Ajopuu. Ks. hylkeenpyynti

 

Ajopuu ja ulkopoliittinen realismi

 

Motto:

”Suurvaltojen valtataistelussa pikkuvaltioiden vapaalla

omalla päätösvallalla on kovin suppeat rajat.

Suomi tempautui suurpolitiikan pyörteisiin

niin kuin vuolas Suomen joki tempaa mukaansa ajopuun.”

(Wipert von Blücher)

 

Suurpolitiikassa tuppaavat päätösvallan rajat olemaan suurvalloillakin usein suppeat, ainakin mikäli ne pyrkivät käyttäytymään rationaalisesti eli pysymään realismin puitteissa sen sijaan, että haihattelisivat jotain muuta. Kovin harvoin valtio voi päätöksiä tehdä aivan mielensä mukaan, muiden reaktioista välittämättä.

Saksan entinen Suomen-lähettiläs Wipert von Blücher tunsi erinomaisesti Suomen poliittisen liikkumavaran sekä ennen sotia että niiden aikana. Sehän oli hyvin pieni, mutta ei olematon. Parhaimmillaan sitä oli sen verran, että se mahdollisti erillisrauhan.

Eihän talvisotaakaan olisi tarvinnut käydä, jos olisi antanut sen, mitä vaadittiin. Ei Neuvostoliittokaan sitä itsetarkoituksena pitänyt, vaikka Vorošilov juuri sen alussa julistikin, etteivät venäläiset pelkästään osaa taistella, vaan myös rakastavat taistelemista. Saivathan nyt hekin sitten haluamansa.

Jatkosotaan Saksan puolella ei olisi jouduttu, jos olisikin keksitty mennä Neuvostoliiton puolelle, mikä talvisodan jälkeen olisi osoittanut todellista yli-inhimillistä valtiomiestaitoa, mutta luultavasti kuitenkin vienyt erittäin tuhoisaan sotaan koko Suomen alueella. Puolueettomuuden julistaminen oli hyvä idea, mutta sen ylläpito kaikin voimin olisi jäänyt pelkäksi hirtehishuumoriksi.

Ennen talvisotaa Suomi piti tiukasti kiinni puolueettomuudestaan Kansainliiton periaatteisiin nojaten. Se ei ollut niin sanottua reaalipolitiikkaa, vaan periaatepolitiikkaa, arvojen ja periaatteiden päälle rakennettua. Niitä koko sivistynyt maailma noudatti ja niinpä siis mekin.

Mutta uudessa tilanteessa politiikan keskiöön olivatkin tulleet valtiot, jotka viis veisasivat oikeudenmukaisuudesta, sopimusten pitämisestä ja vastaavista periaatteista. Ne olivat siis pyhän Augustinutksen määritelmän mukaan suuria rosvojoukkoja, magna latrocinia (vrt. Vihavainen: Haun magna latrocinia tulokset).

Suomen poliittinen johto oli oppinut raskaimman kautta, ettei arvopohjainen politiikka enää kelvannut mihinkään ja siirtyi siis reaalipolitiikan kannalle. Kun rosvoja ei voinut muuksikaan muuttaa, oli valittava se, jonka kanssa toimiminen toi todennäköisesti parhaan tuloksen.

En tiedä, millaisia kertoimia englantilaisissa vedonlyöntitoimistoissa oli tuohon aikaan, kun veikattiin Saksan ja Neuvostoliiton sodan voittajaa. Saksan pikaisen voiton odottamiselle olivat joka tapauksessa vasta-argumentit harvassa.

Suomessa Saksa nautti perinteistä sympatiaa, jota oli erityisesti vahvistanut vuoden 1918 retki, jolloin se oli uhrannut puolentuhannen sotilaansa hengenkin Suomen hyväksi. Sen sijaan poliittista saksaslaismielisyyttä meillä ei ollut käytännöllisesti katsoen lainkaan, jopa IKL oli tuominnut Saksan politiikan, kun se tuhosi Tšekin.

Nyt sen sijaan ”takuumiehen” arvo nousi kunniaan ja sen apu kelpasi jopa sosialidemokraateille, jotka toki joutuivat korostamaan jäsenistölleen, ettei mitään ideologisia myönnytyksiä natsismille tehtäisi: kyseessä oli puhdas reaalipolitiikka.

Siitähän juuri olikin kysymys. Arvopohjaisesta politiikasta oli jouduttu irtautumaan katkeran kokemuksen opettamina. Nyt oli toinen aika. Läntiset demokratiatkin olivat liittoutuneet Stalinin Neuvostoliiton kanssa, jonka rikollinen luonne tunnettiin hyvin.

Sodassa kävi niin kuin kävi. Syksyllä 1944 vähäksi aikaa auennut mahdollisuuksien ikkuna auttoi hyppäämään pois sen tiikerin selästä, jolla oli lähdetty ratsastamaan. Sen jälkeen ulkopolitiikkaa oli käännettävä välittömästi 180 astetta ja hyökättävä aseellisesti edellisen liittolaisen kimppuun.

Se oli voittajan vaatimus. Vasta veren vuodattaminen nostaisi ristiriidan sen korkeimmalle asteelle, kuten käytännön dialektiikka opetti. Ei Stalin ollut ensi kertaa pappia kyydissä.

Sodan jälkeinen uusi ulkopolitiikka olikin sitten jo kouliintuneiden reaalipoliitikkojen käsissä. Niistä Paasikivi ja eräät muut olivat saaneet oppinsa jo suuriruhtinaskunnan aikana ja Mannerheim oli suorastaan ollut sortovallan palveluksessa henkilökohtaisista syistä, uraa luomassa.

Tällä kertaa reaalipolitiikka menestyi erinomaisesti ja muu maailma saattoi vain ihmetellen katsella sen tuloksia. Itä-Euroopan mailla, joilla oli vastaavanlainen lähtökohta, oli syyttä kateellisuuteen.

Suomen realistinen ulkopolitiikka, jota ei kannata samaistaa ns. suomettumiseen, joka tarkoittaa suurvalan joutumista pikkuvaltion asemaan, oli ehdottomasti menestys, jopa kansainvälinen sensaatio, kuten John Mearsheimer toteaa.

Toki sen puitteissa tapahtui kaikenlaista ikävää, kun suomalaiset itse kiiruhtivat peluuttamaan venäläisiä toisiaan vastaan ja kilpailivat joskus eräänlaisessa limbotanssissa, jossa syvimmälle kumartunut palkittiin.

Suomen ulkopoliittinen asema oli tietenkin tässä takana asiaa mahdollistamassa, mutta ei siihen pakottanut.

Sitten kun Neuvostoliitto hajosi, oli aika irtautua tarpeettomasta Venäjän kumartelusta. Asiat voi hoitaa muutenkin.

Suuren katkoksen Suomen ja Venäjän suhteen pitkään linjaan toi kuitenkin yhtäkkinen liittyminen Natoon, reaktiona Venäjän hyökkäykseen Ukrainaan. Siinä hypättiin kerralla pois kaksisataavuotisesta reaalipoliittisesta perinteestä ja alettiin vannoa periaatepolitiikan nimeen.

Edellisen kerranhan vastaavanlaista politiikka oli harjoitettu vuosina 1917-1939, jolloin kyseessä ei kuitenkaan ollut yhtyminen de facto sijaissodan rintamaan, vaan rauhanpolitiikkaa korostava poliittinen linja. Se oli eräänlainen välinäytös Suomen historiassa.

Vuonna 1941 hyppääminen Saksan kelkkaan oli ollut reaalipolitiikkaa, vaikka laskelmat pettivätkin. Vuonna 2022 oli kysymys pitkälti samanlaisesta asiasta. Molemmilla kerroilla asiaa oli etukäteen valmisteltu, mutta ”option” lunastamista lykättiin. Itse asiassa se oli ainoa vähäinen valtti sen liikkumavaran puitteissa, joka Suomella oli.

Nyt heitettiin siis kaikki peliin ja uhrattiin toimiva politiikka uuden hyväksi, jota tietenkin arveltiin entistä toimivammaksi.

Aivan läpinäkyvänä verukkeena käytettiin optiokaupassa sitä, että Venäjä oli uhkaillut: puhunut siitä, että sillä oli Suomen suhteen turvallisuuspoliittisia intressejä ja luvannut vastatoimia, jos Suomen status muuttuu.

Totta kai asia oli näin ja tietenkin jokainen maa suorittaa vastatoimia, jos kokee potentiaalisen uhan lisääntyvän. Näihin on turha uhrata sen enempää bittejä.

