Kunnioittaen
Joko Iso-Antti tai Rannanjärvi päästi aikoinaan suustaan kuolemattoman ajatuksen: Kukkaan ei oo mittään. Iso-Antti kun ei miestä pelännyt, niin hänestä ainakin tuntui siltä, ettei sen korkeampaa asemaa tässä maailmassa ollut kenellekään muullekaan suotu.
Tässähän näemme tietenkin negatiivisen lähestymistavan asioihin. Amerikkalaisten kerrottiin sen sijaan ihastuneen itseensä ja julistaneen, että jokainen on yhtä hyvä kuin kuka tahansa toinenkin -ellei vähän parempikin.
Käytännössähän molemmat näkökannat edustivat egalitarismia ja päätyivät siis samaan hierarkioiden kieltämiseen, joka tänäkin päivänä kiehtoo yksinkertaisia sieluja, joilla ei ole kykyä nähdä maailmassa mitään kunnioittamisen arvoista.
Kun länsimainen kulttuuri vielä oli herkistynyt hierarkialle, näkyi asia mitä moninaisimmissa muodoissa, muun muassa puhutteluissa.
Englannin kielessä kävi sittemmin niin, että yksikkö- ei sinuttelumuoto (thou) jäi tykkänään pois käytöstä ja yleinen teitittely valtasi alaa. Jokainen oli sitten komeasti you, eli te ja on tänäkin päivänä.
Ruotsissa taas on ihan viime vuosikymmeninä luovuttu monikkomuodosta (ni). Aluksi sinuttelu oli vain maalaisten ja rahvaan harrastama asia eräin poikkeuksin. Kerrotaan, että Ruotsin kuningas kävi joskus Norjan Lapissa ja kysyi: onko totta, että te täällä sinuttelette kaikkia? Näinhän se on, myönsi joku kylänvanhin. Mutta kyllä me sinun suhteesi teemme poikkeuksen…
Mainittakoon tässä yhteydessä, että sinuttelu on meilläkin ihan uusi asia. Vielä vanhempani teitittelivät aina omia vanhempiaan.
Ruotsissa, kuten muuallakin, oli vielä 1800-luvulla tapana, etenkin kirjallisessa esityksessä puhutella vastaanottaja varsin koukeroisesti, jotta kunnioitus varmasti tuli kylliksi esille. Kirjeet allekirjoitti nöyrin palvelijanne -er ödmjukaste tjänare eikä niissä sopinut puhutella vastaanottajaa edes teitittelemällä, vaan kolmannessa persoonassa, ellei nyt sitten ollut veljenmaljoja juotu.
Mikäli samantasoinen tai -luoja paratkoon-rangissa alempi virkamies teititteli tuntematonta vastaanottajaa, kyseessä oli verinen loukkaus. Etiketti olisi nimittäin vaatinut kolmatta persoonaa ja titulatuurin käyttämistä, ainakin lyhyessä muodossaan.
Hierarkiat menivät tuolloin läpi yhteiskunnan ja yleisesti tiedossa oli, kuka on kutakin arvossa alempi tai ylempi. Itse asiassa rankijärjestys kyllä myös meillä löytyi paperillakin, vaikka sen merkitys ei Ruotsissa tai 1800-luvun Suomessa ollut samaa luokkaa kuin Venäjällä, jossa se oli siviilissä yhtä selkeä kuin armeijassa ja myös yhtä näkyvissä. Venäjähän oli loputtomien univormujen maa ennen vallankumousta ja ennen pitkää myös sen jälkeen.
Itse asiassa Pietari Suuren käyttöön ottama 14-portainen rankitaulukko -tabel o rangah- oli kuitenkin aikansa oloissa hyvin edistyksellinen instituutio.
Vielä tsaari Aleksein aikana oli ollut voimassa systeemi nimeltä mestnitšestvo, joka määräsi kullekin suvulle ja sen edustajalle oman paikkansa nokkimisjärjestyksessä. Se perustui ikivanhoihin ja aivan irrationaalisiin perimätietoihin ja aiheutti käytännössä suuria ongelmia.
Ylempi pajari ei voinut olla taistelussakaan alempaan kastiin kuuluvan käskettävänä. Arvoa ei ratkaissut kyky, vaan peritty asema. Vielä nykyään näemme vastaavan arkaaisen ilmiön eräiden kansanheimojen keskuudessa -meilläkin.
No, tällaistahan oli liikkeellä koko Euroopassa ja vasta Ranskan vallankumous toteutti suuren periaatteen kyvyn asettamisesta perityn arvon edelle: carrières ouverts aux talents! Pietari suuren uudistusten henki oli hyvin edistyksellinen, Venäjällä saattoi vaikkapa murjaani nousta kenraaliksi (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=hannibal ).
Mutta teoria on teoria ja käytäntö on käytäntö. Länsi-Euroopan suuret filosofit ihailivat Venäjän uusia lakeja ja odottivat tulevaisuudelta paljon. Mutta Venäjä kulki eri tietä.
Venäjällä jokaista rankiin päässyttä kohdeltiin aatelisena ja jopa alimman eli neljännentoista tšinin saanutta vänrikkiä tai kornettia kutsuttiin puhuttelulla teidän jalosukuisuutenne (vaše blagorodie). Sama tietenkin toteutui siviilipuolella, jossa samanarvoinen oli kollegireistraattori (kolležki registrator).
Kuten tunnettua, kun arvoasteikossa mentiin ylöspäin, puhuttelut muuttuivat yhä kunnioittavammiksi.
Näin ne menivät:
«Ваше высокопревосходительство» (vaše vysokoprevoshoditelstvo) — к лицам в имперских чинах 1-го и 2-го классов; Ylimmät tšinit 1-2. Hierarkian olympolainen huippu.
«Ваше превосходительство» (vaše prevoshoditelstvo)— к лицам в чинах 3-го и 4-го классов;
«Ваше высокородие» (vaše vysokorodie)— к лицам в чинах 5-го класса;
«Ваше высокоблагородие» (vaše vysokoblagorodie)— к лицам в чинах 6—8-го классов;
«Ваше благородие» — к лицам в чинах 9—14-го классов.
Siis korkeajalosukuisuus, korkeasukuisuus, ylhäisyys, korkeaylhäisyys, alemmasta ylempään.
Ensimmäisessä tšinissä oli sotilaspuolella marsalkka ja siviilipuolella kansleri eli ulkoministeri, kun alaspäin mentiin, tulivat erilaiset salaneuvokset ja muut potentaatit, sotaväessä mentiin marsalkoista kenraaleihin ja eversteistä kapteeneihin sekä viimein vänrikin arvoisiin jalosukuisuuksiin. Siviilipuolella oli erilaisia neuvoksia, jotka tunnemme klassisesta kirjallisuduesta.
Näiden lisäksi oli hoviarvojen hierarkia, joka tässä jätetään yksinkertaisuuden vuoksi selostamatta. Tulkoon mainituksi, että meilläkin aikoinaan hyvin tunnettu Kesar Filippovitš Ordin oli arvoltaan hovimestari, mikä vastasi kenraaliluutnanttia tai vara-amiraalia -siis kolmas tšin.
Ettei systeemi kävisi liian simppeliksi, oli myös aatelisarvot huomioitava ainakin joissakin yhteyksissä. Silloin ylimpänä oli tietenkin keisari, jota puhuteltiin teidän majesteetiksenne (vaše velitšestvo). Suuriruhtinaat olivat vain keisarillisia korkeuksia (imperatorskoje vysotšestvo). Sitten tuli muita:
«Ваше Императорское Величество» — к императору, императрице и вдовствующей императрице; Keisarille, keisarinnalle ja leskikeisarinnalle.
Прошение к Александру II о назначении на должность.
«Ваше Императорское Высочество» — к великим князьям, великим княгиням и великим княжнам (детям и внукам императора, а в 1797—1886 годах и правнукам и праправнукам императора); Siis keisarillinen korkeus. Suuriruhtinaille eli keisarin lapsille ja lapsenlapsille. Vuodesta 1886 vielä seuraaviinkin polviin.
«Ваше Высочество» — к князьям, княгиням и княжнам императорской крови после 1886 года; Teidän ylhäisyytenne, ruhtinaille, jotka olivat keisarillista sukua, vuoden 1886 jälkeen.
«Ваша Светлость» — к герцогам; младшим детям правнуков императора и их мужским потомкам, а также к светлейшим князьям по пожалованию. Teidän loisteenne, herttuoille, keisarin kaukaisempien perillisten nuoremmille edustajille ja heidän miespuolisille jälkeläisilleen ja myös loistavimmille ruhtinaille, joille on myönnetty tämä erityinen arvo (oli mm. Kutuzovilla).
