Se oli vielä äsken

 

Arkipäivän fasismia

 

Tässä kymmenisen vuotta sitten ilmestyi Venäjällä sarja Pelasta Venäjä! (Спасай Россию!) Kirjat olivat keltaisia ja tuo tunnuslause oli painettu punaisella niiden kannen yläosaan.

Venäjän historiaa tuntevat näkivät tuossa tunnuksessa ilman muuta myös sen perinteisen alkuosan. Keltaista väriä niin ikään tunnuksenaan käyttävien niin sanottujen mustien sotnioiden tunnuslause kokonaisuudessaan kuului: Бей жидов -спасай Россию! - Tapa juutalaiset -pelasta Venäjä.

Kolme vuonna 2013 julkaistua nidettä tuota sarjaa pilkisti esiin hyllystäni ja kehotti katsomaan, mitä niissä oikein sanottiin.

 Ilmestymisvuonnahan ei ollut vielä tietoakaan siitä, millaisen ”erikoisoperaation” omalle maalleen jaa maailmalle muuan herra Putin tulisi järjestämään. Tuo kirjasarjahan oli avoimesti fasististen kirjoittajien foorumi ja sellaisista Putin pysytteli ainakin julkisuudessa erossa.

Antipatia ainakin julkisella tasolla oli Putinin ja fasistien välillä molemminpuolista. Putinin uskottiin olevan kykenemätön irtautumaan läntisten globalistien kyydistä ja ryhtyneen näiden panttivangiksi, mikä näkyi räikeästi esimerkiksi Venäjän sähköntuotannon myynnissä ulkomaalaisille. Mehän tiedämme, ketkä sitä olivat ostamassa.

Toinen hirveä esimerkki maansa myynnistä oli Serdjukovin, huonekalukauppiaan nimittäminen puolustusministeriksi. Tuo maanpetturihan oli kutistamassa armeijaa pelkäksi kriisinhallintajoukoksi. Sellaisella ei maailmanpolitiikassa ollut mitään tekemistä.

Nuo kotikutoiset isänmaanystävät, joiden henkilöllisyys selviää pian, olivat suuria realisteja, jotka halveksivat jokaista puolustuksensa (ja hyökkäyskykynsä) laiminlyönyttä maata. Saksankin aseistariisuntuminen aiheutti ivallisia kommentteja. Maailma oli syöksymässä suureen kriisiin ja hölmöläiset kiirehtivät omaksumaan siinä pelkän objektin osan.

Venäjän imperiumin takaisin valtaamisesta näissä puheena olevissa kirjoissa puhuttu mitään, eikä juuri mitään myöskään juutalaisista, Soroksen kaltaisia yksilöitä lukuun ottamatta. Sen sijaan puhuttiin yleisestä tyhmistymisestä, eikä etenkään nimimerkki Maxim Kalašnikov säästellyt venäjän kielen adjektiiveja kuvatessaan nykymenoa niin Venäjällä kuin lännessä.

Kuten tunnettua, niin sanottu Izborskin klubi, jonka ajattelua nämäkin kirjat hyvin edustavat, alkoi suhtautua Putiniin vakavasti otettavana kansallisen johtajana vasta siten, kun Krim vallattiin. Nyt on Rubicon ylitetty, myhäili Aleksandr Dugin ”sotapäiväkirassaan”. Uusi aika olisi veren ja raudan aikaa, fasismin aikaa… (vrt. Vihavainen: Haun venäjän kevät tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com)).

Jottei jälkiviisaus pilaisi perspektiiviä, otan tähän kokonaisuudessaan tekstini ajalta ennen Krimin valtausta ja Ukrainan kriisiä:

perjantai 30. elokuuta 2013

Uhka on idässä

 

Idän uhka. Ja etelän

 

Константин Полторанин, Алексей Челнюков:  Как убивают Россию. «Золотая Орда» века. Москва «Яуза» 2013.

Максим Калашников:  Крах путинской России. Тьма в конце туннеля. Москва, «Яуза» 2013

 

 Idän uhka piti Venäjää otteessaan aina 1600-luvulle saakka. Vasta tsaari Pietari saattoi suurin voimin kääntyä kohti Eurooppaa, mutta vielä hänenkin aikanaan Turkki nousi hyvin vaaralliseksi vastustajaksi.

Euroopan politiikassa Ranska oli 1600-luvulta lähtien muita suurempi ja voimakkaampi ja sen kurissa pitämiseksi muiden oli liittouduttava keskenään. Venäjää ei vielä tarvinnut huomioida.

