Barbarian paluusta

 Barbaria palaa, joukkojen hurratessa

Edistysajatus lienee noussut huippuunsa 1700-luvulla, jonka lopulla Nicolas de Condorcet muotoili ajatuksensa ihmiskunnan kehityksestä. Giljotiiniahan mies oli piilossa, mutta ymmärsi toki, että historian suuri virta sen kuin eteni aivan riippumatta siitä, pudotettaisiinko yhden miehen pää vai ei ja tapahtuisiko se kaikkein edistyksellisimpien aatteiden takia tai jostakin muusta syystä.

Kuten kaikki tietävät, 1800-luvun kehitysoptimismi oli jo joka miehen henkistä omaisuutta ja tarjosi hyvin konkreettisia hedelmiä kaikille kansoille, eniten toki niille, joilla oli tiedon tuoma valta hallita myös takapajuisia kansoja.

Vallankumoussodat ja Napoleonin sodat saattoi vielä ymmärtää valistuksen voiton hintana, mutta ensimmäinen maailmansota oli jo jotakin muuta. Kun sama mielipuolinen logiikka sitten matkaan saattoi toisen ja vielä suuremman teurastuksen, oli ihmisillä jo hyviä syitä pohtia kehitykseen mahdollisesti liittyviä virhemahdollisuuksia.

Mutta sen jälkeen, YK:n soihtua kantaen, kansat heräsivät ymmärtämään, että tulevaisuus on tehtävä ja että se on tehtävä yhdessä. Itse asiassa ne, jotka miekkaan tarttuivat, menestyivät aina heikosti. Sen sijaan voitettuina myös Saksa ja Japani alkoivat kukoistaa. Toki oppirahat olivat kalliit.

Jos me tänä päivänä puhumme barbarian paluusta, tulevat tietenkin ensimmäisenä mieleen nuo menneet maailmansodat. Kyseessä ei ollut enää pelkkä politiikan ja tekniikan yhdessä tuottama katastrofi. Koko sivilisaation pintakiilto osoittautui ohueksi vernissaksi.

Pariisin Pantheonin muistotaulut kertovat asiasta jotakin olennaista: sotakentällä ja ”lippujen alla” oli kuollut yli viisisataa ranskalaista kirjailijaa. Siis arvatenkin lähinnä kaatunut. Mutta onko tämä nyt sinänsä hirveän kiinnostavaa? Vierasta oikeastaan kiinnostaisi, missä määrin mukana oli hyviä ja toisaalta huonoja kirjailijoita ja miten heidän henkinen integriteettinsä oli kestänyt totaalisen sodan paineita.

Sen sijaan koruttomat lattiasta kattoon ulottuvat taulut kertovat kyseisten herrojen vain kuolleen Ranskan puolesta. Ehkäpä se olikin enin, mitä he pystyivät tekemään? Ainutkertainen tilaisuus se ainakin useimmille oli. Mutta kirjailija ei ole mikä tahansa ammatti. Ajatus hengen prostituutiosta tunkee tässä epämiellyttävän lähelle.

Gustave LeBonin kuuluisa teos Joukkosielu kuvaa joukon (foule) älyllisiltä kyvyiltään hyvin matalatasoiseksi, mutta toisaalta erittäin emotionaaliseksi olioksi, jolla on merkittävästi taipumusta kaikenlaiseen raakaan idiotismiin, mutta toisaalta myös siihen, jota nimitämme sankaruudeksi.

Ilman joukkopsykologiaa maailma olisi rationaalisempi ja rauhallisempi, mutta puuttuisiko siitä jotakin arvokasta?  Kun tässä ajattelen Goebbelsia kysymässä Saksan kansalta, halusiko se totaalista sotaa ja massoja, jotka villinä riemusta kiljuivat ”Ja!”, luulen että itse asiassa juuri se barbaria ja vähä-älyisyys, joka joukoissa ilmenee, ovat muuan aikamme todella suuria ongelmia.

Samaa vapautumista järjen kahleista voimme yhä uudelleen nähdä suurissa kansankokouksissa, olipa kyseessä gutmenschien kokoontumisajot oman itsensä erinomaisuuden todistamiseksi tai erilaiset ”vapauden” manifestaatiot. Olipa paikka sitten ”itsenäisyyden” tai ”vapauden” aukio, sen nimi tahriintuu ennen pitkää sen kanaljan (canaglia –koiratappelu) toimesta, joka on sinne kokoontunut päästäkseen jonkin helppoheikin johdettavaksi.

Pariisin Tuileries-puistossa on ryhmä nimeltä Joukko (Foule), joka näyttää tunkevan paikalle jostakin penkan uumenista. Täällä se on oikealla sijallaan. Juuri tämä kanaljahan se aikoinaan poltti Tuileries-palatsin, jonka paikalla turistit nyt pääsevät pasteeraamaan vapaassa tilassa.

No, joka tapauksessa ikävä totuus on, että me olemme taas palannet järjen valtakunnasta torikokousten aikaan. Kysymys ei ole edes siitä, että tuollaiset matalan intelligenssin manifestaatiot vain hyväksyttäisiin tietyille kansanryhmille sopivana toimintana, vaan jopa siitä, että niitä ihannoidaan, ainakin jonkin aikaa, kunnes järki ja realismi alkavat palailla.

Eriväriset vallankumoukset ovat nousseet yhä uudelleen intellektuellien suosikeiksi 1990-luvulta lähtien ja arabimaiden tolkutonta riehuntaa kunnioitettiin tässä hiljattain ”kevään” epiteetillä. Mutta taisihan se syksykin tulla.

Arabikeväässä on jotakin samaa kuin vuoden 1848 kaikkialle Eurooppaan levinneessä hysteriassa. Ennen muuta kyseessä on naiivi usko täysin tyhjiin ideoihin ja katteettomiin lupauksiin. Niiden epäilijät la foule sitten tietenkin aina demonisoi ja saattaa lynkatakin, jos saa siihen tilaisuuden.

Mitäpä tämä 2000-luvun kehitys on politiikan alalla ollut muuta kuin paluuta vanhoihin, jo nähtyihin ja huonoiksi havaittuihin väkivallan muotoihin. Radikalismi hurmaa tyhmimmät jo pelkällä nimellään ja joukon ominaisuudet joukkona, joka siis ei ole osiensa summa, hoitavat loput. Tuloksena on intellektuaalisesti ala-arvoinen, mutta emotionaalisesti sitäkin palkitsevampi hurmosliike, joka pystyy mihin tahansa törkeyteen.

Kun näkee, miten vähän ihmiskunta on oppinut sodistaan ja vallankumouksistaan, alkaa edistysajattelu kolmannella vuosituhannella tuntua ontolta. Tämä siitä huolimatta, että tiede ja tekniikka ovat nostaneet ihmiskunnan valtaosan elintason huimasti korkeammalle kuin koskaan.

