Ajopuu. Ks. hylkeenpyynti

 

Ajopuu ja ulkopoliittinen realismi

 

Motto:

”Suurvaltojen valtataistelussa pikkuvaltioiden vapaalla

omalla päätösvallalla on kovin suppeat rajat.

Suomi tempautui suurpolitiikan pyörteisiin

niin kuin vuolas Suomen joki tempaa mukaansa ajopuun.”

(Wipert von Blücher)

 

Suurpolitiikassa tuppaavat päätösvallan rajat olemaan suurvalloillakin usein suppeat, ainakin mikäli ne pyrkivät käyttäytymään rationaalisesti eli pysymään realismin puitteissa sen sijaan, että haihattelisivat jotain muuta. Kovin harvoin valtio voi päätöksiä tehdä aivan mielensä mukaan, muiden reaktioista välittämättä.

Saksan entinen Suomen-lähettiläs Wipert von Blücher tunsi erinomaisesti Suomen poliittisen liikkumavaran sekä ennen sotia että niiden aikana. Sehän oli hyvin pieni, mutta ei olematon. Parhaimmillaan sitä oli sen verran, että se mahdollisti erillisrauhan.

Eihän talvisotaakaan olisi tarvinnut käydä, jos olisi antanut sen, mitä vaadittiin. Ei Neuvostoliittokaan sitä itsetarkoituksena pitänyt, vaikka Vorošilov juuri sen alussa julistikin, etteivät venäläiset pelkästään osaa taistella, vaan myös rakastavat taistelemista. Saivathan nyt hekin sitten haluamansa.

Jatkosotaan Saksan puolella ei olisi jouduttu, jos olisikin keksitty mennä Neuvostoliiton puolelle, mikä talvisodan jälkeen olisi osoittanut todellista yli-inhimillistä valtiomiestaitoa, mutta luultavasti kuitenkin vienyt erittäin tuhoisaan sotaan koko Suomen alueella. Puolueettomuuden julistaminen oli hyvä idea, mutta sen ylläpito kaikin voimin olisi jäänyt pelkäksi hirtehishuumoriksi.

Ennen talvisotaa Suomi piti tiukasti kiinni puolueettomuudestaan Kansainliiton periaatteisiin nojaten. Se ei ollut niin sanottua reaalipolitiikkaa, vaan periaatepolitiikkaa, arvojen ja periaatteiden päälle rakennettua. Niitä koko sivistynyt maailma noudatti ja niinpä siis mekin.

Mutta uudessa tilanteessa politiikan keskiöön olivatkin tulleet valtiot, jotka viis veisasivat oikeudenmukaisuudesta, sopimusten pitämisestä ja vastaavista periaatteista. Ne olivat siis pyhän Augustinutksen määritelmän mukaan suuria rosvojoukkoja, magna latrocinia (vrt. Vihavainen: Haun magna latrocinia tulokset).

Suomen poliittinen johto oli oppinut raskaimman kautta, ettei arvopohjainen politiikka enää kelvannut mihinkään ja siirtyi siis reaalipolitiikan kannalle. Kun rosvoja ei voinut muuksikaan muuttaa, oli valittava se, jonka kanssa toimiminen toi todennäköisesti parhaan tuloksen.

En tiedä, millaisia kertoimia englantilaisissa vedonlyöntitoimistoissa oli tuohon aikaan, kun veikattiin Saksan ja Neuvostoliiton sodan voittajaa. Saksan pikaisen voiton odottamiselle olivat joka tapauksessa vasta-argumentit harvassa.

Suomessa Saksa nautti perinteistä sympatiaa, jota oli erityisesti vahvistanut vuoden 1918 retki, jolloin se oli uhrannut puolentuhannen sotilaansa hengenkin Suomen hyväksi. Sen sijaan poliittista saksaslaismielisyyttä meillä ei ollut käytännöllisesti katsoen lainkaan, jopa IKL oli tuominnut Saksan politiikan, kun se tuhosi Tšekin.

Nyt sen sijaan ”takuumiehen” arvo nousi kunniaan ja sen apu kelpasi jopa sosialidemokraateille, jotka toki joutuivat korostamaan jäsenistölleen, ettei mitään ideologisia myönnytyksiä natsismille tehtäisi: kyseessä oli puhdas reaalipolitiikka.

Siitähän juuri olikin kysymys. Arvopohjaisesta politiikasta oli jouduttu irtautumaan katkeran kokemuksen opettamina. Nyt oli toinen aika. Läntiset demokratiatkin olivat liittoutuneet Stalinin Neuvostoliiton kanssa, jonka rikollinen luonne tunnettiin hyvin.

Sodassa kävi niin kuin kävi. Syksyllä 1944 vähäksi aikaa auennut mahdollisuuksien ikkuna auttoi hyppäämään pois sen tiikerin selästä, jolla oli lähdetty ratsastamaan. Sen jälkeen ulkopolitiikkaa oli käännettävä välittömästi 180 astetta ja hyökättävä aseellisesti edellisen liittolaisen kimppuun.

Se oli voittajan vaatimus. Vasta veren vuodattaminen nostaisi ristiriidan sen korkeimmalle asteelle, kuten käytännön dialektiikka opetti. Ei Stalin ollut ensi kertaa pappia kyydissä.

Sodan jälkeinen uusi ulkopolitiikka olikin sitten jo kouliintuneiden reaalipoliitikkojen käsissä. Niistä Paasikivi ja eräät muut olivat saaneet oppinsa jo suuriruhtinaskunnan aikana ja Mannerheim oli suorastaan ollut sortovallan palveluksessa henkilökohtaisista syistä, uraa luomassa.

Tällä kertaa reaalipolitiikka menestyi erinomaisesti ja muu maailma saattoi vain ihmetellen katsella sen tuloksia. Itä-Euroopan mailla, joilla oli vastaavanlainen lähtökohta, oli syyttä kateellisuuteen.

Suomen realistinen ulkopolitiikka, jota ei kannata samaistaa ns. suomettumiseen, joka tarkoittaa suurvalan joutumista pikkuvaltion asemaan, oli ehdottomasti menestys, jopa kansainvälinen sensaatio, kuten John Mearsheimer toteaa.

Toki sen puitteissa tapahtui kaikenlaista ikävää, kun suomalaiset itse kiiruhtivat peluuttamaan venäläisiä toisiaan vastaan ja kilpailivat joskus eräänlaisessa limbotanssissa, jossa syvimmälle kumartunut palkittiin.

Suomen ulkopoliittinen asema oli tietenkin tässä takana asiaa mahdollistamassa, mutta ei siihen pakottanut.

Sitten kun Neuvostoliitto hajosi, oli aika irtautua tarpeettomasta Venäjän kumartelusta. Asiat voi hoitaa muutenkin.

Suuren katkoksen Suomen ja Venäjän suhteen pitkään linjaan toi kuitenkin yhtäkkinen liittyminen Natoon, reaktiona Venäjän hyökkäykseen Ukrainaan. Siinä hypättiin kerralla pois kaksisataavuotisesta reaalipoliittisesta perinteestä ja alettiin vannoa periaatepolitiikan nimeen.

Edellisen kerranhan vastaavanlaista politiikka oli harjoitettu vuosina 1917-1939, jolloin kyseessä ei kuitenkaan ollut yhtyminen de facto sijaissodan rintamaan, vaan rauhanpolitiikkaa korostava poliittinen linja. Se oli eräänlainen välinäytös Suomen historiassa.

Vuonna 1941 hyppääminen Saksan kelkkaan oli ollut reaalipolitiikkaa, vaikka laskelmat pettivätkin. Vuonna 2022 oli kysymys pitkälti samanlaisesta asiasta. Molemmilla kerroilla asiaa oli etukäteen valmisteltu, mutta ”option” lunastamista lykättiin. Itse asiassa se oli ainoa vähäinen valtti sen liikkumavaran puitteissa, joka Suomella oli.

Nyt heitettiin siis kaikki peliin ja uhrattiin toimiva politiikka uuden hyväksi, jota tietenkin arveltiin entistä toimivammaksi.

