Saari
mantereella
Andrei Hvostov, Sillamäen
kärsimysnäytelmä. Moreeni 2013, 309 s.
Suomentanut Sanna Immanen.
Sillamäe tunnetaan
paikkana, josta hankittiin Neuvostoliiton ensimmäisen ydinpommin uraani. Niinpä
jo sen olemassaolo oli salaisuus ja postikin Stalinin aikana kulki Moskovan
kautta. Kaupunki polkaistiin tyhjästä ja oli täysin venäjänkielinen.
Vironkelisiä siellä on nytkin vain muutama prosentti.
Sillamäen synty
liittyy palavakiveen, jota myös saksalaiset hyödynsivät. Siitä saatu öljy oli
vettä raskaampaa ja sopi erityisen hyvin sukellusveneisiin. Niinpä alueelle
syntyi Vaivaran keskitysleiri ja sitä puolustettiin erittäin sitkeästi
Sinimäkien taisteluissa vuonna 1944. Kuten tiedämme, niistä on tullut yksi uuden
Viron suurista kansallisista myyteistä.
Turisti pääsee
nyt ongelmitta Sillamäelle, jossa voi ihailla täysstalinistisen arkkitehtuurin
näkymiä, jotka tuovat mieleen Odessan. EU:n rahoituksella on kunnostettu
rantabulevardi, jossa sopii promeneerata muistellen vaikkapa paikkakunnan
munaista kylpyläelämää ennen vallankumousta.
Andrei Hvostov
kasvoi Sillamäessä virolaisen äidin ja venäläisen isän poikana. Kotikielenä oli
viro, kun isäkin oli pitkiä aikoja poissa. Myös koulussa oli vironkielinen
osasto. Poika oppi myös venäjää, mutta sai virolaisen identiteetin. Baikalin
takaisista kasakoista polveutuva isä jäi vieraaksi eikä koskaan oppinut
viroakaan.
Kirjoittaja
yrittää tässä teoksessaan tunkeutua siihen menneisyyteen, jonka hän koki
1960-80-luvuilla. Se on virolaiselle nykypolvelle moninkertaisesti käsittämätöntä:
neuvostoliittolainen elämäntapa, josta 1970-luvulla tehtiin virallinen ylpeilyn
aihe yhtenä kehittyneen sosialismin komponenttina (Образ жизни -Советский!), perustui asioihin, joista
ei nyt näytä jääneen mitään jäljelle. Muistamisen ja ymmärtämisen vaikeus on
kuitenkin vielä laajempi kysymys.
Sillamäe,
suljettu ”atomikaupunki” kärsi jo aikanaan totaalisesta amnesiasta. Sen
historiasta ei tiedetty eikä haluttu tietää mitään. Kaikki sen asukkaat eivät
edes tajunneet asuvansa jossakin Viro-nimisessä neuvostotasavallassa.
Tuo eristyneisyys
oli sinänsä suhteellista, koska Hvostovin nuoruudessa sieltä pääsi kyllä
muuallekin, eikä otsikossa mainittua kärsimysnäytelmää pidä ottaa liian
kirjaimellisesti. Louhoksilla saattoi kyllä saada keuhkovamman ja kirjoittaja
itse kärsi ikänsä pahasta astmasta, mutta valtaosa asukkaista eli päällisin
puolin normaalia elämää.
Epänormaaliutta
kuitenkin oli myös yllin kyllin. Se koski koko neuvostojärjestelmää, joka rajoitti
yhteyksiä ulkomaailmaan. Toisin kuin Harjumaalla, Sillamäessä ei ollut edes
mahdollista katsella Suomen TV:tä.
Kuitenkin tiedettiin, että Suomi, josta
muodostui suorastaan uskonnollista hartautta herättävä satumaa, oli aivan lähellä,
sadan kilometrin päässä. Meri lähetti sieltä silloin tällöin viestejä, jotka
todistivat toisesta ja rikkaammasta maailmasta. Rantaan ajelehtinut kenkäkin
kelpasi todisteeksi.
Neuvostoliittolaisen
elämäntavan monet pikku erikoisuudet ja suuremmatkin ovat usein unohtuneet jo
myös niiltä, jotka kokivat ne itse. Kirjoittaja palauttaa ne mieleen
uskomattoman elävästi, alkaen farkkuihin liittyneestä hartaasta palvonnasta ja
muovikasseista statussymboleina ja päätyen siihen, millaisia olivat sopivan ja
sopimattoman kielenkäytön rajat, mikä oli vaarallista ja mitä taas sopi
päästellä mielin määrin.