«Ваше Сиятельство» — к князьям, графам. Teidän loistavuutenne. Ruhtinaille ja kreiveille.
«Ваше Благородие» — к баронам и всем остальным дворянам. Teidän jalosukuisuutenne. Paroneille ja muille aatelisille.
Ortodoksinen kirkko oli ja on hyvin hierarkkinen laitos. Siellä puhuttelut menivät sen mukaisesti. Valitettavasti minulle en löydä nyt auktorisoitua sanastoa. Pahoittelen, jos käännös ei ole asianmukainen, mutta kääntäväthän koneetkin. Siis näin menivät ja menevät Venäjällä yhä kirkon hierarkiassa puhuttelut:
Титулование при обращении к лицам, имеющим духовный сан
При обращении к лицам, имеющим духовный сан, в России употребляются и поныне следующие титулования:
«Ваше Святейшество» — к патриарху (до 1721 года и после 1917 года); Teidän suurin pyhyytenne. Patriarkalle.
«Ваше Высокопреосвященство» — к митрополитам и архиепископам; Teidän korkeapyhittyneisyytenne. Metropoliitalle ja arkkipiispalle.
«Ваше Преосвященство» — к епископам; Teidän suuripyhittyneisyytenne. Piispoille.
«Ваше Высокопреподобие» — к архимандритам, игуменам монастырей и протоиереям; Teidän korkeahurskautenne. Arkkimandriitoille, igumeneille ja esipapeille.
«Ваше Преподобие» — к иеромонахам и иереям; Teidän suurhurskautenne. Pappismunkeille ja papeille.
«Ваше Благовестие» — к протодиаконам и архидиаконам, диаконам и иеродиаконам. Teidän hyväsanomaisuutenne. Esidiakoneille, arkkidiakoneille, diakoneille ja hierodiakoneille.
«Ваше Боголюбие» — между прихожанами[3]. Teidän jumalanrakkautenne. Seurakuntalaisten kesken.
Tässä hierarkkisuudessa näemme epäilemättä jyrkän kontrastin luterilaisuuteen. Meillähän korostetaan sitä, että Jumalan edessä kaikki ovat maan matosia, jotka voivat pelastua vain sola fide, sola gratia, propter Christum. Kaikkihan meidän käsityksemme mukaan ovat suuria syntisäkkejä, joiden kuuluu kerjätä armoa. Iso-Antti oli tässä perusasiassa samaa mieltä kuin Ukko-Paavokin -aitoja luterilaisia.
Luterilaisuudelta siis puuttuu ajatus ihmisen mahdollisuudesta jumalallistua eli saavuttaa pyhyys. Se saattaa olla suurikin puute tai sitten ei, mutta mielestäni ero on ainakin merkittävä ja sitä kannattaa miettiä.
Hierarkioiden kaikkiallisuus löi leimansa myös uuden, eli Pietari Suuren jälkeisen Venäjän instituutioihin ja se kesti itse asiassa myös vallankumouksen.
Toki jo heti Helmikuun vallankumouksessa poistettiin armeijasta koukeroiset puhuttelut ja siirryttiin yksinkertaiseen teitittelyyn. Myös upseerinarvot ja jopa itse upseeri-sanakin (ofitser) poistettiin taantumuksellisina ilmiöinä, mutta sieltähän ne oitis putkahtivat takaisin uudessa muodossa: alettiin puhua komentajista (komandir) ja alemman miehistön (nižnyje tšiny) sijasta puhuttiin puna-armeijalaisista (krasnoarmejtsy).
Hehän eivät olleet sanan vanhassa mielessä edes sotilaita, vaan edustivat aseistettuja työläisiä ja talonpoikia ja kuulivat instituutioon RKKA (Rabotše-krestjanskaja krasnaja armija) eli työläisten ja talonpoikien puna-armeija. Ei siellä mitään sotilaita (soldaty) ollut eikä tarvittu.
Myöhemmin vanhat termit palasivat ja Puna-armeija, kuten tunnettua, muutettiin Neuvostoarmeijaksi vuonna 1946. Samaan aikaan muitakin ”vallankumouksellisia” termejä palautettiin vanhaan, porvarilliseen asuun, esimerkiksi ns. kansankomissariaatteja alettiin kutsua ministeriöiksi.
Puhutteluksi riitti vallankumouksen jälkeisessä puna-armeijassa sana toveri (tovarištš), jota muuten käytetään yhä. Mutta kun ympäri käydään, niin yhteen tullaan. Kyllä herra taisi olla herra toverinkin nimellä. Radio Jerevanilta kysyttiin joskus, miten asiat olivat nyt muuttuneet, kun sanotaan, että kapitalistisissa maissa ihminen on ihmiselle susi. Miten on nyt meillä?
Vastaus kuului, että meillä ihminen on ihmiselle toveri susi. Mutta ainakin puhuttelut olivat vallankumouksen jälkeen helpompia.
Armeijassakaan noiden mainittujen vanhojen puhuttelujen oppiminen ei nimittäin ollut helppoa ja erehdyksiä oli syytä välttää, sillä opetuskeinoista parhaana pidettiin keppiä. Suomalaisissa joukko-osastoissa oli puhuttelut myös lausuttava venäjäksi, mikä tuotti ongelmia maalaispojille, kuten Ilmari Kianto muistelmissaan kertoo.
Kun venäjä on täynnään suomen kielelle vieraita äänteitä ja rakenteita, oli kielimestarilla työ ja tuska opettaa pojat lausumaan esimerkiksi puhuttelua vaše vysokoblagorodie. Silloin syntyi kieleen merkillinen ”koplako”-sana, kuten Kianto todistaa.
Itsenäisen Suomen armeijassa käytetty herroittelu oli sitten jo muodoltaan paljon yksinkertaisempaa kuin vanhan väen ja Suomen kaartin meininki. Sekin edusti tavallaan vallankumouksen jälkeistä aikaa ja käyttäytymismallia. Upseerit olivat meillä kyllä suuria herroja ja heitä pelättiin hirvästi, kuten muistelmat tietävät kertoa, mutta ainakin käyttäytymistavat olivat muuttuneet karun asiallisiksi, suoraviivaisiksi, kuten tasavaltaan ja luterilaiseen mentaliteettiin sopikin.
Sivumennen sanoen, olen kuullut, että ulkomaalaiset vieraat olisivat näinä aikoina suuresti hämmästelleet, kuullessaan, että Suomen armeijassa yhä herroitellaan upseereita ja jopa varusmiesesimiehiäkin. Ehkäpä tämä piankin muuttuu, luulen, että siihen suuntaan on olemassa niin sanoakseni intersektionaalisia paineita.
Ja onhan se natokiimaistenkin porukka. Ainakin takavuosina väitettiin, että Gruusian armeijassa komentokieli oli englanti. Jos näin on, se merkitsee varmaankin sitä, että olemme jääneet siitäkin maasta pahasti jälkeen silläkin alalla. Kulinarismista en tässä puhukaan.
Vai merkinneekö?
Ja kyllähän patriarkalle sopii sanoa vain yksinkertaisesti "vladyka". Näinn minä ainakin puhuttelisin, jos sattuisi asiaa tulemaan.
VastaaPoistaKunnioittamattoman median sukupolvi, joka on tottunut ”ottamaan tilan haltuun” näyttämällä itsensä Buuklubbenilla valtakunnan tv:ssä ennen alakouluvuosia kukin vähintään kerran, lähettää parhaillaan HS/Yle:ssä suoraa kuvaa Moskovasta Navalnyin kotiinpaluusta unelmoiden pienen vähemmistön nostavan suuren enemmistön seinälle rakastumalla rahaan.
VastaaPoistaNo tässä on kunnioitusta tuplastikin vähän Hesarin pääkirjoitusta soveltaen paikallisesti:
VastaaPoista”Hänestä tuntuu että hänen on pakko näyttää olevansa lauman johtaja”, ”Muutoin ihmiset eivät enää usko, että hän on johtajauros.”
”Laista ei vanhenevalle, roistokoplan rikollisilla menetelmillä johtavalle autokraatille ole mitään hyötyä,”, Hodorkovski jatkaa (HS). ”Häntä auttaa vain mielikuva hänestä johtajana ja juuri se oli jälleen kerran joutunut kyseenalaiseksi.”
Joo, nykyään valitaan ehdottomasti eläimellinen taso, mikäli halutaan vakuuttaa ihmisiä.
PoistaJos et halua uskoa, että sinun olisi kunnioitettava johtajaa, niin katso apinoita! Kyllä nekin...
