Tyytyväisyyden ongelmia

Arkadialaisia pohdintoja

Et in Arcadia ego

Kun nyt sattuu olemaan kaunis ilma, vene erinomaisessa satamassa ja asiat luulojen mukaan muutenkin kunnossa, tulee mieleen, että on syytä tyytyväisyyteen. Ehkä pitäisi vain keskittyä siihen?

Sellainen tila, jossa ihminen on täysin tyytyväinen, ei ole helppo hankkia ja on sitä paitsi altis katoamaan.

Antiikin auktorit pohdiskelivat asiaa hyvin paljon. Hieman outoa on, että sen problematiikka ei erityisemmin näytä meidän aikaamme kiinnostavan, vaikka onnen tavoittelu on suorastaan virallinen päämäärämme, ainakin USA:ssa perustuslain mukaan. Ja sehän on meidänkin esikuvamme.

Antiikin parhaat päät taisivat yleensä päätyä siihen tulokseen, että onni on hyveessä (arete, virtus), joka on kestävä eikä aistinautinnossa, joka on sekä häilyvä että turmiollinen, siis kohtuuttomana. Kohtuullisuus taas kuuluu hyveisiin.

Uskon tämän mielelläni. Selvältä myös näyttää, ettei tyytyväisyys, saati onni ole staattinen tila, joka voisi jatkua pitkiä aikoja.

Hyve synnyttää terveen ruumiin ja vireän hengen, mikäli jokin ulkopuolinen tekijä ei tätä estä. Sellainen taas vaatii päästä purkamaan energiaansa. Tämä kai lienee ainakin länsimainen käsitys onnesta. Mietiskelyyn keskittyvässä itämaisessa filosofiassa asia taitaa olla toisin.

Mystiikassa uppoudutaan muuttumattomuuden maailmaan, näin olen ymmärtänyt, mutta eikö jopa askeesi vaadi vaihtelua antaakseen tyydytystä? Vai onko yksitoikkoisuuden piina myös palkitsevaa, jos asian oikein ymmärtää?

Joka tapauksessa minusta näyttää siltä, että esimerkiksi mammonaa määrättömästi kahmineet yksilöt ovat ongelmissa, kun heidän pitäisi ryhtyä onnellisiksi. Asiahan ei hoidu sillä, että niin päätetään.

Saarnaaja tunnetusti varoitti mammonasta ja kertoi, että rikkaalle ei hänen omaisuutensa anna rauhaa päivällä eikä yöllä, kun taas köyhä nukkuu makeasti, vailla huolia ja vastuuta.

Tuossa Saarnaaja taisi idealisoida köyhyyttä, joka ainakin nykyään todennäköisemmin lienee loputtomien huolien painama tila, mutta tokihan noita huolettomia kulkureitakin on oikeasti ollut, näin kerrotaan. Kovin harvinainen tyyppi kai sentään lienee kyseessä.

Paratiisi, pysyvä onni on mystinen tila, jota on monin eri tavoin kuvattu. Muhammedilla se tunnetusti on varsin aistimusvoimainen yltäkylläisyyden ja kypsän viisauden merkillisesti yhdistävä tila, jossa on kaikenlaisia herkkuja eri tarkoituksiin, mutta ei sen sijaan riitaa eikä turhaa puhetta.

Kristillinen paratiisi vaikuttaa henkisemmältä ja jotenkin staattisemmalta. Itämainen ajattelu menee vielä enemmän tähän suuntaan ja nirvanassa ei ainakaan ulkopuolisen ymmärryksen mukaan taida olla enää yhtään mitään.

Kiinnostava paratiisi on se psykedelinen väriloiston maailma, josta Aldous Huxley, rohtojen kokeilija, on puhunut (The Doors of Perception). Se tuntuu kuuluvan jotenkin eri ulottuvuuteen kuin normaali maallinen elämämme ja sijoittuu vaikeasti staattisuus-dynaamisuus –akselille.

Täällä maan päällä me nyt kuitenkin elämme tunnetusti ihmisen parasta aikaa ja useimmat tavoittelevat onnellisuutta tai vähintään halujensa tyydytystä tavanomaisin konstein, tajuntaa laajentamatta.

