs and dogmas that went with that acknowledgment could be recognized as belonging to the same community.
PoistaBut it was not easy to transfer loyalties from tangible and visible, and usually geographically fixed, physical symbols to more abstract verbal symbols. Long-established sementic habits had to be uprooted, and there must have been many for whom the transition was too much. (When the Japanese Crown Prince, now Emperor Hirohito, paid an official visit to England in 1920 in the course of an unsuccessful attempt to renew the then expiring Anglo-Japanese treatty of alliance, he broke precendent by being the first member of the Imperial family to set foot outside of Japan. Several patriots committed suicide as gesture of protest against this journey, apparently feeling that the Imperial family "belongs" on Japanese soil.)
As Young says: "...[I]t seems at first quite illogical. The model streches credulity so far that, like many new abstractions it seems on the face of it absurd. How could one person live in many places?"
"Age-old sentiments of affection for a central meeting place exist to some degree in all of us to this day. Mohammedans turn to their central meeting place, Mecca, when they pray, and try to visit the city before they die. Roman Catholics, too, like to visit Rome. Christian Scientist have special feeling for Boston, as Mormons do about Salt Lake City. In 1953, when my wife, eldest son (then seven), and I visited Japan, my father (who is no more Shintoist than I am) took us in the course of our sight-seeing to Isé, the location of the most sacred of Shinto shrines. There my father paid the customary fee and reported our names to the priest in charge. There followed a strange and beautiful ceremony of music, dance, and prayer, in the course of which "the Hayakawa family of Chicago, U.S.A" was duly reported in to the gods. Although unbelievers, we found it difficult to remain unmoved.
But Christian missionaries, both Catholic and Protestant, taking full advantage of the abstractive capacity of the verbal symbol, have also long known how to consecrate a meeting place in the wilderness by connecting it, through prayer, with the rest of Christendom. Thus monotheism overcomes, through the process of abstraction, the geographical limitations usually imposed by specific places of assembly as symbols of social cohesion. Nevertheless, the feeling that God is somehow closely associated with our place of birth - which is also the place where we first experienced the sence of membership in a society - dies hard. It is revealed in the expression "this godforsaken place," which means any place where you feel homesick and unhappy, and also in the expression "God's country," which means home - especially after you have been away for a long time."
PoistaVastauksena tuohon Lahjattomuustutkimuslaitoksen kommenttiin. Oma sana-arkku ei riitä kääntämään tuota järjellisesti ymmärrettävään muotoon suomeksi vaikka kyllä ymmärrän mitä tarkoittetaan, siksi englanniksi.
Kyse on osin tunteista mitkä liittyy kieleen ja kulttuuriin. Suomi on kielialueena pieni ja molemmin puolin on tuotu eri variaatioita kristinuskosta. Riippuen variaatiosta riippuu mitkä säännöt ja sitä myöten tunteet on kehittyneet. Mutta ei ihmiset erota kirjallisuuttakaan aina todellisuudesta. Kun joku tulee uskoon se mieli teoreettisesti sulkeutuu kristinuskossa, riippuen tulkinnasta luovutaan kaikesta ja hakeudutaan luostariin, tai sit yks vaihtoehto on että tilhii itsensä. Nykyisessä järjestelmässä me sitten koetetaan hoivata sitä mieleltään järkkynyttä. Islamissa taas se uskoon tulo pahimmassa tapauksessa tarkoittaa fundamentalisesti sodankäyntiä. Käytännössä ei siis ymmärretä et Raamattu/Koraani on vain kirja mitä mieli tulkitsee miten tulkitsee. Huonompi juttu juutalaisille, heillä ole osaa arpaa tähän mutta minkäs teet.
Aina tuota iänikuista pakkoenglantia.
Poista"Kaarle XII:ta, jonka joukkoja pidettiin häikäilemättömän pistintaistelun mestareina aina Poltavaan saakka."