Rosvot kiinni, vaatii oligarkit Venäjällä!
PoistaIhminen nyt vaan on hierarkinen laji, sille ei voi mitään. Jonkinhetkinen hierarkia voidaan aina kumota, mutta uusi hiipii tilalle...jopa hippikommuuneissa, joissa vannottiin tasa-arvon nimiin, oli johtaja/guru ja seuraajia.
PoistaOrwellin sanoin: "kaikki eläimet ovat tasa-arvoisia, mutta toiset eläimet ovat tasa-arvoisempia kuin toiset."
Sinuttelua pidettäneen alkuperäisenä puhuttelu-muotona. Se, että lapset ennen teitittelivät vanhempiaan johtui ilmeisesti uskonnosta. Ison Kirjan mukaan lähimmäisiä tulee rakastaa. Vanhempiahan ei tässä kuitenkaan sisällytetä lähimmäisiin. Heitä kirja käskee kunnioittamaan.
VastaaPoistaSinuttelun ja teititelyn ohella on kolmaskin tapa puhutella vanhempiaan. Vielä joskus 80-luvulla minulla oli vähän yli kolmekymppinen naistuttava, joka puhutteli vanhempiaan kolmannessa persoonassa. Koskaan en älynnyt kysyä, mihin se perustui, mutta silloin ajattelin, että se vähemmän huomiotaherättävänä korvasi teitittelyn.
Vai olisiko niin, että kolmannen persoonan käyttö toisessa kotimaisessa on yleisempi puhuttelumuoto kuin suomenkielessä. Toinen vanhemmistaan oli nimittäin ruotsinkielinen.
Kyllä olisi hauskaa jos huonosta kielenkäytöstä hiljattain kovasti moititun puolueen kansanedustajat aloittaisivat eduskunnassa puheenvuoronsa esim. "kunnioitettu, teidän jalosukuisuutenne" jne.
VastaaPoistaJos Sjöwall & Wahlöön dekkareita on uskominen - ja mikseipä olisi - niin Ruotsista puhuteltiin vielä 70-luvulla valituissa tilanteissa ihmisiä kolmannessa persoonassa. Vaikkapa syyttäjä epäiltyä. Viestiä haluttiin korostaa: syytetyn kertomus vaikuttaa jotakuinkin mielikuvitukselliselta. Vrt. Saksa, jossa teitittelyn asema on ilahduttavan järkähtämätön. Mutta jos siellä puhuttelisi hän-muodossa, niin kuulijan ajatukset siirtyvät suoraan Ville-keisareiden aikaan.
VastaaPoistaVenäjällä tuntemattoman henkilön sinutteleminen on hävyttömyyden huippu.
PoistaVenäjän kielessä on muuten hieno välimuoto: etunimi ja isännimi, jota erilaiset kollegat ja työtoverit voivat käyttää.
PoistaOlisin kiinnostunut kuulemaan, miten teitittely, tuo välimuoto ja sinuttelu vaihtelevat erilaisissa yhteyksissä.
Se on aika jännää. Patronyymin kanssa voi puhutella tuntematonkin, tuttavat saattavat käyttää pelkkää patronyymiä. Ja etunimeä voidaan käyttää sinuttelematta: "Te, Timofei Pavlovitsh" esimerkiksi. Jos tarvitaan hellittelymuoto, se on tässä tapauksessa Pavlytsh.
PoistaMilloin sitten venäjässä sinuteltiin, muistanko väärin, että klassisessa kirjallisuudessa jopa puolisot käyttyvät patronyymiä? Ainakin ranskassa puolisot teitittelivät.
PoistaKyllähän sitä sunuttelua ystävien kesken voi käyttää, mutta usein tuntuu nimen ja patronyymin käyttäminen siinäkin asialliselta -tai sitten pelkkä patronyymi, mikä on sangen tuttavallista.
PoistaVaatimus tasa-arvoisuudesta on johtanut siihen, että käytöstavat, joilla ennen osoitettiin kunnioitusta ja arvonantoa, ovat pannassa. Eiköhän pian päästä Minna Canthin haaveksimaan tilaan, jossa ketään ei teititellä eikä käytetä minkäänlaista titulatuuraa, ja jossa kuvernööri Alexander Järnefeltiä kutsutaan ''ihminen Alexander Järnefeltiksi''.
VastaaPoistaTarvitseeko sen olla edes kunnioitusta ja arvonantoa, eikö kyse ole tavallista kohteliaisuutta toisilleen suhteellisen tuntemattomien ihmisten kansakäymisen helpottamiseksi?
PoistaKyseon tietenkin institutionaalisesta kunnioituksesta. Kun se kerran kuuluu tapoihin, niin siitä poikkeaminen merkitsee hävyttömyyttä.
PoistaEhkä (pelkkä) kohteliaisuus olisi ihmisille helpompaa kuin edes institutionaalinen kunnioitus, johon sisältyy tietty sisäinen elementti. Kohteliaisuus on ulkoista käytöstä, mutta tärkeää suhteellisen tuntemattomien ihmisten kansakäymisen helpottamiseksi - sellaisiakin, joita kohtaan ei todellakaan tunne vähäisintäkään kunnioitusta. Urbaanisuuden ydin on juuri tuon minimin osoittaminen kaikkia, tuntemattomia kohtaan. Siksi se on meille suomalaisille niin vaikea.
PoistaNiin, "ihminen -se kuulosta ylpeältä!" sanoi Maksim Gorki. Josif Brodskilla meni huonommin, hänhän kirjoitti kirjan "Ei oikein ihminenkään".
VastaaPoistaBrodskilla se saattoi liittyä siihen, että neuvostotuomioistuin oli tuominnut tämän parasitiiksi, kun hän oli free lancer runoilija kuulumatta asianmukaiseen Kirjailijaliittoon - eivätkä taineet runotkaan olla ihan sosialistisen realismin kriteerien mukaisia...
PoistaVallan kaikkiallisuudesta ja tajunnallisista alkioista on kaikessa "kunnioittamisessa" kyse.
VastaaPoistaVastasyntynyt elää "kaikkiallisessa" maailmassa jossa hahmottuvilla kohteilla on "kaikkivaltaisuuden" ominaisuus. Olemme kaikki pohjimmiltamme enemmänkin "objekteja" -- vaikutusten ja vaikutelmien vastaanottajia -- ja vasta joskus parin ikävuoden tietämillä syntyy se itsetietoinen "minä", joka tekee meistä "subjekteja".
Varsinainen lajityypillinen ihmisyytemme on jo olemassa siinä vaiheessa jolloin itsetietoisuus alkaa vaikuttaa tajunnallisiin jäsennyksiimme. Tietoisuudessa palautamme kaikki kokemuksen, kuvauksen ja selityksen langat "minään", mutta se kaikki on auurta harhaa. Ihmisyyden todellinen palautuspiste jää tietoisuuden alapuolelle, jossa sen vaikutukset ovat verrattavissa jäävuoreen, josta vain yksi kymmenesosa on vedenpinnan yläpuolella.
Symbioottisesta perusnarsismista pitäisi pystyä kasvamaan aikuiseen autonomiaan, mutta sekään ei merkitse sitä että alitajunnan rooli mihinkään katoaisi. Kaikki valtahierarkiat palautuvat tajunnallisiin alkioihin, ja kaikki "valta" on pohjimmiltaan "tabua". Voimme sanoa että ne ovat ihan olemuksellisesti "irrationaalisia", eivät irrationaalisia siinä mielessä että niille voisi olla jokin rationaalinenkin sisältö.
Siksi kaikissa valtahierarkioissa kaikki tunnustuksellisuutta signaloivat merkit, myös puhuttelutavat, ovat niin olennaisia. Niillä olemuksellisesti sosiaalinen laumaolento varjelee tarvitsemaansa sosiaalista organisaatiota. Kaikki kunnioitusta markkeeraavat tavat ovat "instituutioita" joiden pohjalla on alkuperäiseen "kaikkiallisuuteen" kuuluvaaa tabumagiaa.
Sosiaalipsykologian isänhahmoista G H Mead erotti "objektiminän" ja "subjektiminän", joille englannin kielessä on omat sanatkin. Durkheim, Mead ja Freud ovat olleet hyviä oppaita hahmottoman alkusymbioosin voimavarausten vähittäistä ja aina kulttuurisidonnaista jalostumista kartoitettaessa.
Tajunnallisesti "oikea" persoonapronominien syntyjärjestys on: "sinä", "minä", "yleistynyt toinen" eli "hän", ja sitten "monikot", joilla on monia hahmoja.