Aivan läpinäkyvänä verukkeena käytettiin optiokaupassa sitä, että Venäjä oli uhkaillut: puhunut siitä, että sillä oli Suomen suhteen turvallisuuspoliittisia intressejä ja luvannut vastatoimia, jos Suomen status muuttuu.

Totta kai asia oli näin ja tietenkin jokainen maa suorittaa vastatoimia, jos kokee potentiaalisen uhan lisääntyvän. Näihin on turha uhrata sen enempää bittejä.

Tässä sitä ollaan, sanoi Kekkonen, kun oltiin kaulaa myöten siinä itsessään. Kyllä valtiojohto oli parhaansa tehnyt ja läksynsäkin oppinut, mutta kun niitä vapausasteita ei ollut, niin ei ollut ja kun se maailma muuttui meistä riippumatta.

Se oli silloin, mutta nyt asia taisi mennä hieman toisin. Paniikkijarrutus keskellä liukasta mäkeä vei aluksi hallitsemattomaan limboon, jossa Nato ei ottanutkaan eksyneitä lampaita avosylin vastaan. Unkari ja Turkki rankaisivat Suomen ja Ruotsin naiivista periaatepolitiikasta, johon vedoten niiden asioihin oli sekaannuttu.

Päästiinhän sinne Natoon sentään. Siellä oli jo vuosia kaivattu Suomea selustaksi Baltian maille, joilla ei ollut omia ilmavoimia. Viron puolustusministeri olikin jo aiemmin tarjonnut Suomelle vastuuta Viron ilmatilan puolustamisesta.

Sitä paitsi Venäjällä oli vuonna 2022 yhä paljon liikkumatilaa Itämerellä, joka ei vielä ollut Naton meri. Kun Suomi ja Ruotsi liittyivät järjestöön, tilanne muuttui.

Lisätäänpä tähän vielä se, että Suomi on nyt luovuttanut viisitoista tukikohtaa amerikkalaisille, joita pidettiin Naton varsinaisena keihäänkärkenä. Jopahan oli vanjalla ahtaat paikat. Ei kannattanut sen enää hevostella, vai kuinka?

Kuten realistisen koulukunnan edustaja Mearsheimer toteaa, tällainen varustelu ei lisää turvallisuutta, vaan vähentää sitä.

Hyppääminen pois toimivasta ulkopolitiikasta juuri sillä hetkellä, kun koko Nato oli purkautumisen partaalla, oli pelkkää mielettömyyttä.

On kuitenkin lievennettävä tuomiota: ei aisaa vielä silloin tiedetty. Se näytti hyvältä ajatukselta vielä vuonna 2022, aivan kuten pääsy Saksan kelkkaan näytti loistavalta onnenkantamoiselta vuonna 1941.

Parikin vuotta saattaa kuitenkin asettaa poliittiset päätöksen aivan uuteen valoon.

Mitäs meidän nyt kannattaisikaan tehdä? Millä keinoin se onnistuisi? Perustuuko ulkopolitiikkamme nyt enemmän arvoihin kuin realismiin ja mikä on niiden keskiöinen suhde? Molempia sentään lienee mukana?

Vai tarkoittaako koko arvopohjainen realismi vain korulauseilla koristeltua opportunismia?

Sellainen ei pienelle maalle ole välttämättä halveksittava linja, kun sen liikkumavara on mitä on. Kaikki riippuu siitä, mitä nimikkeen alla tapahtuu.

Onko ainoa, mitä meillä osataan, vain yrittää olla mahdollisimman paljon paaviakin paavillisempia ja pitää yllä poliittista ja sotilaallista jännitystä, tuli mitä tuli? Ehkäpä joku siitä palkitsee?

Eihän meillä koskaan näin tyhmiä ole oltu.

 

Z -hän kävelee, vaikka ei ajattele!

 

Z-niin kuin zombie

 

Joku ihmetteli hiljattain facebookissa uuden Z-symbolin suurta suosiota nykyisellä Venäjällä. Sehän ei merkitse mitään.

Toki tiedossa on, että sitä käyttivät tietyt Venäjän ajoneuvot tunkeutuessaan Ukrainaan. Käytössä oli myös muun muassa V- ja O-tunnuksia. Kuitenkin juuri Z sai maagisen merkityksen, josta kukaan ei varmasti tiedä, mikä se oikein on.

Tietenkin tulee mieleen, että kyseessä on jonkinlainen hakaristin vastine, kirjainhan jopa näyttää epäonnistuneelta hakaristin yritelmältä. Mutta hakaristi oli virallinen puolueen ja valtion symboli, johon oli ladattu runsaasti ohjelmallista ainesta. Kuvitellun arjalaisen rodun erinomaisuuttahan se symbolisoi, tuo vanha intialainen auringon symboli ja onnen merkki.

Hakaristi synnyttääkin uuslukutaidottomassa massassa hyvin vahvoja reaktioita. Intialaisiin se kuitenkaan ei tee mitään vaikutusta, siellä natsien arjalaisuus ei kiinnosta, kun maassa on omat, historian patinoimat kastitunnuksensa.

Mutta siis tämä Z? Mikään onnen symboli se ei ole. Ehkä se tuli aivan sattumalta valikoituneeksi uskollisen putinoidin tunnukseksi. O olisi kiusallisesti tukittu nollaksi ja V oli jo varattu, joten Z erottui sopivasti kaikista muista. Z viestii: me kannatamme Putinia! Führer befiel, wir folgen dir!

Mutta silti sopii kysyä, onko tuon symbolin takana jotakin aatetta vai ei. Jos on, niin millainen se on? Izborskin klubin houremaiset runoelmat eivät voi olla suurten massojen omaisuutta. Nuo zetaa kantavat hihhulit vaativat maksimaalisen simppeliä ”aatetta”, jonka puolesta vaikka kuolla tai ainakin tapattaa siihen tarkoitukseen sopivaa väkeä.

Ja, kuten pyhä Augustinus sanoi, mitä olisivatkaan valtakunnat ilman moraalia: vain suuria rosvojoukkoja, magna latrocinia. Sellaiset ns. realismin teoreetikot, kuten monien juuri nyt suuresti ihailema John Mearsheimer ei puolestaan kaipaakaan mitään moraalia: rosvojoukot ovat rosvojoukkoja ja sillä hyvä. Repikää siitä. Kuitenkin tavallinen riviputinoidi tarvitsee viikunanlehdekseen jonkinlaisen aatteen ja tse Suuri Johtaja on kyllä kertonut, millainen se on.

Putinin ideologiasta on ilmestynyt aina silloin tällöin kirjoja ja ainahan voi myös lukea hänen puheitaan ja katsoa, millaisia periaatteita hän esittää ja millaisiin auktoriteetteihin viittaa. Stalin oli aikoinaan tosiasiassa oma auktoriteettinsa, vaikka vaatimattomana miehenä viittasi aina Leniniin, joka taas viittasi Marxiin ja Engelsiin.

Mutta Putin on paljon simppelimpi. Ei paljon puutu, ettei hän ihan suoraan sanoisi orwellilaisittain: valta on vallan tarkoitus. Että jokainen saisi sen, mitä hänelle kuuluu, riittää että minä määrään ja sinä tottelet. Jos sinut tarvitsee tapattaa, niin tarvitsee. Se on sinun mahdollisuutesi päästä toteuttamaan itseäsi korkeampaa tarkoitusta.

Putinin ideologia on joskus kiteytetty yksinkertaisesti patriotismiksi ja se hyvin selvästi onkin sen ydin. Sodan ja sotamuistojen palvonta kansalaisuskontona on patriotismin olennainen polttoaine ja ainesosa. Tunnemme tämän mentaliteetin hyvin jo vallankumousta edeltävältä ajalta (tässä pätkä Aleksandr Kuprinia käsittelevästä taannoisesta blogistani:

Nyt käsillä olevassa kokoelmassa Kuprin koskettelee usein juutalaisia ja muun muassa niitä pogromeja, joita etelä-Venäjällä ja Ukrainassa Japanin sodan jälkeen järjestettiin.

