Ajopuu. Ks. hylkeenpyynti

 

Ajopuu ja ulkopoliittinen realismi

 

Motto:

”Suurvaltojen valtataistelussa pikkuvaltioiden vapaalla

omalla päätösvallalla on kovin suppeat rajat.

Suomi tempautui suurpolitiikan pyörteisiin

niin kuin vuolas Suomen joki tempaa mukaansa ajopuun.”

(Wipert von Blücher)

 

Suurpolitiikassa tuppaavat päätösvallan rajat olemaan suurvalloillakin usein suppeat, ainakin mikäli ne pyrkivät käyttäytymään rationaalisesti eli pysymään realismin puitteissa sen sijaan, että haihattelisivat jotain muuta. Kovin harvoin valtio voi päätöksiä tehdä aivan mielensä mukaan, muiden reaktioista välittämättä.

Saksan entinen Suomen-lähettiläs Wipert von Blücher tunsi erinomaisesti Suomen poliittisen liikkumavaran sekä ennen sotia että niiden aikana. Sehän oli hyvin pieni, mutta ei olematon. Parhaimmillaan sitä oli sen verran, että se mahdollisti erillisrauhan.

Eihän talvisotaakaan olisi tarvinnut käydä, jos olisi antanut sen, mitä vaadittiin. Ei Neuvostoliittokaan sitä itsetarkoituksena pitänyt, vaikka Vorošilov juuri sen alussa julistikin, etteivät venäläiset pelkästään osaa taistella, vaan myös rakastavat taistelemista. Saivathan nyt hekin sitten haluamansa.

Jatkosotaan Saksan puolella ei olisi jouduttu, jos olisikin keksitty mennä Neuvostoliiton puolelle, mikä talvisodan jälkeen olisi osoittanut todellista yli-inhimillistä valtiomiestaitoa, mutta luultavasti kuitenkin vienyt erittäin tuhoisaan sotaan koko Suomen alueella. Puolueettomuuden julistaminen oli hyvä idea, mutta sen ylläpito kaikin voimin olisi jäänyt pelkäksi hirtehishuumoriksi.

Ennen talvisotaa Suomi piti tiukasti kiinni puolueettomuudestaan Kansainliiton periaatteisiin nojaten. Se ei ollut niin sanottua reaalipolitiikkaa, vaan periaatepolitiikkaa, arvojen ja periaatteiden päälle rakennettua. Niitä koko sivistynyt maailma noudatti ja niinpä siis mekin.

Mutta uudessa tilanteessa politiikan keskiöön olivatkin tulleet valtiot, jotka viis veisasivat oikeudenmukaisuudesta, sopimusten pitämisestä ja vastaavista periaatteista. Ne olivat siis pyhän Augustinutksen määritelmän mukaan suuria rosvojoukkoja, magna latrocinia (vrt. Vihavainen: Haun magna latrocinia tulokset).

Suomen poliittinen johto oli oppinut raskaimman kautta, ettei arvopohjainen politiikka enää kelvannut mihinkään ja siirtyi siis reaalipolitiikan kannalle. Kun rosvoja ei voinut muuksikaan muuttaa, oli valittava se, jonka kanssa toimiminen toi todennäköisesti parhaan tuloksen.

En tiedä, millaisia kertoimia englantilaisissa vedonlyöntitoimistoissa oli tuohon aikaan, kun veikattiin Saksan ja Neuvostoliiton sodan voittajaa. Saksan pikaisen voiton odottamiselle olivat joka tapauksessa vasta-argumentit harvassa.

Suomessa Saksa nautti perinteistä sympatiaa, jota oli erityisesti vahvistanut vuoden 1918 retki, jolloin se oli uhrannut puolentuhannen sotilaansa hengenkin Suomen hyväksi. Sen sijaan poliittista saksaslaismielisyyttä meillä ei ollut käytännöllisesti katsoen lainkaan, jopa IKL oli tuominnut Saksan politiikan, kun se tuhosi Tšekin.