Jos ymmärtäisimme noista todellisista ihmisyyden "palautuspisteistä" enemmän, meillä tuskin olisi omassa keskuudessamme puolueita joiden koko ohjelma perustuu primitiiviseen uhriajatteluun, narsistiseen samaistumiseen uhrirooleihin.
Lisään tän jos auttas hahmottamisessa. Lainaukset on Stuart Hallin Identiteetti kirjasta. Ihan kaikesta itsekkään ole täysin samaa mieltä mutta hän on Jamaikalta ja mies niin voi vaikuttaa eriävään mielipiteeseen, tiedähäntä.
PoistaItse näen et asiat on enempi sanoilla leikkimistä ja niiden kautta itselleen ja muille tarinan kerrontaa. Kyse on myös identiteetistä ja tunteista. Jokainen on kulttuurinsa kasvattama, toisin sanoen kuuluu johonkin ryhmään. Aivot toimii kielellä, asiat ymmärtää jonkin sanan kautta tietyssä "muodossa" tai stereotypiassa. Mutta tuo "muoto" liittyy aikaan ja paikkaan. Jos asiaa katsoo antropologisesti käytännössä toisessa kulttuurissa voi olla täysin sama toimintatapa mutta koska se on eri kulttuuri sitä ei nähdä samoin, jolloin se määritellään eri tavoin ja ns. arvotkin ovat eri.
"Diskurssit ovat puhetapoja, ajattelutapoja, tapoja esittää eli representoida jokin kohde tai aihe. Ne tuottavat merkityksellistä tietoa kohteestaan. Tämä tieto vaikuttaa sosiaalisiin käytäntöihin ja sillä on näin todellisia seurauksia ja vaikutuksia. Diskursseja ei voi palauttaa luokkaintresseihin, mutta ne toimivat aina suhteessa valtaan - ne ovat osa vallan levittäytymistä, mutta myös osa sen kyseenalaistamista. Kysymys siitä, onko jokin diskurssi tosi vai epätosi, ei ole yhtä tärkeä kuin se, onko sillä käytännönvaikutuksia. Kun sillä on tällaisia vaikutuksia, kun se siis järjestää valtasuhteita (esimerkiksi lännen ja muun maailman välillä) ja säätelee niitä, sitä kutsutaan "totuusjärjestykseksi"."
"Tavanomaisessa kielenkäytössä diskurssi on yksinkertaisesti "koherentti tai rationaalinen puheen tai kirjoituksen kokonaisuus; puhe tai saarna". Käytän termiä tässä kuitenkin tietyssä rajallisemmassa mielessä. Tarkoitan 'diskurssilla' tiettyä tapaa representoida "länttä", "muuta maailmaa" ja niiden välisiä suhteita. Diskurssi on ryhmä lausumia, jotka tarjoavat kielen sitä varten, että voitaisiin puhua tietynlaisesta jotakin aihetta koskevasta tiedosta - toisin sanoen representoida tätä tietoa. Kun jostakin aiheesta esitetään lausumia jonkin erityisen diskurssin sisällä, diskurssi mahdollistaa aiheen näkemisen jollakin tietyllä tavalla. Se myös rajoittaa muita tapoja, joilla aihe voitaisiin esittää.
Diskurssi ei koostu vain yhdestä lausumasta, vaan useista lausumista, jotka yhdessä muodostavat "diskurssiivisen muodostuman", kuten ranskalainen yhteiskuntateoreetikko Michel Foucault sitä kutsuu. Lausumat liittyvät toisiinsa, koska kukin lausuma sisältää implisiittisen suhteen kaikkiin muihin lausumiin: "Ne viittaavat samaan objektiin, niillä on yhteinen tyyli ja ne tukevat tiettyä strategiaa [...] yhteistä institutionaalista [...] tai poliittista suuntaa tai kaavaa.
Yksi tämän diskurssikäsityksen tärkeä puoli on, ettei se perustu tavanomaiselle ajattelun ja toiminnan, kielen ja käytännön erottamiselle toisistaan. Diskurssissa on kyse tiedon tuottamisesta kielen välityksellä. Mutta myös se itse on tiettyjen käytäntöjen tuottama. Se on "diskurssiivinen käytäntö", merkityksen tuottamisen käytäntö". Koska kaikki sosiaaliset käytännöt käsittävät merkityksiä, kaikilla käytännöillä on diskursiivinen ulottuvuutensa. Niinpä diskurssi on kaikkien sosiaalisten käytäntöjen vaikuttava osa. Foucault väittäisi, että lännen muuta maailmaa koskeva diskurssi oli implisiittisesti läsnä niissä käytännöissä, joilla länsi kohteli muuta maailmaa."
"Tässä käytetty identiteetin käsite ei siksi ole essentiaalinen, vaan strateginen ja paikantunut käsite. Täysin vastoin sitä, mikä näyttäisi olevan sen vakiintunut semanttinen ura, tämä identiteetin käsite ei toisin sanoen ilmaise minän pysyvää ydintä, joka kääriytyessään auki halki kaikkien historian heilahduksien ei muutu lainkaan, sitä minän palasta, joka säilyy aina-jo "samana", identtisenä itsensä kanssa halki ajan. Jos käännämme tämän essentialisoivan käsityksen kulttuurista identiteettiä koskevaksi, se ei myöskään ole se "kollektiivinen tai tosi minä, joka piileksii niiden monien muiden, sitä pinnallisempien tai siihen keinotekoisesti ympättyjen minuuksien sisällä, jotka yhdistävät ihmisiä, joilla on yhteinen historia ja syntyperä". Se ei siis voi vakauttaa, kiinnittää tai taata muuttumatonta "ykseyttä" tai kulttuurista kuulumista johonkin, joka olisi perustava kaikille muille ja sitä pinnallisimmille eroille. Tässä käsityksessä lähdetään sitä vastoin siitä, että identiteetit eivät ole koskaan yhtenäisiä ja että ne myöhäismoderneina aikoina ovat yhä pirstoutuneempia ja säröisempiä, että ne eivät koskaan ole yksittäisiä, vaan muodostuvat aina moninaisesti erilaisista, usein toisiaan risteävistä ja myös toisilleen vastakkaisista diskursseista, käytännöistä ja positioista. Ne ovat radikaalin historiallistamisen alaisia ja jatkuvan muutoksen ja siirtymien kohteina. Niimpä meidän on paikannettava identiteettiä koskevat väittelyt osaksi kaikkia niitä historiallisesti erityisiä kehityskulkuja ja käytäntöjä, jotka ovat järkyttäneet monien ihmisjoukkojen ja kulttuurien suhteellisen "vakiintunutta" luonnetta. Ennen muuta väittelyt on nähtävä suhteessa globalisaatioprosesseihin, jotka lankeavat väittämäni mukaan yksiin moderniteetin kanssa, mutta myös osaksi pakotetun ja "vapaan" maastamuuton prosesseja, joista on tullut niin kutsutun "postkoloniaalisen" maailman globaali ilmiö. Vaikka edellä mainitulla ilmiöllä näyttää olevan historiallisessa menneisyydessä alkuperänsä, johon ne edelleen ovat tietyssä suhteessa, identiteetit liittyvät itse asiassa siihen, kuinka historian kielen ja kulttuurin tarjoamia resursseja käytetään tultaessa joksikin eikä niinkään oltaessa joitakuita. Kyse ei siis ole niinkään siitä "keitä me olemme" tai "mistä me tulimme", vaan siitä, keitä meistä voi tulla, kuinka meidät on esitetty ja mikö kaikki vaikuttaa siihen, kuinka mahdollisesti esitämme itsemme. Identiteetit muodostuvatkin esittämisen eli representaation sisällä, eivät sen ulkopuolella. Ne liittyvät yhtä suuressa määrin traditioiden keksimiseen kuin itse traditioihinkin, joita ne velvoittavat meitä lukemaan ei niinkään loputtomana toistona kuin "muuttuvana samana": ei niin kutsuttuna paluuna juuriin kuin tulemisena toimeen "reittiemme" kanssa. Identiteetit kumpuavat minän muuttamisesta kertomuksiksi, mutta tämän prosessin väistämättä fiktiivinen luonne ei mitenkään vie pohjaa sen diskurssiivilta, materiaalisilta tai poliitisilta vaikutuksilta. Tämä siitäkin huolimatta, etää se kuuluminen johonkin, "tuleminen ommelluksi tarinaan", mistä identiteetit kohoavat, sijaitsee osittain imaginaarisen (samoin kuin symbolisen) alueella ja tulee siksi aina osittain rakennetuksi fantasiassa tai ainakin fantasmaattisella alueella."