Lapsuus ja
ensimmäiset kokemukset vastakkaisesta sukupuolesta, koulunkäynti vähemmistön
edustajana, kiusaaminen koulussa ja sen ulkopuolella selostetaan tuoreesti ja uskottavasti.
Lapset ovat kiusaajia luonnostaan, kansallisuudestaan riippumatta. Se on ikävä
totuus, jota vastaan on vain taisteltava polvesta polveen
Hvostov kävi
myös armeijan ja palveli ohjusjoukoissa etelä-Venäjällä. Samaan aikaan sattui Kaukoidässä
korealaisen matkustajakoneen alasampuminen ja vastaavanlaisesta hälytyksestä
palveluspaikassa tuli painajainen: oliko ydinsota alkamassa?
Kirjoittaja oppi
hyvin paikaliset tavat, joihin kuului loputon läträäminen viinan kanssa. Hän oli,
kuitenkin poikkeustapaus ryyppäsi, kuten kuuluukin, mutta lisäksi kuitenkin luki
ja vieläpä klassikkoja. Se oli jo asia, josta saattoi saada -ja ”ansaita”-
turpaansa, kuten vallankumouksen aikaan systemaattisesti tapahtui.
Kaiken
neuvostolaisuuden lisäksi paikalliseen elämään kuului monia erikoisuusia. Sinimäkien
taisteluja kyllä muistettiin vuosittain ja vietiin kukkia puna-armeijalaisten
haudoille, mutta Vaivaran keskitysleiristä ei puhuttu halaistua sanaakaan, eikä
siellä myöskään ollut minkäänlaista muistomerkkiä.
Myöskään Sillamäen
kylpylämenneisyydestä ei puhuttu eikä tiedetty sanaakaan. Koko kaupunki oli
neuvostovallan ylpeä luomus eikä sillä vallalla ollut mitään historiaa. Se oli
luonut itse itsensä, voitiin ajatella sen jälkeen, kun Stalinia ei enää
tarvinnut eikä voinut ajatella.
Hvostovin
identiteetti on hyvin selkeästi virolainen, mutta hän ei ole halunnut kieltää
venäläisyyttä itsessään eikä ympäristössään ja ilmeisesti jää kaipaamaan menneisyyden
parempaa tunnustamista ja perusteellisempaa käsittelyä myös virolaisilta.
On valheellista
esittää venäläinen kommunismi virolaisen fasismin vastakohtana ja kieltää sen
rikokset, mutta on helppoa sortua myös toiseen äärimmäisyyteen.
Menneisyyden käsittely,
Vergangenheitsbewältigung virolaisittain on jäänyt puolitiehen, antaa
kirjoittaja ymmärtää. Viro on sanomatta jättämisen tasavalta, päättää
Hvostov kirjansa.
Hän ei
kuitenkaan ryhdy nimenomaisesti sen enempää sorkkimaan tätä problematiikkaa,
joka on hyvin laaja ja aivan liian vaikea tullakseen laajojen joukkojen
kunnolla ymmärtämäksi. Sen sijaan mennään usein tasolle, joka kiteytyy eräänkin
nyrkkeilyvalmentajan kysymyksessä kirjoittajalle: onko maailmasi täysin
sini-valko- musta?
Samaa
intellektuaalista tasoahan edustaa taannoisen pääministerimme lausahdus
arvovaltaisella akateemisella forumilla: on valittava puolensa… Siinäpä tämän
laumasieluisen aikamme anti-intellektualismin ydin ja sen tragedia.
Tämä kirja
pyrkii enempään ja sitä voi suositella kaikille, jotka haluavat näitäkin
asioita ymmärtää eivätkä vain päästä niitä tuomitsemaan, von oben herab.
Täys-stalinistinen arkitehtuuri muistuttaa erehdyttävästi kaartinkaupungin ja tikkurilan sekoitusta.
VastaaPoista"Menneisyyden käsittely, Vergangenheitsbewältigung virolaisittain on jäänyt puolitiehen, antaa kirjoittaja ymmärtää. Viro on sanomatta jättämisen tasavalta"
VastaaPoistaAsian on kai tehnyt erityisen kipeäksi se, että kansa oli jakautunut saksalaismiellisiin, kansallismielisiin ja kommunismimielisiin - jopa saman perheen sisällä. Sofi Oksasen Puhdistus kuvaa aika hyvin tätä.
Muutama vuosi sitten kävinkin Virossa opastetulla kiertomatkalla, myös Sillamäessä. Nykyäänhän sinne kyllä pääsee. Mutta oppaalla oli paljonkin kerrottavaa siitä, millainen se oli Neuvostoliiton aikana.