Hän kuvaa yksityiskohtaisesti myös aitovenäläisenä patrioottina esiintyvän tyypin, jolle juutalaiset ovat vihollinen numero yksi: ”Kenen hallussa on vuoriöljymme? Jutkujen, armenialaisten, amerikkalaisten. Kenen käsissä ovat hiili, kaivokset, höyrylaivat, sähkö? Jutkujen, belgialaisten, saksalaisten hallussa. Kuka omistaa sokeritehtaat? Jutkut, saksalaiset, puolalaiset. Ja ennen muuta kaikkialla olevat jutkut, jutkut, jutkut… Keitä ovat lääkärimme? Jutkuja. Keitä ovat apteekkarimme, pankkiirimme, asianajajamme? Helvettiin nuo kaikki…!”

Juutalaisten ohella vihattavia kotimaisia aineksia olivat puolalaiset, suomalaiset ja ukrainalaiset: ”voi sivistynyt Suomi-parka! Voi onneton, sorrettu Puola! Oi suuri, ahdistettu juutalaisten heimo…”

Isänmaanystävä joutui lopulta hurmoksiin ja fantisoi hirveällä kostolla. Venäjä kyllä heräisi pian ja sen jälkeen: ”se ravistelee itsestään tuon vahingollisen, radikaalin älymystön kuin koira kirpun ja puristaa tiiviisti mahtavaan nyrkkiinsä kaikki nuo syyttömät, sorretut, kaikki nämä likaiset, vähäpätöiset jutkut, ukrainalaiset ja puolalaiset niin, että mahla roiskuaa niistä joka taholle ja Euroopalle se sanoo ainoastaan: nouse ylös, senkin koira!”

Älymystö, intelligentsija, oli piikki tuon ajan ultrapatriootin lihassa, kuten se on nykyäänkin. Russofobiaa vainuaa jokainen kelpo slavofiili kansallisissa vähemmistöissä, joihin eivät enää, luojan kiitos kuulu suomalaiset. Vuosisadan vaihteessa meidät mainittiin säännöllisesti yhdessä puolalaisten ja juutalaisten kanssa.

 

Mutta mitä juuri nyt Putiniin ja hänen Z-merkkinsä innolla omaksuneisiin zombeihin tulee, mielestäni parin vuoden tapainen blogi kertoi asiasta jotakin olennaista:

maanantai 5. marraskuuta 2018

Näin naapurissa

 

Johtaja-ainesta

 

Mainio, mainio mies on Karjalan uhkea poika!

(Runeberg, Hirvenhiihtäjät)

 

Sattuipa hiljattain Moskovassa käteen kirja, jolla oli hieman kummallinen nimi: Путин наши ценности eli siis Putin meidän arvomme, ilman pilkkuja tai konjunktioita.

Se toi heti mieleen Aleksandr Zinovjevin kirjan Сталин, нашей юности полет, jossa siis Stalin otetaan oman nuoruuden innoittuneen työn symboliksi.

Kuten aina venäläisissä kirjoissa, tässäkin on lyhyt lööppi (engl. blurb) kirjan alussa, jossa sen perusideat selostetaan muutamalla rivillä.

Tässä tapauksessa kirjan sankarin kerrotaan olevan itse Venäjän kansa ja se on omistettu sille luonteenomaisten arvojen käsittelemiselle. Kysymyksinä ovat toisin sanoen: keitä ”me” olemme ja mikä on paikkamme maailmassa? Miksei lännen kanssa vain synny yhteisymmärrystä? Ja miksi juuri Vladimir Putin on arvojemme tärkein puolustaja ja ilmentäjä?

Kirjoittaja on Aleksei Tšadajev, jonka kerrotaan olevan myös bestsellerin Putin ja hänen ideologiansa, kirjoittaja.

Hän on wikipedian poistettavaksi ehdotetun(!) artikkelin perusteella arvioiden sangen monipuuhainen nuori mies, journalisti, joka on uransa varrella ollut sekä Boris Nemtsovin hommissa, että jonkinlaista uusoikeistoa puuhaamassa.

No, putinisti kirjoittaja nyt ainakin on. Tämän kaltaisella kirjalla on ainakin se etu puolellaan, että se voi ikään kuin ulkopuolelta käsin esittää Putinin ja Venäjän kansan yhteisiksi arvoiksi kaikkia arvostettuja ja miellyttäviä asioita olematta samalla Kremlin virallinen ääni, jolla on jonkinlainen vastuu sanomisistaan.

Kirjoittajan tarkoittamat arvot, joille kullekin on omistettu yksi kappale, ovat avoimuus, vastuullisuus, jatkuvuus (преемственность), elämä, hyvinvointi, riippumattomuus, traditio, usko, kunnioitus ja moninaisuus.

Sellaisinaan nämä käsitteet ovat toki niin abstrakteja, että ne voitaisiin liittää mihin tahansa, joten kirjoittaja avaa niistä kutakin konkreettisissa yhteyksissä, joissa Putin (ja Venäjän kansa) ovat erityisesti kunnostautuneet niiden edistämisessä.

Hieman yllättävästi nuo mainitut arvot formuloidaan asianomaisissa kappaleissa vielä uudestaan ja kiteytetään inserteissä muutamalla lauseella.

Siten ensimmäinen kappale, jonka aiheena on avoimuus, onkin nimeltään Uudet mediat ja uusi Venäjä ja sen motossa kerrotaan aiheena olevan dialogi.

Avoimuus ja internet sopivat mainiosti Putinille, kerrotaan tässä, siis vastoin yleistä luuloa. Internetin tulo venäläisten elämään nimittäin sattui samaan aikaan kuin Putinin suosion kasvu: mitä enemmän internet levisi, sitä enemmän kasvoi myös Putinin suosio!

Sivumennen sanoen: zapadnikkien ja slavofiilien riita on yhtä tyhjän kanssa, ratkaisee kirjoittaja vanha dilemman. Venäjä on osa eurooppalaista sivilisaatiota, vaikka onkin samalla omaperäinen ja itsenäinen.

Toisen luvun nimi on Keskiluokka, millainen siitä olisi voinut tulla, mutta ei tullut. Ja arvo on vastuullisuus.

Ongelma on, että toisin kuin Putin visioi, ei syntynyt vastuullista keskiluokkaa, vaan rituaalis-demonstratiivisesti kuluttava yhteiskuntakerrostuma (прослойка).

Vjatšeslav Surkov väitti jo kymmenen vuotta sitten, että 2000-luvun alkuvuosien suurin saavutus oli Venäjällä laaja keskiluokka, joka otti itselleen sosiaalisen hegemonian ja poliittisen vallan: heidän patriotisminsa ja arvonsa määräsivät venäläisen elämänmuodon ja demokratian. He olivat maan suola, kultainen keskitie ja yhteiskunnan silmäterä…

Mutta ei tästä joukosta tullutkaan poliittista subjektia, valittaa kirjoittaja, sen sijaan se alkoi järjestää kaikenkarvaisia suoaukion (Bolotnaja ploštšad) mielenosoituksia sen sijaan, että olisi vaalinut enemmän isänmaan etua ja kunniaa kuin omaa lompakkoaan.

Siitä seurasi rangaistus: keskiluokan vaalimiseen ajateltuja varoja alettiinkin nyt suunnata muille aloille. Mutta kansa (se oikea ja varsinainen) ryhmittyi nyt Yleisvenäläisen kansanrintaman taakse valvoakseen sieltä käsin maan etuja, vastustaen byrokratiaa ja korruptiota.

Krimin palauttaminen (Krimin kevät) puolestaan edustaa jatkuvuuden arvoa ja tunnuslause Krim on meidän, kertoo jotakin siitä, keitä nuo ”me” olemme.