Tässä sitä ollaan, sanoi Kekkonen, kun oltiin kaulaa myöten siinä itsessään. Kyllä valtiojohto oli parhaansa tehnyt ja läksynsäkin oppinut, mutta kun niitä vapausasteita ei ollut, niin ei ollut ja kun se maailma muuttui meistä riippumatta.

Se oli silloin, mutta nyt asia taisi mennä hieman toisin. Paniikkijarrutus keskellä liukasta mäkeä vei aluksi hallitsemattomaan limboon, jossa Nato ei ottanutkaan eksyneitä lampaita avosylin vastaan. Unkari ja Turkki rankaisivat Suomen ja Ruotsin naiivista periaatepolitiikasta, johon vedoten niiden asioihin oli sekaannuttu.

Päästiinhän sinne Natoon sentään. Siellä oli jo vuosia kaivattu Suomea selustaksi Baltian maille, joilla ei ollut omia ilmavoimia. Viron puolustusministeri olikin jo aiemmin tarjonnut Suomelle vastuuta Viron ilmatilan puolustamisesta.

Sitä paitsi Venäjällä oli vuonna 2022 yhä paljon liikkumatilaa Itämerellä, joka ei vielä ollut Naton meri. Kun Suomi ja Ruotsi liittyivät järjestöön, tilanne muuttui.

Lisätäänpä tähän vielä se, että Suomi on nyt luovuttanut viisitoista tukikohtaa amerikkalaisille, joita pidettiin Naton varsinaisena keihäänkärkenä. Jopahan oli vanjalla ahtaat paikat. Ei kannattanut sen enää hevostella, vai kuinka?

Kuten realistisen koulukunnan edustaja Mearsheimer toteaa, tällainen varustelu ei lisää turvallisuutta, vaan vähentää sitä.

Hyppääminen pois toimivasta ulkopolitiikasta juuri sillä hetkellä, kun koko Nato oli purkautumisen partaalla, oli pelkkää mielettömyyttä.

On kuitenkin lievennettävä tuomiota: ei aisaa vielä silloin tiedetty. Se näytti hyvältä ajatukselta vielä vuonna 2022, aivan kuten pääsy Saksan kelkkaan näytti loistavalta onnenkantamoiselta vuonna 1941.

Parikin vuotta saattaa kuitenkin asettaa poliittiset päätöksen aivan uuteen valoon.

Mitäs meidän nyt kannattaisikaan tehdä? Millä keinoin se onnistuisi? Perustuuko ulkopolitiikkamme nyt enemmän arvoihin kuin realismiin ja mikä on niiden keskiöinen suhde? Molempia sentään lienee mukana?

Vai tarkoittaako koko arvopohjainen realismi vain korulauseilla koristeltua opportunismia?

Sellainen ei pienelle maalle ole välttämättä halveksittava linja, kun sen liikkumavara on mitä on. Kaikki riippuu siitä, mitä nimikkeen alla tapahtuu.

Onko ainoa, mitä meillä osataan, vain yrittää olla mahdollisimman paljon paaviakin paavillisempia ja pitää yllä poliittista ja sotilaallista jännitystä, tuli mitä tuli? Ehkäpä joku siitä palkitsee?

Eihän meillä koskaan näin tyhmiä ole oltu.

 

Pannanko paukkumaan?

 

Suvereenisuuden ongelmat ja kansainväliset suhteet

 

”Stalin bluffaa” uskoi Eljas Erkko, kun Moskovassa syksyllä vuonna 1939 käytiin neuvotteluja. Sama näkemys oli itse asiassa myös Paasikivellä ja Tannerilla. Eihän Venäjällä nyt niin suuria etuja ollut puntarissa, että se niiden takia olisi uhrannut maineensa kansainvälisissä suhteissa ja ruvennut vastoin hyökkäämättömyyssopimusta hyökkäämään. Kovastihan sieltä oli vielä vakuuteltu, ettei haluta tuumaakaan vierasta maata.

Myöhemmin on sitten yhä uudelleen ihmetelty, miksei neuvotteluissa voitu mennä suurempiin myönnytyksiin. Jälkeenpäin ajatellen uhkaukset olivat hyvinkin selviä. Jotkut ovat olleet löytävinään Stalinin käytöksestä jopa ultimaatumin piirteitä.

Mutta eihän sitä ultimaatumia ollut. Mikäli Suomelle olisi pantu ikään kuin pistooli ohimolle ja sanottu, että nyt sitten annat vapaaehtoisesti niitä alueita tai… olisivat niin hallitus kuin kansa valinneet alueluovutusten tien. Eduskuntaan vietynä ja selvällä uhkauksella höystettynä Stalinin esitys olisi voittanut. Tästä tuskin voi vallita mitään epätietoisuutta.

Mutta tuollainen ultimaatumi olisi ollut pelkkää roistopolitiikkaa, minkä jokainen olisi myös ymmärtänyt. Neuvostoliitto, joka pari vuotta aiemmin oli muuttunut luonteeltaan sosialistiseksi valtioksi ei yksinkertaisesti voinut menetellä niin tökerösti. Niinpä kehitettiin fantastinen tarina Suomen vallankumouksesta ja suuresta aluelahjoituksesta. Aluksi siihen uskoi monikin, siis muualla kuin Suomessa.

Edes Stalin ei ainakaan tuolloin voinut noudattaa avoimesti rosvomaista politiikkaa. Tänäkin päivänä hänen politiikkansa nauttii merkittävää suosiota sekä kansakunnan tyhmimmän osan että siihen liittyvän kvasi-intelligentsijan keskuudessa.

Eihän noita alueita vaadittu sen takia, että olisi voitu ryöstää asukkaat kuin Meksikon pikajunassa ikään, pelissä oli mukana suuren asian etu: kommunismin asia ja sitä mukaa edistyksen voittokulku ja kansan työtätekevien joukkojen onni koko maailmassa ja historiassa hamaan maailman tappiin saakka.

Mitä olisivatkaan valtiot, elleivät suuret, moraaliset periaatteet ohjaisi niiden käyttäytymistä: suuria rosvojoukkoja, magna latrocinia, kuten Tuomas Akvinolainen jo asian kiteytti.

Neuvostoliiton tapauksessa tuo moraalinen prinsiippi, joka oikeutti itse asiassa kaikki mahdolliset rikokset, koska sen merkitys oli mittaamattoman suuri, ei ns. tieteelliseen sosialismiin uskoville ollut mikään periaatteellinen ongelma. Eikö loppujen lopuksi jopa ydinaseen käyttö taantumuksen voimia vastaan olisi ollut moraalisesti hyväksyttävää? Ainakin Mao Tsetung uskalsi tämän sanoa.

Entäpä, mikäli valtiolta puuttuu sellainen ainutlaatuinen historiallinen rooli, joka antaa sille kaikista muista valtioista poikkeavat oikeudet? Mitäpä, jos ydinaseita käyttäisi ja niillä uhkaisikin aivan tavallinen valtio, joka ei voisi perustella toimintaansa historiallisella roolillaan ihmiskunnan onnellistuttajana?

Tuomas Akvinolaista mukaillen kyseessä olisi vain ja ainoastaan suuri rosvo, joka toimisi rikollisesti.

Aseita, joiden käyttäminen kaikissa tapauksissa veisi lukemattomien täysin syyttömien ihmisten hengen ja terveyden, voidaan pitää jo sinänsä moraalittomina ja rikollisina. Suomessa on kansalaiselta kielletty katkaistun haulikon hallussa pitäminen: sitä ei voi käyttää mihinkään lailliseen toimintaan. Samahan koskee mitä suurimmassa määrin ydinaseita.

Kun ydinaseiden olemassaolo nyt on joka tapauksessa tosiasia, näyttää siltä, ettei niiden kollektiivinen hävittäminenkään ole mahdollista ja niitä täytyy sietää huolimatta siitä, ettei niitä voi missään tilanteessa hyväksyttävästi käyttää.

Jokaisessa tapauksessa niillä uhkaamista on siis syytä pitää rikollisena tekona ja rinnastaa ns. laittomaan uhkaukseen korkeassa potenssissa. Tällaisesta toiminnasta kansainvälisen oikeuden olisi itse asiassa rangaistava syyllisiä. Selitykset siitä, ettei se käytännössä onnistu, eivät kumoa sitä seikkaa, että oikeudenmukaisuus vaatisi sitä.