VastaaPoistaSilloin koko kaupungin olemassaolokin oli periaatteessa sotilassalaisuus, tai ainakin se mahdollisuuksien mukaan yritettiin pitää ulkopuolisilta salassa. Sitä ei ollut merkitty julkisesti saatavilla oleviin karttoihinkaan. Läheltä ohi kulki kyllä Tallinnan-Narvan-Leningradin valtatie, jolta haarautui sivuteitä Sillamäkeen, mutta niiden haarautumiskohdissa ei ollut tienviittoja. Kun lisäksi Sillamäkeen johtavat tiet oli suljettu puomilla ja niissä oli mutkia, ohi ajava, asiasta paremmin tietämättömän mielestä ne näyttivät lähinnä vain johonkin kiinteistöön johtavilta yksityisteiltä. Lisäksi valtatien ja Sillamäen välissä oli (ja on edelleen) sen verran leveä metsäkaistale, että sen läpi tielle ei näy itse kaupungista vilaustakaan. Vaikka kaupunki on meren rannalla, mikään matkustajalaivakaan ei kulkenut sen ohi niin läheltä, että kaupungin olisi ainakaan selvästi voinut nähdä. Sille eivät kyllä mahtaneet mitään, että lentokoneiden ikkunasta se saattoi hyvinkin näkyä.
Neuvostoliitossahan sotateollisilla laitoksilla usein ei ollut nimiä vaan oli "laitos 1129". Myös kaikilla sotilasyksiköillä oli peiteluku.
PoistaSuomen vastaisella rajalla on turistit myöhemmin ihmetelleet sitä, että Neuvostoliiton rajavartijoiden tukikohdat oli linnoitettu, samoin kuin vaikka Virossa sijainneet ohjustukikohdat.
Yhä edelleenkin Venäjällä on mahdollista törmätä siihen, että jostain jumalan selän takaa löytyy soratien päästä 60 metriä pitkä ja 20 metriä korkea betonirakennus, jonka katolla on antenneja. Kun kysyt paikallisilta, että mikä rakennus se on vastaus "ei mikään". Tuollaisten juttujen kuvaaminen yms. on erittäin huono idea.
Niin. Olen tullut miettineeksi, miksi Viron ja muiden Baltian maiden historia on niin "pyhä" asia. Niiden historiaan näkyy liitettävän jonkinlainen pysyvä "kärsimyskukka, pasionaria" - mielikuva.
VastaaPoistaSuomalainen professori ei Viron historiasta kirjoittaessaan "pukahtanutkaan" kielteisistä puolista, totesi kerran päivälehtikriitikko, itsekin historiasta väitellyt. Toinen suomalainen historioitsija puolestaan todisti taannoin kirjassaan : "Jo Baltian valloitusvaiheen aikana kesällä 1941 saksalaiset järjestivät Liettuassa ja Latviassa juutalaispogromeja, joihin yritettiin myös saada mukaan paikallisia asukkaita, tosin huonolla menestyksellä." - Niin aina.
Kiinnostava blogi, Tapio! Kiitos siitä ja mukavaa joulua kaikille.
VastaaPoistaKiitos kiinnostuksesta, muistankin sinut US-ajalta. Niin ja toki myös jouluja itsekullekkin...
VastaaPoistaSillamäe hjuva, Lasnamäe paremb, Mustamäe harashoo!
VastaaPoistaValitettavasti unohdin taas kokonaan mainita suomentajan. Kyseessä on siis Sanna Immanen, joka on tehnyt työnsä ihailtavan hyvin. Monet slangi-ilmaukset ja neuvostoaikaiset asiat eivät ole niinkään helppoja kääntää!
VastaaPoistaTätä taustaa vasten tuntuu hieman nololta valittaa otsikon käännöksestä, mutta teen sen silti.
Viroksi otsikko on Sillamäe passioon, jossa on tietty viittaus myös intohimoon, jota suomalaisessa sanassa kärsiysnäytelmä ei ole. Venäjäksi teos on Страсти по Силламяе, jossa esille tulevat nimenomaan ja vain Sillamäkeen liittyvät intohimot.
Ei tietenkään voi sanoa, että venäläinen käännös olisi sinänsä välttämättä oikeampi, mutta kirjan sisälln huomioiden krsimysnäytelmä on jo aivan eri paria, ellei ajatella, että kyseessä on kirjoittajan oma, henkevä ja ainakin jossain määrin ironinen viittaus kokemiinsa hankaluuksiin.
Voihan se niinkin olla ja mahdollsisesti kirjoittajaa onkin konsultoitu.