Mutta kenties aikamme länsimainen sivilisaatio sentään palvoo suuria ideaaleja? Sen sijaan, että pöyhkeästi julistaisi ylemmyyttään alkuperäiskansojen ja toisten sivilisaatioiden arvoille ja traditioille, se on nyt ottanut johtotähdekseen multikulturalismin. Kaikille ihmisille tulee antaa sama arvo, ymmärretään nyt Euroopassa vuorisaarnan hengessä. Sitä julistaa EU ja sitä se toteuttaa käytännön politiikassaan. Eikö tämä ole edistystä? Ehkäpä kaikki kulttuuritkin ovat samanarvoisia?

Valitettavasti näin ei ole. Yhtä komeaa tunnuksilla pöyhistelyä on historiassa ollut ennenkin. Uutta nykyään on lähinnä se, että eurooppalaisen kulttuurin oma arvo kielletään yleisen nihilismin merkeissä. Niinpä tänne tulijoilta ei edellytetä minkään oppimista tai noudattamista, saati kunnioittamista, vaan sen sijaan liehakoidaan heidän kaikkein alkeellisimpiakin tapojaan ja uskomuksiaan.

Tällaista voi nimittää kulttuurin konkurssiksi. Mistä se johtuu, voitaneen kiistellä loputtomasti. Itse asia joka tapauksessa tulee vastaan kaikkialla.

Ajatelkaamme  yhtä sinänsä banaalia tapahtumaa. Tanskassa muuan lehti julkaisee pilakuvan ja sen seurauksena koko Euroopan muhamettilainen kansanaines alkaa liikehtiä ja kokoustaa, vaatien ankaraa rangaistusta sille, joka on kuulemma (tuskin kukaan oli kuvaa nähnyt) loukannut heidän idoliaan.

Sen sijaan, että maamme ylin taho olisi jyrähtänyt ja kohdellut näitä ihmisiä täysikasvuisina järkiolentoina, se esitti omassa maassaan absurdin anteeksipyynnön, joka kohdistui toisessa maassa vapaiden ihmisten tekemään asiaan, joka ei omassa kulttuurissamme ollut enempää rikos kuin sellaisen yritys, olipahan vain tavanmukainen journalistinen kannanotto.

Selvempää esimerkkiä siitä, miten rationaalinen länsimainen kulttuuri on antautunut vierasta barbariaa edustavien maahan saapuvien vieraiden (!) normien liehakoijaksi, tuskin voi kuvitella. Valitettavasti esimerkki vain ei suinkaan ole ainoa.

Kummallisinta on, että yhteen ja samaan sekavaan rationaalisuuden jälkeiseen ideologiasoppaan mahtuvat niin humanismina esiintyvä kolmasmaailmalaisuus, terveen järjen kauas taakseen jättänyt feminismi ja queer-ideologia kuin myös uudellensyntynyt väkivallan ja militarismin ihailu, jota aina lienee mukana joukkoliikkeissä, kätkettynä tai avoimena. Vegaanius kaikessa ylevyydessään tietenkin pyrkii ja pääsee myös tähän pandemoniumiin.

No, uutta tässä ei paljon ole. Se, joka tuntee maailmansotien välisen pyhiinvaeltajaliikkeen Venäjälle, löytää sieltä jokseenkin kaiken saman. Paul Hollander on kuvannut ilmiötä perusteellisesti. Jos asiaa voisi kuvata yhdellä sanalla, se olisi itseinho. Eihän tuo yksi sana tosin kauaksi kanna.

Joka tapauksessa ilmiöllä on tänä päivänä aivan toisenlainen kantavuus kuin vielä sukupolvi tai pari sitten.

Kyse ei ole vain siitä, että Euroopan talousnäkymät ovat kovin vaatimattomat ja että se tulee nopeasti jäämään uusien jättiläisten varjoon.

Tärkein yksittäinen uusi tekijä on väestönkasvun romahdus. Kun siihen liitetään oman kulttuurin vihaaminen ja barbarian liehakointi, on ovien avaaminen primitiivisyydelle aivan konkreettisestikin ainoa vaihtoehto. Sitäpä sitten juhlitaankin aidossa joukkopsykoosin hengessä.

Eivät ne muualla maailmassa asuvat ja sieltä tänne tulevat ihmiset ole sen huonompia kuin muutkaan. Tämä alkeellinen totuus näyttää tulleen monille korkeassakin asemassa olevalle suoranaisena ilmestyksenä.

Se, mitä johtopäätöksiä asiasta on syytä tehdä, on taas tykkänään toinen kysymys. 1800-luvulla ja vielä 1900-luvulla Euroopan kohtalo oli sen omissa käsissä ja eurooppalainen sivistys oli yleensäkin sivistyksen synonyymi. Sitä voitiin profanoida ja halventaa, mitä ranskalaiset taiteilijapiirit tekivätkin työkseen, muistaen aina laskuttaa ivansa kohdetta kunnolla.

Sen sijaan ei edes tulevaisuuden dystopioissa kuviteltu mahdolliseksi eurooppalaisen sivistyksen korvautumista keskiaikaisella barbarialla tai sellaisen kumartamista ja siihen sopeutumista, alistuen siihen, että tämä kehitys tulisi jäädäkseen ja jatkuisi ja voimistuisi vuosisadoiksi eteenpäin hamaan tulevaisuuden hämärään.

Pariisi on paikka, jossa Euroopan etulinja nyt sijaitsee. Joskus maailmassa sanottiin, että maailman kohtalo ratkaistaan kolmessa talossa: Englannin pankki, Saksan pääesikunta ja Ranskan Akatemia.

Saattaa olla, että nyt olisi oikeampaa sanoa, että se ratkaistaan niissä afrikkalaisissa savimajoissa, joissa Euroopan tulevan väestön valtaosan juuret sijaitsevat. Eurooppa ottaa tuon väestön joka tapauksessa luokseen, sillä eihän se kykene edes sellaiseen päättäväisyyteen, että palauttaisi merelle lähteneet laittomat tunkeutujat sinne mistä he ovat lähteneet, vaan palkitsee heitä ”pelastamalla” ilmaisella kyydillä omalle maaperälleen.

Yksittäiset tapahtumat vaikuttavat niin pieniltä, että niistä on miltei noloa puhua. Tuolla ammutaan pari poliisia, täällä ajetaan muutaman lapsen päälle ja siellä räjäytetään pommi ihmismassa keskellä. Jos me suhteutamme nämä asiat asianomaisten maiden kokonaiskuolleisuuteen, ymmärrämme, miten naurettavasta asiasta on kysymys.

Sama koskee tuota kumiveneväkeä. Se, joka vähänkin osaa laskea, ymmärtää, ettei tuollainen muuttoliike maailmaa mullista. Kaikki tämä on nyt vain sitä uutta normaalia, jonka kanssa on opittava elämään. Muistammehan, mitä Lontoon pormestari sanoi.

Mutta siitä huolimatta kyse on jostakin uudesta. Tätä ei ennen ollut eikä sillä olisi koskaan edes voinut olla samaa merkitystä. Olemme menossa eteenpäin, mutta emme kohti järjen valoa ja ihmisen kasvua. Suunta on toinen.