Poista"Nämä uudet "kansakunnat" yrittävät rakentaa valtioita, jotka olisivat yhtenäisiä niin etnisesti kuin uskonnoltaankin, ja luoda poliittisia laitoksia yhdenmukaisten kulttuuristen identiteettien vaiheille. Ongelmana on kuitenkin se, että niiden "rajojen" sisällä on vähemmistöjä, jotka identifioituvat niihin nähden erilaisiin kulttuureihin. Niinpä esimerkiksi Baltian tasavalloissa ja Ukrainasa on "etnisiä" venäläisvähemmistöjä, Liettuassa on etnisiä puolalaisia, Azerbaidzanissa on armenialainen erillisalue (Nagorno-Karabah), Moldaviassa turkinkristittyjä vähemmistöjä ja vanhan Neuvostoliiton eteläisissä tasavalloissa laajoja muslimien joukkoja, joilla on enemmän yhteistä kulttuurillisesti ja uskonnoltaan Lähi-idän islamilaisten naapuriensa kuin monien omien "maanmiestensä" kanssa.
PoistaPartikularistisen nationalismin ja etnisen ja uskonnollisen absolutismin uudelleen syntymisen toinen tärkeä muoto on tietenkin " fundamentalismi". Fundamentalismia esintyy kaikkialla (esimerkiksi edellä mainitussa "englantilaisuuden" herättämisessä henkiin), vaikka kaikkein selvimmät esimerkit siitä löytyvätkin tietyistä Lähi-idän islamilaisista valtioista. Iranin vallankumouksesta lähtien monissa, aiemmin maallisissa islamilaisissa yhteiskunnissa on syntynyt fundamentalistisia islamilaisia liikkeitä, jotka pyrkivät luomaan uskonnollisia valtioita, joiden poliittiset periaatteet perustuisivat uskonnollisiin opinkappaleisiin ja Koraanin lakeihin. Tätä suuntausta on itse asiassa varsin vaikea tulkita. Jotkut analyytikot näkevät sen reaktioksi siihen, että läntinen modernisaatio on tuotu näihin maihin ikään kuin puoliväkisin. Iranilainen fundamentalismi olikin suora reaktio shaahin yrityksiin tuoda 1970-luvulla läntiset mallit ja kulttuuriset arvot sellaisinaan maahan. Joidenkin tulkintojen mukaan se oli reaktioita maan jäämiseen "globalisaation" ulkopuolelle. Kulttuuristen "juurien" vahvistaminen tai paluu oikeaoppisuuteen ovat kauan olleet vahvimpia vastaidentifikaation lähteitä monien kolmannen maailman ja jälkikoloniaalistenyhteiskuntien ja alueiden keskuudessa (mieleen tulevat nationalismi ja kansallisen kultturin roolit Intian, Afrikan ja Aasian itsenäisyysliikkeissä). Kolmannet tutkijat taas näkevät islamilaisen fundamentalismin juuret uislamilaisvaltioiden kyvyttömyydessä synnyttää menestyviä ja tehokkaita "modernisoivia" johtajia tai moderneja maallisia puolueita. Laajan köyhyyden suhteellisen taloudellisen alikehityksen oloissa (onhan fundamentalismi vahvinta alueen köyhimmissä islamilaisvaltioissa) islamin uskon arvonpalautus on väkevä liikkeelle paneva voima - erityisesti, jos maiden demokraattiset perinteet ovat heikkoja."
"Toinen varaus koskee termiä "länsi", joka saa lännen näyttämään yhtenäiseltä ja yhdenmukaiselta - viime kädessä yhdeltä paikalta, jolla on vain yksi näkemys toisista kulttuureistaja vain yksi tapa puhua niistä. Näin ei tietenkään ole. Länsi on aina sisältänyt monia sisäisiä eroja - eri kansakuntien, Itä- Länsi-Euroopan, germaanisten pohjoisten ja latinalaisten eteläisten kulttuurien, pohjoisten, iberisten ja välimerellisten kansojen välillä ja niin edelleen. Asenteet toisia kulttuureja kohtaan ovat vaihdelleet paljonkin, eivätkä ne tänäänkään ole samanlaisia vaikkapa brittien, espanjalaisten, ranskalaisten tai saksalaisten keskuudessa.
On myös tärkeää muistaa, että länsi ei ole vain kohdellut eurooppalaisia kulttuureita erilaisina ja itseä huonompina, vaan lännellä on ollut myös omat sisäiset "toisensa". Vaikka juutalaiset ovatkin lähellä eurooppalaisia uskonnollisia traditioita, erityisesti he ovat joutuneet alituisten ulos sulkemisten ja karkoitusten kohteiksi. Länsieurooppalaiset ovat myös pitäneet itäeurooppalaisia "barbaarisina", ja naiset on kautta lännen representoitu miehiä alhaisemmiksi."
"Kulttuurinen identiteetti on kuitenkin mahdollista nähdä myös toisella, edelliseen liittyvällä, mutta siitä poikkeavalla tavalla. Tässä näkökulmassa tunnustetaan, että monien samankaltaisuuksien lisäksi löytyy aina myös syvien ja merkittävien erojen muodostamia tärkeitä kohtia, jotka laskevat perustan sille "keitä me tosissaan olemme" tai pikemminkin - koska myös historia on puuttunut peliin - "keitä meistä on tullut". Emme voi kovinkaan pitkään emmekä erityisen osuvasti puhua "yhdestä kokemuksesta" tai "yhdestä identiteetistä" ellemme tunnusta sen kääntöpuolta: niitä murtumia ja epäjatkuvuuksia, jotka nimenomaan muotoilevat karibialaisten "ainutlaatuisuutta". Kulttuurillisessa identiteetissä on tässä toisessa mielessä yhtä paljon kyse "jpksikin tulemisesta" kuin "jonakin olemisesta". Se kuuluu yhtä suuressa määrin tulevaisuuteen kuin menneisyyteenkin. Se ei ole jotakin, joka on jo valmiiksi olemassa ja joka ylittäö paikan, ajan, historian ja kulttuurin rajat. Kulttuuriset identiteetit tulevat jostakin, niillä on historiansa. Mutta kaiken muun historiallisen tavoin ne käyvät läpi jatkuvia muutoksia. Ne eivät kiinnity iankaikkisesti johonkin olennaisena pidettyyn menneisyyteen, vaan ovat historian, kulttuurin ja vallan jatkuvan "leikin" kohteena. Identiteetit eivät suinkaan pohjaudu pelkkään löytäjäänsä pdottaneen menneisyyden "paljastamiseen", menneisyyden, joka tultuaan löydetyksi takaa meille ikiajoiksi tiedon siitä, keitä me olemme, vaan identiteetit ovat itse antamiamme nimiä niille eri tavoille, joilla menneisyyden kertomukset asemoivat meitä ja joihin me itse asemoimme itsemme.
Poista"Koloniaalisen kokemuksen" traumaattista luonnetta on mahdollista ymmärtää ainoastaan tämän jälkimäisen identiteettikäsityksen näkökulmasta. Vallitsevien representaatiojärjestelmien tavat asemoida ja alistaa mustia ja heidän kokemuksiaan olivat kulttuurisen vallan ja normalisaation harjoittamisen seurauksia. Nuo järjestelmät eivät ainoastaan konstruoineet meitä erilaisiksi ja toisiksi läntisten tiedon kategorioiden rajoissa ja Saidin "orientalistisessa" mielessä, vaan niillä oli valta saada meidät näkemään ja kokemaan itsemme Toiseksi. Jokainen representaatiojärjestelmä on myös valtajärjestelmä joka muotoutuu "vallan ja tiedon" kohtalokkaassa yhdistelmässä, kuten Foucault muistuttaa. Mutta tämä tieto on pikemminkin sisäistä kuin ulkoista. On erotettava selvästi toisistaan kaksi asiaa: toisaalta jonkin subjektin tai ihmisryhmän asemoiminen hallitsevassa diskurssissa Toiseksi, toisaalta taas näiden ihmisten alistaminen kyseiselle "tiedolla", missä on kyse paitsi ulkoisista pakoista myös sisäisestä itsensä pakottamisestaja subjektiivisestamukautumisesta normiin."
Sitä jos tahtoo lyhyemmän ymmärryksen eri verkostoitumisen todellisuuksista eikä niin tieteellinen niin Pullan - Eurooppa osaketalo painettu 1937 kuvaa hyvin.
