Hannibal

 Tsaarin murjaani

Hugh Barnes, Gannibal. The Moor of Petersburg. Profile Books 2006, 300 s.

Abram (Ibrahim) Petrovitš Gannibal (1696-1781), Pietari Suuren murjaani (Арап Петра Великого), oli Aleksandr Puškinin äidin isoisä.

Huomattakoon, että tuo venäläinen sana ”arap” (арап) ei ole yhtä kuin arab (араб),vaan todellakin kääntyy parhaiten ”murjaaniksi”, siis mauriksi (ks. mavros= musta). Tarkemmin sanoen on kyse mustasta maurista ja Barnes käyttääkin enimmäkseen sana blackamoor, joka viittaa juuri siihen.

Maureja toki oli myös vähemmän mustia, mutta Pyhä Mauritius kuvataan aina mustaksi, näin muun muassa Tallinnan Mustapäiden veljeskunnan talon koristeessa. Gannibal muuten asui siinäkin talossa.

Itse asiassa olisi suomen kielessä syytä käyttää muotoa Hannibal, koska on ilmeistä, että Abram Petrovitšin liikanimi viittaa juuri tähän antiikin ajan pohjoisafrikkalaiseen päällikköön. Hänen nimessään ei ole viittausta kannibaaliin., vaan Baal-jumalaan.

Virallisesti Abram/Ibrahim kastettiin Pjotr Petrovitš Petroviksi Pietari I:n ollessa kummina, mutta hän sai käyttää totuttua nimeään.

Hannibalin alkuperäinen kotipaikka on jäänyt arvoitukseksi ja yleensä arvellaan sen olleen Abessinia, mutta myös Kamerun on ollut esillä. Venäjälle hänet ostettiin Konstantinopolista.

Ikävä kyllä, Hannibal jätti jälkeensä hyvin vähän muita kuin virallisia dokumentteja. Hän tiettävästi kirjoitti monen sadan sivun laajuiset muistelmat, mutta poltti ne sitten vanhana miehenä.

Edes muotokuvaa Hannibalista ei ole säilynyt. On kyllä olemassa eräs maalaus, jota kauan pidettiin Hannibalin potrettina, mutta itse asiassa se kuvaa tavallista valolista miestä. Maalaus oli vain patinoitunut mustaksi. Kuvatun herran ja Hannibalin kunniamerkitkään eivät täsmää.

Hannibalin sukuun kuulunut Puškin kirjoitti keskenjääneen teoksen Pietari Suuren murjaani, mutta se suhtautuu historialliseen todellisuuteen hyvin vapaasti. On myös olemassa Puškinin kertomus siitä, Miten Pietari murjaanin naitti, mutta sekin on vahvasti mielikuvituksen tuote.

Hannibalin ensimmäinen avioliitto epäonnistui ja kun hänen vaimonsa synnytti valkoisen lapsen, oli skandaali valmis. Toisella kerralla onnistuttiin paljon paremmin.

Joka tapauksessa Hannibal osoittautui hyvin teräväpäiseksi nuorukaiseksi, jolla oli erityisesti matemaattista lahjakkuutta. Hän oppi myös monia kieliä, mikä olikin tuohon aikaan välttämätöntä.

Matemaatikkona nuori mies sopi tykistön ja linnoitustekniikan alalle ja opiskelikin niitä jopa Ranskassa. Sinne hän joutui Pietarin seurueen mukana ja Barnesin mukaan jopa solmi sangen läheiset suhteet sellaisiin aikakauden supertähtiin kuin Voltaire ja Montesqieu. Hän tutustui myös Leibniziin.

Hannibalin ura oli nousujohteinen, vaikka hän joutuikin aina silloin tällöin epäsuosioon politiikan aallokoissa. Generalissimukseksi itsensä korottanut Pietari Suuren suosikki Menšikov karkotti keisarin kuoleman jälkeen Hannibalin pitkälle komennukselle Siperiaan, Kiinan rajalle saakka.

Sieltä murjaani pääsi sitten olojen muuttuessa muutaman vuoden kuluttua palaamaan ja kohosi kenraalimajuriksi ja Tallinnan komendantiksi. Sotilasura vei peräti general-en-chefin arvoasteelle. Toompealla, Aleksanteri Nevskin katedraalin vieressä sijaitsevan talon seinässä on muistotaulu, jossa kerrotaan Hannibalin Viron-kaudesta.

Hattujen sodan seurauksena Ruotsi menetti loputkin Karjalasta ja vielä osan Savoakin. Uuden rajan käyminen maastossa jäi kuitenkin kesken, kun Hannibalin johtama venäläinen valtuuskunta riitautui ruotsalaisten kollegojen kanssa.

Seurauksena oli, että rajalinjoja Sulkavan-Säämingin-Rantasalamen puolella tuli kaksi rinnakkaista: ruotsalaisten ja venäläisten. Kerimäen puolella useita kyliäkin jäi rajalinjojen väliin ja syntyi kuuluisa riitamaa, jonka asukkaat eivät maksaneet veroja kummallekaan valtakunnalle ja tiettävästi elivät muutenkin kuin pellossa. Kyse oli jopa 700 henkilöstä.

Asia hoidettiin lopullisesti vasta vuonna 1812, jolloin Karjala palautettiin ja samalla myös tuo vuonna 1743 sopimuksella menetetty osa Savoakin. Barnes väittää Hannibalin joka tapauksessa käyneen läpi kaikki raja-alueen kylät. Epäilemättä hänen raporttinsa on yhä olemassa ja saattaisi sisältää jotakin kiintoisaakin.

Kun nyt tätä aikaa eletään, ei kirjoittaja tietenkään voi olla pohdiskelematta kaikenlaisia kysymyksiä tasa-arvosta, rasismista ja orjuudesta.

Orjuushan oli lähes kaikkialla normaali asiain tila tietyssä kehityksen vaiheessa ja vasta valkoisen miehen luoma sivistys teki siitä aikoinaan kauhistuksen, joka lakkautettiin Jumalan tahdon ja ihmisoikeuksien vastaisena.