Paluu barbariaan tuskin tapahtuu pamahtaen, vaan pikemminkin kitisten, vaikka eri mahdollisuudet on toki syytä pitää avoimina. Luulen, että olemme joka tapauksessa tuleville polville vastuussa siitä, mitä heille teemme, vaikka emme voisikaan historian virtaa kääntää. Miettikäämme sitä.

Katsahdus Kiovaan

Länteen ja Eurooppaan

Käväisin Kiovassa ensi kerran joskus 2000-luvun alussa ja olen sen jälkeenkin pari kertaa siellä pistäytynyt.

Kun nyt taas olin siellä pikku visiitillä, ei erityisen suuria muutoksia ollut paljaalla silmällä havaittavissa. Rakennusbuumi näyttäisi jatkuvan, eikä köyhyys näy ainakaan ulospäin. Jotain uutta saattaa olla siinä, että monikansalliset, eurooppalaiset hipsterit kansoittavat muodikkaita kahviloita. Jo vanha ilmiö on, että kaikkinainen kulinarismi kukoistaa kuin Pietarissa ikään.

Mutta muuttuuhan maa koko ajan, kuten muutkin, näinkin lyhyen ajan sisällä.

Nyt, puoli vuosikymmentä Euromaidanin alkamisen jälkeen, mielipidemittaukset kertovat enemmistön ukrainalaisista kääntyneen länsimielisiksi. Ennen tuota tapahtumasarjaa suhde oli toisin päin.

Toki ukrainalaisilla on vanhoja eurooppalaisuuden perinteitä. Niin sanotun Liettuan Venäjän yhteydessä länsimaisuus, etenkin Liettuan ja Puolan katolisuuden takia, oli vahvasti tunkemassa Ukrainaan. Muistona tästä on vielä uniaattikirkko, jota Stalin yritti aikoinaan juuria. Ja Ukrainan ortodoksikirkkohan ei enää ole Moskovan alainen.

Eurooppalaisuutena ukrainalaiset muistavat myös Magdeburgin oikeuden kaupungeissaan, Pjotr Mogila ja Grigori Skovoroda, kuten muistetaan, edustivat täällä jo sivistystä aikana, jolloin moskovalaiset keskittyivät rakentamaan saunoja ja makaamaan pangolla.

Moskal on ilmeisesti ikivanha haukkumasana, jota on käytetty erottautumiseen isovenäläisistä. Moni muistaa, miten Euromaidanin alkuvaiheissa väkijoukko aloitti keinumisen ja skandeerasi: se, joka ei nyt keinu, on moskali! (Kto ni skatšet, tot moskal, ukrainaksi «Хто не скаче, той москаль»).

Tässä kuitenkin viitataan moskovalaismielisyyteen eikä kieleen sinänsä. Toki noista suomalais-tataarilaisista moskaleista eli muskoviiteistä kunnon ukrainalainen patrioottisen legendan mukaan eroaa myös rodullisesti eli geneettisesti, mutta tämä nyt taitaa aika harvoin olla ihan vakavasti tarkoitettua rasismia.

Ymmärrän mainiosti nationalismia ja sen oikeutettuja vaatimuksia: kullekin kansakunnalle kuuluu vapaus kehittää omia instituutioitaan vapaana ulkopuolisesta sorrosta. Siitähän meilläkin on nautittu jo kauan.

Ukrainan tuhatvuotinen suhde Venäjään on ollut varsin kompleksinen ja ukrainalaiset siinä ovat yleensä olleet kärsivänä osapuolena, vaikka lännessä kylmän sodan aikana olikin tapana niputtaa aina yhteen Neuvostoliiton slaavilaiset kansat ja esittää ne kansallisten vähemmistöjen vastapoolina, eräänlaisena herrakansana. Mutta se nyt oli sitä kremlologiaa.

Kun Ukraina muiden joukossa sitten aivan yllättäen vapautui liitostaan, syntyi tietenkin myös ylilyöntejä. Omaa, ei-venäläistä identiteettiä ja erottautumista isovenäläisyydestä on kuitenkin siitä lähtien rakennettu ilmeisen määrätietoisesti. Kielipolitiikka on tässä ollut tärkeällä sijalla.

Ainakin vielä pari vuosikymmentä sitten kieliasiaa pidettiin tavallaan toissijaisena, kun nationalistikaan usein ei oikein osannut ukrainaa. Tärkeämpää kuin kieli oli mieli.

Eipä sikäli, eihän fennomaanienkaan ensimmäinen sukupolvi juuri suomea osannut. Sen suomenmielisyydessä ei sen sijaan ollut valittamista.

Meillä Suomessa suomalaistuminen kävi sitten jopa yllättävän nopeasti ja näyttää siltä, että myös Ukrainassa oppiminen on edennyt ripeästi.

Venäläisvoittoista ja ukrainalaisvoittoista kansaa on Ukrainassa ollut suunnilleen saman verran, eikä venäjän kieleen nähden ilmene mitään ennakkoluuloja ainakaan nyt Kiovan tapaisella kaksikielisellä alueella. Länsi-Ukrainassa asia voi olla toisin.

 Näyttää siltä, ettei tässä patin vuosikymmenen mittaan varsinaista vallankumousta ole tapahtunut kielitaidossa, mutta sen sijaan kyllä selvä muutos asenteissa toisaalta Euroopan ja toisaalta Euraasian unioniin nähden ja tämähän jo koskee identiteettitasoa.

Ukrainalaisuus ja kansalliset myytit on nyt nostettu vahvasti esille. Holodomorin muistomerkki museoineen on seissyt paikallaan jo useita vuosia. Nyt myös Mikaelin luostarin seinälle on sijoitettu kaikkien Itä-Ukrainassa kaatuneiden usean tuhannen sotilaan kuvat, mikä on aika vaikuttava näky.

Lisäksi Itsenäisyyden aukiolle (Maidan nezaležnosti) johtavalle rinteelle on myös sijoitettu Maidanilla surmansa saaneiden yli sadan ihmisen kuvat ja itse aukiolle on pystytetty merkillinen museo, jossa suurilla telineillä on kuvia vuoden 2014 tapahtumista ja jopa niistä facebook-sivuista, joilla oli tärkeä rooli ”vallankumouksessa”.

Sillä vallankumouksenahan noita tapahtumia esitetään eikä aiheetta. Kiinnostavaa on, että tuo tapahtumasarja on saanut hyvin erikoisen ja juhlallisen nimen: Arvokkuuden vallankumous (revoljutsija dostojnstva - Революція гідності ).

Tuo arvokkuus tässä tapauksessa tarkoittaa ihmisarvoa (lat. dignitas, kr. thymos – θυμός, saks. Menschenwürde ja venäjäksi siis достойнство, jne.).