Poista"Siihen aikaan kun vuosia sitten valtaistuimeltaan syösty Afganistanin kuningas Amanullah hallitsevana ruhtinaana kierteli Eurooppaa, hän pistäytyi tapaamassa paaviakin. Vatikaanista poistuessaan kuningas sanoi häntä opastavalle paavin valtionsihteerille, kardinaali Gasparrille:
- Madame paavitar taitaa olla sairaana, koska en nähnyt häntä, mutta sanokaa nyt joka tapauksessa hänelle parhaat terveiseni!
-Mutta, sire, virkkoi tyrmistynyt kardinaali, eihän Pyhä Isä ole naimisissa...
-Kylläpä hänellä mahtaa sitten olla hiton ikävää! arveli kuningas.
No niin, te tuumitte Te, voiko nyt odottaakaan, että joku aasialainen pikkukuningas tietäisi, onko paavi nainut vai naimaton? Sellaisia sivistymättömiä olioita. Aivan samanlaisia kuin amerikkalaiset, jotka saattavat pitää Zogua Albanian pääkaupunkina ja Tiranaa sen kuninkaana, vaikka kansakoululainenkin tietää asian olevan päinvastoin, ja jotka aivan vakavissaan voivat harkita Raamattujen lähettämistä villeille suomalaisille...
Me virnistelemme heille.
Mutta onkohan ihan paikallaan? Vain muutamia vuosia sitten muuan huomattu eurooppalainen diplomaatti puhui Kansainliitossa Eestistä, Latviasta ja Liettuasta Itävallan orjuudesta vapautuneina valtioina, ja toinen ei voinut muistaa, onko Tšekkoslovakian pääkaupunki Bukarest tai Budapest - tai ehkä Beograd. Ja muutamassa pienessä, sivistyneisyydellään kerskuvassa maassa tapahtui kerran erään kansakoulun johtokunnan kokouksessa, että kun esitettiin opettajan vaatimus uuden Euroopan kartan hankkimiseksi, nousi eräs ukko pystyyn ja pamautti:
-Eurooppa, Eurooppa - aina siitä puhutaan, mutta missä pahuksessa se maa sitten on? Amerikassa käyneitä on tässäkin pitäjässä vaikka kuinka monta ja monet ovat sinne menossa. Sensijaan en tiedä ketään Euroopassa ollutta, enkä tunne yhtään, jolla olisi edes aikomuksia sinne matkustaa. Mitä me siis teemme Euroopan kartalla? Ostetaan Amerikan!
Kaskuko vain? Ehkä - mutta tosiasia on, että Euroopassa on miljoonia ihmisiä, jotka eivät tiedä Euroopasta yhtään mitään ja vieläkin enemmän: jotka eivät ole tietämättömiä vain siitä, että hekin ovat eurooppalaisia, vaan siitäkin, mitä kansallisuutta he ovat!
Muuan ruotsalainen kirjailija kertoo nähneensä jossakin Puolassa ilmestyvässä saksankielisessä lehdessä ilmoituksen, jossa tahdottiin Evangelisch und Katolisch sprechendes Dienstmädel. Kummastunut ruotsalaisemme kääntyi saksalaisen ystävän puoleen ja saikin tältä selityksen: 》Evangelisch》 - evankeelia puhuva - merkitsi yhtä kuin saksalainen ja 》Katolisch》 - katolia puhuva - samaa kuin puolalainen. Saksalainen itse kulki puolalaisen kirjoissa, sillä hän oli kotoisin Reinmaasta ja oli katolilainen.
Tämä tapainen ei tunnu olevan mitenkään harvinaista Itä-Euroopassa ja Balkkanilla. Erään saksalaisten maailmansodan aikana vangitseman venäläisten rykmentin miehistä suuri osa kielsi olevansa venäläisiä - he olivat ortodokseja. Sivistymättömät muhamettilaiset serbialaiset väittävät kiven kovaan olevansa turkkilaisia, sivistyneet Bosnian ja Hercegovinan muhamettilaiset ovat joko kroaatteja - jos sattumalta ovat suorittaneet korkeammat opintonsa Zagrebissa - tai serbejä, jos ovat opiskelleet Beogradissa. Jugoslavian ja Bulgarian rajoilla on ihmisiä, jotka eivät tiedä, ovatko he bulgaareja vaiko serbejä. Se onkin hyvin ymmärrettävää. Jugoslaviasta Bulgariaan päin matkustettaessa muuttuu serbian kieli näet vähitellen bulgariaksi - ja Bulgariasta Jugoslaviaan päin saavuttaessa bulgarian kieli vähitellen serbiaksi! Kuka voi sielä sanoa, missä on kieliraja! Tämä sotkuisuus ei kuitenkaan pelasta hölmön kirjoista sitä diplomaattia, joka ennen maailmansotaa Montenegron hovissa vieraillessaan pyysi kuningas Nikitalta anteeksi sitä, ettei osannut 》montenegroa》.
Poista-No, ei se mitään, vastasi kuningas hyväntuulisesti. En minäkään osaa...
Meidän ei juuri kannata naureskella tällaiselle. Sillä meillä on paljon sivistyneistäkin kulkevia ihmisiä, jotka pitävät Laatokan Karjalan kreikkalaiskatolilaisia venäläisinä tai ainakin puolittain venäläisinä, ja eräillä inkeriläisten juhlilla muuan huomattava julkisuuden henkilö häpäisi itsensä kysymällä, kuka on suomentanut inkeriläisten kansallislaulun...
Kun tiedot ovat noin hämäriä siitäkin kansasta, johon itse kuulutaan ja jonka keskuudessa eletään, niin eipä ihme, että monilla - sellaisillakin, jotka paljon matkustelevat - on kerrassaan tyrmistyttävän merkillisiä käsityksiä muista Euroopan kansoista."
Tuon Pullan tyyli on kyl omansalainen ja itse kyllä oon ain pitäny. Ylä-asteella tuli luettua Ryhmy ja Rompainen mitä hihitelin pitkän aikaa.
Stuart Hallin kirja on toki tuttu. Ongelmana opillisin ismikäsittein tehdyissä määrittely-yrityksissä on se, että kysymykset toistuvat jos yritämme ymmärtää jotakin syvemmin kuin vain toinen toisillaan määriteltyjen yleiskäsitteiden muodostamalla pinnalla.
PoistaFoucault kirjoitti "tiedon arkeologiasta", ja juuri jotain sellaista tarvitsisimme. Itselleni oli tavattoman suuri juttu kun aloin oivaltaa tuota kaikkein varhaisimman lapsuuden kehitysvaihetta, ja nimenomaan ihmis- ja itseidentiteetin marssijärjestystä. "Minä" ei todellakaan ole mikään kuvauksen ja selityksen päätepiste -- ja tämän ymmärtäminen sitten jättää kaikki "minään" palautuvat tiedollis-opilliset "ismit" omaan arvoonsa.
Oman eurooppalaisen kulttuurimme historia uudella ajalla on ollut jatkuvasti vahvistuvan individualismin historiaa, eikä tavallaan ole mitään ennustamatonta siinä että tiedollisen edistyksen aikakausi päättyy kun "opillinen" ajattelu irtoaa ainoalta aidolta reaalitaustaltaan -- eli tajunnallisilta pohjiltaan -- ja taantuu taas "itsekantavan" skolastisen käsiterealismin huomaan.
"Ihmisarvo- ja -oikeusideologiat" ovat todellakin jo skolastiseksi käsiterealismiksi rappeutunutta uuden ajan individualismia, ja inhimillisen kehityksen tosiasiaa -- joka koskee niin lajia kuin kaikkien sulkupolvien yksilöitä -- ei enää saa nostaa ihmistieteissä kuvauksen ja selityksen keskiöön. Hall ei näe tätä taantumana, vaan ymmärtääkseni haluaa sulkea kuvauksen ja selityksen tietyn ismikäsitteistön sisään, jolloin kehitysajattelulle ominainen priorisointi ja arvonmuodostus eivät "häiritsisi" humanistiseksi tulkittavaa ihmiskuvaa.
Itse katson et Hall on toisen kulttuurin ja aikakauden kasvatti jolloin ajattelukin nojaa osin siihen miten sen maailman hahmottaa. Sama oli kun ystävä lainasi Anthony de Mellon Havahtumisen, oli siinä mielenkiintoisia havaintoja mutta enempi kertoi kulttuurista.