Kuitenkin myös Venäjällä vallitseva maaorjuus oli tuskin muuta kuin orjuutta sekään. Barneskin huomaa hieman hämillisenä, että myös Hannibal omisti suuren määrän maaorjia Virossa. Joskus hän näyttää pitäneen eräiden orjien puolta saksalaisia kartanonherroja vastaan.

Sivumennen sanoen, Hannibal ei ollut Venäjän ainoa murjaani tuohonkaan aikaan. Muuan menestynyt tapaus oli Englannista hankittu kaleeriorja, joka myöhemmin kohosi kapteeniksi ja kuulemma osallistui kaikkiin ajan merkittävimpiin meritaisteluihin Hangon (Riilahden) taistelua myöten.

Venäläiset slavofiilit ovat ylpeilleet sillä, ettei heidän maassaan ole koskaan ollut rasisimia ja että Puškinin suonissa virtaava neekeriveri ei millään tavoin haitannut hänen uraansa. Vapauden valtakunnassa, Amerikassa hän ei sen sijaan olisi voinut mennä naimisiin edes valkoisen lihakauppiaan tyttären kanssa.

Tarkkaan ottaen, kyllä sekä Hannibalia että vielä Puškiniakin kyllä yritettiin aina silloin tällöin halventaa rodullisilla perusteilla. Hannibalin suhteet hoviin ilmeisesti antoivat hänelle suojelevan auran, joka ei kuitenkaan ulottunut kaikkialle.

Puškinista kirjoitti Faddei Bulgarin, tuo tunnettu Suomen ystävä ja poliisiagentiksikin mainittu vehkeilijä ilkeän version, jonka mukaan runoilijan esi-isän eli siis Hannibalin olisi joku laivan kapteeni juovuspäissään ostanut kerran rommipullolla.

Kaksintaisteluja paljon harrastanut Puškin ei tuntenut arvonsa mukaiseksi haastaa Bulgarinia, mutta vastasi sen sijaan runoilla, joista muuan on mielestäni muistettava ja merkille pantava:

Не то беда, что ты поляк:

Костюшко лях, Мицкевич лях!

Пожалуй, будь себе татарин,-

И тут не вижу я стыда:

Будь жид – и это не беда;

Беда, что ты Видок Филгарин.

Puškinin mielestä ihminen sai siis olla vaikkapa puolalainen –ljah- tai tataari ja jopa juutalainen. Suku ei ketään pahentanut, mutta kun tämä tyyppi oli Vidocq Filgarin, niin se oli paha juttu se. Vidocq viittaa tässä ranskalaiseen rikolliseen, joka toimi poliisiagenttina.

Kaiken kaikkiaan Puškin ei tietääkseni mitenkään kärsinyt murjaanin sukulaisuudesta. Olisi kuitenkin aivan merkillistä tosiasioiden venyttelyä tehdä hänestä suorastaan ensimmäinen musta (neekeri-) runoilija, joka sitä paitsi runoili toisesta mustasta, siis Hannibalista. Tällaiset yritelmät voi panna aikakautemme rotupsykoosin tiliin.

Mitä sekä Hannibaliin että Puškiniin tulee, olivat molemmat epäilemättä hyvin lahjakkaita yksilöitä eli siis poikkeusihmisiä. Ehkä heidän voisi antaa olla sitä, mitä he olivat, eikä ruveta heitä niin sanotusti rodullistamaan.

Maurin työt ja velvollisuudet

 

Maurin osa

 

Mauri on tehnyt tehtävänsä -mauri saa mennä. (Der Mohr hat seine Schuldigkeit getan -der Mohr kann gehen).

Näin tylysti kerrotaan tietyssä Schillerin näytelmässä eräästä yt-neuvottelusta, jollaiset tuohon aikaan tunnettiin toisella nimellä. -Ja niiden nimihän onkin taas tainnut muuttua, se entinen ehkä sitten alkoi saada jotain rasitteita ja muuttua jotenkin sopimattomaksi. Elämä on sellaista.

Joka tapauksessa maurilla nimenomaan mustaihoista tarkoittavana sanana on takanaan kunniakas historia. Toki maureiksi on sanottu myös sellaisia Pohjois-Afrikan asukkaita, jotka eivät ole mustia, mutta kyllä pyhä Mauritius ja hänen mukanaan kaikki mustaihoiset ovat myös olleet länsimaiden käsityksissä yleisnimeltään maureja. Tarpeen tullen on sanottu: musta mauri.

Mustaahan sana joka tapauksessa tarkoittaa. Kyseessä on kreikan mauros (μαύρος). Samaa asiaa tarkoittaa latinan sana niger. Itse asiassa kyseessä ei ole edes väri, vaan sen puute, joka ei kuitenkaan ilmene läpinäkyvyytenä. Musta ei heijasta mitään värejä. Se kuulostaa siis jotenkin aivan poikkeuksellisen neutraalilta asialta.

Tuon niger-sanan johdannaiset kuuluvat nyttemmin saaneen eri kielissä sellaisia rasitteita, että koko sanan käytöstä on ykskaks tullut aivan sopimatonta. Asia on kiinnostava ja antaa aiheen kysyä, miksi niin on käynyt. Meillähän on vanha sanaparsi, jonka mukaan nimi ei miestä pahenna, ellei mies nimeä. Mutta luulen, että tässä tapauksessa päätöstä asiasta eivät ole tehneet suuret joukot, vaan heitä edustamaan pyrkivät typerykset.

Mieshän ei nimeä ole pilannut ainakaan Maurin tapauksessa. Pyhän Mauritiuksen mustan pään me tapaamme mitä moninaisimmissa yhteyksissä. Sekä Tallinnassa että Riiassa toimi keskiajalla mustapäiden veljeskunta, jonka suojeluspyhimys oli juuri tuo pyhä Mauritius. Veljeskunnan taloa Schwartzhäupterhaus, kansoittivat naimattomat nuoret miehet, jotka sittemmin siirtyivät muihin kiltoihin ammattinsa ja alkuperänsä mukaan.