Lyhyesti sanoen Krimin palautus johtui kirjoittajan formuloinnin mukaan välttämättömyydestä vastustaa aluetta laittomalta, paljolti uusnatsilaiselta vallalta. Näin syntyi Putinin rauhantekijän hahmo, joka läheisesti liittyy monarkian ideaan…

No, näitä ajatuskulkuja taitaa harva läntinen lukija hyväksyä tai edes pystyä seuraamaan ja taitaapa siinä vaikeuksia olla monilla venäläisilläkin. Mielestäni tiettyä mielenkiintoa joka tapauksessa on sillä, että niitä esitetään ilmeisen vakavassa mielessä, joskaan nyt ei ihan Kremlin nimissä.

Kremlin ideologiasta kiinnostuneille oin tarjolla vaikkapa Vladimir Putin, Patriotizm -natsionanaja ideja Rossii, Knižnyj mir 2017, 510 s. Siihen on koottu Putinin esiintymisiä. Niistä tosin puuttuvat Putinin vuoden 2012 ”toukokuun ukaasit” (майские указы), joita Tšadajev pitää suurena historiallisena käännekohtana. Niissähän hahmoteltiin Venäjän kehityksen tehtävät vuoteen 2024 saakka.

No, tämähän on propagandakirja, joten ylistykset Putinille hänen nerokkaasta ja aina käsittämättömän onnistuneesta politiikastaan kuuluvat asiaan. Toisaalta täytyy kyllä myöntää, etteivät kiitokset tyhjän päällä lepää, mikä saattaa tuntua epäreilulta ja vastenmieliseltä, mutta, kuten sanotaan: elämä on.

Kyllä niitä kehuja on tullut läntisiltäkin asiantuntijoilta, vaikka yleensä aina muistetaan tähdentää, ettei talouden rakenteita ole uudistettu ja monen mielestä romahdus on aina ollut tulossa viimeistään kahden vuoden kuluttua.

Joka tapauksessa Putin ja venäläiset arvot ovat tämän kirjoittajan mielestä niin läheisiä, ettei niitä sovi erottaa toisistaan edes välimerkillä. Niinpä presidentin persoonassa täytyykin olla jotakin erityisen venäläistä (vaikka meillä taidetaankin arvella merkittäväksi tuota (Tverin)karjalaista komponenttia).

Viimeinen luku onkin sitten omistettu Putinin persoonalle: miksi juuri hän? Mitkä ominaisuudet ovat tehneet Putinista Putinin? Onhan ihmeellistä, että Putin aina ilmestyy sinne, missä näyttävät olevan mahdottomat tehtävät ja sitten ratkaisee ne.

Näin kävi Venäjän syntyvyyden kohdalla, näin kävi liberaalin globalismin väitetyn vaihtoehdottomuuden kohdalla, näin kävi sille väitteelle, että Venäjä on korkeintaan alueellinen suurvalta. Myös Tšetšenian kriisin ratkaisemista pidettiin mahdottomana ja niin edelleen.

Putinista on kirjoittajan mukaan nyt tullut maailmanpolitiikan ratkaisujen symboli ja samalla syntipukki. Vastustajat syyttävät häntä, kun Ukraina ei pidä Minskin sopimuksia tai kykene vastustamaan korruptiota, kun ”väärä” henkilö voittaa USA:n presidentinvaalit tai Englanti eroaa EU:sta… Onhan miehellä ainakin vaikutusvaltaa myös läntisten auktoriteettien mielestä.

No, sitä paitsi Putin on myös manööverien mestari ja osaa aina kiertää sääntöjä, tunnustaa ihaileva kirjoittaja, mutta täytyyhän systeemiä osata hyödyntää. Mikäs mies se hölmönä jokaista sääntöä totteleva presidentti oikein olisikaan.

Joka tapauksessa Putin edustaa rauhaa eikä sotaa ja Venäjä on stabilisoiva tekijä maailmassa, julistaa kirja. Presidentti on konservatiivien ensimmäinen ja kannatta legitiimejä hallintoja kaikkialla maailmassa. Putin välttää riskejä, kuten liikenteessä: ohittaa saa vasta, kun on selvää, että tie on vapaa…

Ja lopuksi, mutta ei vähäisempänä: Putin on ja pysyy tiedustelijana Stirlitzinä, huudahtaa kirjoittaja viitaten aikoinaan huippusuosittuun TV-sarjaan Kevään seitsemäntoista hetkeä, jonka sankarina oli vihollisen joukkoihin soluttautunut neuvostotiedustelija Stirlitz. Putin oli sitä paitsi ensimmäinen Venäjän johtaja, joka ymmärsi jotakin aivan olennaista: sen, ettei Venäjän ongelma ollut maassa, vaan siinä viivottimessa (mittakepissä), jota siihen oli yritetty soveltaa jo pian kaksi vuosisataa.

Tämä keppi heitettiin pois ja alettiin keskustella maailman kanssa sillä kielellä, jota ymmärrettiin maapallon joka kulmalla…

Tämä hagiografia päättyy siis hieman verhottuun, mutta melko ymmärrettävään teesiin, jonka mukaan Venäjä on ja sen pitääkin olla erilainen kuin länsi, vaikka kuuluukin eurooppalaiseen kulttuuripiiriin. Lännen kanssa joka tapauksessa joudutaan keskustelemaan suurta keppiä heiluttaen, mikä ei millään tavoin tee tyhjäksi Venäjän rauhanomaista missiota.

Siinähän sitä oli sananselitystä Venäjän kansalle ja olihan kirjassa yhtä ja toista muutakin, esimerkiksi konservatiivisista arvoista, joita Venäjä edustaa läntisen radikalismin vastapainona.

Tuskinpa tätä hyvää sanomaa Venäjän ulkopuolella on kovinkaan helppo myydä ja tietyissä naapurimaissa saatetaan olla jopa huolestuneita viittauksista Putinin etevyyteen sopimusten ja niiden porsaanreikien tulkitsemissa ja vaikkapa hänen filosofiastaan ohittajana.

Onhan se toki ilman muuta tärkeää, että varmistetaan tien olevan selvä, mutta mitäpä kaikkea muuta tuo ohittaminen mahtaakaan sisältää…?

 

Se oli vielä äsken

 

Arkipäivän fasismia

 

Tässä kymmenisen vuotta sitten ilmestyi Venäjällä sarja Pelasta Venäjä! (Спасай Россию!) Kirjat olivat keltaisia ja tuo tunnuslause oli painettu punaisella niiden kannen yläosaan.

Venäjän historiaa tuntevat näkivät tuossa tunnuksessa ilman muuta myös sen perinteisen alkuosan. Keltaista väriä niin ikään tunnuksenaan käyttävien niin sanottujen mustien sotnioiden tunnuslause kokonaisuudessaan kuului: Бей жидов -спасай Россию! - Tapa juutalaiset -pelasta Venäjä.

Kolme vuonna 2013 julkaistua nidettä tuota sarjaa pilkisti esiin hyllystäni ja kehotti katsomaan, mitä niissä oikein sanottiin.

 Ilmestymisvuonnahan ei ollut vielä tietoakaan siitä, millaisen ”erikoisoperaation” omalle maalleen jaa maailmalle muuan herra Putin tulisi järjestämään. Tuo kirjasarjahan oli avoimesti fasististen kirjoittajien foorumi ja sellaisista Putin pysytteli ainakin julkisuudessa erossa.

Antipatia ainakin julkisella tasolla oli Putinin ja fasistien välillä molemminpuolista. Putinin uskottiin olevan kykenemätön irtautumaan läntisten globalistien kyydistä ja ryhtyneen näiden panttivangiksi, mikä näkyi räikeästi esimerkiksi Venäjän sähköntuotannon myynnissä ulkomaalaisille. Mehän tiedämme, ketkä sitä olivat ostamassa.

Toinen hirveä esimerkki maansa myynnistä oli Serdjukovin, huonekalukauppiaan nimittäminen puolustusministeriksi. Tuo maanpetturihan oli kutistamassa armeijaa pelkäksi kriisinhallintajoukoksi. Sellaisella ei maailmanpolitiikassa ollut mitään tekemistä.