Nyt sen sijaan ”takuumiehen” arvo nousi kunniaan ja sen apu kelpasi jopa sosialidemokraateille, jotka toki joutuivat korostamaan jäsenistölleen, ettei mitään ideologisia myönnytyksiä natsismille tehtäisi: kyseessä oli puhdas reaalipolitiikka.

Siitähän juuri olikin kysymys. Arvopohjaisesta politiikasta oli jouduttu irtautumaan katkeran kokemuksen opettamina. Nyt oli toinen aika. Läntiset demokratiatkin olivat liittoutuneet Stalinin Neuvostoliiton kanssa, jonka rikollinen luonne tunnettiin hyvin.

Sodassa kävi niin kuin kävi. Syksyllä 1944 vähäksi aikaa auennut mahdollisuuksien ikkuna auttoi hyppäämään pois sen tiikerin selästä, jolla oli lähdetty ratsastamaan. Sen jälkeen ulkopolitiikkaa oli käännettävä välittömästi 180 astetta ja hyökättävä aseellisesti edellisen liittolaisen kimppuun.

Se oli voittajan vaatimus. Vasta veren vuodattaminen nostaisi ristiriidan sen korkeimmalle asteelle, kuten käytännön dialektiikka opetti. Ei Stalin ollut ensi kertaa pappia kyydissä.

Sodan jälkeinen uusi ulkopolitiikka olikin sitten jo kouliintuneiden reaalipoliitikkojen käsissä. Niistä Paasikivi ja eräät muut olivat saaneet oppinsa jo suuriruhtinaskunnan aikana ja Mannerheim oli suorastaan ollut sortovallan palveluksessa henkilökohtaisista syistä, uraa luomassa.

Tällä kertaa reaalipolitiikka menestyi erinomaisesti ja muu maailma saattoi vain ihmetellen katsella sen tuloksia. Itä-Euroopan mailla, joilla oli vastaavanlainen lähtökohta, oli syyttä kateellisuuteen.

Suomen realistinen ulkopolitiikka, jota ei kannata samaistaa ns. suomettumiseen, joka tarkoittaa suurvalan joutumista pikkuvaltion asemaan, oli ehdottomasti menestys, jopa kansainvälinen sensaatio, kuten John Mearsheimer toteaa.

Toki sen puitteissa tapahtui kaikenlaista ikävää, kun suomalaiset itse kiiruhtivat peluuttamaan venäläisiä toisiaan vastaan ja kilpailivat joskus eräänlaisessa limbotanssissa, jossa syvimmälle kumartunut palkittiin.

Suomen ulkopoliittinen asema oli tietenkin tässä takana asiaa mahdollistamassa, mutta ei siihen pakottanut.

Sitten kun Neuvostoliitto hajosi, oli aika irtautua tarpeettomasta Venäjän kumartelusta. Asiat voi hoitaa muutenkin.

Suuren katkoksen Suomen ja Venäjän suhteen pitkään linjaan toi kuitenkin yhtäkkinen liittyminen Natoon, reaktiona Venäjän hyökkäykseen Ukrainaan. Siinä hypättiin kerralla pois kaksisataavuotisesta reaalipoliittisesta perinteestä ja alettiin vannoa periaatepolitiikan nimeen.

Edellisen kerranhan vastaavanlaista politiikka oli harjoitettu vuosina 1917-1939, jolloin kyseessä ei kuitenkaan ollut yhtyminen de facto sijaissodan rintamaan, vaan rauhanpolitiikkaa korostava poliittinen linja. Se oli eräänlainen välinäytös Suomen historiassa.

Vuonna 1941 hyppääminen Saksan kelkkaan oli ollut reaalipolitiikkaa, vaikka laskelmat pettivätkin. Vuonna 2022 oli kysymys pitkälti samanlaisesta asiasta. Molemmilla kerroilla asiaa oli etukäteen valmisteltu, mutta ”option” lunastamista lykättiin. Itse asiassa se oli ainoa vähäinen valtti sen liikkumavaran puitteissa, joka Suomella oli.