Pyhä Mauritius (St. Moritz, Maurice, Mauritz jne.) oli pohjoisafrikkalainen legioonankomentaja, joka koki miehineen marttyyrikuoleman Helvetiassa eli nykyisessä Sveitsissä kieltäydyttyään tottelemasta esimiehensä epäkristillisiä käskyjä. Mauri ja hänen miehensä olivat kristittyjä.

Tottelemattomuuden vuoksi pyhän Maurin legioona ensin desimoitiin eli joka kymmenes mies tapettiin, mutta kun loputkin olivat uppiniskaisia, saivat lopulta kaikki 6000 miestä surmansa. Moinen uskon lujuus oli sen jälkeen ikuisena esimerkkinä kaikille ja pyhän Mauritiuksen palvonta saavutti suuret mittasuhteet. Hänen nimensä löydämme tänäänkin kaikkialta kristityn maailman piiristä. Maurin nimipäivää vietetään meillä 22.9.

Mauri-sanastahan johtuu myös sana murjaani (morian). Itse asiassa tiernapoikien Murjaanien kuningas saattaa symbolisoida juuri pyhää Mauritiusta, olihan tämä kristikunnan piirissä tunnetuin tapaus uskon sankarista, joka oli väriltään musta. Mitään pahaahan emme kai koskaan ole Murjaanien kuninkaasta kuulleetkaan, päin vastoin, hänen moraalinen ylivoimaisuutensa Herodeksen rinnalla tulee myös näytelmässä voimakkaasti esille.

Koska Mauritiukseen ja samalla mauriin yleensä yhdistyi näin ylevä maine, ei ollut ihme, että saatettiin valita myös aatelisnimeksi von Morian. Aatelisvaakunassa oli kuvattuna murjaanin pää. Sivumennen sanoen, Kustaa III:n sodassa johti muuan Carl Axel von Morian Sulkavan puolustusta, mutta ylivoiman edessä joutui pötkimään pakoon ja jätti tykit ja leirinkin viholliselle. Myöhemmin hän kyllä pääsi korkeisiin kansainvälisiin tehtäviin.

Joka tapauksessa murjaani (mauri) edusti Euroopassa vielä uudella ajallakin aivan erityisesti nimenomaan arvokkaiksi koettuja asioita, eikä sanassakaan siis voinut olla mitään pejoratiivista. Pietari Suurellahan oli palveluksessaan murjaani, jolle hän antoi nimeksi Hannibal.

Tästä tuli myöhemmin muun muassa Tallinnan komendantti ja Venäjän ylin rajavaltuutettu, kun yritettiin käydä Turun rauhan rajaa. En ole saanut selville, kävikö hän koskaan Sulkavalla, mutta se kyllä olisi kuulunut hänen velvollisuuksiinsa. Luulen, että se olisi voinut olla kiinnostavaakin, ovathan maisemat siellä kovin kauniit.

Tunnetusti tämä Abram Petrovitš Gannibal (Hannibal) oli myös runoilija Aleksandr Puškinin äidin isoisä ja Puškinissa onkin nähtävissä ilmeisiä murjaanin piirteitä. Hän kirjoitti myös pari tarinaa esi-isästään, muun muassa historiallisen romaanin Pietari Suuren murjaani (Арап Петра Великого). Huomattakoon, että sana ”arap” ei ole sama kuin sana ”arab”, vaan tarkoittaa siis murjaania (mauri). Hannibal lienee ollut alun perin kotoisin Etiopiasta. Asiasta kiistellään.

Edellä mainitussa Schillerin näytelmässä Die Verschwörung des Fiesco zu Genua oleva kaikkien tuntema repliikki liittyy epäoikeudenmukaisuuteen, jossa uhriksi joutuu nimenomaan murjaani, siis tuo mauri. Itse asiassa murjaani on taas kerran osoittanut moraalista ylemmyyttä ja jättänyt tekemättä murhan, johon häntä on yllytetty.

Mikäli murha olisi tehty, olisi palkka varmaan ollut aivan sama. Konnat ovat konnia ja kelpo miehet kelpo miehiä väristä riippumatta. Ehkäpä nimenomaan murjaanin valitseminen hyveellisen rooliin, samoin kuin tiernapojissa, oli tarkoin harkittu tehokeino? Kovin epäsovinnainen se ei ollut, pyhän Mauritiuksen maineen tietäen.

 Toki maurin sanotaan näytelmässä olevan vapaa menemään, mutta minne? Oliko työmarkkinoilla tuohon aikaan paljonkin kysyntää yleensäkään ja maureille erityisesti. Oliko uuden työpaikan löytäminen hankalaa, ja olisiko se ollut helpompaa, jos mauri olisi jättänyt hakemuksen nimettömänä?

Historia ja kirjallisuus herättävät loputtomasti kysymyksiä, joihin emme koskaan saa luotettavaa vastausta ainakaan ennen kuin tekoäly on kylliksi kehittynyt. Siinä vaiheessa kai olemme joka tapauksessa oppineet siihen täydellisesti luottamaan, koska mitään muutakaan ei ole enää käytettävissä.

Oikeastaan halusin tässä nostaa esille vaihtoehdon tuolle kuuluisalle n-sanalle, joka on niin kirottu, ettei sitä saa edes ajatella. Vai saako? Kuka tietää?

Olen kuitenkin alkanut ymmärtää, ettei vaihtoehtoja ole. Kysymys on siitä, että vajaajärkiset massat nimenomaan haluavat maailman, jossa ajattelu voidaan lopettaa ja toimia pelkkien leimojen, tabujen ja kuvien maailmassa. Suotakoon tämä niille, joille se on tarpeen.