On pakko sanoa, että kyseessä on poikkeuksellisen ylpeä termi, joka panee ajattelemaan. Tässä tapauksessahan sentään väkijoukko ryhtyi demokraattisessa maassa räikeään ulkoparlamentaariseen toimintaan, jonka kautta pantiin viralta normaalien pelisääntöjen mukaan virkaansa valittu presidentti ja mullistettiin maa muutenkin.

Toki paikalle oli saapunut ja siellä sitkeästi mieltään osoitti hyvin huomattava määrä ihmisiä, mutta olihan se sentään vain murto-osa niistä, jotka olivat käyttäneet normaalia äänivaltaansa vaaleissa.

Yleensä historiassa tuollaisen torikokouksen osallistujista käytetään tylyä sanontaa roskajoukko (mob, canaille, tolpa jne.,( ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=canaille ). Termi ei viittaa ihmisten sosioekonomiseen asemaan tai edes älylliseen tasoon, vaan lauman ominaisuuteen laumana (ks. m. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=joukkosielu ).

Laumaltahan puuttuu sekä järki, tahto että omatunto ja se noudattaa omia lakejaan, joiden yhteydessä sana arvokkuus ei yleensä tule lainkaan mieleen. Näistä lauman ominaisuuksistahan Gustave Le Bon aikoinaan kirjoitti ja kirja on taas suomeksi saatavissa.

On tietenkin totta, että laumalla on historiassa useinkin ollut tärkeä merkitys. Etenkin Ranskassa se on jopa ratkaissut historia suunnan ja jopa vienyt sitä kohti edistystä, sikäli kuin voimme päätellä.

Kuitenkin jopa Ranskan vallankumouksen ihailijoille tuottaa varmasti tuskaa ylistää myös lauman (foule) toimia ikään kuin arvokkuuden ilmentyminä.

Kyllä se joukko, joka repi ihmisiä kappaleiksi ja kantoi Bastiljin komendantin, markiisi de Launay´n päätä kepin nenässä ympäri kaupunkia, oli ennen muuta roskajoukkoa, vaikka sillä saattoi ollakin ns. edistyksellinen historiallinen roolinsa.

Kiovassa valtaa vastaan mellakoineet saivat marttyyrien kruunun. Kun jotkut roistot, joiden henkilöllisyys tietääkseni on tänäkin päivänä hämärän peitossa, alkoivat piiloistaan (ilmeisesti hotelli ”Ukrainasta” käsin) ampua suojattomia ihmisiä, menetti hallitus viimeisenkin legitimiteettinsä.

 Nuo yli sata murhattua saivat sitten yhteiseksi nimekseen ”Taivaallinen sotnia” -небесная сотня. Heidän kuvansa koristavat nyt Ukraina-hotellin viereistä rinnettä.

En nyt halua tässä pohtia, saati spekuloida sillä, kuka tuossa kumouksessa oikein teki mitäkin. Totean vain, että sille annettu termi ”arvokkuuden vallankumous” on kovasti ajankohtainen (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=dignity ).

Koko maailmassa nimittäin puhutaan nyt paljon arvokkuudesta. Siitä puhe, mistä puute, sanoo vanha viisaus, millä en nyt ainakaan erityisesti viittaa noihin Euromaidanin tapahtumiin, mutta käyttöön otettu käsite herättää kyllä huomiota.

Mieleen tulee väistämättä, miten erilainen noiden Kiovan mielenosoitustenkin lopputulos olisi voinut olla ilman tuota mieletöntä ja luihua joukkomurhaa.

Maailmassa on tehty vallankumouksia ilman, tai ainakin lähes ilman marttyyrejä. Uskaltaisin kuitenkin sanoa, että marttyyrien veri on aatteiden lannoitusaineista parhain ja se näyttää toimivan myös Kiovassa.

Ellei koko asiasta olisi tullut kammottavaa tragediaa, se olisi myös voinut päättyä komediana eli saada onnellisen lopun. Silloin siitä käytettäisiin nyt aivan erilaista nimeä.

Mitäpä sanoikaan Mefistofeles Faustille: Das Blut ist ein ganz besonderer Saft -on veri neste verraton!

Hotellin, siis tämän Ukrainan naapuriin ollaan nyt rakentamassa uutta museota, joka on omistettu Euromaidanin tapahtumille. Se ei ole Kiovassa nyt edes ainoa rakenteilla oleva museo.

Arvomme mekin ansaitsemme

 

Outouden paradoksi

 

Joskus lähimenneisyydessä Jonathan Haidt toi käyttöön termin WEIRD, jonka merkitys selitetään tuonnempana tarkemmin.

Joka tapauksessa kyseessä oli vauraan länsimaisen ihmisen psykologiaa kuvaava lyhenne, jota käytettiin viittaamaan nimenomaan tällaisen ihmistyypin poikkeuksellisuuteen, sen omituisuuteen koko maailman viitekehyksessä arvioiden.

Western, Educated, Industrialized, Rich, Democratic oli määritelmä, joka sopi vain pienehkölle vähemmistölle ihmislajin edustajista. Siitä huolimatta nämä ihmiset pitivät yleensä omia arvojaan ainoina järkevinä ja hyväksyttävinä ja vaativat kaikkia muitakin niitä kunnioittamaan.

Haidt käyttää käsitettä ”moraalinen monismi”, joka ymmärtääkseni viittaa käytännössä utilitaristiseen mielihyväkalkyyliin. Lyhyesti sanoen, hyvää on se, mikä tuottaa mielihyvää ja lisää sen yhteissummaa maailmassa, pahaa taas kaikki, joka toimii toiseen suuntaan.

Tämä filosofia esiintyi sangen itsekylläisesti ja korosti myös suvaitsevaisuuttaan: sen omaksuneet eivät esimerkiksi paheksuneet niin sanottuja uhrittomia rikoksia eläimeen sekaantumisesta insestiin ja suorastaan velvoittivat erilaisten seksuaalisten poikkeamien edustajia ylpeilemään erikoisuudestaan.

Myös esimerkiksi sukupuolten välisten erojen ignorointi ja jopa hävittäminen kuului ”outojen” hyveisiin. Sellaiset irrationaaliset kulttuuripiirteet, kuin vanhempien kunnioitus tai sukulaissuhteiden erityinen arvostus nähtiin vahingollisena ja tuomittavana.

Tässähän ilmeni se länsimaisen kulttuurin keskeinen kehityslinja, jonka syntyä esimerkiksi Jukka Korpela viimeisimmässä kirjassaan on analysoinut. Länsimaisuus merkitsi rationaalisuutta Max Weberin mielessä eli sitä, että asioita lakattiin henkilöimästä ja ihanteeksi tuli lainalainen yhteiskunta, joka oli ennustettava ja luotettava, kaikille yleisiä ja yhtäläisiä sääntöjä tarjoava ja vaativa.

Ihmisten välisten suhteiden muuttuminen rahasuhteiksi oli keskeinen ja symbolisesti olennainen osa tätä prosessia, kuten jo Marx ja Engels Kommunistisessa manifestissaan (Manifest der Kommunistischen Partei,1848) huomasivat. Heillähän oli moniakin teräviä oivalluksia omasta ajastaan.