On erikoista huomata, että kun valtio käyttäytyy kyllin öykkärimäisesti ja onnistuu herättämään ulkovaltojen reaktion, sen kannatus kotimaassa vain lisääntyy.  Mihail Bakunin esitti jossakin kirjoituksessaan kuvitellun keskustelu, jossa erilaisten valtakuntien kansalaiset -tai alamaiset- ylpeilivät omasta hallitsijastaan.

 Joku kerskaili sillä, että hänen kuninkaansa salli kansalaisilleen ennennäkemättömän vapauden, toinen ylpeili sillä varallisuudella, jonka hänen hallitsijansa oli koko kansalle hankkinut, mutta kolmas -joka taisi olla preussilaista kuvaava hahmo- ylpeili sillä, että hänen hallitsijansa kykeni orjuuttamaan ja tappamaan kaikki ihmiset kaikkialla, niin omat kuin vieraat…

Sieluni silmillä voin nähdäkin tuon nuorekkaan, innosta hehkuvan hahmon, joka pukeutuu köyhästi ja näyttää huonosti syöneeltä, mutta korottaa spontaanisti äänensä kuvatessaan maansa mahtia… Siinäpä sitten toiset kuuntelevat ja vaikenevat ihmeissään.

Ikävä kyllä, kansan nostattaminen rikollisen sortopolitiikan taakse on yleensä aivan helppo homma, tarvitsee vain provosoida naapurit sekaantumaan asiaan ja vastustamaan sitä julkisesti. Silloin loukattu isänmaallisuus nousee takajaloilleen ja vaatii hyvitystä. Eihän suvereenille valtiolle voi noin vain tulla sanelemaan ehtoja tai moitteita. Vilua ja nälkää voi kyllä kestää, mutta loukkauksia…

Aleksandr Herzen väittää, että Puolan kapinan aikaan 1860-luvun alussa mieliala Venäjällä oli sovinnollinen ja omatuntokin taisi kolkutella isovenäläistä imperialistia. Kaikki oli jo menossa hyvään suuntaan, mutta silloin eurooppalaiset vallat, Ranska etunenässä, alkoivat esittää asiassa omia näkemyksiään ja jopa uhkailla interventiolla.

Silloin pääsi helvetti valloilleen ja alkoi sovinistinen pedonulvonta, joka vaati Venäjää tekemään oman päänsä mukaan. Hirttäjä-Muravjovit ja Bergit (Puolan käskynhaltija, entinen Suomen kenraalikuvernööri) päästettiin valloilleen ja vaadittiin tekemään selvää jälkeä.

Herzenin kuvaus on kieltämättä lähinnä kaunokirjallinen, mutta olihan hän ainakin aikalaistodistaja. Venäläisen yhteiskunnan herkkyys ulkomailta tulevaan arvosteluun nähden oli jo sinänsä tosiasia, joka oli nähty esimerkiksi vuosien 1830-1831 Puolan kapinan aikana, jolloin itse Puškin oli sepittänyt runonsa Venäjän parjaajille. Siinä hän paheksui Europan sekaantumista ”slaavien perheasioihin”.

Itä on herkkä asia, vostok -delo tonkoje, sanovat venäläiset tarkoittaen ”omaa” itäänsä- Keski-Aasiaa ja Kaukasusta. Samaa voisi kyllä sanoa myös läntiselle Euroopalle ja Amerikalle asioinnista Venäjän ja sen imperiumin osien kanssa.

Nykyisen kriisin suhteen täytyy vain hämmästellä sitä, millä helppoudella se on päästetty eskaloitumaan aina ydinaseiden heristelyyn saakka. Asiaan on lännessäkin suhteuduttu kuin johonkin aivan tavanomaiseen poliittiseen ongelmaan.

Näyttää aivan siltä, kuin Venäjällä oltaisiin huumaantuneita siitä ajatuksesta, että heidän hallussaan on mahdollisuus tappaa ennennäkemätön määrä ihmisiä ja tuhota materiaalista hyvää kenenkään sitä voimatta estää. Sitä voi verrata humalaan ja siitä seuraava krapula voi olla ennenkuulumattoman paha.

Tuollaiselle pohjalle tuskin on mahdollista luoda sitä onnellista ja tasa-arvoista kansainyhteisöä, jota myös Putinin aikoinaan suuresti hehkuttama Euraasian liitto tarkoittaa. Päin vastoin, rosvomainen käytös karkottaa kaikki säädylliset ihmiset ja normaalit valtiot luotaan. Tämähän on jo nähty.

Oudoimpiin ilmiöihin nykyisessä tilanteessa kuuluu, että venäläiset sitkeästi kannattavat Putinin politiikkaa noin 65 prosentin tasolla. Luulenpa, että tähän liittyy paljon sitä irrationaalista masokismia, jota Bakunin aikoinaan luuli havaitsevansa preussilaisissa.

 Älymystön lunatic fringe luulee näkevänsä Venäjän historiallisena kutsumuksena imperialismin, joka toteuttaa joitakin ortodoksisen kristillisyyden periaatteita, vastakohtana lännen yhä hullummaksi käyvälle kulttuurille, joka jauhaa itseään hengiltä.

Valitettavasti vain Venäjän uskottavuus minkäänlaisten kunnioitettavien periaatteiden edustajana kansainvälisellä tai valtiollisella tasolla ei ole hääppönen. Euraasialainen ideologia on vain hatara savuverho, jota kukaan täysin normaalijärkinen ihminen tuskin ottaa tosissaan.

Ja kuten muuan valistusajattelija aikoinaan päätteli: edes Jumala ei voi olla vapaa siveyslaista. Niin eivät myöskään voi olla valtiot, olivatpa ne miten suvereeneja tahansa.

Ja kun niiden toimille ei ole tuota korkeampaa moraalista oikeutusta, jäävä jäljelle vain rosvojoukot, latrocinia…

Harmageddon ja optimistit

Ilmestyskirja nyt

 

     Optimismi on iloinen asia. Neuvostoliiton virallinen ideologia selitti, että sosialistisen yhteiskunnan kasnsalaiset, jotka rakensivat kommunistista yhteiskuntaa, olivat optimismin vallassa, koska he edustivat sitä valoisaa tulevaisuutta, joka oli väistämättä tulossa, he tiesivät, että heidän maailmansa muuttuu koko ajan paremmaksi.

     Vastaavasti taantuvan kapitalistisen maailman ihmiset olivat pessimistejä, sillä heidän näkyvissään ei ollut valoisaa tulevaisuutta, vaan ainoastaan kurjistuminen ja kulttuurin rappio. He olivat kroonisen masennuksen vallassa ja pätevästä syystä.

     Sikäli kuin tiedän, on ortodoksinen teologia myös pitänyt masennusta syntinä hieman samaan tapaan kuin viha antiikin filosofiassa kuului paheisiin. Molempia tietenkin esiintyi ihmisellä luonnostaan mutta ne olivat paheita ja ne olivat merkki siitä, että se, joka oli niiden vallassa, ei ollut täysiarvoinen ihminen.

     Optimismilla oli Venäjällä historiallinen aikansa ja sen muuan huippu lienee sattunut 1960-luvun alkuun, jolloin puolue kaikella arvovallallaan ja ideologiansa tieteellisyyteen nojaten juhlallisesti julisti, että kommunistinen yhteiskunta olisi pääpiirteissään rakennettu vuoteen 1980 mennessä (ks. Vihavainen: Haun kommunistinen yhteiskunta tulokset ).

     Tämän asian merkitys ei suinkaan rajoittunut banaaliin aineelliseen hyvinvointiin, joka myös olisi maailman korkeimmalla tasolla. Olennaista olisi, että ihmisen olemukseen kätkeytyvät hyvät mahdollisuudet pääsisivät silloin täysin vapautumaan ja koittaisi todellinen onnen valtakunta. Menneen aikakauden vajavainen ihminen korvautuisi itse asiassa uudella yli-ihmisellä (ks. Vihavainen: Haun yli-ihmisen kasvot tulokset ).

     Pahaksi onneksi kului vain pari vuotta, kun koko suuri taloussuunitelma, joka oli kaiken perustana, osoittautui pettäväksi. Ihmiset joutuivat jopa näkemään nälkää ja Novotšerkasskissa sotilaat tappoivat mielenosoittajia.

     Optimismi ei kuitenkaan vielä tähän loppunut. Monella se kesti yhä uudelleen toistuvia takaiskuja, kun parempaa kohti kuitenkin tunnuttiin olevan menossa, kunnes suunta yhräkkiä vääjäämättä kääntyi. Koko ideologia menetti lopullisesti arvovaltansa suuren enemmistön silmissä vuoden 1991 kevään ja syksyn välisenä aikana, kuten mielipidemittaukset todistivat.