PoistaKieli taas kiehtoo, omalla tavallaan. Se kun on se ymmärryksen ydin, ilman yhteistä viestintää ei ymmärrä toista. Tosin aina on riski myös väärin ymmärrykselle, mutta todennäköisyydet pienenee kun on teoriassa yhteiset säännöt. Siinä on myös ne tunteet, millään toisella kielellä sanota -Minä rakastan sinua tai kiroilla. Pitänyt kasvaa joko siihen tai viettää hyvin paljon aikaa että edes osin ymmärtää viestinnän. Muuten se on vain ääntä, ilman merkitystä. Ongelma osin tosin on ettei kieli ole stabiili ja miesten ja naisten kieli osin eroaa toisistaan. Ollaanhan me erilaisia. Tällöin myös ajattelu voi erota, mikä on järkevää/realistista. Myönnän että itsellä on taipumusta yläpilvi haahuiluun. Tosin niin on joillain miehilläkin.
Aivot kehittyy kohdussa. Joidenkin tutkimusten mukaan jo vasta syntyneenä adoptoidut lapset kumminkin jollain tasolla resonoi siihen äidinkieleensä.
Erkki Itkonen kirjoitti kirjassaan Kieli ja sen tutkimus 1966: "Muita arvostetumpaan asemaan päässeestä murteesta tavallisesti kehittyy yleiskieli, jonka kaltaista yhdyssidettä vailla mikään tietyn sivistystason saavuttanut kieliyhteisö ei voi olla. Yleiskielestä tulee useimmiten myös kirjakieli. Kansojen historia osoittaa, että parhaat edellytykset yleis- ja kirjakieleksi kohoamiseen on murteella, joka aikaisemmin kuin toiset saa tuekseen sivistyneistöä ja kielensä kirjallisia viljelijöitä; nimenomaan poliitisten, hallinnollisten ja hengellisten keskusten kielet ovat muodostuneet yleiskielten pohjaksi. Näin on mm. suomen kirjakieli syntynyt."
"Kielellisiä aineksia kulkee murteesta toiseen; lainausta esiintyy kahden lähi- tai etäsukukielen ja samoin kahden eri sukuisenkin kielen välillä. Murrelainaus voi koskea kielen kaikkia elementtejä, koska sekä lainanantaja- että -ottajataholla kieliopillinen systeemi on sama. Kieliopillisen rakenteen erilaisuus aiheuttaa sen, etteivät kahden vieraan kielen väliset lainakosketukset voi saada samaa laajuutta. Miksi lainausta kielestä toiseen tapahtuu? Jos jokin kansa on naapuriinsa tai naapureihinsa verrattuna väkiluvultaan suurempi, kulttuuriltaan kehittyneempi sekä lisäksi poliittisesti määräävässä asemassa, sen kieli vaikuttaa toisiin. Johtavan kansan kulttuurin ilmiöillä nimityksineen on suuri ekspansiovoima, ja sen arvovallasta johtuu, että naapuri omaksuu usein sen kielestä myös sellaisia ainaksia, varsinkin sanoja, joita se ei itse asiassa tarvitsisi."
Kun sitten Aulis J. Joki kirjoitti 1966 Maailman kielet kirjassaan: Nykykielten joukossa on vain 17 sellaista, joiden puhujia on yli 30 miljoonaa. Näistä ovat laajoilla ja verrattain yhtenäisillä alueilla yleisessä käytössä kiina (putonghua), venäjä, hindi, espanja, saksa ja indonesia. Todellisia maailman kieliä ovat kuitenkin ainoastaan ranska ja ennen kaikkea englanti. Vaikka englanti yhä valtaa uusia alueita, se tuskin pääsee yksinomaisen kansainvälisen yleiskielen, kaikkien tunnustaman yleismaailmallisen apukielen asemaan. Esteenä eivät ole pelkästään poliittiset arvovalta syyt, vaan myös englannin tunnetut vaikeudet: sen historiallinen ortografia, sen suunnaton ja semanttisesti häälyvä sanavarasto ja sen runsas fraseologia.
PoistaAinoa kaikille soveltuva neutraali ja helposti opittava viestintäväline tuntuu olevan jokin keinotekoinen apukieli."
Jokseenkin jos vaikuttaa kulttuurin naiseen vaikuttaa siihen "tulevaisuuteen". Amerikka on viestinnällisesti sekamelska, kun markkinat ohjaa, eli käytännössä talous, tunteet ne on heilläkin mutta kun ne on osin kiinni siinä mitä opetettu niin jää nähtäväksi mitä seuraa. Mutta heidänkin hallinnon pohja on jossain ja sitä palaa Eurooppaan, mistä Roomaan. Arvo Puukari kirjoitti 1966 kirjassaan Näin Amerikassa et suurin osa kongressista olisi katolilaisia. Asia on jäänyt suht vahvasti vaivaamaan.
Kristinuskon kannalta ja eteenkin kun tulkinta roomalaisopin mukaan ihan jotain muuta kuin suomalainen uusi testamentti. Teoreettisesti tiede on siinä uhka (kun miettii Galileita, ni kai hän vaan viesti väärin), mutta se liittyy enempi dogmeihin ja kaupankäyntiin, lähinnä millä käydään kauppaa.
Ja tuli tuo S.I Hayakawan Ajattelun ja toiminnan kieli. Kielellisesti kirjoitettu niin että tällainen tavallinenkin tallaaja ymmärtää. Tieteellisissä julkaisuissa on se haasteensa kun sanasto on haastavaa jolloin lukeminen hidasta.
PoistaYoutubesta löyty kans saman hepun luento oisko ollu 70-luvulta. Why general sementics. Kuvaa siinä ollut ja pätkäs yhdessä kohtaa, mutta hetken päästä jatkui.
Lisään vielä kun muistin mitkä kans on mielenkiintoista luettavaa kehityksen kannalta ja kulttuuri muutoksen niin John Bowlbyn 1957 Lasten hoivan ja hellyyden tarve, kuin myös Thord Erasmien 1967 Lapsen kielellinen kehitys.
PoistaPolitiikalla voi vaikuttaa väestön käytökseen, mut mitkä ne vaikutteet on? Kiinalaisten yhden lapsen politiikka on tuottanut yhteiskunnan missä he eivät halua enempää kuin sen yhden lapsen. Kelle se sitten on ongelma on toinen juttu. Mut siinä missä lännessä markkinoitiin adoptiota sieltä niin kyllähän niitä lapsia sielä syntyi mutta koska äideillä oli haasteita kiitos politiikan niin joutuivat orpokotiin, tai no paras paikka oli sielä. Sit jos oli taloudellisesti siinä asemassa tai suhteita niin kykeni ostamaan erivapauksia, eli oli mahdollista saada useampi lapsi kuin se yksi. Tosin yhdestä emännästä luin et oli miehen kanssa tehnyt 7, 6 niistä ei vain ollut "olemassa". Tällöin ei ollut papereita yms. Työn yms. saaminen hankaloitui.
Amerikkalaisten kohdalla. Chomsky kuvaa hyvin yhteiskuntaansa taas jotenkin näin: Meidän yhteiskunnassa jossa teoriassa voit käyttää älykkyyttäsi on politiikka, mutta koska ihmiset eivät oikein voi päästä siihen mukaan vakavasti, he laittavat mielenkiintonsa muuhun kuten vaikka urheiluun. Sinut on kasvatettu olemaan tottelevainen, työsi ei ole mielenkiintoinen, ympärillä ole mitään mikä olisi luovaa, kulttuuriympäristössäsi olet passiivinen tarkkailija, perusjuttuja, politiikka ja sosiaalinen elämä ovat mahdollisuuksiesi ulkopuolella, ne ovat rikkaiden käsissä.
PoistaMitä on jäljellä? No urheilu, sitä pistää paljon ajattelua ja yritystä siihen. Ja se kai on se yksi tapa palvella yhteiskuntaa, väki omistautuu jollekkin, jolloin he eivät kiinnitä huomiota asioihin jotka oikeasti merkitsevät.
Jollain tasolla sanoisin ettei se ihan noin ole. Mutta se liittyy ruokateollisuuteen. Kun se taas lähti kunnolla käyntiin väellä on ollut ongelma mihin hukata se ylituotanto jotta hinnat pysyy kohillaan ja siinä taas on auttanut "kehitysapu". Mutta se ruokatuotanto ylipäätään on vinksallaan ainakin Amerikassa. Väki lihoo muttei se välttämättä ole niiden yksilöiden yksin omaa syy vaan ovathan he osa sitä kulttuuria. Tämä taas kanssa vaikuttaa naisten sairauksiin, tyyliin anoreksia ja bulimia, mitkä ovat täysin mielen haasteita.
Angel Keys teki joskus 7 maan tutkimuksen rasvasta mistä taas lähti osin tuo rasva hysteria. (Suomikin pääsi osaksi sitä tutkimusta.)
"Samuel Colt teki miehistä oikeasti tasa-arvoisia."
VastaaPoistaSe on ihan totta!