Konstit ovat monet. Muistelen William Jamesin teoksessaan Uskonnollisen kokemuksen muodot, siteeranneen jotakuta henkilöä, joka sanoa murjaisi, että olut on antanut ihmiskunnalle enemmän esimakua paratiisista kuin kaikki rukoukset yhteensä.

Tähän en ota kantaa. Joka tapauksessa lienee havaittavissa, ettei oluen tai muun alkoholin avulla voi loputtomasti tai edes kauankaan hankkia myönteisiä elämyksiä ja onnellisuutta tuskin lainkaan. Alkoholi lienee pikemmin depressantti, pitemmän päälle.

Toki lyhytaikainen onnen tila tuntuu monen mielestä sisältävän lepoa ja yltäkylläisyyttä, joihin yhdistyy nautinto. Charlews Kingsleyn runosta The Last Buccaneer löydämme idyllin:

Oh, sweet it was in Avès to hear the landward breeze
A-swing with good tobacco in a net between the trees,
With a negro lass to fan you while you listen’d to the roar
Of the breakers on the reef outside that never touched the shore

Ja Jylhän käännöksenä:

Suloista oli kuulla taas maatuulten huminaa

riippumatossaan näin hengähtää suuss’ oivaa tupakkaa

kun neekertyttö viuhkallaan sua varjos leyhyttäin

ja valtameren mainingit löi etäällä rantaa päin

Myönnän, että tämä kohta on aina vedonnut minuun. Siinä sitä ollaan, vaarojen ja vastusten jälkeen, yltälkylläisyyden äärellä. Nyt maistuu vaikkapa kylmä tynnyriolut!

Muuten, viimeinen bukanierikaan nei nauttinut täydellisestä staattisesta onnesta. Jo pelkkä riippumaton heilutus merkitsee vaihtelua, viuhkan liike ja mällin muikea potkaisu kurkussa olivat tapahtumia.

Hemingway se taisi olla, joka sanoi vielä yhden tähän staattisen kylläisyyden tunnelmaan sopivan mietelmän: Joskus iltapäivällä Afrikassa, päivän toisen viskin jälkeen, sen, joka maistuu kaikkein parhaimmalta –silloin tunsin olevani täysin onnellinen…

Mutta toisen viskin puraisussa oli oma dynamiikkansa ja sen lämmittävä vaikutus oli vain hetkellinen. Kolmattahan se vielä jossakin vaiheessa kaipasi…

Vaikka onnellisuus, siis ainakin tässä rajoitetussa mielessä täydellisenä tyytyväisyytenä, näyttäisi olevan jokseenkin staattinen tila, joudutaan se lisäksi aina ostamaan, jopa kalliisti.

Bukanieri nautti, kun sai olla rauhassa meren vaaroilta ja raivolta, Ernst-pappa joutui matkustamaan Afrikkaan ja siellä pelkäämään villieläimiä, joita ehdoin tahdoin meni härnäämään, kunnes löysi rauhan sataman terassilta.

Tuntuu siltä, että moni yrittää päästä tyytyväiseksi väkisin, pelkällä päätöksellä ja tietyllä rekvisiitalla. Kai sekin voi onnistua. Viskiä, riippumattoja ja purutupakkaa on saatavilla kohtuuhintaan. Potentiaalista seuraakin on maailma täynnä.

Tämä taitaa olla sitä nykyaikaista onnellisuutta sanan hieman vulgaarissa, tyytyväisyyden mielessä.

Antiikin filosofiassa nousi aika tärkeäksi ajatus ataraksiasta eli mielen tasapainosta, jota ulkoiset ärsykkeet eivät päässeet sekoittamaan tai jopa apatiasta (apatheia), joka merkitsi vapautta intohimoista.

Tämä näkyi erityisesti stoalaisuudessa, joka liittyy antiikin kulttuurin ylikypsyyden ja rappion aikaan. Voisi olettaa, että nykyaika kehittää vastaavia ilmiöitä. Mutta ehkä aika ei vielä ole kypsä.