     Sen jälkeen seurasi kapitalismiin siirtymisen kiirastuli, jossa optimismia oli yhtä vaikea säilyttää. Vasta Putinin kaudella alkoi nousu, joka olikin vauhdikasta. Elintaso nousi ennennäkemättömästi ja Venäjä näytti jopa olevan palaamassa suurvallaksi.

     Kaikki eivät kuitenkaan olleet optimisteja. Muuan synkempiä näköaloja esittävä julkinen intellektuelli oli nimimerkki Maksim Kalašnikov (ks. Maxim Kalashnikov - Wikipedia ), joka nykyään tunnetaan politiikan kommentaattorina.

     Tähän tapaan hän tarkasteli Venäjän ja koko maailman nykyisyyttä ja tulevaisuutta hieman ennen Ukrainan kriisiä:

 

Perjantai 30. elokuuta 2013

Uhka on idässä

 

Idän uhka. Ja etelän

 

Константин Полторанин, Алексей Челнюков:  Как убивают Россию. «Золотая Орда» века. Москва «Яуза» 2013.

Максим Калашников:  Крах путинской России. Тьма в конце туннеля. Москва, «Яуза» 2013

 

      Idän uhka piti Venäjää otteessaan aina 1600-luvulle saakka. Vasta tsaari Pietari saattoi suurin voimin kääntyä kohti Eurooppaa, mutta vielä hänenkin aikanaan Turkki nousi hyvin vaaralliseksi vastustajaksi.

     Euroopan politiikassa Ranska oli 1600-luvulta lähtien muita suurempi ja voimakkaampi ja sen kurissa pitämiseksi muiden oli liittouduttava keskenään. Venäjää ei vielä tarvinnut huomioida.

     1800-luvulla yhdistynyt Saksa ohitti Ranskan joka suhteessa ja tuo Euroopan ennen väkirikkain valtio jäi nyt kasvavan Saksan jalkoihin. Samaan aikaan nousi kuitenkin idästä uusi uhka vailla vertaa. Venäjä, joka väkiluvultaan oli 1600-luvulla ollut alle puolet Ranskasta, oli 1900-luvun alussa kolme kertaa sitä suurempi, yli 120 miljoonaa. Saksakin oli vain puolet Venäjästä.

     Koska Venäjän väkiluku yhä vain jatkoi kasvuaan samaan aikaan kun tämä prosessi oli Ranskassa loppunut jo 1800-luvun alussa, herätti asia ymmärrettävää huolestumista. Itse asiassa aivan oikein arvioivat saksalaiset, että Venäjän valtiossa olisi jo 1900-luvulla 300 miljoonaa asukasta. Kuten tiedämme, valtavista suoneniskuista huolimatta Neuvostoliitto lähes saavutti tuon asukasluvun ennen luhistumistaan.

     Voimatasapainon muutokset synnyttävät pelkoa. Näin tapahtui siinä 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun maailmassa, jossa imperialismi kuului normaaliin valtioiden käytökseen ja jossa valtiot tuskin edes salasivat sitä, että ne olivat magna latrocinia, suuria rosvojoukkoja ilman sen ylevämpää päämäärää kuin muun maailman ryöstäminen oman kansan hyväksi.

     Toinen maailmansota näytti opettaneen, että kansainvälinen yhteistyö on ryöstämistä verrattomasti parempi keino rikastumiseen ja oman kansan yleiseen onnellistuttamiseen. Saksa ja Japani lyötiin sodassa perin pohjin ja paradoksaalisesti niiden kukoistus alkoi vasta sen jälkeen.

     1900-luvun toista puoliskoa varjosti yhä idän uhka. Elbeltä Keltaiselle merelle ulottuva itäblokki paljastui tosin kuvitelmaksi jo 1960-luvulla, mutta Venäjä, jota oli saatu pelätä jo 1800-luvulla, kasvoi yhä.

     Se tunnusti äärimmäisen aggressiivista ideologiaa, vaikka vesittikin käytännössä oppinsa hurjimmat pykälät. Yhtä kaikki, supervalta Neuvostoliitto julisti edustavansa ainoaa oikeaa oppia, johon alistuminen tulisi ennen pitkää maailman kaikkien kansojen kohtaloksi.

     Venäläinen historiosofi Lev Gumiljov on puhunut passionaarisuudesta. Se tarkoittaa kansojen henkistä dynaamisuutta, joka saa aikaan niiden fyysisen ja henkisen ekspansion.

     Venäjän passionaarisuus näytti Neuvostoliiton imperiumissa saavuttaneen huippunsa ja määräävän jo maailman menon. Ranskan passionaarisuus oli ehtynyt jo 1800-luvulla ja Saksan 1900-luvun puolivälissä. Elämää suurempia aatteita tarjosivat enää Neuvostoliitto ja Kiina, joiden kasvu myös näytti jatkuvan loputtomiin.

     1900-luvun suurin geopoliittinen mullistus kuitenkin puolitti Neuvostoliiton ja hajotti sen imperiumin. Jäljelle jäänyt Venäjä, jonka talous ja väestönkasvu olivat pysähtyneet, tuskin enää pelotti ketään. Se näytti päinvastoin joutuneen supistuvan kasvun kierteeseen.

     Vasta 2000-luvulla Venäjä alkoi nousta jaloilleen. Se ei enää ollut supervalta eikä suuri talousmahti. Sen valtteja olivat energiavarat, alueen laajuus ja ydinaseet. Merkittävä muutos oli, ettei Venäjällä ollut tarjottavana elämää suurempaa ideologiaa omille eikä vieraille.

     Puhuminen ”passionaarisuudesta” tuntuukin Neuvostoliiton jälkeisen Venäjän kohdalla jo aika kaukaa haetulta. Jo olematon väestönkasvu viittaa siihen, että vallitseva ihmistyyppi myös Venäjällä on poroporvari, обыватель, Gumiljovin asteikossa alimman kastin edustaja, joka on kiinnostunut vain omasta hyvinvoinnistaan. Oma mukavuus on noussut siinä määrin keskeiseksi elämänsisällöksi, etteivät edes omat lapset saa sitä häiritä.

     Siitä huolimatta Venäjältä ei puutu skribenttejä, jotka uskovat tai uskottelevat, että maassa yhä on merkittävä ”passionaarisuuden” lataus. Sellainen varmaan ainakin olisi tarpeen, sillä Venäjän tulevaisuutta varjostaa nousevan idän uhka. Maan väkiluku on vain kymmenesosa Kiinan väkiluvusta ja sen taloudellista suorituskykyä ei voi verratakaan suuren itäisen naapurin ekspansiiviseen kasvuun.

     Monet venäläiset patriootit näyttävät olevan ahdistuneita siitä, että Kiinan nouseva mahti tulee tunkemaan venäläisyyden tieltään ainakin Aasiassa.

     Euraasian liitto on parhaimmillaankin vain pikkutekijä suurten shakkilaudalla. Venäjällä toki on luonnonvaroja ainakin niin kauan kuin kukaan ei niitä siltä ota. Nykyaikaisen aseistuksen suhteen Kiina on vielä paljon Venäjää alemmalla tasolla, mutta on vain ajan kysymys, milloin tämä suhde kääntyy päinvastaiseksi.

     Maailma on jo nähnyt sen järjettömyyden, että kilpailevat suurvallat uhkasivat toisiaan molemminpuolisella tuholla. Saatamme sen nähdä vielä uudelleen. Kiinaan nähden Venäjä on yhä pahenevassa alivoimatilanteessa, jossa sen ainut valtti ovat joukkotuhoaseet. Niiden uskottavuutta syövät naapurin samanlaiset aseet.

     Venäjällä nähdään myös maahanmuutto ongelmana. Vuoden 2011 lukujen mukaan maassa oli ulkomaiden kansalaisia 6,7 miljoonaa, mutta maahanmuuttovirastossa työskennelleen Konstantin Poltoraninin mukaan luvun voi todellisuudessa kertoa kolmella. Tilanne olisi hänen mukaansa jo ”hälyttävä”, koska 12-18 prosenttia ulkomaalaisia johtaa ”väistämättömästi etnopoliittiseen katastrofiin”.