Nuo kotikutoiset isänmaanystävät, joiden henkilöllisyys selviää pian, olivat suuria realisteja, jotka halveksivat jokaista puolustuksensa (ja hyökkäyskykynsä) laiminlyönyttä maata. Saksankin aseistariisuntuminen aiheutti ivallisia kommentteja. Maailma oli syöksymässä suureen kriisiin ja hölmöläiset kiirehtivät omaksumaan siinä pelkän objektin osan.

Venäjän imperiumin takaisin valtaamisesta näissä puheena olevissa kirjoissa puhuttu mitään, eikä juuri mitään myöskään juutalaisista, Soroksen kaltaisia yksilöitä lukuun ottamatta. Sen sijaan puhuttiin yleisestä tyhmistymisestä, eikä etenkään nimimerkki Maxim Kalašnikov säästellyt venäjän kielen adjektiiveja kuvatessaan nykymenoa niin Venäjällä kuin lännessä.

Kuten tunnettua, niin sanottu Izborskin klubi, jonka ajattelua nämäkin kirjat hyvin edustavat, alkoi suhtautua Putiniin vakavasti otettavana kansallisen johtajana vasta siten, kun Krim vallattiin. Nyt on Rubicon ylitetty, myhäili Aleksandr Dugin ”sotapäiväkirassaan”. Uusi aika olisi veren ja raudan aikaa, fasismin aikaa… (vrt. Vihavainen: Haun venäjän kevät tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com)).

Jottei jälkiviisaus pilaisi perspektiiviä, otan tähän kokonaisuudessaan tekstini ajalta ennen Krimin valtausta ja Ukrainan kriisiä:

perjantai 30. elokuuta 2013

Uhka on idässä

 

Idän uhka. Ja etelän

 

Константин Полторанин, Алексей Челнюков:  Как убивают Россию. «Золотая Орда» века. Москва «Яуза» 2013.

Максим Калашников:  Крах путинской России. Тьма в конце туннеля. Москва, «Яуза» 2013

 

 Idän uhka piti Venäjää otteessaan aina 1600-luvulle saakka. Vasta tsaari Pietari saattoi suurin voimin kääntyä kohti Eurooppaa, mutta vielä hänenkin aikanaan Turkki nousi hyvin vaaralliseksi vastustajaksi.

Euroopan politiikassa Ranska oli 1600-luvulta lähtien muita suurempi ja voimakkaampi ja sen kurissa pitämiseksi muiden oli liittouduttava keskenään. Venäjää ei vielä tarvinnut huomioida.

1800-luvulla yhdistynyt Saksa ohitti Ranskan joka suhteessa ja tuo Euroopan ennen väkirikkain valtio jäi nyt kasvavan Saksan jalkoihin. Samaan aikaan nousi kuitenkin idästä uusi uhka vailla vertaa. Venäjä, joka väkiluvultaan oli 1600-luvulla ollut alle puolet Ranskasta, oli 1900-luvun alussa kolme kertaa sitä suurempi, yli 120 miljoonaa. Saksakin oli vain puolet Venäjästä.

Koska Venäjän väkiluku yhä vain jatkoi kasvuaan samaan aikaan kun tämä prosessi oli Ranskassa loppunut jo 1800-luvun alussa, herätti asia ymmärrettävää huolestumista. Itse asiassa aivan oikein arvioivat saksalaiset, että Venäjän valtiossa olisi jo 1900-luvulla 300 miljoonaa asukasta. Kuten tiedämme, valtavista suoneniskuista huolimatta Neuvostoliitto lähes saavutti tuon asukasluvun ennen luhistumistaan.

Voimatasapainon muutokset synnyttävät pelkoa. Näin tapahtui siinä 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun maailmassa, jossa imperialismi kuului normaaliin valtioiden käytökseen ja jossa valtiot tuskin edes salasivat sitä, että ne olivat magna latrocinia, suuria rosvojoukkoja ilman sen ylevämpää päämäärää kuin muun maailman ryöstäminen oman kansan hyväksi.

Toinen maailmansota näytti opettaneen, että kansainvälinen yhteistyö on ryöstämistä verrattomasti parempi keino rikastumiseen ja oman kansan yleiseen onnellistuttamiseen. Saksa ja Japani lyötiin sodassa perin pohjin ja paradoksaalisesti niiden kukoistus alkoi vasta sen jälkeen.

1900-luvun toista puoliskoa varjosti yhä idän uhka. Elbeltä Keltaiselle merelle ulottuva itäblokki paljastui tosin kuvitelmaksi jo 1960-luvulla, mutta Venäjä, jota oli saatu pelätä jo 1800-luvulla, kasvoi yhä. Se tunnusti äärimmäisen aggressiivista ideologiaa, vaikka vesittikin käytännössä oppinsa hurjimmat pykälät. Yhtä kaikki, supervalta Neuvostoliitto julisti edustavansa ainoaa oikeaa oppia, johon alistuminen tulisi ennen pitkää maailman kaikkien kansojen kohtaloksi.

Venäläinen historiosofi Lev Gumiljov on puhunut passionaarisuudesta. Se tarkoittaa kansojen henkistä dynaamisuutta, joka saa aikaan niiden fyysisen ja henkisen ekspansion. Venäjän passionaarisuus näytti Neuvostoliiton imperiumissa saavuttaneen huippunsa ja määräävän jo maailman menon. Ranskan passionaarisuus oli ehtynyt jo 1800-luvulla ja Saksan 1900-luvun puolivälissä. Elämää suurempia aatteita tarjosivat enää Neuvostoliitto ja Kiina, joiden kasvu myös näytti jatkuvan loputtomiin.

1900-luvun suurin geopoliittinen mullistus kuitenkin puolitti Neuvostoliiton ja hajotti sen imperiumin. Jäljelle jäänyt Venäjä, jonka talous ja väestönkasvu olivat pysähtyneet, tuskin enää pelotti ketään. Se näytti päinvastoin joutuneen supistuvan kasvun kierteeseen.

Vasta 2000-luvulla Venäjä alkoi nousta jaloilleen. Se ei enää ollut supervalta eikä suuri talousmahti. Sen valtteja olivat energiavarat, alueen laajuus ja ydinaseet. Merkittävä muutos oli, ettei Venäjällä ollut tarjottavana elämää suurempaa ideologiaa omille eikä vieraille.

Puhuminen ”passionaarisuudesta” tuntuukin Neuvostoliiton jälkeisen Venäjän kohdalla jo aika kaukaa haetulta. Jo olematon väestönkasvu viittaa siihen, että vallitseva ihmistyyppi myös Venäjällä on poroporvari, обыватель, Gumiljovin asteikossa alimman kastin edustaja, joka on kiinnostunut vain omasta hyvinvoinnistaan. Oma mukavuus on noussut siinä määrin keskeiseksi elämänsisällöksi, etteivät edes omat lapset saa sitä häiritä.

Siitä huolimatta Venäjältä ei puutu  skribenttejä, jotka uskovat tai uskottelevat, että maassa yhä on merkittävä ”passionaarisuuden” lataus. Sellainen varmaan ainakin olisi tarpeen, sillä Venäjän tulevaisuutta varjostaa nousevan idän uhka. Maan väkiluku on vain kymmenesosa Kiinan väkiluvusta ja sen taloudellista suorituskykyä ei voi verratakaan suuren itäisen naapurin ekspansiiviseen kasvuun.

Monet venäläiset patriootit näyttävät olevan ahdistuneita siitä, että Kiinan nouseva mahti tulee tunkemaan venäläisyyden tieltään ainakin Aasiassa. Euraasian liitto on parhaimmillaankin vain pikkutekijä suurten shakkilaudalla. Venäjällä toki on luonnonvaroja ainakin niin kauan kuin kukaan ei niitä siltä ota. Nykyaikaisen aseistuksen suhteen Kiina on vielä paljon Venäjää alemmalla tasolla, mutta on vain ajan kysymys, milloin tämä suhde kääntyy päinvastaiseksi.

Maailma on jo nähnyt sen järjettömyyden, että kilpailevat suurvallat uhkasivat toisiaan molemminpuolisella tuholla. Saatamme sen nähdä vielä uudelleen. Kiinaan nähden Venäjä on yhä pahenevassa alivoimatilanteessa, jossa sen ainut valtti ovat joukkotuhoaseet. Niiden uskottavuutta syövät naapurin samanlaiset aseet.