Murjaanien paluu?

Mauri vai murjaani?

Nykyään näyttää meillekin jostain siinneen kummallinen hyväihmisten kuppikunta, jolle on äärimmäisen tärkeää käyttää aina oikeita sanoja tai pikemmin jättää väärät käyttämättä. Ellei oikeita sanoja ole, yritetään kai keksiä muuta puhuttavaa. Mutta sanojen puute voi olla todellinen ongelma.

Suuri ja paljon puhuva esimerkki on tietenkin tuo N-sana, josta tulevat sukupolvet eivät varmaan saa koskaan tietää, mikä se oikeastaan oli, koska sen pelkkä sanominen jo on paha asia ja jopa kriminalisoitu.

Asian naurettavuudesta ja siitä, että kyseessä oli aivan normaali ja asiallinen sana ilman mitään halventavia konnotaatioita on kirjoitettu jo tarpeeksi, joten antaapa tällä kertaa ja tällä palstalla tämän teeman olla. Mutta ehkäpä jotakin itse prosessista: miten sanoja tuhotaan ja mitä tilalle? Amerikassahan negro oli nuhteeton tummaihoista afrikkalaisperäistä henkilöä merkitsevä sana aina 1960-luvulle saakka, jolloin vyörytys aloitettiin ja johti ennen pitkää tuloksiin jopa Suomessa!

Negro-sanan nuhteettomuudenhan me lapsetkin silloin kerran opimme englannin tunnilla. Sen sijaan sana nigger oli, näin kerrottiin, halventava, eikä sille ollut suomalaista vastinetta, koska ei ollut niitä neekereitäkään, ei hyviä eikä pahoja. Kuitenkin myös sen sanan käyttö sopi kyllä neekereille itselleen ja aika paljon lienee käytössä ollutkin. Kukapa ei tuntisi sellaistakin negro spiritualia kuin Oh my baby, my little nigger baby…

Ja englantilaisessa runoudessa negro palveli nuhteettomasti kaikkia, myös niitä, joilla oli jotakin sanottavaa vaikkapa neekeriorjuudesta, rotujen tasa-arvosta ja muista hyvistä asioista. Ajatellaanpa vaikka Charles Kingsleyn runoa the Last Buccaneer, joka kuuluu suosikkeihini ja jonka Yrjö Jylhä (kokoelmassa Hallitse Britannia, 1929) on kääntänyt jopa originaalia paremmin:

Oh, sweet it was in Avès to hear the landward breeze
A-swing with good tobacco in a net between the trees,
With a negro lass to fan you while you listen’d to the roar
Of the breakers on the reef outside that never touched the shore

Ja Jylhän käännöksenä:

Suloista oli kuulla taas maatuulten huminaa

riippumatossaan näin hengähtää suuss’ oivaa tupakkaa

kun neekertyttö viuhkallaan sua varjos leyhyttäin

ja valtameren mainingit löi etäällä rantaa päin

Kingsleyn bukanieri oli jalo kapinallinen, oikeamielinen hahmo, joka ryösti espanjalaisten kultaa siksi, ettei se oikeudella heille kuulunut, vaan oli julmasti intiaaneilta kiristetty.

Bukanierien yhteisö oli jonkinlainen ihanneyhteiskunta, jossa vain kyky merkitsi jotakin, ei suku eikä peritty rikkaus. Neekerityttösen asema ei nyt kukaties ollut ihan tasa-arvoinen nykyajan uusipien vaatimusten mukaan, mutta hyvinpä näyttivät pelaavan bukanierin kanssa yhteen, kunnes negro lass, onneton, menehtyi pakomatkalla. Minun korvaani tuo lass, lassie on aika hellittelevä sana.

Mutta neekeriys siis ei tosiaankaan ollut vielä 1960-luvulla edes Amerikassa mikään häpeä. Afrikassa siitä teki ylpeilyn aiheen Léopold Sédar Sénghor, Senegalin presidentti, joka otti käyttöön ihannoivan käsitteen négritude, neekeriys. Moinen rotujen eriarvoisuutta perusteleva näkemys ei tosin tunnu myöskään täysin terveeltä. Minusta on outoa, että omaa rotua aletaan ihannoida, olipa syy mikä tahansa. Elleivät normaalit soritukset ja hankittu maine riitä, on niitä yksinkertaisesti parannettava, voisi kuvitella.