     Katastrofin laadusta antavat Poltoranin ja entinen KGB:n kenraalimajuri Aleksei Tšelnjukov vasta ilmestyneessä kirjassaan ”Miten Venäjä tapetaan, XXI vuosisadan ”kultainen orda” esimerkkejä, jotka liittyvät kantakansallisuuden syrjintään ja etnisiin levottomuuksiin. Euroopan esimerkkiä kirjoittajat pitävät syystäkin varoittavana.

     Nimimerkki Maksim Kalašnikov, joka tunnetaan erikoislaatuisen kansallissosialismin kannattajana, on myös jälleen rikastuttanut maailmaa uudella teoksella. Sen nimi on ”Putinin Venäjän romahdus. Pimeyttä tunnelin päässä”.

Kalašnikov ei ole huolestunut vain venäläisten, vaan koko valkoisen rodun kohtalosta. Tämän kohtalon täyttyminen ei johdu vain maahanmuutosta, joka tosin myös näyttelee tärkeää osaa.

      Apokalypsiksen käynnistää sotainen selkkaus Lähi-Idässä, joka lopullisesti tuhoaa nykyisen talouskuplan perusteet. Enemmänkin, koko halpaan öljyyn perustunut maailmantalous pysähtyy, kun rikas länsi ei enää saa etelän orjatyövoimalla tuotettuja hyödykkeitä. Katastrofi tietenkin kouraisee myös tuottajia, mutta tappava se on pohjoisen loiseläjille.

     Viimemainittujen oma politiikka on niiden tuhon syynä, ei mikään maailmanlaajuinen salaliitto. Lännen on yksinkertaisesti saanut valtaansa typeryys, dementia, kuten jokainen voi havaita jo seuraamalla sikäläisiä TV-ohjelmia, arvioi kirjoittaja.

     Kalašnikovin ja Poltoraninin kaltaisten kirjoittajien aikaansaannokset eivät sinänsä ole argumentoinniltaan erityisen kiinnostavia, mutta huomionarvoista on niiden pessimismin laatu. Entä sitten kun ”ne” kerran tulevat? Nouseeko ”passionaarinen” lännen porvaristo rollaattoreineen niitä vastustamaan? Entä mitä sille tapahtuu? Kiinalaiset ovat hyvin käytännöllistä väkeä, vihjaa Kalašnikov, he ovat erittäin julmia…

     Depopulaatio ja vanheneminen ovat aikamme todelliset ongelmat niin Venäjällä kuin lännessä, arvelee Kalašnikov. Juuri kukaan ei niistä kuitenkaan puhu. Vain Venäjällä futurologi, akateemikko Igor Bestužev-Lada on käsitellyt asiaa vakavasti. Lännessä sen sijaan keskitytään homojen ongelmiin.

     Kalašnikov kannattaa peittelemättä totalitarismia ja suhtautuu ironisesti Putiniin ja hänen oligarkkeihinsa. Ilmeisesti hän on liian radikaali ottaakseen vakavasti sitä uutta kansallista ideologiaa, jota Venäjällä ollaan taas kehittelemässä. Mitäpä merkitystä on puheilla ja ohjelmilla, kun Venäjä on menettänyt ”passionaarisuutensa” ja ihmisiä kiinnostaa vain mammona.

     No, mitäpä tästä kaikesta sitten oikein tulee? Yllä mainittujen kirjojen tekijät pelkäävät pahinta: venäläinen typerän huoleton manilovštšina on viemässä katastrofiin. Mikä tärkeintä: uhka nimenomaan Venäjälle ei tule lännestä. Venäjälle, kuten lännelle se tulee idästä, johon tässä tapauksessa luetaan myös etelä.

     Onko puolustuskannalla oleva ja dynaamisuutensa menettänyt Venäjä sitten naapurien kannalta parempi kuin ”passionaarinen” ja laajenemishaluinen? Periaatteessa asia on tietenkin näin. Toinen asia on, että heikoilla ja uskottavuutensa menettäneillä hallituksilla saattaa olla aivan erityinen kiusaus demonstroida mahtiaan.

*    *     *

 

Kalašnikovista olen kirjoittanut paljon muutakin (ks. Vihavainen: Haun kalašnikov tulokset ). Myös Lev Gumiljov, jonka hybridiosaamiskeskus näyttää juuri löytäneen, on noteerattu jo ennenkin (ks. Vihavainen: Haun gumiljov tulokset ).

 

Koston orgioita ja imagohaittaa

 

Vihan päivät

 

Antti Kujala, Sotarosvojen paratiisi. Neuvostosotilaat ja -poliisit Saksassa 1945-1949. Docendo 2026, 228 s.

 

Boris Gyllenbögel entinen Venäjän armeijan eversti ja sittemmin mm. Suomen lähettiläänä Puolassa ja Venäjällä toiminut herra, joka vanhemmilla päivillään työskenteli Helsingissä koulun rehtorina, kertoo muistelmissaan tapauksen sotarosvouksesta.

Hänen rykmenttinsä miehet olivat kahmineet ohi mennessään jonkun puolalaisen emännän omenia ja pistelleet ne nälissään poskeensa. Vihainen emäntä tuli everstille valittamaan, minkä johdosta asia tutkittiin ja havaittiin, että omenia oli tosiaan varastettu ja jopa ryöstetty, sillä tekijät olivat aseellisia.

Armeijoiden, totalitaaristen instituutioiden lait ovat mitä ovat ja muistuttavat yleensä vain kaukaisesti varsinaisesta sivistyneen yhteiskunnan elämästä. Niinpä nytkin löytyi lakipykälä, jonka mukaan sotarosvot ammutaan. Ryhdyttiin siis toimeen ja sotaoikeuden päätöksellä useampi mies pantiin seinää vasten ja pääsi hengestään.

 Gyllenbögel taisi olla hieman ylpeäkin tästä aikaansaannoksestaan, koskapa esittää sen muistelmissaan. Näin sitä luotiin kova sakki, jossa musikka ei uskaltanut edes ajatella vastarintaa silloin, kun ”vysokoblagorodije” jotakin määräsi.

Toki kuriton armeija, jos mikä, on kauhistus Luojan (vai perkeleen?) luomusten joukossa. Sellainen saatiin nähdä myös Venäjällä vuonna 1917. ”Tovaritsin svaboodaseikkailua kuvasi kupletissaan J. Alfred Tanner, jonka mukaan koko touhu oli tosin vielä varsin harmitonta tai ainakin kuului pilkuharmien joukkoon: ”pellosta saa perunoi, ei lopu liha eikä voi, ja illalla saa ottaa osaa Boldtin kongressiin…”.

Pahaa verta runsain mitoin herättivät kuitenkin ns. ryssänmorsiamet, jotka kuitenkin olivat yleensä vapaaehtoisesti hankkimassa naisellisin keinoin elatusta itselleen ja nälkäisille perheilleen. Kateellisten, syrjäytettyjen ylkämiesten kosto oli sitten hirmuinen, kun sen aika tuli.

Sotarosvo eli marodööri (ransk. maraudeur) on nimenomaan kuriton, aseellinen ryöstäjä, jollaisia seuraa aina sotajoukkojen liepeillä, kuten šakaalit kulkevat leijonien jäljissä.

Pahimmassa tapauksessa kyllä itse varsinaiset sotajoukotkin tulevat rosvojoukoiksi muutenkin kuin Pyhän Augustinuksen tarkoittamassa syvemmässä mielessä: magna latrocinia. Joskus asia toteutuu kaikkein banaaleimmassa merkityksessä.

Kun Saksa kukistui, saivat saksalaiset sitä, mitä olivat kollektiivin ainakin jossakin mielessä myös tilanneet: Hitler oli ennen operaatio Barbarossan alkua selittänyt kenraaleilleen, että tämä sota oli aivan toisenluontoinen kuin aiemmat: oli käytettävä ennennäkemätöntä kovuutta, että saksalaiset, jotka olivat paljon vähälukuisempia, saisivat säilytettyä herruuden.

Venäläisen orjasielun arveltiin mainiosti soveltuvan loukattavaksi ja potkittavaksi: kovuuttahan venäläinen muka kunnioitti ja lepsuudelle nauroi…

Kuten tiedämme, Hitlerin Venäjän-retkestä tuli täydellinen katastrofi eikä vähiten juuri tuon hänen ”ennennäkemättömän” politiikkansa takia. Itse asiassa siinä ei ollut kovinkaan paljon uutta, tuhoamissota -Vernichtungskrieg-  oli tuttu jo 1600-luvulla ja 1700-luvun alussa. Pelolla siinä pyrittiin hallitsemaan.