Pushkin elää

A.S. Puškin –sankari runoilijana

Jos paholainen saapuisi (taas kerran) Venäjälle ja julistaisi, että Venäjän kirjallisuus pyyhitään historiasta ja ihmisten muistista viimeistä piirtoa myöten, mutta kansa saa valita yhden kirjailijan, joka säästetään, niin kuka valittaisiin?

Harva asiaa vähänkään tunteva epäilee hetkeäkään, että valituksi tulisi Puškin, Aleksandr Sergejevitš, josta myös Boris Jeltsin käytti kaikkien tuntemaa fraasia: naše vsjo! Meidän kaikkemme! Hänen ei tarvinnut keksiä tätä itse.

Puškin on tuon ylittämättömän superlatiivin ansainnut, sillä hän on enemmän kuin pelkkä kirjailija tai edes kansalliskirjailija. Hän symbolisoi koko sivistystä, koko henkistä vapautta ja vapaudenrakkautta, humanismia, neroutta. On miltei herjaavaa käyttää Puškinista ammattinimikettä kirjailija –hän oli kaikkea: runoilija, romaanikirjailija, patriootti, vapaustaistelija, marttyyri ja urotyön suorittaja podvižnik, humanisti ja klassikko, intohimoinen nuorukaishahmo, rienaaja, pirullisten epigrammien kirjoittaja, venäjän kielen kehittäjä ja luoja. Sanalla sanoen hän oli uomo universale, jolta kaikki näytti sujuvan kuin leikiten ja jonka vertainen ei ollut kukaan, ei lähellekään.

Jokainen venäläinen osaa ulkoa Puškinia ja mitä sivistyneempi hän on, sitä enemmän hän osaa. Runoilija saakin venäjän kielen soimaan aivan hämmästyttävällä tavalla ja hänen runoutensa kääntäminen on mahdotonta. Ehkä näin on hyvä, sillä meillä hänen runonsa murhattaisiin heti lausumalla niitä tasapaksulla keskusteluäänellä, kuten normimme ja kansanluonteemme edellyttävät. Venäläinen lausunta on toista: se on skandeerausta, joka kuvastaa tunnetta. Merkittävää on, että Puškin on yhä täysin elävä kirjailija ja häntä rakastavat ja ymmärtävät kaikki, sivistystasosta riippumatta.

Käännäpä nyt suomeksi tämäkin:

Буря мглою небо кроет,
Вихри снежные крутя;
То, как зверь, она завоет,
То заплачет, как дитя,
То по кровле обветшалой
Вдруг соломой зашумит,
То, как путник запоздалый,
К нам в окошко застучит.

Vaikkapa näin:

Myrsky taivaan usvaan peittää

vihureita pyörittää

suden lailla ulvoo, huutaa

lapsen lailla itkee vaan

No, leikillänihän  minä. Mutta koko runon tunnelma on jäljittelemätön. Talvisen myrskyn melankolia tekee runoilijan janoiseksi ja hän kehottaa vanhaa njanjaansa kaatamaan molemmille ryypyt vodkaa: juodaan suruun, tätikulta, sydäntä se lämmittää…

Выпьем, добрая подружка
Бедной юности моей,
Выпьем с горя; где же кружка?
Сердцу будет веселей.

Erikoista Puškinissa tietenkin on, että hänen suonissaan virtasi myös afrikkalaista verta, aikoinaan tämä oli todellinen harvinaisuus. Runoilijan äidinisä oli Pietari Suuren murjaani, arap Petra Velikogo, Hannibal eli Gannibal, kuten venäjäksi sanotaan. Ihmissyönnin kanssa nimellä ei ole mitään tekemistä.

Slavofiili Aleksei Homjakov selitti aikoinaan, että Puškinin asema Venäjän kansalliskirjailijana riitti jo sinänsä osoittamaan venäläisen kulttuurin universaalisuuden. Neekeriveri, joka runoilijan suonissa virtasi, ei millään tavalla haitannut hänen asemaansa Venäjällä. Amerikassa runoilija ei olisi voinut naida edes saksalaisen pyykkärin tai englantilaisen teurastajan tytärtä.

Runoilijan nuorukaishahmo keskellä aikansa kultaista nuorisoa, joka oli yhtä nerokasta kuin huvittelunhaluista, luo hänen ympärilleen tarumaisen hohteen. Naisseikkailut biedermeierin tukahduttavassa, kaksinaismoraalin maailmassa, jossa kunniaa korostettiin ja henki oli herkässä, ovat legendaarisia. Samoin ovat nuo pistävät pilkkarunot, jotka joskus olivat viedä kaksintaisteluun, ja traaginen oli viimein loppu jonninjoutavan ranskalaisen ampumasta luodista…

Koko Puškinin elämä näyttää jälkipolvista yhdeltä runolta, jonka johtoaiheena on rohkeus. Ystävyys dekabristien kanssa ja uskalletut kirjoitukset veivät karkotukseen, ensin Kaukasiaan ja sitten Pihkovan seudulle, pois Pietarista. Satiiriset runot hallitsijoista ja kaikista lurjuksista miellyttivät suunnattomasti ajan älymystöä ja olivat yhtä sietämättömiä niiden kohteeksi joutuneista. Ajatelkaamme nyt vaikka tätäkin:

Воспитанный под барабаном

наш царь лихим был капитаном

Под Австерлицем он бежал

В двенадцатом году дрожал

Зато был фрунтовой профессор!

Хо фрунт герою надоел-

Теперь коллежский он асессор

По части иностранных дел!

Kun rumpuin tahti kasvatti

tul’ tsaarist’ kelpo kapteeni

Hän Austerlitzist’ pakeni

 eess’ Napoleonin kalpeni

vaan professori rintaman

oli sankar’ ajan muutaman-

nyt virkaa tekee ahertain

alalla ulkoasiain!

No, aika ilkeää Aleksaneri I:stä, mutta osasi Puškin enemmänkin:

Полу-милорд, полу-купец,

Полу-мудрец, полу-невежда,

Полу-подлец, но есть надежда,

Что будет полным наконец.