Joillekin (kuka, missä miksi?) tämä ei riittänyt ja, kuten tiedämme, sekä sana negro että nigger oli jo viimeistään 1970- luvulla julistettu yhtä lailla käyttökelvottomiksi. Sama musta, black oli aluksi käytössä mm. mustien muslimien keskuudessa, mutta viimein amerikkalaiset ratkaisivat asian omalla tavallaan ottamalla käyttöön sanan African-American.

Ongelmana oli vain, että tämä sana kyllä sopii käytettäväksi Amerikassa, mutta ei millään ilveellä Euroopassa, ei ainakaan afrikkalaisista tulokkaista.

Mitäpä sitten käytettäisiin? Ongelma on yhä ratkaisematta. Amerikkalaisten tahdissa on ilmeisesti ainakin joidenkin mielestä joka tapauksessa ollut pakko mennä, mutta tässä he ovat kurjasti pettäneet eurooppalaiset ja jättäneet heidät painiskelemaan tuon kirotun N-sanan kanssa ilman kelvollista vastinetta.

Kun meidänkin valpas älymystömme aikanaan hyökkäsi haukkana hylkäämään kirotun sanan, mutta ei ole tähän päivään mennessä kyennyt sitä korvaamaan, on jonkun muun se tehtävä kansamme parhaaksi ja kansainvälisen sovun säilyttämiseksi. On keksittävä jotakin ylevää ja kaikille kelpaavaa ja sitä ehdotan seuraavassa.

Itse asiassa, jo joskus muinaisina aikoina olen ehdottanut otettavaksi uudelleen käyttöön nyt jo unohtuneen sanan mauri tai sen johdannaisen murjaani.

Kuten negro tulee latinan mustaa merkitsevästä sanasta niger, tulee mauri (murjaani, morian) kreikan sanasta mavros, musta. Minun sukupolveni muistaa hyvin myös kreikkalaisen makean, mutta sangen kelvollisen viinin nimeltä mavrodaphne, mutta se on toinen asia.

Sanalla Murjaani, etenkin muodossa morian on uljas kaiku historiassamme. Von Morian-nimisiä virkamiehiä ja upseereita palveli aikoinaan kuningastamme ja monet heistä kunniakkaasti.

Kukapa ei sitä paitsi muistaisi tiernapoikien murjaanien kuningasta:

vaikka olen minä musta, olen minä hyviltä kaivattu

yksi hetta ja kuningas murjaanein maasta!

Siinä siis oivallisia kandidaatteja kauheaa N-sanaa korvaamaan. Kumpi valittaisiin? mauri vai murjaani?

Ehkä meidän on syytä miettiä, mitä sanat tuovat mieleemme nykyisellään. Schillerin näytelmästä »Die Verschwörung des Fiesko zu Genua« muistamme sanat ”mauri on tehnyt tehtävänsä, mauri saa mennä!” (Der Mohr har seine Schuldigkeit getean, der Mohr kann gehen!")
 Vaikka Schiller, kuten varmaan ymmärrämme, kirjoitti näytelmänsä aivan toisessa miljöössä kuin tämä nykyinen, saattaa olla, että kaikkein herkkätuntoisimmat vainuaisivat maurissa jotakin kielteistä, jonka oisi syytä häipyä ja siksi luulen, että sana murjaani, joka on vailla kaikkia rasitteita ja jopa nostaa kohteensa esimerkilliseksi ihmiseksi kaikkien tuntemassa laulussa, olisi kaikkein paras.

Puhukaamme siis murjaaneista silloin kun joudumme sanapoliisien ja vajavaisen sanaston kanssa ristipaineisiin! Tätä kaikki noudattakoot, loukkaantumatta ja riehaantumatta.

Onnea ny sitten vaan!