Kuului tietenkin historian lainomaisuuksiin, että saksalaiset itse saivat maistaa omaa lääkettään sitten, kun koston aika koitti, eikä venäläisille enää löytynyt vastusta.  Irvokasta oli, että uhreiksi tulivat usein juuri kaikkein avuttomimmat ja syyttömimmät.

Esimerkiksi suuren Pohjan sodan aikana oli valloitetuilla alueilla ollut usein sissiliikettä. Se oli kostettu moninkertaisesti ja niin tekivät myös saksalaiset Venäjällä. Kun venäläiset tulivat Saksaan, ei sellaiselle liikkeelle enää löytynyt pontta. ”Werwolf-liike” kutistui merkityksettömäksi. Oli pakko alistua.

Kosto -summittainen syyttömien terrorisointi-  ei siis seurannut tällä kertaa välittömästi sissiliikkeen tai vastarinnan johdosta. Nyt venäläinen puna-armeijalainen kosti maansa kärsimyksiä sokeasti jokaiselle saksalaiselle, jonka sai käsiinsä. Niinhän Ilja Ehrenburg oli lehtikirjoituksissaan kehottanut tekemään.

Tapasin muuten 1970-luvulla Moskovassa erään venäläisen, joka kertoi rintamamiesten arvostaneen nimenomaan Ehrenburgia yli kaikkien kynäniekkojen ja kantaneen hänen artikkeleitaan repuissaan. Se mies puhui selvää tekstiä: saksalainen ei ole ihminen. Tapa saksalaisia joka päivä, Jos on mennyt päivä ilman saksalaista, se on mennyt hukkaan.

Venäjän tavattomat kärsimykset huomioiden ei ole ihme, että koston henkeä riitti. Itse asiassa puna-armeijan ylin johto ja koko maan korkein tahokin kannattivat ryöstämistä ja raiskaamista ainakin jonkin aikaa. Itse asiassa se oli vanha armeijoiden tapa. Useinhan annettiin ryöstölle, raiskaukselle ja murhaamiselle aikaa kolme päivää.

Tässäkin tapauksessa seurasivat ennen pitkää kiellot, jotka näyttävät olleen varsin tehottomia, koska niitä piti uudistaa vielä vuoden 1945 syksyllä ja sen jälkeenkin.

Kuten sanottu, myös eräät korkeat komentajat ilmoittivat jopa nimenomaisesti hyväksyvänsä asian sen alkuvaiheessa ja samaan aikaan täyttivät rautatievaunuja varastamallaan omaisuudella. Sotilaillekin sallittiin viiden kilon lähetykset kotiin.

Oma tarinansa ovat sitten tehtaiden purkamiset ja siirtämiset itään, jopa henkilökuntineen. Myös länsi oli apajilla ja haali itselleen niin rakettispesialisteja kuin ydinvoimaväkeä.

Neuvostoliiton miehitysvyöhykkeellä sotakorvausten maksamine joka tapauksessa tuli niin näkyväksi ja merkittäväksi osaksi voittajan politiikkaa, että sitä myötäilevät puolueet olivat suurissa vaikeuksissa. Imagohaittaa erityisesti lännen silmissä plekäsi myös Stalin.

Mutta on muistettava, mettä kaiken takana oli myös nälkä. Neuvostoliitossa kuoli taas älkään nheti sodan jälkeen 1-2 miljoonaa ihmistä ja Saksassakin tarkemmin tuntematon määrä. Toki voittaja halusi korvausta vahingoistaan ja edes ruokaa henkensä pitimiksi vaikka sitten voitettujen kustannuksella.

Antti Kujala, jonka monipuoliseen tuotantoon kuuluu myös kirja Itä-Euroopan maiden kehityksestä sodan jälkeen, hahmottelee tässä kirjassaan myös DDR:n syntyä ja sitä edeltänyttä tilannetta, jossa kostaja-armeijan toimet olivat synkkänä rasitteena kommunistien suosiolle.

Erikoisena yksityiskohtana mainittakoon, että myös itävyöhykkeellä oli uuden vallan turvauduttava hallinnossaan hyvin vahvasti entisiin natseihin. Psykologisesti niillä lieneekin ollut valmiutta uuden järjestyksen arvojen omaksumiseen ja sitä paitsi myös painetta ruodussa pysymiseen. Heidän menneisyyttään olisi koska tahansa voitu käyttää heitä vastaan.

Kuten Kujalan kirjat yleensäkin, tämä kirja on vakaan tasapainoinen eikä sorru paisutteluihin ja helppohintaiseen väkivaltaapornoon. Tapahtumat on hyvin dokumentoitu ja kriittisesti arvioitu. Kirjoittaja näkee tässä historiassa paralleeleja myös Ukrainan sotaan, mutta varoittaa selittämästä esimerkiksi humalaista riehuntaa kansanluonteella.

Kujala vertaa Saksan tapahtumia Suomen historiaan. Meillähän toki puna-armeija ei päässyt miehittäjänä näyttämään ominaisuuksiaan, mutta sen sijaan saimme siitä kokemuksia sotavankeina, mikä toki on aivan toinen rooli.

Joka tapauksessa, ne sotavangit, jotka pääsivät maalaistaloihin työskentelemään, saivat yleensä osakseen hyvää kohtelua ja hyvään myös vastattiin hyvällä. Toinen asia on, että kaiken kaikkiaan vankileiripolitiikka epäonnistui pahasti. Kujala on tutkinut perusteellisseti sitäkin asiaa ja tietää mistä puhuu.

Sodan lopulla ja heti sen jälkeen olivat liikkeellä monimiljoonaiset massat, joiden suuri enemmistö oli tavallisia kansan miehiä, joille oli annettu valtion vaatteet, nimitetty sotilaiksi ja pakotettu ruotuun. He joutuivat tilanteisiin, joissa ihmisen eläimellisimmät vaistot nousivat pinnalle.

Ei ole itse asiassa lainkaan outoa, että jälki oli juuri niin rumaa kuin se oli, vaikka ei se mitenkään asioita oikeuta. Maailma on usein epäreilu ja sodissa se on sitä aina. Sellaiset hukanistit kuin Lev Kopelev (ks. Vihavainen: Haun kopelev tulokset )tai Aleksandr Solženitsyn saivat maksaa siitä, että nimittivät vääryyttä vääryydeksi.

Kuitenkin esimerkiksi kuolonuhrien määrät, joiden avulla moni, nähdäkseni aivan typerästi, yrittää hahmottaa pahuuden mittasuhteita, jäivät suhteellisen vähäisiksi sikäli kuin asia koskee varsinaista solttujen mellastusta.

Vielä enemmän pahaa, ainakin numeerisesti,  seurasi siitä etnisestä puhdistuksesta, jonka voittajavallat, toki siinä luvussa erityisesti Neuvostoliitto, tekivät, kun saksalaiset tungettiin uusien rajojensa sisään.

Kujala, jolla on laaja kielitaito, on hyödyntänyt tässä kirjassa myös Neuvostoliiton turvallisuuselinten materiaalia, tosin kirjallisuuden tasolla ja kertoo kiinnostavasti, miten juuri ne, joiden piti valvoa järjestystä, itse asiassa kiiruhtivat ensimmäisenä kahmimaan saalista niin paljon kuin voivat. Eikä se ollut vähän.

Z -hän kävelee, vaikka ei ajattele!

 

Z-niin kuin zombie

 

Joku ihmetteli hiljattain facebookissa uuden Z-symbolin suurta suosiota nykyisellä Venäjällä. Sehän ei merkitse mitään.

Toki tiedossa on, että sitä käyttivät tietyt Venäjän ajoneuvot tunkeutuessaan Ukrainaan. Käytössä oli myös muun muassa V- ja O-tunnuksia. Kuitenkin juuri Z sai maagisen merkityksen, josta kukaan ei varmasti tiedä, mikä se oikein on.

Tietenkin tulee mieleen, että kyseessä on jonkinlainen hakaristin vastine, kirjainhan jopa näyttää epäonnistuneelta hakaristin yritelmältä. Mutta hakaristi oli virallinen puolueen ja valtion symboli, johon oli ladattu runsaasti ohjelmallista ainesta. Kuvitellun arjalaisen rodun erinomaisuuttahan se symbolisoi, tuo vanha intialainen auringon symboli ja onnen merkki.

Hakaristi synnyttääkin uuslukutaidottomassa massassa hyvin vahvoja reaktioita. Intialaisiin se kuitenkaan ei tee mitään vaikutusta, siellä natsien arjalaisuus ei kiinnosta, kun maassa on omat, historian patinoimat kastitunnuksensa.