Puol-herra, puoliks kauppias,

Puol-viisas, puoliks narri vaan

Puol-kelmi, mutta sanotaan,

Voi täydeks tulla aikanaan.

Aikansa ”koputtelijasta”, Faddei Bulgarinista, tuosta vuoden 1808 sotaa niin kauniisti kuvanneesta Suomen ystävästä runoilija sanoi niin ilkeästi kuin osasi, eikä se ollut vähän. Yleensäkin on merkille pantavaa, miten pirullinen tätä suuri humanisti osasi olla. Tämä ei millään tavalla vähennä hänen sympaattisuuttaan ja viehätysvoimaansa. Runoilija ei tee kompromisseja, hän kuuluu totuuden sankareihin ja siksi hän onkin suuri.

Runoilijan oikeus ja velvollisuus par excellence on nousta roskajoukon tšern, yläpuolelle ja kertoa sille, mitä sen rauhaan kuuluu. Tästä hänellä on vuonna 1828 kirjoitettu runo Poet i tolpa, runoilija ja lauma, jonka mottona on Procul este, profani –häipykää te katalat!

Runossa rahvas ihmettelee, miksi runoilija oikein laulaa. Vapaa kuin tuuli on hänen laulunsa, vaan mitä hyötyä siitä meille on?

Как ветер песнь его свободна,

зато как ветер и бесплодна

Какая польза нам от ней?

Runoilija vastaa nimittämällä rahvasta maan matosiksi, joille materia on runoutta kalliimpaa ja joka haluaa kaikesta vain hyötyä. Roskajoukko vastaakin uskaliaalla ehdotuksella, jossa ei säästele omia vikojaan: totta, se sanoo, tässä sitä kyllä ollaan pikkusieluisia, kavalia, häpeämättömiä, ilkeitä, kiittämättömiä, kylmäsydämisiä kuohilaita, panettelijoita, orjia ja hölmöjä. Mutta eikö runoilija voisi meidät parantaa ja meitä opettaa paremmiksi?

Runoilija on armoton:

Подите прочь — какое дело
Поэту мирному до вас!
В разврате каменейте смело,
Не оживит вас лиры глас!
Душе противны вы, как гробы.
Для вашей глупости и злобы
Имели вы до сей поры
Бичи, темницы, топоры; —
Довольно с вас, рабов безумных!
Во градах ваших с улиц шумных
Сметают сор, — полезный труд! —
Но, позабыв свое служенье,
Алтарь и жертвоприношенье,
Жрецы ль у вас метлу берут?
Не для житейского волненья,
Не для корысти, не для битв,
Мы рождены для вдохновенья,
Для звуков сладких и молитв.

No antaa vetää, mitä tässä

on teidän kanssa tehtävää

Ei teihin pysty lyyran ääni

Se siinä tyhjiin häviää…

Roskajoukko oli vastenmielinen kuin hauta, vastaa runoilija. Omaa tyhjyyttään ja ilkeyttään varten sillä on asianmukaiset varusteet ruoskista ja tyrmistä lähtien. Porukka voi kaikin mokomin harrastaa paskan lapiointia pois kaduilta, mikä on hyödyllistä työtä, mutta ryhtyisivätkö alttarin uhripapit ottamaan heiltä luutaa? Me, runoilijat emme ole tarkoitetut siihen työhön, vaan sen sijaan olemme syntyneet innoitusta varten, sulosointuja ja rukouksia varten…

Siinäpä kursailematon vastaus! Odi profanum vulgus et arceo! Kukapa tohtisi demokraattisena aikanamme vihjatakaan johonkin tuollaiseen. Ajatelkaamme vaikka huviksemme sitä, että Puškin noususi yllättäen kuolleista ja matkustaisi esiintymään Ruotsiin, jota on objektiivisesti syytä pitää aikamme arvokehityksen johtavana maana.

Synneistä pienimpiä –vaikka sokeeraavaa kyllä-  olisi, että hän puhuisi murjaaneista –hän kirjoitti itse esi-isästään kertomuksen Pietari Suuren murjaani- Puškinin elitismi ja roskaväen halveksunta olisi jotakin, josta koko ruotsalainen kulttuuri saattaisi menettää järkensä. Varmaankin runoilija julistettaisiin hulluksi.

Puškin kuoli, kuten tiedetään, vuonna 1837 tuossa kuuluisassa kaksintaistelussa, jonka paikkaa voi käydä ihailemassa Tšornaja retškalla, lähellä Suomeen johtavaa Primorski prospektia. Kuolinvuotta juhlittiin sadan vuoden kuluttua erittäin näkyvästi. Sattumalta tuo vuosi oli suuren terrorin huippuvuosi, jolloin koko mediakenttä, julkinen sana oli sakeana pelosta ja valheesta. Oltiinhan siirtymässä uudenlaiseen tietoisuuteen, kuten vastasyntynyt sosialismi edellytti.

Puškin sopi tuohon ympäristöön kuin nyrkki naamaan. Vapauden laulajaa liehiteltiin ja ylistettiin maasta taivaaseen, sillä hän, jos kukaan oli klassikko ja näistä oli nyt otettava oppia. Kuollut runoilija yritettiin kesyttää ja pakottaa nyt viimeinkin palvelemaan kansaa eli luomaan paskaa… Nyt, jos koskaan vallassa ei ollut kansa, vaan roskaväki, tšern. Mutta Puškin ei ollut helppo tapaus. Hän nimittäin ei ollutkaan kuollut, vaan eli yhä kirjoissaan ja teki työtään huomaamattomasti, mutta varmasti. Neuvostovalta oli vain aikansa luomus, mutta Puškinin runot ovat ikuisia. Hän ei suotta kirjoittanut itsestään, valheelliseen vaatimattomuuteen pyrkimättä:

Я памятник себе воздвиг нерукотворный,
К нему не зарастет народная тропа,
Вознесся выше он главою непокорной
Александрийского столпа.