Venäjällä nähdään myös maahanmuutto ongelmana. Vuoden 2011 lukujen mukaan maassa oli ulkomaiden kansalaisia 6,7 miljoonaa, mutta maahanmuuttovirastossa työskennelleen Konstantin Poltoraninin mukaan luvun voi todellisuudessa kertoa kolmella. Tilanne olisi hänen mukaansa jo ”hälyttävä”, koska 12-18 prosenttia ulkomaalaisia johtaa ”väistämättömästi etnopoliittiseen katastrofiin”.

Katastrofin laadusta antavat Poltoranin ja entinen KGB:n kenraalimajuri Aleksei Tšelnjukov vasta ilmestyneessä kirjassaan ”Miten Venäjä tapetaan, XXI vuosisadan ”kultainen orda” esimerkkejä, jotka liittyvät kantakansallisuuden syrjintään ja etnisiin levottomuuksiin. Euroopan esimerkkiä kirjoittajat pitävät syystäkin varoittavana.

Nimimerkki Maksim Kalašnikov, joka tunnetaan erikoislaatuisen kansallissosialismin kannattajana, on myös jälleen rikastuttanut maailmaa uudella teoksella. Sen nimi on ”Putinin Venäjän romahdus. Pimeyttä tunnelin päässä”.

Kalašnikov ei ole huolestunut vain venäläisten, vaan koko valkoisen rodun kohtalosta. Tämän kohtalon täyttyminen ei johdu vain maahanmuutosta, joka tosin myös näyttelee tärkeää osaa. Apokalypsiksen käynnistää sotainen selkkaus Lähi-Idässä, joka lopullisesti tuhoaa nykyisen talouskuplan perusteet. Enemmänkin, koko halpaan öljyyn perustunut maailmantalous pysähtyy, kun rikas länsi ei enää saa etelän orjatyövoimalla tuotettuja hyödykkeitä. Katastrofi tietenkin kouraisee myös tuottajia, mutta tappava se on pohjoisen loiseläjille. Viimemainittujen oma politiikka on niiden tuhon syynä, ei mikään maailmanlaajuinen salaliitto. Lännen on yksinkertaisesti saanut valtaansa typeryys, dementia, kuten jokainen voi havaita jo seuraamalla sikäläisiä TV-ohjelmia, arvioi kirjoittaja.

Kalašnikovin ja Poltoraninin kaltaisten kirjoittajien aikaansaannokset eivät sinänsä ole argumentoinniltaan erityisen kiinnostavia, mutta huomionarvoista on niiden pessimismin laatu. Entä sitten kun ”ne” kerran tulevat? Nouseeko ”passionaarinen” lännen porvaristo rollaattoreineen niitä vastustamaan? Entä mitä sille tapahtuu? Kiinalaiset ovat hyvin käytännöllistä väkeä, vihjaa Kalašnikov, he ovat erittäin julmia…

Depopulaatio ja vanheneminen ovat aikamme todelliset ongelmat niin Venäjällä kuin lännessä, arvelee Kalašnikov. Juuri kukaan ei niistä kuitenkaan puhu. Vain Venäjällä futurologi, akateemikko Igor Bestužev-Lada on käsitellyt asiaa vakavasti. Lännessä sen sijaan keskitytään homojen ongelmiin.

Kalašnikov kannattaa peittelemättä totalitarismia ja suhtautuu ironisesti Putiniin ja hänen oligarkkeihinsa. Ilmeisesti hän on liian radikaali ottaakseen vakavasti sitä uutta kansallista ideologiaa, jota Venäjällä ollaan taas kehittelemässä. Mitäpä merkitystä on puheilla ja ohjelmilla, kun Venäjä on menettänyt ”passionaarisuutensa” ja ihmisiä kiinnostaa vain mammona.

No, mitäpä tästä kaikesta sitten oikein tulee? Yllä mainittujen kirjojen tekijät pelkäävät pahinta: venäläinen typerän huoleton manilovštšina on viemässä katastrofiin. Mikä tärkeintä: uhka nimenomaan Venäjälle ei tule lännestä. Venäjälle, kuten lännelle se tulee idästä, johon tässä tapauksessa luetaan myös etelä.

Onko puolustuskannalla oleva ja dynaamisuutensa menettänyt Venäjä sitten naapurien kannalta parempi kuin ”passionaarinen” ja laajenemishaluinen? Periaatteessa asia on tietenkin näin. Toinen asia on, että heikoilla ja uskottavuutensa menettäneillä hallituksilla saattaa olla aivan erityinen kiusaus demonstroida mahtiaan.

 

Ja samaan syssyyn voinee vielä liittää toisenkin vanhan blogin, joka on hieman tuoreempi:

 

tiistai 19. huhtikuuta 2016

Maailman tyhmistyminen

Bydlo eli maailman tyhmistymisen verkkainen naudanmarssi

 

Venäjällä hyvin tunnettu nimimerkki Maksim Kalašnikov (Vladimir Kutšerenko), Izborskin klubin jäsen, jonka parhaiten voinee luokitella venäläiseksi kansallissosialistiksi, tunnetaan erityisesti tasa-arvoisuuden kriitikkona tai pikemmin vihollisena.

Kalašnikov kuuluu niihin ajattelijoihin, joiden lukemista ei oikein kehtaa kenellekään suositella, koska joku onneton silloin saattaa jäädä hänen aivoituksiensa koukkuun kuin ruutana lammessa tai juksattava turska suolapulssin jälkeisinä kesinä täällä Itämerellä.

Tilannehan on nykyään historiallisten lähteiden kannalta yleisestikin hyvin vaikea, kun suuri määrä vanhaa kirjallisuutta on tullut poliittisesti epäkorrektiksi. Kuinka voisi edes ajatella suosittelevansa vaikkapa natsismista kiinnostuneelle nuorisolle Hitlerin lukemista tai kommunismin tutkijoille Stalinin tai Leninin aikaansaannosten lukemista? Siitähän voisi pian joutua leivättömän pöydän ääreen.

Sosialistisen opiskelijaliiton ”Mustan kirjan” kirjoittajat tekivät aikoinaan täsmälleen kuten pitikin kannellessaan hallitukselle ja muille oletettavasti kiinnostuneille tahoille siitä, että yliopistossa kuului kursseihin kirjoja, jotka olivat epäkorrekteja, virheellisiä suorastaan. Asia nauratti koko vanhempaa polvea, koska nimenomaan itsenäisen ajattelun opettamista pidettiin tuolloin akateemisen opiskelun keskeisenä perusasiana. Eihän sellaista voinut oppia korrekteja lukukirjoja tankkaamalla.

Noiden päivien jälkeen asia on lakannut naurattamasta ja muuttunut täysin normaaliksi. Amerikassa ja sitä seuraten muuallakin on tehty lukemattomat määrät kanteluita siitä, että yliopistollisilla kursseilla on jouduttu lukemaan jotakin sellaista, joka on vastoin oikeaa ja totuudellista maailmankuvaa.

Mutta takaisin Kalašnikoviin. Hänen maailmansa avainkäsitteitä on býdlo - vetojuhdat. Alkuaan puolalainen sana tarkoittaa typerää ja tahdotonta massaa, jolle isäntä tekee mitä tahtoo. Juhdilla ei ole kykyä vastustaa tai edes kritisoida sitä mitä sille ylhäältä annetaan ja niinpä se valjastetaan eläessään taakkoja vetämään. Kuoltuaan sillä on biomassan arvo ja ennemmin tai myöhemmin isäntä sitten syö sen suuhunsa tai myy tarvitseville.