Mutta siis tämä Z? Mikään onnen symboli se ei ole. Ehkä se tuli aivan sattumalta valikoituneeksi uskollisen putinoidin tunnukseksi. O olisi kiusallisesti tukittu nollaksi ja V oli jo varattu, joten Z erottui sopivasti kaikista muista. Z viestii: me kannatamme Putinia! Führer befiel, wir folgen dir!

Mutta silti sopii kysyä, onko tuon symbolin takana jotakin aatetta vai ei. Jos on, niin millainen se on? Izborskin klubin houremaiset runoelmat eivät voi olla suurten massojen omaisuutta. Nuo zetaa kantavat hihhulit vaativat maksimaalisen simppeliä ”aatetta”, jonka puolesta vaikka kuolla tai ainakin tapattaa siihen tarkoitukseen sopivaa väkeä.

Ja, kuten pyhä Augustinus sanoi, mitä olisivatkaan valtakunnat ilman moraalia: vain suuria rosvojoukkoja, magna latrocinia. Sellaiset ns. realismin teoreetikot, kuten monien juuri nyt suuresti ihailema John Mearsheimer ei puolestaan kaipaakaan mitään moraalia: rosvojoukot ovat rosvojoukkoja ja sillä hyvä. Repikää siitä. Kuitenkin tavallinen riviputinoidi tarvitsee viikunanlehdekseen jonkinlaisen aatteen ja tse Suuri Johtaja on kyllä kertonut, millainen se on.

Putinin ideologiasta on ilmestynyt aina silloin tällöin kirjoja ja ainahan voi myös lukea hänen puheitaan ja katsoa, millaisia periaatteita hän esittää ja millaisiin auktoriteetteihin viittaa. Stalin oli aikoinaan tosiasiassa oma auktoriteettinsa, vaikka vaatimattomana miehenä viittasi aina Leniniin, joka taas viittasi Marxiin ja Engelsiin.

Mutta Putin on paljon simppelimpi. Ei paljon puutu, ettei hän ihan suoraan sanoisi orwellilaisittain: valta on vallan tarkoitus. Että jokainen saisi sen, mitä hänelle kuuluu, riittää että minä määrään ja sinä tottelet. Jos sinut tarvitsee tapattaa, niin tarvitsee. Se on sinun mahdollisuutesi päästä toteuttamaan itseäsi korkeampaa tarkoitusta.

Putinin ideologia on joskus kiteytetty yksinkertaisesti patriotismiksi ja se hyvin selvästi onkin sen ydin. Sodan ja sotamuistojen palvonta kansalaisuskontona on patriotismin olennainen polttoaine ja ainesosa. Tunnemme tämän mentaliteetin hyvin jo vallankumousta edeltävältä ajalta (tässä pätkä Aleksandr Kuprinia käsittelevästä taannoisesta blogistani:

Nyt käsillä olevassa kokoelmassa Kuprin koskettelee usein juutalaisia ja muun muassa niitä pogromeja, joita etelä-Venäjällä ja Ukrainassa Japanin sodan jälkeen järjestettiin.

Hän kuvaa yksityiskohtaisesti myös aitovenäläisenä patrioottina esiintyvän tyypin, jolle juutalaiset ovat vihollinen numero yksi: ”Kenen hallussa on vuoriöljymme? Jutkujen, armenialaisten, amerikkalaisten. Kenen käsissä ovat hiili, kaivokset, höyrylaivat, sähkö? Jutkujen, belgialaisten, saksalaisten hallussa. Kuka omistaa sokeritehtaat? Jutkut, saksalaiset, puolalaiset. Ja ennen muuta kaikkialla olevat jutkut, jutkut, jutkut… Keitä ovat lääkärimme? Jutkuja. Keitä ovat apteekkarimme, pankkiirimme, asianajajamme? Helvettiin nuo kaikki…!”

Juutalaisten ohella vihattavia kotimaisia aineksia olivat puolalaiset, suomalaiset ja ukrainalaiset: ”voi sivistynyt Suomi-parka! Voi onneton, sorrettu Puola! Oi suuri, ahdistettu juutalaisten heimo…”

Isänmaanystävä joutui lopulta hurmoksiin ja fantisoi hirveällä kostolla. Venäjä kyllä heräisi pian ja sen jälkeen: ”se ravistelee itsestään tuon vahingollisen, radikaalin älymystön kuin koira kirpun ja puristaa tiiviisti mahtavaan nyrkkiinsä kaikki nuo syyttömät, sorretut, kaikki nämä likaiset, vähäpätöiset jutkut, ukrainalaiset ja puolalaiset niin, että mahla roiskuaa niistä joka taholle ja Euroopalle se sanoo ainoastaan: nouse ylös, senkin koira!”

Älymystö, intelligentsija, oli piikki tuon ajan ultrapatriootin lihassa, kuten se on nykyäänkin. Russofobiaa vainuaa jokainen kelpo slavofiili kansallisissa vähemmistöissä, joihin eivät enää, luojan kiitos kuulu suomalaiset. Vuosisadan vaihteessa meidät mainittiin säännöllisesti yhdessä puolalaisten ja juutalaisten kanssa.

 

Mutta mitä juuri nyt Putiniin ja hänen Z-merkkinsä innolla omaksuneisiin zombeihin tulee, mielestäni parin vuoden tapainen blogi kertoi asiasta jotakin olennaista:

maanantai 5. marraskuuta 2018

Näin naapurissa

 

Johtaja-ainesta

 

Mainio, mainio mies on Karjalan uhkea poika!

(Runeberg, Hirvenhiihtäjät)

 

Sattuipa hiljattain Moskovassa käteen kirja, jolla oli hieman kummallinen nimi: Путин наши ценности eli siis Putin meidän arvomme, ilman pilkkuja tai konjunktioita.

Se toi heti mieleen Aleksandr Zinovjevin kirjan Сталин, нашей юности полет, jossa siis Stalin otetaan oman nuoruuden innoittuneen työn symboliksi.

Kuten aina venäläisissä kirjoissa, tässäkin on lyhyt lööppi (engl. blurb) kirjan alussa, jossa sen perusideat selostetaan muutamalla rivillä.

Tässä tapauksessa kirjan sankarin kerrotaan olevan itse Venäjän kansa ja se on omistettu sille luonteenomaisten arvojen käsittelemiselle. Kysymyksinä ovat toisin sanoen: keitä ”me” olemme ja mikä on paikkamme maailmassa? Miksei lännen kanssa vain synny yhteisymmärrystä? Ja miksi juuri Vladimir Putin on arvojemme tärkein puolustaja ja ilmentäjä?

Kirjoittaja on Aleksei Tšadajev, jonka kerrotaan olevan myös bestsellerin Putin ja hänen ideologiansa, kirjoittaja.

Hän on wikipedian poistettavaksi ehdotetun(!) artikkelin perusteella arvioiden sangen monipuuhainen nuori mies, journalisti, joka on uransa varrella ollut sekä Boris Nemtsovin hommissa, että jonkinlaista uusoikeistoa puuhaamassa.

No, putinisti kirjoittaja nyt ainakin on. Tämän kaltaisella kirjalla on ainakin se etu puolellaan, että se voi ikään kuin ulkopuolelta käsin esittää Putinin ja Venäjän kansan yhteisiksi arvoiksi kaikkia arvostettuja ja miellyttäviä asioita olematta samalla Kremlin virallinen ääni, jolla on jonkinlainen vastuu sanomisistaan.

Kirjoittajan tarkoittamat arvot, joille kullekin on omistettu yksi kappale, ovat avoimuus, vastuullisuus, jatkuvuus (преемственность), elämä, hyvinvointi, riippumattomuus, traditio, usko, kunnioitus ja moninaisuus.

Sellaisinaan nämä käsitteet ovat toki niin abstrakteja, että ne voitaisiin liittää mihin tahansa, joten kirjoittaja avaa niistä kutakin konkreettisissa yhteyksissä, joissa Putin (ja Venäjän kansa) ovat erityisesti kunnostautuneet niiden edistämisessä.

Hieman yllättävästi nuo mainitut arvot formuloidaan asianomaisissa kappaleissa vielä uudestaan ja kiteytetään inserteissä muutamalla lauseella.

Siten ensimmäinen kappale, jonka aiheena on avoimuus, onkin nimeltään Uudet mediat ja uusi Venäjä ja sen motossa kerrotaan aiheena olevan dialogi.