PoistaJännä kuriositeetti muuten, että muistaakseni O.V. Kuusinen oli kuulemma esittänyt, että jokaisella vapaalla miehellä olisi kotonaan kivääri ja 50 kovaa patruunaa. Tiettävästi NL:ssä tällaista vapauttta ei ollut.
Kun
VastaaPoistaClaes Andersson poistui keskuudestamme, Erkki Tuomiojan muistosanoista saattoi päätellä ettei eduskunnan toipuminen oman runoilijansa menettämisestä tule olemaan helppoa. Eikä taida kaiken maailman dosenteilta onnistua sen paremmin!
Siviilirankiin nimitettyjä suomalaisia taisi olla paljonkin, mutta suurein määrin haltijat luopuivat titteleistä itsenäisyyden tultua. Sulkavan nimineuvos Kaarlo Hämäläinen taisi kantaa titteliään viimeisistä ellei viimeisenä kuolemaansa asti. Törmäsin titteliin usein 1970-luvulla museovirastossa kivikauden irtolöytökortistoa ja päädiaria selatessani: "Toimittanut Muinaistieteelliselle toimikunnalle sulkavalainen nimineuvos Kaarlo Hämäläinen". Kotiseutu- ja perinne uurastaja on ansioista nostettu jalustalle. Googlasin kuvan muistopatsaasta, jossa tittelinä on nimineuvos. Kannatti säilyttää ja ylläpitää, eikä viskata silloisen valtavirran, pesuveden mukana menemään. Kotiseutuneuvoksia kyllä piisaa kirkkomaillamme.
VastaaPoistaHämeen kaartin komentosanoista, (muistan vain kuulopuheen mukaisesti). Korkean upseerin paraatikatselmuksessa tervehdykseen kaarti vastasi: "Söis, söis läskiä kun sais"! Onomatopoeettisesti vastaus meni kenraalia tyydyttävällä tavalla.
Tuosssahan se on nimineuvoksen patsas kirjaston vieressä, 100 metriä tästä.
PoistaIhan tässä Jätkäsaaren toinen dosentti mykistyy kunnioituksesta
Poistahttps://fi.m.wikipedia.org/wiki/Claes_Andersson
Nimineuvos taisi olla varsin alhainen arvo, olen nähnyt sen käännetyksi toimistosihteeriksi Gogolin Päällystakin kopisti Akaki Akakievits oli nimineuvos. Nenän Kovaljov oli kollegiasessori - joka vaati itseään puhuteltavaksi majuriksi. Hänen irtileikkaantuneessa nenässään sen sijaan oli ainesta: pääsi (todelliseksi) salaneuvokseksi - eikä halunnut tuntea entistä isäntäänsä.
PoistaOlisipa se vieläkin komeaa palvella Keisariaan jossain niissä komeissa virastoissa, joita Pietari on pullollaan, saisi paikaan Pyhän Annan - ja voisi haaveilla Wladimiristä.
Nimineuvos oli 9, tshin, vastasi alikapteenia (Shtabs-kapitan). Todellinen salaneuvoshan taisi olla numero 2, todella mahtava.
PoistaTV on jälleen mielenkiintoisella asialla, joskin kyse ei liene vain kulttuurin eikä kielen muutoksesta - vaan myös psykologisen käsitysmaailman muokkautumisesta? Sen saran jätän kyllä Oikkosen ja asiaa tarkemmin luodanneiden kynnettäväksi.
VastaaPoistaNuo kirkolliset arvot ovat tosiaan hankalat, mistä TVkin huomautti. Jos vastaavuutta (ei käännöstä) hakisi suomeksi, oma Ortodoksinen kirkkomme käyttää seuraavia:
- Hänen Kaikkipyhyytensä/Teidän Kaikkipyhyytenne = patriarkka (Konstantinopoli)
- Korkeasti pyhitetty = metropoliitta
- Korkeasti siunattu = piispa (siis tuleva Haminan piispa)
Kovin tasa-arvoisesti erikseen ei ole tiedossa arkkimandriitan/rovastin, papin, pappismunkin, yli- tai arkkidiakonin eikä diakonin arvoaskelmaa. Paitsi tietenkin kaikkia puhutellaan 'isä', piispoja ja metropoliittoja toki 'isä esipaimen'.
Syventymättä liiaksi ortodoksisuuden jumalallistumiseen (théosis, erikseen opetan kyllä halukkaille) on totta, ettei tätä aspektia ole muutenkin jo aikaa sitten klassisen uskon hylänneessä luterilaisuudessa. Liiankin pelkistetysti katumuksen, lakkaamattoman rukouksen ja paaston kautta Kristus "tyhjentää" sielumme ja sydämemme maailmallisesta ja astuu itse vallitsemaan meitä (kénosis). Tätä kai voinee typistäen kuvata 'armoksi'?
Kiitoksia näistä! Minulla on ortodoksian sanakirja, mutta ei nyt käytettävissä.
PoistaEduskunnan puhemies Anu Vehviläinen on kääntynyt ortodoksiksi. Juha Sipilä joutui talon nurkalla murjotuksi. Talon tietoverkot ovat hyökkäyksen kohteena! Armoa Suomen kansalle, pyytää maallikko.
PoistaKyllä luterilaisuus edustaa opiltaan juuri sitä klassista (läntistä) uskoa, jota alkuseuranta edusti, ennen kun paavit ja muut antikristukset sen hämärsivät. "Ortoksit" hylkäsivät sen jo varhaiskeskiaikana, johon he ovat vieläkin juuttuneet.
Poista(Käytännön tasolla nykyluterilainen kirkko on toki luopunut niin uskontunnustuksistaan, tunnuskirjoistaan kuin Raamatustakin.)
Vihavainen, Andersson ja ikoni. Yhteen ne soppii. Piiloagenda anonyymeille, historian taakka ja sodan paino. Kiitos siitäkin, kunhan ymmärtää yskän.
VastaaPoistaKyllä minun navigaattoristani kuuluu rankankielinen kuulutus ja tietysti syystä. Suomenkielinen täti toteaa yrmeästi "Ajat ylinopeudella", mutta ranskatar toteaa hienostuneesti "Te ylitätte sallitun nopeuden". Kaikessa muusakin ilmoittamassaan ranskatar teitittelee minua ja se saa minut aina tyytyväisenä hymyilemään!
VastaaPoista"Valmistautukaa poistumaan moottoritieltä kolmen kilometrin kuluttua".
Ilmarinen - Sanomia Itä-Suomesta-lehden vuoden 1879 huhtikuun 9:nnen päivän aviisissa on juttu vanhan väen komentosanoista ja ehdotus niiden suomentamiseksi. Venäjän ja ruotsinkielellä lienevät olleet kurantteja. Hassusti suomenkielinen teksti on Gifu-kirjaimilla ja venäjäläinen ilman kommareiden rappiota. Ruotsinkielinen on luettavaa.
VastaaPoista"Teidän korkeapyhittyneisyytenne. Metropoliitalle ja arkkipiispalle.
VastaaPoista«Ваше Преосвященство» — к епископам; Teidän suuripyhittyneisyytenne. Piispoille."
Tätä voisi vielä selittää: onko venäjässä korkea-sana jotenkin parempi kuin sana suuri?
Kyseessähän ei ole sana "suuri", vaan sitä asiaa korostava etuliite "pre". Tapaamme sen esimerkiksi Vasilisa Viisaan epiteetissä: Vasilisa Premudraja.
Poista"ulkomaalaiset vieraat olisivat näinä aikoina suuresti hämmästelleet, kuullessaan, että Suomen armeijassa yhä herroitellaan upseereita ja jopa varusmiesesimiehiäkin."
VastaaPoistaEiköhän se amerikan armeijassakin upseeriakutsuta sanalla "Sir", eroneeko tuo herroittelusta, joka kai tuli jääkärien myötä Saksan armeijasta. Niin tai olla muuten Ranskankin.
Eroaahan se. Yes Sir, sanotaan, tai ay-ay Sir, mutta ei se ole herroittelua (vrt. Herra alikersantti!)
PoistaEikö tuo ole oikeastaan pahempi, sir:hän on tarkoitettu jalosukuiselle ei porvarille kuten herra.
PoistaToinen neukkuversio susi-vertauksesta:
VastaaPoistaKapitalistisissa maissa ihminen on ihmiselle susi, mutta sosialistisissa maissa asia on päinvastoin.
”Mikä on kunnioituksen asema”
VastaaPoistaKatukieli on näköjään unohtunut: ”Ах ты сука, ах ты блядь” (Senkin narttu, senkin huora), joka on sekä maskuliininen että feminiiminen.