Kuten Marx ja Engels. myös koko WEIRD-yhteisö on noudattanut kristillisperäistä, eskatologista uskoa, jonka mukaan maailmalla on vain yksi väistämätön kehityssuunta ja se on nimenomaan tuon outouden (WEIRDness) tuleminen koko maailmassa vallitsevaksi.

Tunnettu, valtavaan tutkimusmateriaaliin perustuva Word Values Survey-projekti, jota on vuosikymmenien ajan toteutettu kymmenissä eri maissa, antaakin tuollaiselle otaksumalle vankkaa tukea. (ks.  Vihavainen: Haun arvojen maailmankartta tulokset ).

En halua ryhtyä obskurantiksi, joka kiistää tuon projektin tulokset. Ilmeisestikin on niin, että tutkijoiden havaitsemien arvojen muutosten suunta on yleisellä tasolla ollut selvä: ihmiskunta kehittyy synkimmästä islamilaisesta pimeydestä kohti ruotsalaista suvaitsevaa ja hedonistista valkeutta. Meillä suomalaisilla on kunnia olla kärkijoukossa, vaikka taas Ruotsia jäljessä…

Joka tapauksessa tuo outojen (WEIRD) olettama kehitys tuntuu nyt pahasti takkuavan. Perinnäiset arvot, etenkin perheeseen ja sukuun liittyvät, ovat tavattoman sitkeitä ja siirtyvät siirtolaisten mukana myös sieltä takapajulasta pohjoiseen, Ruotsiinkin. Meillä toki kaikki käy aina toisin. Kyllä minäkin sen tiedän.

Niin kauan kuin globaali pohjoinen oli rikkauden ja mahdin synonyymi, tuntui siltä, että historia oli vääjäämättä meidän puolellamme. Historian kulkua ei taaksepäin voi tuupata, tiedettiin kaikkialla, eikä kovia argumentteja sitä vastaan ollut.

Nyt tilanne on toinen. Se, joka on matkustellut Kiinassa ja muuallakin Aasiassa, ymmärtää tämän ilman sen enempiä selittelyjä. Väitetään Afrikallakin olevan valtava potentiaali, joka vielä odottaa aikaansa, mene ja tiedä. Turkin perääntyminen Kemal Atatürkin viitoittamalta tieltä on ehkä hätkähdyttävin esimerkki monien vastaavien prosessien sarjassa.

Selvää on, että läntisillä arvoilla alkaa olla yhtä vähän prestiisiä kuin globaalin pohjoisen valtioilla on voimaa sen eri muodoissa.

Tulevaisuutta emme tunne, mutta sen suunta on selvä ja se on toinen, kuin vielä pari vuosikymmentä sitten haluttiin uskoa.

Samuel Huntington puhui siitä, ettei eri kulttuurien arvoja pitäisi mennä ulkopuolelta mestaroimaan. Venäjällä on tähän sopiva sanparsi: ”Vostok -delo tonkoje” (itä on herkkä asia). Täytyy myöntää, että etenkin amerikkalaiset ovat olleet tälle asialle sokeita ja rymistelleet kuin norsu posliinikaupassa. Tulokset ovat olleet sen mukaisia.

Toki myös venäläiset antoivat itäisille kansoille omaa sokkiterapiaansa, joka oli monin paikoin vielä tuhoisampaa, mutta se ei tässä nyt ole teemana.

Tarkoitin puuttua sellaiseen asiaan kuin ”oudon” psykologian muuttuminen itsetuhoiseksi sokeudeksi ja suvaitsemattomuudeksi. Kuten Haidt huomauttaa (ks. jäljempänä), ”oudot” eivät tosiasiassa suvaitse lainkaan omasta ”filosofiastaan” poikkeavaa ajattelua. Aikamme merkittäviin uutuuksiin kuuluu erittäin laajalle levinnyt poliittinen syrjintä ja sensuurimentaliteetti.

 Ne, jotka eivät jaa ”outojen” uskoa historialliseen missioonsa moraalisen monismin toteuttajina, demonisoidaan. Demokratian periaatteitakaan ei enää kunnioiteta ja mikäli vaalitulokset ovat toisenlaisia, kuin ”outojen” tunnustama historian jumalatar olisi vaatinut, niitä vastaan aloitetaan torikokousten ja mellakoiden vyöry.

Saksa on vain yksi, mutta sitä räikeämpi esimerkki siitä, ettei kansan selvästi ilmaisemaakaan tahtoa kunnioiteta, jos se ei ole oman filosofian mukainen.

Olen silloin tällöin viitannut David Riesmanin typologiaan, jonka mukaan historiallinen kehitys olisi tuottamassa itseohjautuvan persoonallisuuden, joka sopisi ihanteellisesti toteuttamaan edustuksellista demokratiaa (ks. Vihavainen: Haun riesman tulokset).

Demokratiahan on vaativa valtiomuoto, joka edellyttää kansalaisiltaan paljon. Ihanteellisessa muodossaan sitä toteuttaisi valistunut ja itsenäisesti ajatteleva kansalainen, joka olisi avoin erilaisille ratkaisuille ja hyväksyisi enemmistön päätökset.

Sen sijaan näemme ympärillämme yhä useammin mölisevän lauman, jonka kärjessä ovat kaikkein yksinkertaisimmat typerykset mahtailevine ja häpeämättömine, usein puolihulluine tunnuksineen. Tällaiset tilaisuudet ovat ennen muuta paikkoja, joissa ihminen saa tilaisuuden luopua omasta järjestään ja vastuustaan ja sulautua laumaan (ks. Vihavainen: Haun foule tulokset ).

Suunta ei meilläkään ole hyvä, vaikka tilanne on sentään parempi kuin siinä Euroopassa, joka takavuosina nostettiin meillekin kaikessa esikuvaksi. Läntistä Eurooppaahan meillä hehkutettiin ja kauhistuttiin ajatusta tulla niputetuksi yhteen sen itäisemmän osan kanssa.

Ehkä tässä kuitenkin vielä tässä vaiheessa voisi tyytyväisyydellä todeta, ettei Suomi vielä ole mikään Ranska, Englanti, Saksa tai edes Ruotsi ja toivoa, ettei se sellaiseksi tulisikaan.

 

 

 

maanantai 13. tammikuuta 2014

Hurskaat ja kummalliset

 

Oudot hurskastelijat (The Righteous and the WEIRD)

 

Pari huomautusta kirjaan Jonathan Haidt: The Righteous Mind. N.Y. Vintage Books 2012. 500s.

 

Jonathan Haidtin kirjaa The Righteous Mind on meidänkin blogosfäärissämme käsitelty jo aika lailla, joten siitä ei ehkä kannata (tai jaksa ja ehdi) kirjoittaa taas arvostelua Kiinnostava se joka tapauksessa on ja ilmeisen tärkeä.