VastaaPoistaKai pistintaistelusta oli kyse yksinkertaisesti siitä, että aikana ennen takaaladattavia kiväärejä tuli ei yksinkertaisesti riittänyt pysäyttämään tiheisessä muodoissa etenevää, kylmin asein varustettua päättäväistä vihollista. Suusta ladattavien muskettien yhteislakaus aiheutti suuria tappioita, mutta sitten rintamien välimatka oli kurottu umpeen eikä suusta ladattavien muskettien uudelleen lataamiseen ollut mahdollisuutta. Sen jälkeisessä käsikähtämässä ratkaisi päättäväisyys l.raivo sekä hyökkäävän rintaman liike-energia, joka sysäsi paikalla seisseen vastapuolen taaksepäin synnyttäen pakokauhua ja epäjärjestystä.
Vasta 1800-luvun jälkipuoliskolta lähtien takaaladattavien kiväärien tuli pystyi pysäyttämään tuollaisen jalkaväkirynnäkön, konekiväärin keksimisen myötä poikkeuksetta.
Niinpä niin, mutta toiset armeijat luottivat pistimeen ja toiset kuulaan. Painotuksella saattoi olla ratkaiseva merkitys. Suvorov määräsi, että ensimmäinen vihollinen oli tapettava pistimellä ja vasta seuraava ammuttava.
PoistaMuskettiajan "konekivääri" oli tykistö. Suhteellisen nopeasti ladattavana se aiheutti pahoja tuhoja etenevää rintamaan.
Poista"Viittaus venäläisyyteen, jonka juuriltaan suomalainen Suvorov teki, oli käyttökelpoinen tilanteessa, jossa käytännössä kaikki ei-venäläiset edustivat paitsi toista kansallisuutta, myös toista uskontoa."
VastaaPoistaOlisiko Suvorov voinut yksinkertaisesti tarkoittaa venäläisellä Venäjän keisarin alamaista, kielestä ja etnisestä taustasta riippumatta.
On voinut, mutta nimenomaan Venäjällä siinä vaiheessa joukko oli kansallisesti ja uskonnolliesti aika homogeenista. Itävallassa asia olisi ollut aika ongelmallinen.
PoistaTuo Suvorov on kyllä tietoisesti taikka tiedostomattomasto Linnan Tuntemattoman Koskelan esikuva.
VastaaPoistaMitä rauhanliikkeeseen tulee, sen aika tulee vasta sitten, kun sotaisat ajat ovat saaneet täyttymyksensä ja pasifismia alkaa jälleen massoja kiinostaa.
Pasifismi on piilossa niin kauan kuin sillä ei voi tehdä voittoa, se on nyt hyvin vaikeaa.
PoistaVuosia sitten samat tahot omistivat tai hallitsivat aseteollisuutta, että rahoittivat pasifismia.
Näin saatiin juuri niin heikkoa ja huonoa pasifismia kuin haluttiin ja tarvittiin.
+
Myöskin pasifismi on valhe, kuten myös "sotakiihkoilu" jota termiä on joskus käytetty.
Myös pasifismin avulla pyritään jakamaan ihmisiä eikä yhdistämään. Sotakiihkoilu itsessään on jakavaa, ystävät ja viholliset.
+
Joissakin ideoissa on hyviä elementtejä tai yksityiskohtia, mutta surkea kokonaisuus vie aatteelta pohjan.
"Erikoiseksi asian tekee se, että eräässä Bregmanin esimerkissä kyse oli puolustuksesta japanilaisten hyökkäystä vastaan. Oliko ampumattomuus osoitus ihmisen perimmäisestä hyvyydestä vai lähinnä pelkuruudesta, jätän ratkaisematta."
VastaaPoistaJos se japanilaisten hyökkäys pysäytettiin, niin jenkit olivat ampuneet rynnäköineet japsit maahan. Jos eivät, niin jenkit muuttuivat sankarivainajiksi. Jos edellinen, niin Bregmanni puhuu skeidaa, ja jos jälkimmäinen, niin Bregmanni puhuu skeidaa.