Kalašnikov syytää kirjoja sarjatulella, yhdessä muiden kanssa ja yksinään. Pari vuotta sitten hän on julkaissut kaksikin massojen typeryyteen keskittyvää teosta, Venäjän ja koko maailman tyhmistyminen. Uusi barbaria (Дебилизация России и всего мира. Новое варварство. Москва, Яуза 2013)  sekä Putinin Venäjän romahdus. Pimeyttä tunnelin päässä (Крах путинской России. Тьма в конце туннеля. Mосква, Яуза 2013). Muitakin ja uudempia on jo tietysti tullut, mutta ne eivät vielä ole pöydälläni, joten ei niistä nyt sen enempää.

Kalašnikovin uutteruus on ihailtavaa. Hän näyttää käyneen läpi valtaisan määrän eritoten läntistä uudemman kulttuurikehityksen mustamaalailua, josta hän on poiminut parhaat palat. Teksti muistuttaa elävästi sitä ”länsimaisen neuvostovastaisuuden kritiikkiä”, jota Neuvostoliitossa tuotettiin etenkin sen loppuvuosina. Se tuntui sitäkin vakuuttavammalta, kun kohde itse puhui itsestään.

Tässä kannattaa kuitenkin muistaa, ettei kirjoittaja Venäjääkään armahda, kuten jo kirjojen otsikoista näkyy. Debilizatsija-kirjassaan Kalašnikov nimenomaan väittää Venäjän kulkevan yleisen typeröitymisen kärkijoukossa.

Kalašnikov osaa kirjoittamisen taidon. Hän esittää provosoivan kysymyksen: mitä olisi mahtanut valistunut Jeesuksen ajan roomalainen sanoa, jos hänet siirrettäisiin tuhat vuotta eteenpäin ajassa ja hän saisi katsella, mitä maailmasta oli tuossa ajassa tullut.

Sokki olisi ollut täydellinen: missä ovatkaan komeat kaupungit leveine katuineen ja tavernoineen, vesijohtoineen ja kypylöineen, teattereineen ja forumeineen? Niitähän oli ollut maailma täynnä Britanniasta Eufratille!

Tuhannen vuoden kehityksen tuloksena jäljellä olikin vain ahtaita, asukkaiden virtsalle ja ulosteille haisevia loukkoja, joita asukkaat jostakin syystä kutsuivat ”kaupungeiksi”. Hienostuneiden patriisien sijasta parempaa väkeäkin edustivat vain pesemättömät barbaarit, jotka asuivat synkissä, nokiseinäisissä kivilinnoissa.

Missä oli kukoistava kauppa? Missä kirjastot? Missä järjestys ja rauha? Mitä olivat nuo ristiä kantavat ääliöt mustissa kaavuissaan ja nuo synkät rakennukset, jotka parodioivat entisiä valoisia temppeleitä? Miksi nuo mustakaapuiset ääliöt puhuivat uskomattoman kurjaa latinaa? Missä olivat filosofit ja kaunopuhujat, missä maantiede ja astronomia?

Siinäpä kysymyksiä. Pimeä keskiaika oli aikoinaan tullut antiikin sivilisaation tilalle ja ennen pitkää päädymme taas samanlaiseen tilaan, mikäli nykyinen kehitys jatkuu, uskoo kirjoittaja.

Nyt on historian näyttämölle taas astumassa ja jo astunutkin uusi barbaari. Kyseessä on rappion tuote, joka on paljon kauheampi kuin se barbaari, joka aikoinaan pyrki kohti valoa ja sinne työn ja taistelun kautta pääsikin.

Toisin kuin alkuperäinen barbaari, joka koko ajan oppi uutta, ei uusi kykene mitään oppimaan. Kyseessä on hirveä degradaation koe, joka suoritetaan ihmiskunnalla. Kaikesta todella inhimillisestä on tulossa marginaalista. Sen sijaan kaikki iljettävä, patologinen, idioottimainen ja mätä on julistettu normiksi, kirjoittaja toteaa.

Ajan suuria merkkejä on se, että 21. vuosisadalla on esikuvaksi otettu 1700-luvun kapitalismi ja kehitystä pyritään mukauttamaan sen normeihin. Deindustrialisaatio merkitsee sitä, että kyky luoda, ymmärtää ja valmistaa monimutkaisia kohteita alkaa hävitä. Yhä harvemmat tarvitsevat ja osaavat vaikeita taitoja ja sen mukaisesti lakkaavat ymmärtämästä ympäristönsä perusasioita.

Tietoisuus historiasta hämärtyy kokonaan, väittää kirjoittaja ja hauskuuttaa lukijaa kertomuksilla venäläisten kulujen ja yliopistojen kasvattien tenttivastauksista. Toki lännessä ollaan jo pitemmällä ja lukutaito alkaa monissa maissa jälleen harvinaistua.

Lapsiin uhrataan yhä enemmän energiaa, mutta he eivät saa leikkiä rauhassa ja keksiä omia leikkejään. Sen sijaan heitä dresseerataan kuin koiria ja heistä yritetään tehdä eteviä tanssissa, jalkapallossa ja ties missä muissa joutavissa taidoissa, joita he opettelevat minuuttiaikataulujen mukaan. Sen sijaan heiltä viedään vanhempien seura, joka olennaisesti edesauttaisi keskeisten asioiden kehittymistä.

Keskiaikaiset mallit ovat taas tulossa. Jälkiteollisen villi-ihmisen politiikka viljelee primitiivisiä tunnuksia ja esittelee simppeleitä jokapaikan ratkaisuja. Uuteen todellisuuteen kuuluvat kidutukset, etniset puhdistukset, kuolemanleirit, primitiiviset rotuennakkoluulot ja niin edelleen.

Eikö ihminen, joka saapuisi tähän päivään niinkin läheisestä menneisyydestä kuin vuodesta 1985 (Kalašnikov näyttää tässä tuntevan nostalgiaa kommunismiin) kauhistuisi näkemäänsä? Eikö jopa vuoden 2000 ihminen olisi syvästi järkyttynyt meidän aikamme näkemisestä?

Luulenpa, että näin olisi. Se euforinen edistysuskon aalto, joka pyyhki maapallon yli siihen aikaan kun kommunismia haudattiin ja kun Euroopan yhteisö laajeni soitellen Oodia ilolle, on nyt kuin pois pyyhkäisty. Amerikassa riemu historian lopusta taisi saada pahan särön jo kaksoistorneihin tehdystä hyökkäyksestä ja sen jälkeen suoritetut hyökkäykset primitiivisyyden ytimeen eli islamilaiseen Lähi- ja Keski-Itään, ovat vain vahvistaneet kuvaa siitä voimattomuudesta, joka piilee USA:n korskean julkisivun takana.

Tähän voisi lisätä, että barbaarinen maailma jatkaa nyt kiihtyvällä vauhdilla rappeutuvan pohjoisen kolonisointia etenkin Euroopassa. Näissä kirjoissa Kalašnikov ei vielä tuntenut nykyistä siirtolaistulvaa, mutta demografinen yhtälö on aivan selvä.

Kun kapitalismin yleinen kriisi ja demografinen kriisi törmäävät, tapahtuu kauheita. Demokratian perään kirjoittaja ei itke lainkaan, mutta postdemokratia lupaa kyllä vielä kauheampaa.

Miksi ihmeessä tämä pohjoisen pallonpuoliskon primitivisoituminen sitten on mahdollista? Kalašnikov tokaisee, että mikäli hän olisi salaliittoteorioiden kannattaja, hän uskoisi, että jokin kiinalaisten viisaiden kopla on kehitellyt koko strategian, jonka tarkoituksena on kilpailijan kukistaminen.

Itse asiassa kirjoittaja on eräässä vanhemmassa opuksessaan, jonka nimeä en nyt saa mieleeni, esittänyt vieläkin villimmän selityksen, josta kohta enemmän. Mutta itse kysymykset ovat kyllä oikeasti kiinnostavia ja kaipaavat vastausta:

Miksi läntinen, kristillinen maailma on lähtenyt itsetuhon tielle? Miksi siellä vihataan omaa kulttuuria ja sen peruspilaria, kristinuskoa? Miksi sinne haalitaan toisuskoista ja kaikelle länsimaiselle vihamielistä ainesta? Miksi oman kotimaisen tuotannon annetaan sammua ja siirretään se etelään jättäen miljoonat omat kansalaiset työttömiksi ja kurjistumaan? Kuka tästä kaikesta oikein hyötyy?