Lyhyesti sanoen Haidt edustaa arvopsykologiassa intuitiivista koulukuntaa, jonka mielestä ”moraalinen mieli on kuin kieli, jolla on kuudenlaisia makureseptoreita”. Toisin sanoen siis moraalista (oikeamielistä) käytöstä ei voida johtaa yhden periaatteen noudattamisesta, esim. mielihyväkalkyylistä.

Ihmisellä on ilmeinen ja näköjään biologisesti kehittynyt taipumus muodostaa eettisiä arvostelmia intuitiivisesti, niiden järkeistäminen on toissijainen toiminto, jota voidaan harjoittaa tai sitten ei. Joka tapauksessa tämä taipumus monenlaatuisiin moraaliarvostelmiin on kokeellisesti osoitettavissa ja sillä näyttää olevan perustansa lajinkehityksessä.

Moraalinen monismi sen sijaan on useimmille maailman kulttuureille vieras ajatus. Se on keskittynyt erityisesti länsimaihin ja sielläkin nimenomaan keskiluokkaisen sivistyneistön piiriin.

Tätä ryhmää Haidt kutsuu nimellä WEIRD (Western, educated, industrialized, rich, democratic), siis outo. Kun luonnollinen etiikka näyttää nojaavan kuuteen elementtiin: välittäminen, vapaus, reiluus, lojaalisuus, auktoriteetti ja pyhyys, pyrkivät oudot ignoroimaan sellaisia asioita, jotka heidän omassa, rajoitetussa piirissään näyttelevät vähäistä osaa tai puuttuvat. Mitä oudompi (WEIRD) ihminen on, sitä todennäköisemmin hän käsittää maailman pikemmin erillisten objektien joukkona kuin suhteiden näyttämönä.

Oudon moraalin kannattajat ovat helposti sokeita sille, ettei heidän moraalinen maailmansa ole suinkaan yleispätevä ja että se monien muiden (useimpien) näkökulmasta ei tarkoita ennen muuta hyväksyntää ja suvaitsevaisuutta, vaan useimpien tärkeiden arvojen kieltämistä.

Jos auktoriteetti nähdään vain sortona, lojaalisuus irrationaalisena taakkana ja pyhyys mielettömyytenä, ollaan maailmassa, jossa niin amerikkalainen korkeakouluopiskelija kuin suomalainen juppi tuntevat olonsa kotoiseksi. Se arvojen yhteisyys, jonka he tunnustavat, on kuitenkin mahdollinen vain pienelle joukolle ja sitä voisi kai sanoa myös luonnottomaksi, oudoksi nyt ainakin.

Tämä on seikka, jota oudon moraalin kannattajat eivät itse näytä tunnustavan saati käsittävän. Haidtin mukaan tutkimukset osoittavat myös, että tämän joukon kyky tuntea empatiaa on sangen rajoitettu ja ilmeisesti heikompi kuin konservatiiveiksi luokitellun, traditionaalisempaa moraalia edustavan joukon. Tämä on paradoksaalista sikäli, että juuri oudot ylpeilevät erityisesti sillä, että he ”suvaitsevat” asioita, joita konservatiivit paheksuvat.

Vaikuttaa siltä, että juuri oudolle psykologialle olisi tyypillistä uskoa oman moraalifilosofiansa yleiseen velvoittavuuteen ja tuomita siitä poikkeavat näkemykset absurdeina ja ikään kuin triviaalien alkeistotuuksien vastaisina. Moni näyttää aivan vakavissaan olettavan, että ihminen ”syntyy ateistina” ja että uskonnot ovat yksinkertaisesti epätotuutta eikä muuta mitään.

Kaiken keskellä siis on yksilö ja hänen nautintonsa ja oikeutensa.

Mutta onko tämä historiassa ainutlaatuista tai edes todella kummallista? Ihminen saattaa olla ”90 prosenttisesti simpanssi ja kymmenprosenttisesti mehiläinen”, kuten Haidt päättelee, mutta ehkäpä ”mehiläisyys” voidaan suotuisissa oloissa unohtaa ja ehkäpä evoluutio tulevaisuudessa onkin johtava sen surkastumiseen?

Antiikin Roomassa pääsi aikoinaan Tacituksen mukaan vallalle hedonismi, joka syrjäytti perinteiset hyveet varsin nopeasti. Meidänkin vaurautemme on aivan uusi ilmiö, mutta vauhti näyttää hirmuiselta, kun sitä katselee parin sukupolven perspektiivistä. Tämän kansan psykologia on kaikkea muuta kuin Impivaaraan jämähtänyt.

Tunnettu maailmanlaajuinen tutkimusprojekti World Values Survey näyttää viittaavan siihen, että kaikki yhteiskunnat ovat vaurastuessaan ja demokratisoituessaan muuttamassa arvojaan yksilökeskeiseen ja sekulaariseen eli siis outoon suuntaan.

Sivilisaation merkitys on yleensäkin se, että sen kautta ihminen nousee eläimellisen minänsä yläpuolelle. Ehkäpä etujoukkomme outo moraali on juuri osoitus tästä uudesta ylevyyden tasosta, jolle simpanssi ei koskaan pystynyt pääsemään, tokko edes mehiläinen?

Tämä tuntuisi lohdulliselta. Hälytyskelloja tosin soittelee se suuri kunnioitus, jota nykyään tunnetaan eräitä eläimiä kohtaan ja toisaalta se halveksunta, jota saavat osakseen ne ihmiset, joita ei tunnusteta riittävän oudoiksi.

Joka tapauksessa hiljaiseksi vetää Haidtin huomio siitä, että oudot, kuten eri sortin änkyrät yleisemminkin, ovat kykenemättömiä ymmärtämään arvojen moninaisuutta, koska heillä ei ole siihen tarvittavia reseptoreita. Mitä niille on tapahtunut ja miksi, on kiinnostava kysymys sinänsä.

 

Uhrit ja niiden käyttö

 

Koloradokuoriaiset ja Taivaallinen sotnia: marttyyrien kavalkadi

 

Se, joka on vaivautunut kuuntelemaan sitä Moskovan täysin valheellista versiota, joka käynnissä olevan hyökkäyksen motiiviksi esitetään, ei ole voinut välttyä yhä uudelleen kohtaamasta väitettä siitä, että ”natsit” olivat jo kahdeksan vuoden ajan harjoittaneet Itä-Ukrainassa venäläisten kansanmurhaa. Niinpä Putinin oli viimein pakko aloittaa erikoisoperaatio venäläisten pelastamiseksi.

Koko juttu on tietenkin erittäin kömpelö sepustus, johon uskoakseen täytyy olla perinpohjaisen tyhmä tai sitten fanaattisen uskollinen sille esivallalle, jonka kannattajaksi on halunnut leimautua ja jonka hyväksi on luopunut kriittisestä ajattelusta. Miten natsit muka olisivat saattaneet jatkaa epäinhimillistä terroriaan tilanteessa, jossa noilla Itä-Ukraina alueilla ovat valtaa pitäneet ns. kansantasavaltojen pyssymiehet?