Avoimuus ja internet sopivat mainiosti Putinille, kerrotaan tässä, siis vastoin yleistä luuloa. Internetin tulo venäläisten elämään nimittäin sattui samaan aikaan kuin Putinin suosion kasvu: mitä enemmän internet levisi, sitä enemmän kasvoi myös Putinin suosio!

Sivumennen sanoen: zapadnikkien ja slavofiilien riita on yhtä tyhjän kanssa, ratkaisee kirjoittaja vanha dilemman. Venäjä on osa eurooppalaista sivilisaatiota, vaikka onkin samalla omaperäinen ja itsenäinen.

Toisen luvun nimi on Keskiluokka, millainen siitä olisi voinut tulla, mutta ei tullut. Ja arvo on vastuullisuus.

Ongelma on, että toisin kuin Putin visioi, ei syntynyt vastuullista keskiluokkaa, vaan rituaalis-demonstratiivisesti kuluttava yhteiskuntakerrostuma (прослойка).

Vjatšeslav Surkov väitti jo kymmenen vuotta sitten, että 2000-luvun alkuvuosien suurin saavutus oli Venäjällä laaja keskiluokka, joka otti itselleen sosiaalisen hegemonian ja poliittisen vallan: heidän patriotisminsa ja arvonsa määräsivät venäläisen elämänmuodon ja demokratian. He olivat maan suola, kultainen keskitie ja yhteiskunnan silmäterä…

Mutta ei tästä joukosta tullutkaan poliittista subjektia, valittaa kirjoittaja, sen sijaan se alkoi järjestää kaikenkarvaisia suoaukion (Bolotnaja ploštšad) mielenosoituksia sen sijaan, että olisi vaalinut enemmän isänmaan etua ja kunniaa kuin omaa lompakkoaan.

Siitä seurasi rangaistus: keskiluokan vaalimiseen ajateltuja varoja alettiinkin nyt suunnata muille aloille. Mutta kansa (se oikea ja varsinainen) ryhmittyi nyt Yleisvenäläisen kansanrintaman taakse valvoakseen sieltä käsin maan etuja, vastustaen byrokratiaa ja korruptiota.

Krimin palauttaminen (Krimin kevät) puolestaan edustaa jatkuvuuden arvoa ja tunnuslause Krim on meidän, kertoo jotakin siitä, keitä nuo ”me” olemme.

Lyhyesti sanoen Krimin palautus johtui kirjoittajan formuloinnin mukaan välttämättömyydestä vastustaa aluetta laittomalta, paljolti uusnatsilaiselta vallalta. Näin syntyi Putinin rauhantekijän hahmo, joka läheisesti liittyy monarkian ideaan…

No, näitä ajatuskulkuja taitaa harva läntinen lukija hyväksyä tai edes pystyä seuraamaan ja taitaapa siinä vaikeuksia olla monilla venäläisilläkin. Mielestäni tiettyä mielenkiintoa joka tapauksessa on sillä, että niitä esitetään ilmeisen vakavassa mielessä, joskaan nyt ei ihan Kremlin nimissä.

Kremlin ideologiasta kiinnostuneille oin tarjolla vaikkapa Vladimir Putin, Patriotizm -natsionanaja ideja Rossii, Knižnyj mir 2017, 510 s. Siihen on koottu Putinin esiintymisiä. Niistä tosin puuttuvat Putinin vuoden 2012 ”toukokuun ukaasit” (майские указы), joita Tšadajev pitää suurena historiallisena käännekohtana. Niissähän hahmoteltiin Venäjän kehityksen tehtävät vuoteen 2024 saakka.

No, tämähän on propagandakirja, joten ylistykset Putinille hänen nerokkaasta ja aina käsittämättömän onnistuneesta politiikastaan kuuluvat asiaan. Toisaalta täytyy kyllä myöntää, etteivät kiitokset tyhjän päällä lepää, mikä saattaa tuntua epäreilulta ja vastenmieliseltä, mutta, kuten sanotaan: elämä on.

Kyllä niitä kehuja on tullut läntisiltäkin asiantuntijoilta, vaikka yleensä aina muistetaan tähdentää, ettei talouden rakenteita ole uudistettu ja monen mielestä romahdus on aina ollut tulossa viimeistään kahden vuoden kuluttua.

Joka tapauksessa Putin ja venäläiset arvot ovat tämän kirjoittajan mielestä niin läheisiä, ettei niitä sovi erottaa toisistaan edes välimerkillä. Niinpä presidentin persoonassa täytyykin olla jotakin erityisen venäläistä (vaikka meillä taidetaankin arvella merkittäväksi tuota (Tverin)karjalaista komponenttia).

Viimeinen luku onkin sitten omistettu Putinin persoonalle: miksi juuri hän? Mitkä ominaisuudet ovat tehneet Putinista Putinin? Onhan ihmeellistä, että Putin aina ilmestyy sinne, missä näyttävät olevan mahdottomat tehtävät ja sitten ratkaisee ne.

Näin kävi Venäjän syntyvyyden kohdalla, näin kävi liberaalin globalismin väitetyn vaihtoehdottomuuden kohdalla, näin kävi sille väitteelle, että Venäjä on korkeintaan alueellinen suurvalta. Myös Tšetšenian kriisin ratkaisemista pidettiin mahdottomana ja niin edelleen.

Putinista on kirjoittajan mukaan nyt tullut maailmanpolitiikan ratkaisujen symboli ja samalla syntipukki. Vastustajat syyttävät häntä, kun Ukraina ei pidä Minskin sopimuksia tai kykene vastustamaan korruptiota, kun ”väärä” henkilö voittaa USA:n presidentinvaalit tai Englanti eroaa EU:sta… Onhan miehellä ainakin vaikutusvaltaa myös läntisten auktoriteettien mielestä.

No, sitä paitsi Putin on myös manööverien mestari ja osaa aina kiertää sääntöjä, tunnustaa ihaileva kirjoittaja, mutta täytyyhän systeemiä osata hyödyntää. Mikäs mies se hölmönä jokaista sääntöä totteleva presidentti oikein olisikaan.

Joka tapauksessa Putin edustaa rauhaa eikä sotaa ja Venäjä on stabilisoiva tekijä maailmassa, julistaa kirja. Presidentti on konservatiivien ensimmäinen ja kannatta legitiimejä hallintoja kaikkialla maailmassa. Putin välttää riskejä, kuten liikenteessä: ohittaa saa vasta, kun on selvää, että tie on vapaa…

Ja lopuksi, mutta ei vähäisempänä: Putin on ja pysyy tiedustelijana Stirlitzinä, huudahtaa kirjoittaja viitaten aikoinaan huippusuosittuun TV-sarjaan Kevään seitsemäntoista hetkeä, jonka sankarina oli vihollisen joukkoihin soluttautunut neuvostotiedustelija Stirlitz. Putin oli sitä paitsi ensimmäinen Venäjän johtaja, joka ymmärsi jotakin aivan olennaista: sen, ettei Venäjän ongelma ollut maassa, vaan siinä viivottimessa (mittakepissä), jota siihen oli yritetty soveltaa jo pian kaksi vuosisataa.

Tämä keppi heitettiin pois ja alettiin keskustella maailman kanssa sillä kielellä, jota ymmärrettiin maapallon joka kulmalla…

Tämä hagiografia päättyy siis hieman verhottuun, mutta melko ymmärrettävään teesiin, jonka mukaan Venäjä on ja sen pitääkin olla erilainen kuin länsi, vaikka kuuluukin eurooppalaiseen kulttuuripiiriin. Lännen kanssa joka tapauksessa joudutaan keskustelemaan suurta keppiä heiluttaen, mikä ei millään tavoin tee tyhjäksi Venäjän rauhanomaista missiota.

Siinähän sitä oli sananselitystä Venäjän kansalle ja olihan kirjassa yhtä ja toista muutakin, esimerkiksi konservatiivisista arvoista, joita Venäjä edustaa läntisen radikalismin vastapainona.

Tuskinpa tätä hyvää sanomaa Venäjän ulkopuolella on kovinkaan helppo myydä ja tietyissä naapurimaissa saatetaan olla jopa huolestuneita viittauksista Putinin etevyyteen sopimusten ja niiden porsaanreikien tulkitsemissa ja vaikkapa hänen filosofiastaan ohittajana.

Onhan se toki ilman muuta tärkeää, että varmistetaan tien olevan selvä, mutta mitäpä kaikkea muuta tuo ohittaminen mahtaakaan sisältää…?