Jälleennäkemisiä Kannaksella.

Päiväkirjoja Kannakselta ja Pietarista

Корней Чуковский, Дневник (1918-1923), Новый мир 7/1990, 140- 177; Из дневника 1925, Звезда 1/1990, 130- 145.

Kornei Tšukovski (1882 – 1969) muistettaneen nykyään lähinnä lastenkirjailijana, jonka loruja kaikki vieläkin Venäjällä osaavat. Sen lisäksi hän oli merkittävä arvostelija, kääntäjä, esseisti ja kriitikko. Kaikki tunsivat hänet ja hän tunsi kaikki, niin Kannaksen kesäiset huviloitsijat kuin Petrograd-Leningradin Taiteiden talon (Dom iskusstv, Jelisejevin talossa, nyk. hotelli Taleon) nälkäänäkevän intelligentsijan huiput neuvostovallan ensi vuosina.

Kannaksella Tšukovskin naapurina oli hänen ystävänsä Ilja Repin, joka risti Kornei Ivanovitšin kokoaman kirjallis-taiteellisen almanakan aikanaan Tšukokkalaksi. Sen materiaalejahan on nyttemmin taas julkaistu uudelleen kirjana.

Tšukovskin merkittävin aikaansaannos lienee kuitenkin hänen päiväkirjansa, joka ulottuu peräti vuodesta 1901 vuoteen 1968. Vaikka siinä onkin aukkoja, on se ainutlaatuinen Venäjällä, jossa useimmat mieluummin hävittivät päiväkirjansa kuin ottivat sen riskin, että erään tietyn laitoksen edustajat löytävät sen.

Vuosien 1918-1921 päiväkirjoihin johdannon kirjoittanut Miron Petrovski pitää aineistoa erittäin arvokkaana. Tšukovski oli erittäin herkkä ihmisten tarkkailija ja kirjasi kaikki vaikutelmansa suodattamatta niitä ennakkoasenteiden läpi. Hänen kuvauksistaan syntyy ristiriitaisia, mutta sitäkin kiinnostavampia muotokuvia. Ne eivät ole mitään ikoneita, vaan nimenomaan ”luonnosta” piirrettyjä muotokuvia.

Myös kohteet ovat merkittäviä. Maksim Gorkista kirjailija piirtää huikeita sketsejä, joissa tämä helposti liikuttuva suuri kirjailija ja henkinen tuuliviiri esiintyy milloin lapsellisen hyväuskoisena bolševikkien ystävänä, milloin äkkiä suutahtavana oikeuden esitaistelijana.

Jotkut pitivät jo aikanaan Tšukovskia kaksinaamaisena liehittelijänä, mutta kenties hän oli pikemminkin hieman Gorkin tapainen tuuliviiri, joka herkästi eläytyi milloin kenenkin ongelmiin, eikä omaksunut sellaisia yleisiä periaatteita, jotka olisivat tehneet hänestä pysyvästi tämän tai tuon henkilön tai aatteen puolustajan tai vihamiehen.

Päiväkirjoissa on erittäin eläviä kuvauksia Venäjän tuon ajan kirjallisista suuruuksista. Aleksandr Blok, Nikolai Gumiljov, Leonid Andrejev, Dmitri Merežkovski, Anna Ahmatova, Zinaida Hippius ja monet muut olivat miltei pävittäisessä kosketuksessa toistensa kanssa ja milloin panettelivat, milloin ylistivät toistensa saavutuksia ja henkilöä.

 Päiväkirja kuvaa elävästi myös aikakauden olosuhteita, kun polttoaineeksi jouduttiin pilkkomaan kaappi, kun nääntyneiden kirjallisuusihmisten henki höyrysi matineoissa ja niin edelleen.

Suomalaiselta kannalta kiinnostavinta lienevät Suomeen liittyvät kohdat, joita on aika monta sivua. Vuoden 1918 kohdalla on pitkä aukko juuri siinä, missä voisi olla Suomen kansalaissotaan ja venäläisten joukkomurhaan liittyviä kommentteja. Jälkimmäinenhän oli, kuten tiedetään, suuri uutisaihe Pietarin lehdissä.

Vuoden 1919 keväällä puhuttiin joka tapauksessa mahdollisuudesta siirtyä Suomeen. Rajahan ei vielä ollut niin tarkoin suljettu kuin sittemmin, 1930-luvulla. Gorki vastusti ajatusta väittäen, että siinä maassa kypsyy juuri kaksi vallankumousta, toinen monarkistinen ja toinen bolševistinen.

Sivumennen sanoen kirjoittaja mainitsee, että hänen luonaan kävi samoihin aikoihin muuan suomalainen bisnestä harjoittava valkokaartilainen, joka kertoi Suomen tilanteen olevan katastrofaalinen ja väitti, että monista kauppiaista oli nyt tulossa russofiilejä: Ententen suuntaan Suomen kauppa ei käynyt.

Suomeen Tšukovski joka tapauksessa matkusti visiitille vuonna 1925. Jo junassa hän tapasi taitelija (Eero) Järnefeltin, joka oli palaamassa neljän päivä vierailulta Leningradista. Taitelija puhui venäjää lähes ilman vierasta korostusta. Muiden aiheiden ohessa puhuttiin Helsingissä esitettävästä Jevreinovin näytelmästä ”Se kaikkein tärkein” (Samoje glavnoje), jolla oli suuri menestys.