Onnea tulevalle vuodelle  

Uusi vuosikymmen ei oikeastaan ole alkanut, mutta ajatellaan nyt niin, kun kerran muutkin. Kyllä historiassakin 20-luvusta puhutaan aina, kun vuosiluvun kymmeniä osoittava numero on kakkonen.

Toivoisin nyt ihmiskunnan olevan tällä vuosikymmenellä erityisen onnellinen, kaikkiin ulkoisiin ja miksei sisäisiinkin tunnusmerkkeihin katsomatta. Sama jokaiselle erikseen.

Erityisesti toivoisin sen aikuistuvan ja oppivan ymmärtämään, ettei joutavista kannata loukkaantua, saati suuttua. Ja mikäli kaikki näyttää menevän ihan päin P:tä, on muistettava katsoa ensin peiliin.

Mutta aivan erityisesti, onnea nyt sitten alkaneelle vuodelle, itse kullekin! Ja jokaiselle sellaista, mitä hän kaipaa ja tarvitsee!

Sen kunniaksi pari lainavärssyä, niin proosallinen kuin yleensä olenkin.

Vanha kunnon Bulat Okudžava kirjoitti erään kaikkein hienoimmista, kaikille onnea toivottavista runoistaаn tuon vanhan ranskalaisen hirtehisen, François Villonin roolihahmossa ja runon nimi oli François Villonin rukous: (Молитва Франсуа Виьона):

Пока Земля ещё вертится, пока ещё ярок свет,
Господи, дай же ты каждому чего у него нет.
Умному дай голову, трусливому дай коня,
Дай счастливому денег и не забудь про меня.

Kaikille pyydetään antamaan sitä, mitä heillä ei ole eli on riittämättömästi: viisaalle järkeä, onnelliselle rahaa, pelkurille hevonen (pakoa varten) ja niin edelleen.

Ja lopuksi runoilija aina pyytää, ettei häntäkään unohdettaisi.

Пока Земля ещё вертится, Господи, твоя власть,
Дай рвущемуся к власти навластвоваться всласть.
Дай передышку щедрому хоть до исхода дня,
Каину дай раскаянье и не забудь про меня.

Ja hyvähän se olisi, että vallanpitäjätkin nauttisivat siitä, mitä heillä on ja niiden liian anteliaidenkin olisi hyvä välillä saada pitää vähän taukoa. Kainille tekisi katumus hyvää. Ja sehän uskotaan, että kaikkivaltias on myös kaikkiviisas. Niin, että:

Я знаю, ты всё умеешь, я верую в мудрость твою,
Как верит солдат убитый, что он проживает в раю.
Как верит каждое ухо тихим речам твоим,
Как веруем и мы сами, не ведая, что творим.

(Ks. https://www.youtube.com/watch?v=mEmCPrdVWRE )

Uskoihan se kuollut sotilaskin paratiisiin pääsevänsä. Ja sitä paitsi, emmehän me edes tiedä, mitä teemme…

Tämä muuten ainakin lienee asia, jonka vaikkapa 20. vuosisadan historia vakuuttavasti todistaa. Kukapa ymmärsi ja missä vaiheessa, mitä Eurooppa oikein kussakin vaiheessa oli tekemässä? En nyt niinkään puhu meistä maan matosista, vaan vallanpitäjistä.

Mutta ollaan nyt ainakin onnellisia, insallah.

Mitäpä itse asiassa voisi olla onnellisuus, mikäli sitä olisi vain kirjaton, karjaton mies? (Sitä en kenellekään toki toivo). Se nyt on vain esimerkki.

Ehkäpä jotakin tällaista:  

https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=maatuulten+huminaa .

Kuten merkittävät oppineet, mm. tohtori Pangloss, ovat todistaneet, elämme joka tapauksessa parhaassa mahdollisessa maailmassa. Siitä oppikaamme kiittämään!

Tiedän, että onnen voi ajatella myös paljon syvällisemmäksi ja siihen on syytäkin. Mutta toivokaamme Okudžavan tavoin, että jokainen tulisi tänäkin vuonna onnelliseksi omalla tavallaan.