Nyt heitettiin siis kaikki peliin ja uhrattiin toimiva politiikka uuden hyväksi, jota tietenkin arveltiin entistä toimivammaksi.

Aivan läpinäkyvänä verukkeena käytettiin optiokaupassa sitä, että Venäjä oli uhkaillut: puhunut siitä, että sillä oli Suomen suhteen turvallisuuspoliittisia intressejä ja luvannut vastatoimia, jos Suomen status muuttuu.

Totta kai asia oli näin ja tietenkin jokainen maa suorittaa vastatoimia, jos kokee potentiaalisen uhan lisääntyvän. Näihin on turha uhrata sen enempää bittejä.

Tässä sitä ollaan, sanoi Kekkonen, kun oltiin kaulaa myöten siinä itsessään. Kyllä valtiojohto oli parhaansa tehnyt ja läksynsäkin oppinut, mutta kun niitä vapausasteita ei ollut, niin ei ollut ja kun se maailma muuttui meistä riippumatta.

Se oli silloin, mutta nyt asia taisi mennä hieman toisin. Paniikkijarrutus keskellä liukasta mäkeä vei aluksi hallitsemattomaan limboon, jossa Nato ei ottanutkaan eksyneitä lampaita avosylin vastaan. Unkari ja Turkki rankaisivat Suomen ja Ruotsin naiivista periaatepolitiikasta, johon vedoten niiden asioihin oli sekaannuttu.

Päästiinhän sinne Natoon sentään. Siellä oli jo vuosia kaivattu Suomea selustaksi Baltian maille, joilla ei ollut omia ilmavoimia. Viron puolustusministeri olikin jo aiemmin tarjonnut Suomelle vastuuta Viron ilmatilan puolustamisesta.

Sitä paitsi Venäjällä oli vuonna 2022 yhä paljon liikkumatilaa Itämerellä, joka ei vielä ollut Naton meri. Kun Suomi ja Ruotsi liittyivät järjestöön, tilanne muuttui.

Lisätäänpä tähän vielä se, että Suomi on nyt luovuttanut viisitoista tukikohtaa amerikkalaisille, joita pidettiin Naton varsinaisena keihäänkärkenä. Jopahan oli vanjalla ahtaat paikat. Ei kannattanut sen enää hevostella, vai kuinka?

Kuten realistisen koulukunnan edustaja Mearsheimer toteaa, tällainen varustelu ei lisää turvallisuutta, vaan vähentää sitä.

Hyppääminen pois toimivasta ulkopolitiikasta juuri sillä hetkellä, kun koko Nato oli purkautumisen partaalla, oli pelkkää mielettömyyttä.

On kuitenkin lievennettävä tuomiota: ei aisaa vielä silloin tiedetty. Se näytti hyvältä ajatukselta vielä vuonna 2022, aivan kuten pääsy Saksan kelkkaan näytti loistavalta onnenkantamoiselta vuonna 1941.

Parikin vuotta saattaa kuitenkin asettaa poliittiset päätöksen aivan uuteen valoon.

Mitäs meidän nyt kannattaisikaan tehdä? Millä keinoin se onnistuisi? Perustuuko ulkopolitiikkamme nyt enemmän arvoihin kuin realismiin ja mikä on niiden keskiöinen suhde? Molempia sentään lienee mukana?

Vai tarkoittaako koko arvopohjainen realismi vain korulauseilla koristeltua opportunismia?

Sellainen ei pienelle maalle ole välttämättä halveksittava linja, kun sen liikkumavara on mitä on. Kaikki riippuu siitä, mitä nimikkeen alla tapahtuu.

Onko ainoa, mitä meillä osataan, vain yrittää olla mahdollisimman paljon paaviakin paavillisempia ja pitää yllä poliittista ja sotilaallista jännitystä, tuli mitä tuli? Ehkäpä joku siitä palkitsee?

Eihän meillä koskaan näin tyhmiä ole oltu.