Horatiuksen tavoin runoilija julisti luoneensa itselleen vaskea ikuisemman monumentin, joka kohoaisi ylemmäs kuin Aleksanterin pylväs, jonka tunnemme Pietarin Palatsitorilta ja joka kansan ihmeeksi sinne Puškinin aikana pystytettiin.

Ego ei siis ollut aivan pieni. Jossakin suhteessa runoilija sentään taisi erehtyä:

Слух обо мне пройдет по всей Руси великой,
И назовет меня всяк сущий в ней язык,
И гордый внук славян, и финн, и ныне дикой
Тунгус, и друг степей калмык.

Kaikki kansat, villejä tunguuseja myöten tulisivat vielä Puškinin suuruutta ylistämään, joukossa jopa suomalainen ja kalmukki. Suomalaisten valloittamiseen Puškinilla on vielä matkaa. Kalmukeista en ole varma.

Joka tapauksessa runon viimeinen säkeistö on puškinilaiseen tapaan yhtä hauska kuin korskea:

Веленью божию, о муза, будь послушна,
Обиды не страшась, не требуя венца,
Хвалу и клевету приемли равнодушно
И не оспоривай глупца.

Ole, muusa, kuuliainen jumalaiselle käskylle, älä loukkauksia pelkää, älä laakereita vaadi, ota kehut ja panettelut yhdentekevinä vastaan ja hölmön kanssa älä rupea riitelemään…

On kuin runoilija olisi jo lähes kaksisataa vuotta sitten aavistanut postmodernismin tulon! Ehkä hän jumalaisessa innoituksessaan näki myös Putinin ja kulttuuriministeri Medinskin, naši-nuoret ja koko sen joukon, joka nyt tarjoaa lapiotaan hänen kauniiseen käteensä. En usko, että Puškinia nytkään voi käskeä isänmaalliseen rintamaan, vaikka yrityksiähän olemme jo nähneet. Häntä ei muuten ollut mukana tuossa kuuluisassa ”venäläisen kulttuurin kaanonissa”. Ehkä hän ei yksinkertaisesti suostunut?

Mikä on kunnioituksen asema arvopohjassamme?

 

What do you want to do ?

New mail

Kunnioittaen

 

Joko Iso-Antti tai Rannanjärvi päästi aikoinaan suustaan kuolemattoman ajatuksen: Kukkaan ei oo mittään. Iso-Antti kun ei miestä pelännyt, niin hänestä ainakin tuntui siltä, ettei sen korkeampaa asemaa tässä maailmassa ollut kenellekään muullekaan suotu.

Tässähän näemme tietenkin negatiivisen lähestymistavan asioihin. Amerikkalaisten kerrottiin sen sijaan ihastuneen itseensä ja julistaneen, että jokainen on yhtä hyvä kuin kuka tahansa toinenkin -ellei vähän parempikin.

Käytännössähän molemmat näkökannat edustivat egalitarismia ja päätyivät siis samaan hierarkioiden kieltämiseen, joka tänäkin päivänä kiehtoo yksinkertaisia sieluja, joilla ei ole kykyä nähdä maailmassa mitään kunnioittamisen arvoista.

Kun länsimainen kulttuuri vielä oli herkistynyt hierarkialle, näkyi asia mitä moninaisimmissa muodoissa, muun muassa puhutteluissa.

Englannin kielessä kävi sittemmin niin, että yksikkö- ei sinuttelumuoto (thou) jäi tykkänään pois käytöstä ja yleinen teitittely valtasi alaa. Jokainen oli sitten komeasti you, eli te ja on tänäkin päivänä.

Ruotsissa taas on ihan viime vuosikymmeninä luovuttu monikkomuodosta (ni). Aluksi sinuttelu oli vain maalaisten ja rahvaan harrastama asia eräin poikkeuksin. Kerrotaan, että Ruotsin kuningas kävi joskus Norjan Lapissa ja kysyi: onko totta, että te täällä sinuttelette kaikkia? Näinhän se on, myönsi joku kylänvanhin. Mutta kyllä me sinun suhteesi teemme poikkeuksen…

Mainittakoon tässä yhteydessä, että sinuttelu on meilläkin ihan uusi asia. Vielä vanhempani teitittelivät aina omia vanhempiaan.

Ruotsissa, kuten muuallakin, oli vielä 1800-luvulla tapana, etenkin kirjallisessa esityksessä puhutella vastaanottaja varsin koukeroisesti, jotta kunnioitus varmasti tuli kylliksi esille. Kirjeet allekirjoitti nöyrin palvelijanne -er ödmjukaste tjänare eikä niissä sopinut puhutella vastaanottajaa edes teitittelemällä, vaan kolmannessa persoonassa, ellei nyt sitten ollut veljenmaljoja juotu.

Mikäli samantasoinen tai -luoja paratkoon-rangissa alempi virkamies teititteli tuntematonta vastaanottajaa, kyseessä oli verinen loukkaus. Etiketti olisi nimittäin vaatinut kolmatta persoonaa ja titulatuurin käyttämistä, ainakin lyhyessä muodossaan.

Hierarkiat menivät tuolloin läpi yhteiskunnan ja yleisesti tiedossa oli, kuka on kutakin arvossa alempi tai ylempi. Itse asiassa rankijärjestys kyllä myös meillä löytyi paperillakin, vaikka sen merkitys ei Ruotsissa tai 1800-luvun Suomessa ollut samaa luokkaa kuin Venäjällä, jossa se oli siviilissä yhtä selkeä kuin armeijassa ja myös yhtä näkyvissä. Venäjähän oli loputtomien univormujen maa ennen vallankumousta ja ennen pitkää myös sen jälkeen.

Itse asiassa Pietari Suuren käyttöön ottama 14-portainen rankitaulukko -tabel o rangah- oli kuitenkin aikansa oloissa hyvin edistyksellinen instituutio.

Vielä tsaari Aleksein aikana oli ollut voimassa systeemi nimeltä mestnitšestvo, joka määräsi kullekin suvulle ja sen edustajalle oman paikkansa nokkimisjärjestyksessä. Se perustui ikivanhoihin ja aivan irrationaalisiin perimätietoihin ja aiheutti käytännössä suuria ongelmia.