Venäjällä on sanonta: ”jos tähdet tuikkivat, niin se merkitsee, että joku se sitäkin tarvitsee”. Mutta kuka kumma tarvitsisi oman maansa ja kulttuurinsa tuhoamista?

Venäläisessä aatteellisessa ilmapiirissä kukoistavat kuin kotonaan teoriat, jotka sopivat näitäkin ongelmia selittämään. Sellaisen tarjoaa esimerkiksi tunnetun Izborskin klubin maineikas jäsen, nimimerkki Maksim Kalašnikov. Kuten nimimerkistäkin huomataan, tämä herra ei ole erityisen rauhanomaisesti asennoitunut.

Itse asiassa Kalašnikov, alias Vladimir Kutšerenko on avoimesti fasististen aatteiden kannattaja ja hänen kynästään ovat peräisin kaikkein hurjimmat skenaariot siitä, mitä Venäjän pitäisi tehdä päästäkseen maailmanherruuteen. Hän kannattaa myös uuden eliitin kasvattamista natsilaistyyppisissä napola-kouluissa ja yleensäkin rodunjalostusta. Olen näistä asioista toisessa yhteydessä kirjoittanut.

Mutta miten hän selittää länsimäisen kulttuurin aktiivisen itsetuhoprosessin? Kalašnikovin  mukaan maailmaa hallitsee varsin pieni upporikkaiden ihmisten klikki, joka ei tunnusta massoille minkäänlaista ihmisarvoa. Ne ovat sille vain välineitä omien päämäärien ajamiseksi.

Omana päämääränä näillä valituilla eiole sen vähäisempi asia kuin kuolemattomuus, ikuinen elämä. Ikuinen elämä on jo mahdollista, runoilee Kalašnikov, mutta ei kaikille, sillä se on tavattoman kallista. Miljardöörit sen sijaan voivat sen itselleen sallia ja se siis tapahtuu tavallisten kuolevaisten kustannuksella.

Ne, jotka muistavat antiikin myytin Tithonoksesta, saattavat hieman ihmetellä, miksi ikuinen elämä sinänsä voisi olla niin houkuttelevaa. Myytin mukaan Zeus lahjoitti Tithonokselle ikuisen elämän, mutta ikuista nuoruutta tämä ei ollut muistanut edes pyytää. Niinpä hän koki vanhuuden vaivat korkojen kanssa, jopa suorastaan loputtomasti, vaikka ilmeisesti olo helpottui siinä vaiheessa, kun hän oli niin kuihtunut, että jäljellä oli vain ääni.

No, mutta ehkäpä mytologiansa lukeneet nyt sitten toisella kerralla muistavat paremmin ja huolehtivat myös tuosta ikuisesta nuoruudesta, kun kerran rahaakin on tuhottomasti? Mielestäni ajatuksen uskottavuus kärsii jo siitä, että superrikkaita kuolee tämän tästä, Steven Jobs vain yhtenä esimerkkinä. Vai ovatko he säästäneet kantasolunsa ja odottelevat vain ylösnousemusta?

Taitaa kuitenkin olla niin, ettei rahalla vieläkään saa nuoruutta eikä edes hyvää vanhuutta. Se, joka on nähnyt internetissä kierrelleen, ilmeisen aitoperäisen kuvagallerian maailman rikkaimmista naisista, saattaa pikiemmin kauhistua niitä tuloksia, joita syntyy pyrkimällä rahan voimalla ikuiseen nuoruuteen. Eiköhän vanha sanaparsi siitä, ettei rahalla mitään todella arvokasta voi ostaa, ole tässäkin suhteessa yhä pätevä.

Kalašnikovin varsin villi teoria istuu kuitenkin kohtuullisen hyvin Izborskin klubin, sen juttutuvan pöytäkirjoihin, joka edustaa Venäjän politiikan lunatic-fringeä. Siellähän ovat niin Suur-Venäjän rakentaja Aleksandr Prohanov, lapsellisten geopoliittisten kaavioiden piirtelijä Aleksandr Dugin, ”venäläisestä miljardista” eli sikäläisestä väestöräjähdyksestä haaveileva Nikolai Starikov ja onhan siellä muuan suomalainen dosenttikin. Samoihin valokuviin hän ainakin on itsensä tunkenut. Aikamoinen sakki siis. Mutta muistetaan kuitenkin, että porukkaan mahtuu myös nobelisti: fyysikko Alferov.

Venäläisen uudemman viisauden mukaan länsimainen kapitalismi joka tapauksessa perustuu kalvinistiselle uskolle pienestä valittujen ja taivaan valtakuntaan predestinoitujen joukosta, jonka ei tarvitse kantaa mitään vastuuta kansojen suuresta joukosta, koska se joka tapauksessa joutuu helvettiin ansionsa mukaan.

Nämä valitut siis ainakin saattaisivat pyrkiä kuolemattomuuteen hinnalla millä hyvänsä ja viis veisata kaikista muista. Helvetin rupusakki menköön likaisine kenkineen juuri sinne, minne Jumala sen on suuressa viisaudessaan jo osoittanut.

Ortodoksisella Venäjällä kaikki on toisin. Kuten slavofiilit jo aikanaan osoittivat, sille on ominaista yhteisvastuu, kollektivismi ja sankarillisuus: kaveria ei jätetä, kaikki yhden ja yksi kaikkien puolesta!

Tämä kuulostaa hienolta, mutta mikä onkaan todellisuus? Miten uskottavaa on väittää, että superrikkaat kansan kustannuksella eläjät ovat vain länsimainen ilmiö ja Venäjällä tuntematon? Ja kuka ottaa tosissaan sen väitteen, että Venäjällä vallitsee suuri yhteisvastuun henki, joka ilmenee kaikkien huolenpitona kaikista tai edes valtion huolenpitona vähäosaisista?

Luultavasti tällaisia käsityksiä on ollut mahdollista myydä suurellekin osalle kansaa. Kyllähän tuo debilisoitu bydlo ottaa aina vastaan sen, mitä sille annetaan.  Ei Venäjän propagandakoneisto aivan avuton olekaan, etenkään kotimaassaan, vaikka meistä usein saattaisi siltä tuntua kaiken maailman dosenttien jaarituksille nauraessamme. Mutta television vastavoimana toimii Venäjälläkin jääkaappi, joka ainakin panee rajat kaikkein estottomimmalle kuluttajan todellisuuden kaunomaalailulle.

Salaliittoteorioita ei sen sijaan kukaan kykene tarkistamaan. Jos niihin haluaa uskoa, on se mahdollista. Pikainen kurkistus nettiin todistaa, että tätä porukkaa riittää niin meillä kuin muualla. Mikäli Kalašnikovin kirjoja käännettäisiin suomeksi, olisi meillä kohta lahko, joka kiivaasti kannattaisi hänen näkemyksiään.

Mutta vielä yksi kysymys. Kenelle tulevaisuus kuuluu? En väitä, että olisin saanut näistä kirjoista asiaan tolkullista vastausta.

Putinin Venäjän loppua ennustavassa kirjassaan kirjoittaja selittää, että uusi totalitarismi on tuleva postdemokratian tilalle ja liberalismi ja demokratia häviävät ikuisiksi ajoiksi. Tätä merkitsee se pimeys tunnelin päässä, jota voisen kirjan nimi tarkoittaa. Ilmeisesti kyseessä tulee sitten olemaan se ääliöiden (pridurkov) maailma, joka on nyt tänne pohjoiseen hyvää vauhtia tulossa. Mutta eivät kaikki ihmiset tasa-arvoisia ole eivätkä tule olemaan.

Joka tapauksessa ihmisen evoluutio näet jatkuu ja seuraava aste on ilmeisesti oleva kogi-espery (коги-эсперы), ”kognitaarit”, joilla on ekstrasensorisia ja maagisia kykyjä… Tulevaisuus taitaakin itse asiassa olla aika kiinnostava?