Tarina venäläisten marttyyriudesta ei kuitenkaan ole vailla mitään kosketuksia todellisuuteen. Odessassa poltettiin tosiaan vuonna 2014 rakennus, jonka sisällä paloi kuoliaaksi jopa useita kymmeniä moskovalaismielisiä aktivisteja. Ukrainalaiset nationalistit lanseerasivat heistä pilkallisen termin ”koloradokuoriaiset”, millä viitattiin ns. yrjönnauhojen väriyhdistelmään.

Ukrainan tapahtumat vuonna 2014 eivät olleet mikään mainio vallankumous. Itse asiassa siihen liittyi aivan pöyristyttävää terroria. Maidanilla eli torilla (Itsenäisyyden aukio - Maidan nežalesnosti) tulittivat tuntemattomat pyssymiehet piiloistaan väkijoukkoa tappaen noin sata henkeä. Kyseessä oli ainutlaatuisen kyyninen joukkomurha, jonka vierittäminen ukrainalaisten nationalistien syyksi tuntuisi täysin järjettömältä.

Sehän merkitsisi sitä, että he olisivat ryhtyneet noudattamaan vuoden 2000 kerrostalojen räjäyttäjien ”erikoispalvelujen” taktiikkaa, jolloin tuo ”salaperäinen” tapahtuma antoi Putinille aiheen ryhtyä uuteen Tšetšenian sotaan. Niin törkeää taktiikkaa saattoi odottaa ns. Venäjän erikoispalveluilta, mutta tuskin muilta. Toki koko joukkomurha toimi ukrainalaisten nationalistien hyödyksi, mutta luultavimmin aivan vastoin murhaajien tarkoitusta.

Nyt nuo maidanilla ammutut ovat saaneet muistonsa ikuistettua hotelli Ukrainan vieressä olevan kadun varrelle. Hieman kauempana sijaitsevan luostarin seinällä taas on useiden tuhansien Itä-Ukrainassa kaatuneen sotilaan kuvat.

Molemmilla osapuolilla oli siis marttyyrinsa jo ennen nykyisen sodan puhkeamista. Ukrainassa Taivaalliselle sotnialle oltiin pari vuotta sitten rakentamassa omaa museota, Venäjällä tiedotusvälineet vatkasivat vuosien ajan päivästä päivään venäläisten onnettomuutta fasistien/natsien kynsissä. Henkinen rintamanmuodostus oli pitkälle tapahtunut jo ennen kuin erikoisoperaattori pani armeijansa marssimaan rajan yli.

Ukrainan osalta julkaisen ohessa uudelleen vanhan blogini sellaisenaan, jotteivat erinäiset henkiseltä terveydeltään kyseenalaiset ainekset pääsisi väittämään, että kaunistelen tai suorastaan valkopesen omia jälkiäni. Lukija luonnollisesti ymmärtää, että teksti, joka on tehty ennen nykyistä tilannetta, näkee asiat jossakin määrin toisesta perspektiivistä eikä voi ottaa huomioon nykyisen poliittisen korrektiuden vaatimuksia.

 

sunnuntai 8. joulukuuta 2019

Katsahdus Kiovaan

 

Länteen ja Eurooppaan

 

Käväisin Kiovassa ensi kerran joskus 2000-luvun alussa ja olen sen jälkeenkin pari kertaa siellä pistäytynyt.

Kun nyt taas olin siellä pikku visiitillä, ei erityisen suuria muutoksia ollut paljaalla silmällä havaittavissa. Rakennusbuumi näyttäisi jatkuvan, eikä köyhyys näy ainakaan ulospäin. Jotain uutta saattaa olla siinä, että monikansalliset, eurooppalaiset hipsterit kansoittavat muodikkaita kahviloita. Jo vanha ilmiö on, että kaikkinainen kulinarismi kukoistaa kuin Pietarissa ikään.

Mutta muuttuuhan maa koko ajan, kuten muutkin, näinkin lyhyen ajan sisällä.

Nyt, puoli vuosikymmentä Euromaidanin alkamisen jälkeen, mielipidemittaukset kertovat enemmistön ukrainalaisista kääntyneen länsimielisiksi. Ennen tuota tapahtumasarjaa suhde oli toisin päin.

Toki ukrainalaisilla on vanhoja eurooppalaisuuden perinteitä. Niin sanotun Liettuan Venäjän yhteydessä länsimaisuus, etenkin Liettuan ja Puolan katolisuuden takia, oli vahvasti tunkemassa Ukrainaan. Muistona tästä on vielä uniaattikirkko, jota Stalin yritti aikoinaan juuria. Ja Ukrainan ortodoksikirkkohan ei enää ole Moskovan alainen.

Eurooppalaisuutena ukrainalaiset muistavat myös Magdeburgin oikeuden kaupungeissaan, Pjotr Mogila ja Grigori Skovoroda, kuten muistetaan, edustivat täällä jo sivistystä aikana, jolloin moskovalaiset keskittyivät rakentamaan saunoja ja makaamaan pangolla.

Moskal on ilmeisesti ikivanha haukkumasana, jota on käytetty erottautumiseen isovenäläisistä. Moni muistaa, miten Euromaidanin alkuvaiheissa väkijoukko aloitti keinumisen ja skandeerasi: se, joka ei nyt keinu, on moskali! (Kto ni skatšet, tot moskal, ukrainaksi «Хто не скаче, той москаль»).

Tässä kuitenkin viitataan moskovalaismielisyyteen eikä kieleen sinänsä. Toki noista suomalais-tataarilaisista moskaleista eli muskoviiteistä kunnon ukrainalainen patrioottisen legendan mukaan eroaa myös rodullisesti eli geneettisesti, mutta tämä nyt taitaa aika harvoin olla ihan vakavasti tarkoitettua rasismia.

Ymmärrän mainiosti nationalismia ja sen oikeutettuja vaatimuksia: kullekin kansakunnalle kuuluu vapaus kehittää omia instituutioitaan vapaana ulkopuolisesta sorrosta. Siitähän meilläkin on nautittu jo kauan.

Ukrainan tuhatvuotinen suhde Venäjään on ollut varsin kompleksinen ja ukrainalaiset siinä ovat yleensä olleet kärsivänä osapuolena, vaikka lännessä kylmän sodan aikana olikin tapana niputtaa aina yhteen Neuvostoliiton slaavilaiset kansat ja esittää ne kansallisten vähemmistöjen vastapoolina, eräänlaisena herrakansana. Mutta se nyt oli sitä sovjetologiaa.

Kun Ukraina muiden joukossa sitten aivan yllättäen vapautui liitostaan, syntyi tietenkin myös ylilyöntejä. Omaa, ei-venäläistä identiteettiä ja erottautumista isovenäläisyydestä on kuitenkin siitä lähtien rakennettu ilmeisen määrätietoisesti. Kielipolitiikka on tässä ollut tärkeällä sijalla.