Ylempi pajari ei voinut olla taistelussakaan alempaan kastiin kuuluvan käskettävänä.  Arvoa ei ratkaissut kyky, vaan peritty asema. Vielä nykyään näemme vastaavan arkaaisen ilmiön eräiden kansanheimojen keskuudessa -meilläkin.

No, tällaistahan oli liikkeellä koko Euroopassa ja vasta Ranskan vallankumous toteutti suuren periaatteen kyvyn asettamisesta perityn arvon edelle: carrières ouverts aux talents! Pietari suuren uudistusten henki oli hyvin edistyksellinen, Venäjällä saattoi vaikkapa murjaani nousta kenraaliksi (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=hannibal ).

Mutta teoria on teoria ja käytäntö on käytäntö. Länsi-Euroopan suuret filosofit ihailivat Venäjän uusia lakeja ja odottivat tulevaisuudelta paljon. Mutta Venäjä kulki eri tietä.

Venäjällä jokaista rankiin päässyttä kohdeltiin aatelisena ja jopa alimman eli neljännentoista tšinin saanutta vänrikkiä tai kornettia kutsuttiin puhuttelulla teidän jalosukuisuutenne (vaše blagorodie). Sama tietenkin toteutui siviilipuolella, jossa samanarvoinen oli kollegireistraattori (kolležki registrator).

Kuten tunnettua, kun arvoasteikossa mentiin ylöspäin, puhuttelut muuttuivat yhä kunnioittavammiksi.

Näin ne menivät:

«Ваше высокопревосходительство» (vaše vysokoprevoshoditelstvo) — к лицам в имперских чинах 1-го и 2-го классов;  Ylimmät tšinit 1-2. Hierarkian olympolainen huippu.

«Ваше превосходительство» (vaše prevoshoditelstvo)— к лицам в чинах 3-го и 4-го классов;

«Ваше высокородие» (vaše vysokorodie)— к лицам в чинах 5-го класса;

«Ваше высокоблагородие»  (vaše vysokoblagorodie)— к лицам в чинах 6—8-го классов;

«Ваше благородие» — к лицам в чинах 9—14-го классов.

Siis korkeajalosukuisuus, korkeasukuisuus, ylhäisyys, korkeaylhäisyys, alemmasta ylempään.

Ensimmäisessä tšinissä oli sotilaspuolella marsalkka ja siviilipuolella kansleri eli ulkoministeri, kun alaspäin mentiin, tulivat erilaiset salaneuvokset ja muut potentaatit, sotaväessä mentiin marsalkoista kenraaleihin ja eversteistä kapteeneihin sekä viimein vänrikin arvoisiin jalosukuisuuksiin. Siviilipuolella oli erilaisia neuvoksia, jotka tunnemme klassisesta kirjallisuduesta.

Näiden lisäksi oli hoviarvojen hierarkia, joka tässä jätetään yksinkertaisuuden vuoksi selostamatta. Tulkoon mainituksi, että meilläkin aikoinaan hyvin tunnettu Kesar Filippovitš Ordin oli arvoltaan hovimestari, mikä vastasi kenraaliluutnanttia tai vara-amiraalia -siis kolmas tšin.

Ettei systeemi kävisi liian simppeliksi, oli myös aatelisarvot huomioitava ainakin joissakin yhteyksissä. Silloin ylimpänä oli tietenkin keisari, jota puhuteltiin teidän majesteetiksenne (vaše velitšestvo). Suuriruhtinaat olivat vain keisarillisia korkeuksia (imperatorskoje vysotšestvo). Sitten tuli muita:

«Ваше Императорское Величество» — к императору, императрице и вдовствующей императрице;  Keisarille, keisarinnalle ja leskikeisarinnalle.

Прошение к Александру II о назначении на должность.

«Ваше Императорское Высочество» — к великим князьям, великим княгиням и великим княжнам (детям и внукам императора, а в 1797—1886 годах и правнукам и праправнукам императора);  Siis keisarillinen korkeus. Suuriruhtinaille eli keisarin lapsille ja lapsenlapsille. Vuodesta 1886 vielä seuraaviinkin polviin.

«Ваше Высочество» — к князьям, княгиням и княжнам императорской крови после 1886 года;  Teidän ylhäisyytenne, ruhtinaille, jotka olivat keisarillista sukua, vuoden 1886 jälkeen.

«Ваша Светлость» — к герцогам; младшим детям правнуков императора и их мужским потомкам, а также к светлейшим князьям по пожалованию. Teidän loisteenne, herttuoille, keisarin kaukaisempien perillisten nuoremmille edustajille ja heidän miespuolisille jälkeläisilleen ja myös loistavimmille ruhtinaille, joille on myönnetty tämä erityinen arvo (oli mm. Kutuzovilla).

«Ваше Сиятельство» — к князьям, графам. Teidän loistavuutenne. Ruhtinaille ja kreiveille.

«Ваше Благородие» — к баронам и всем остальным дворянам. Teidän jalosukuisuutenne. Paroneille ja muille aatelisille.

 

Ortodoksinen kirkko oli ja on hyvin hierarkkinen laitos. Siellä puhuttelut menivät sen mukaisesti. Valitettavasti minulle en löydä nyt auktorisoitua sanastoa. Pahoittelen, jos käännös ei ole asianmukainen, mutta kääntäväthän koneetkin. Siis näin menivät ja menevät Venäjällä yhä kirkon hierarkiassa puhuttelut:

Титулование при обращении к лицам, имеющим духовный сан

При обращении к лицам, имеющим духовный сан, в России употребляются и поныне следующие титулования:

«Ваше Святейшество» — к патриарху (до 1721 года и после 1917 года); Teidän suurin pyhyytenne. Patriarkalle.

«Ваше Высокопреосвященство» — к митрополитам и архиепископам;  Teidän korkeapyhittyneisyytenne. Metropoliitalle ja arkkipiispalle.