Rajalla muuten viranomaiset olivat molemmilla puolilla erittäin ystävällisiä. Kuokkalassa (vai Terjoella?) kirjoittaja otti yhteyttä rajakomendantti Ståhlbergiin, jonka kanssa sittemmin keskusteltiin paljonkin eri asioista, muun muassa Repinistä ja hänen arvostuksestaan. Repin oli myös maalannut Ståhlbergin (ja myös presidentinrouva Ståhlbergin) muotokuvan.

”Kotona” Kuokkalassa moni paikka oli surkeasti rappiolla, niin myös kirjoittajan oma huvila. Paljon entistä sentään löytyi ja sen ohessa myös tuttuja ihmisiä: kirjoittaja tapasi kaksi iloisesti tervehtivää poliisimiestäkin, Westerlundin ja Porvalin. Jälkimmäinen oli aikoinaan toiminut issikkakuskina ja lihava, tärkeä Westerlund oli vain tullut hieman entistä pyöreämmäksi.

Kuokkalassa kirjoittaja vietti paljon aikaa Repinin kanssa. Bolševikkeja mestari halveksi ja vihasi syvästi ja vannoi, ettei koskaan palaisi Pietariin niin kauan, kuin sen nimenä oli Leningrad.

Suomalaiset suhtautuivat Repiniin hyvin kunnioittavasti ja ylioppilaatkin kävivät muistamassa häntä laulutervehdyksellä. Heille Repin puolestaan lahjoitti huvilassaan pitämänsä ”Prometei”-teatterin.

Vanha Repin oli Tšukovskin mielestä kahtia jakaantunut persoona, toisaalta yhä nero, toisaalta luutunut poroporvari, jolla näytti olevan suorastaan mustasotnialaisia näkemyksiä. Hän oli ruvennut uskonnolliseksi, mutta ei lainkaan uskonut haudantakaiseen elämään.

Vallankumousta aikanaan kannattaneiden Repin ymmärsi nyt olleen hölmöjä, Leo Tolstoista häneen itseensä, Repiniin saakka. Suomalaiset sen sijaan olivat mainiota väkeä. Heille sopi tasavalta eikä niille pölkkypäille, jotka olivat Venäjällä jo kiirehtineen turmelemaan venäjänkielen oikeinkirjoituksenkin.

Repinin vaimo puolestaan ei voinut sietää Tšukovskia ja painui lukkojen taakse, kun tämä ilmestyi taloon.

Kuokkalasta Tšukovski siirtyi Helsinkiin, jossa asui hotelli Hospizissa. Siellä oli pöydällä puhelin ja käytössä kaksi raamattua -suomen- ja ruotsinkielinen. Myös pesuallas ja vanna kuuluivat erittäin siistiin huoneeseen, jonka vuokra oli neuvostorahassa vaivaiset 2 ruplaa.

Muuten, Helsinki yritti kovasti esiintyä eurooppalaisen kaupunkina -ja onnistui siinä! Siellä oli autoja, radiopuhelimia (sic!) ja mainoksia. Kukaan ei vaatinut juomarahaa. Parturintuolitkin olivat amerikkalaisia ja asiakas pantiin niissä selälleen makaamaan.

Helsingissä kirjoittaja kävi yliopiston kirjaston slaavilaisessa osastossa, jonka seinillä olivat Gogolin, Tolstoin ja Tšehovin kuvat. Siellä hän tapasi professori Igelströmin ja ulkonäöltään suuresti Kiplingiä muistuttavan lehtori Schultzin, joista viime mainittu kirjoitti kirjaa Dostojevskista. Nyt se on muuten julkaistu Venäjällä.

Molemmat helsinkiläiset slavistit olivat ns. Venäjän ymmärtäjiä, eivätkä lainkaan uskoneet niitä satuja, joita monarkistiset emigranttilehdet levittivät.

Muuten, Helsingissä oli tuohon aikaan vielä upeita näyteikkunoita ja muita mainoksia. Elannon tarjoilijattaret liikehtivät niin musikaalisen upeasti, että sitä kannatti ihan tulla varta vasten katsomaan. Ylioppilastytöillä kirjoittaja huomaa myös olleen samanlaiset lippahatut (furažka), kuin venäläisillä komsomoleilla.

Tšukovskin päiväkirja, jota ei missään tapauksessa voi pitää tarkoitushakuisena tai propagandistisena, tarjoaa sangen kiinnostavan välähdyksen myös suomalais-venäläisiin suhteisiin tiettynä aikana.

Nuo suhteethan olivat etenkin Kannaksella, rakentuneet vuosikymmenien aikana, eivätkä konjunktuurit näytä horjuttaneen niiden perusteita. Suomessa yritettiin tähän aikaan pontevasti markkinoida ryssävihaa, mutta tämän ideologian menekki tuntuu olleen aika rajoitettua. Joissakin kansalaispiireissä sillä saattoi olla suoranainen sosiaalinen tilaus, mutta varttuneisiin ihmisiin, joilla oli elämänkokemusta ja perspektiiviä näkemyksilleen, se tuskin vaikutti.

Päiväkirjat ovat myös kokonaisuudessaan luettavissa netistä: http://loveread.ec/view_global.php?id=74388