Ainakin vielä pari vuosikymmentä sitten kieliasiaa pidettiin tavallaan toissijaisena, kun nationalistikaan usein ei oikein osannut ukrainaa. Tärkeämpää kuin kieli oli mieli.

Eipä sikäli, eihän fennomaanienkaan ensimmäinen sukupolvi juuri suomea osannut. Sen suomenmielisyydessä ei sen sijaan ollut valittamista.

Meillä Suomessa suomalaistuminen kävi sitten jopa yllättävän nopeasti ja näyttää siltä, että myös Ukrainassa oppiminen on edennyt ripeästi.

Venäläisvoittoista ja ukrainalaisvoittoista kansaa on Ukrainassa ollut suunnilleen saman verran, eikä venäjän kieleen nähden ilmene mitään ennakkoluuloja ainakaan nyt Kiovan tapaisella kaksikielisellä alueella. Länsi-Ukrainassa asia voi olla toisin.

 Näyttää siltä, ettei tässä parin vuosikymmenen mittaan varsinaista vallankumousta ole tapahtunut kielitaidossa, mutta sen sijaan kyllä selvä muutos asenteissa toisaalta Euroopan ja toisaalta Euraasian unioniin nähden ja tämähän jo koskee identiteettitasoa.

Ukrainalaisuus ja kansalliset myytit on nyt nostettu vahvasti esille. Holodomorin muistomerkki museoineen on seissyt paikallaan jo useita vuosia. Nyt myös Mikaelin luostarin seinälle on sijoitettu kaikkien Itä-Ukrainassa kaatuneiden usean tuhannen sotilaan kuvat, mikä on aika vaikuttava näky.

Lisäksi Itsenäisyyden aukiolle (Maidan nezaležnosti) johtavalle rinteelle on myös sijoitettu Maidanilla surmansa saaneiden yli sadan ihmisen kuvat ja itse aukiolle on pystytetty merkillinen museo, jossa suurilla telineillä on kuvia vuoden 2014 tapahtumista ja jopa niistä facebook-sivuista, joilla oli tärkeä rooli ”vallankumouksessa”.

Sillä vallankumouksenahan noita tapahtumia esitetään eikä aiheetta. Kiinnostavaa on, että tuo tapahtumasarja on saanut hyvin erikoisen ja juhlallisen nimen: Arvokkuuden vallankumous (revoljutsija dostojnstva - Революція гідності ).

Tuo arvokkuus tässä tapauksessa tarkoittaa ihmisarvoa (lat. dignitas, kr. thymos – θυμός, saks. Menschenwürde ja venäjäksi siis достойнство, jne.).

On pakko sanoa, että kyseessä on poikkeuksellisen ylpeä termi, joka panee ajattelemaan. Tässä tapauksessahan sentään väkijoukko ryhtyi demokraattisessa maassa räikeään ulkoparlamentaariseen toimintaan, jonka kautta pantiin viralta normaalien pelisääntöjen mukaan virkaansa valittu presidentti ja mullistettiin maa muutenkin.

Toki paikalle oli saapunut ja siellä sitkeästi mieltään osoitti hyvin huomattava määrä ihmisiä, mutta olihan se sentään vain murto-osa niistä, jotka olivat käyttäneet normaalia äänivaltaansa vaaleissa.

Yleensä historiassa tuollaisen torikokouksen osallistujista käytetään tylyä sanontaa roskajoukko (mob, canaille, tolpa jne.,( ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=canaille ). Termi ei viittaa ihmisten sosioekonomiseen asemaan tai edes älylliseen tasoon, vaan lauman ominaisuuteen laumana (ks. m. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=joukkosielu ).

Laumaltahan puuttuu sekä järki, tahto että omatunto ja se noudattaa omia lakejaan, joiden yhteydessä sana arvokkuus ei yleensä tule lainkaan mieleen. Näistä lauman ominaisuuksistahan Gustave Le Bon aikoinaan kirjoitti ja kirja on taas suomeksi saatavissa.

On tietenkin totta, että laumalla on historiassa useinkin ollut tärkeä merkitys. Etenkin Ranskassa se on jopa ratkaissut historia suunnan ja jopa vienyt sitä kohti edistystä, sikäli kuin voimme päätellä.

Kuitenkin jopa Ranskan vallankumouksen ihailijoille tuottaa varmasti tuskaa ylistää myös lauman (foule) toimia ikään kuin arvokkuuden ilmentyminä.

Kyllä se joukko, joka repi ihmisiä kappaleiksi ja kantoi Bastiljin komendantin, markiisi de Launay´n päätä kepin nenässä ympäri kaupunkia, oli ennen muuta roskajoukkoa, vaikka sillä saattoi ollakin ns. edistyksellinen historiallinen roolinsa.

Kiovassa valtaa vastaan mellakoineet saivat marttyyrien kruunun. Kun jotkut roistot, joiden henkilöllisyys tietääkseni on tänäkin päivänä hämärän peitossa, alkoivat piiloistaan (ilmeisesti hotelli ”Ukrainasta” käsin) ampua suojattomia ihmisiä, menetti hallitus viimeisenkin legitimiteettinsä.

 Nuo yli sata murhattua saivat sitten yhteiseksi nimekseen ”Taivaallinen sotnia” -небесная сотня. Heidän kuvansa koristavat nyt Ukraina-hotellin viereistä rinnettä.

En nyt halua tässä pohtia, saati spekuloida sillä, kuka tuossa kumouksessa oikein teki mitäkin. Totean vain, että sille annettu termi ”arvokkuuden vallankumous” on kovasti ajankohtainen (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=dignity ).

Koko maailmassa nimittäin puhutaan nyt paljon arvokkuudesta. Siitä puhe, mistä puute, sanoo vanha viisaus, millä en nyt ainakaan erityisesti viittaa noihin Euromaidanin tapahtumiin, mutta käyttöön otettu käsite herättää kyllä huomiota.

Mieleen tulee väistämättä, miten erilainen noiden Kiovan mielenosoitustenkin lopputulos olisi voinut olla ilman tuota mieletöntä ja luihua joukkomurhaa.

Maailmassa on tehty vallankumouksia ilman, tai ainakin lähes ilman marttyyrejä. Uskaltaisin kuitenkin sanoa, että marttyyrien veri on aatteiden lannoitusaineista parhain ja se näyttää toimivan myös Kiovassa.

Ellei koko asiasta olisi tullut kammottavaa tragediaa, se olisi myös voinut päättyä komediana eli saada onnellisen lopun. Silloin siitä käytettäisiin nyt aivan erilaista nimeä.

Mitäpä sanoikaan Mefistofeles Faustille: Das Blut ist ein ganz besonderer Saft -on veri neste verraton!

Hotellin, siis tämän Ukrainan naapuriin ollaan nyt rakentamassa uutta museota, joka on omistettu Euromaidanin tapahtumille. Se ei ole Kiovassa nyt edes ainoa rakenteilla oleva museo.