«Ваше Преосвященство» — к епископам;  Teidän suuripyhittyneisyytenne. Piispoille.

«Ваше Высокопреподобие» — к архимандритам, игуменам монастырей и протоиереям; Teidän korkeahurskautenne. Arkkimandriitoille, igumeneille ja esipapeille.

«Ваше Преподобие» — к иеромонахам и иереям; Teidän suurhurskautenne. Pappismunkeille ja papeille.

«Ваше Благовестие» — к протодиаконам и архидиаконам, диаконам и иеродиаконам. Teidän hyväsanomaisuutenne. Esidiakoneille, arkkidiakoneille, diakoneille ja hierodiakoneille.

«Ваше Боголюбие» — между прихожанами^[3]. Teidän jumalanrakkautenne. Seurakuntalaisten kesken.

Tässä hierarkkisuudessa näemme epäilemättä jyrkän kontrastin luterilaisuuteen. Meillähän korostetaan sitä, että Jumalan edessä kaikki ovat maan matosia, jotka voivat pelastua vain sola fide, sola gratia, propter Christum. Kaikkihan meidän käsityksemme mukaan ovat suuria syntisäkkejä, joiden kuuluu kerjätä armoa. Iso-Antti oli tässä perusasiassa samaa mieltä kuin Ukko-Paavokin -aitoja luterilaisia.

Luterilaisuudelta siis puuttuu ajatus ihmisen mahdollisuudesta jumalallistua eli saavuttaa pyhyys. Se saattaa olla suurikin puute tai sitten ei, mutta mielestäni ero on ainakin merkittävä ja sitä kannattaa miettiä.

Hierarkioiden kaikkiallisuus löi leimansa myös uuden, eli Pietari Suuren jälkeisen Venäjän instituutioihin ja se kesti itse asiassa myös vallankumouksen.

Toki jo heti Helmikuun vallankumouksessa poistettiin armeijasta koukeroiset puhuttelut ja siirryttiin yksinkertaiseen teitittelyyn. Myös upseerinarvot ja jopa itse upseeri-sanakin (ofitser) poistettiin taantumuksellisina ilmiöinä, mutta sieltähän ne oitis putkahtivat takaisin uudessa muodossa: alettiin puhua komentajista (komandir) ja alemman miehistön (nižnyje tšiny) sijasta puhuttiin puna-armeijalaisista (krasnoarmejtsy).

Hehän eivät olleet sanan vanhassa mielessä edes sotilaita, vaan edustivat aseistettuja työläisiä ja talonpoikia ja kuulivat instituutioon RKKA (Rabotše-krestjanskaja krasnaja armija) eli työläisten ja talonpoikien puna-armeija. Ei siellä mitään sotilaita (soldaty) ollut eikä tarvittu.

Myöhemmin vanhat termit palasivat ja Puna-armeija, kuten tunnettua, muutettiin Neuvostoarmeijaksi vuonna 1946. Samaan aikaan muitakin ”vallankumouksellisia” termejä palautettiin vanhaan, porvarilliseen asuun, esimerkiksi ns. kansankomissariaatteja alettiin kutsua ministeriöiksi.

Puhutteluksi riitti vallankumouksen jälkeisessä puna-armeijassa sana toveri (tovarištš), jota muuten käytetään yhä. Mutta kun ympäri käydään, niin yhteen tullaan. Kyllä herra taisi olla herra toverinkin nimellä. Radio Jerevanilta kysyttiin joskus, miten asiat olivat nyt muuttuneet, kun sanotaan, että kapitalistisissa maissa ihminen on ihmiselle susi. Miten on nyt meillä?

Vastaus kuului, että meillä ihminen on ihmiselle toveri susi. Mutta ainakin puhuttelut olivat vallankumouksen jälkeen helpompia.

Armeijassakaan noiden mainittujen vanhojen puhuttelujen oppiminen ei nimittäin ollut helppoa ja erehdyksiä oli syytä välttää, sillä opetuskeinoista parhaana pidettiin keppiä. Suomalaisissa joukko-osastoissa oli puhuttelut myös lausuttava venäjäksi, mikä tuotti ongelmia maalaispojille, kuten Ilmari Kianto muistelmissaan kertoo.

Kun venäjä on täynnään suomen kielelle vieraita äänteitä ja rakenteita, oli kielimestarilla työ ja tuska opettaa pojat lausumaan esimerkiksi puhuttelua vaše vysokoblagorodie. Silloin syntyi kieleen merkillinen ”koplako”-sana, kuten Kianto todistaa.

Itsenäisen Suomen armeijassa käytetty herroittelu oli sitten jo muodoltaan paljon yksinkertaisempaa kuin vanhan väen ja Suomen kaartin meininki. Sekin edusti tavallaan vallankumouksen jälkeistä aikaa ja käyttäytymismallia. Upseerit olivat meillä kyllä suuria herroja ja heitä pelättiin hirvästi, kuten muistelmat tietävät kertoa, mutta ainakin käyttäytymistavat olivat muuttuneet karun asiallisiksi, suoraviivaisiksi, kuten tasavaltaan ja luterilaiseen mentaliteettiin sopikin.

Sivumennen sanoen, olen kuullut, että ulkomaalaiset vieraat olisivat näinä aikoina suuresti hämmästelleet, kuullessaan, että Suomen armeijassa yhä herroitellaan upseereita ja jopa varusmiesesimiehiäkin. Ehkäpä tämä piankin muuttuu, luulen, että siihen suuntaan on olemassa niin sanoakseni intersektionaalisia paineita.

 Ja onhan se natokiimaistenkin porukka. Ainakin takavuosina väitettiin, että Gruusian armeijassa komentokieli oli englanti. Jos näin on, se merkitsee varmaankin sitä, että olemme jääneet siitäkin maasta pahasti jälkeen silläkin alalla. Kulinarismista en tässä puhukaan.

Vai merkinneekö?

 

 

 

What do you want to do ?

New mail