1800-luvulla yhdistynyt Saksa ohitti Ranskan joka suhteessa ja tuo Euroopan ennen väkirikkain valtio jäi nyt kasvavan Saksan jalkoihin. Samaan aikaan nousi kuitenkin idästä uusi uhka vailla vertaa. Venäjä, joka väkiluvultaan oli 1600-luvulla ollut alle puolet Ranskasta, oli 1900-luvun alussa kolme kertaa sitä suurempi, yli 120 miljoonaa. Saksakin oli vain puolet Venäjästä.

Koska Venäjän väkiluku yhä vain jatkoi kasvuaan samaan aikaan kun tämä prosessi oli Ranskassa loppunut jo 1800-luvun alussa, herätti asia ymmärrettävää huolestumista. Itse asiassa aivan oikein arvioivat saksalaiset, että Venäjän valtiossa olisi jo 1900-luvulla 300 miljoonaa asukasta. Kuten tiedämme, valtavista suoneniskuista huolimatta Neuvostoliitto lähes saavutti tuon asukasluvun ennen luhistumistaan.

Voimatasapainon muutokset synnyttävät pelkoa. Näin tapahtui siinä 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun maailmassa, jossa imperialismi kuului normaaliin valtioiden käytökseen ja jossa valtiot tuskin edes salasivat sitä, että ne olivat magna latrocinia, suuria rosvojoukkoja ilman sen ylevämpää päämäärää kuin muun maailman ryöstäminen oman kansan hyväksi.

Toinen maailmansota näytti opettaneen, että kansainvälinen yhteistyö on ryöstämistä verrattomasti parempi keino rikastumiseen ja oman kansan yleiseen onnellistuttamiseen. Saksa ja Japani lyötiin sodassa perin pohjin ja paradoksaalisesti niiden kukoistus alkoi vasta sen jälkeen.

1900-luvun toista puoliskoa varjosti yhä idän uhka. Elbeltä Keltaiselle merelle ulottuva itäblokki paljastui tosin kuvitelmaksi jo 1960-luvulla, mutta Venäjä, jota oli saatu pelätä jo 1800-luvulla, kasvoi yhä. Se tunnusti äärimmäisen aggressiivista ideologiaa, vaikka vesittikin käytännössä oppinsa hurjimmat pykälät. Yhtä kaikki, supervalta Neuvostoliitto julisti edustavansa ainoaa oikeaa oppia, johon alistuminen tulisi ennen pitkää maailman kaikkien kansojen kohtaloksi.

Venäläinen historiosofi Lev Gumiljov on puhunut passionaarisuudesta. Se tarkoittaa kansojen henkistä dynaamisuutta, joka saa aikaan niiden fyysisen ja henkisen ekspansion. Venäjän passionaarisuus näytti Neuvostoliiton imperiumissa saavuttaneen huippunsa ja määräävän jo maailman menon. Ranskan passionaarisuus oli ehtynyt jo 1800-luvulla ja Saksan 1900-luvun puolivälissä. Elämää suurempia aatteita tarjosivat enää Neuvostoliitto ja Kiina, joiden kasvu myös näytti jatkuvan loputtomiin.

1900-luvun suurin geopoliittinen mullistus kuitenkin puolitti Neuvostoliiton ja hajotti sen imperiumin. Jäljelle jäänyt Venäjä, jonka talous ja väestönkasvu olivat pysähtyneet, tuskin enää pelotti ketään. Se näytti päinvastoin joutuneen supistuvan kasvun kierteeseen.

Vasta 2000-luvulla Venäjä alkoi nousta jaloilleen. Se ei enää ollut supervalta eikä suuri talousmahti. Sen valtteja olivat energiavarat, alueen laajuus ja ydinaseet. Merkittävä muutos oli, ettei Venäjällä ollut tarjottavana elämää suurempaa ideologiaa omille eikä vieraille.

Puhuminen ”passionaarisuudesta” tuntuukin Neuvostoliiton jälkeisen Venäjän kohdalla jo aika kaukaa haetulta. Jo olematon väestönkasvu viittaa siihen, että vallitseva ihmistyyppi myös Venäjällä on poroporvari, обыватель, Gumiljovin asteikossa alimman kastin edustaja, joka on kiinnostunut vain omasta hyvinvoinnistaan. Oma mukavuus on noussut siinä määrin keskeiseksi elämänsisällöksi, etteivät edes omat lapset saa sitä häiritä.

Siitä huolimatta Venäjältä ei puutu  skribenttejä, jotka uskovat tai uskottelevat, että maassa yhä on merkittävä ”passionaarisuuden” lataus. Sellainen varmaan ainakin olisi tarpeen, sillä Venäjän tulevaisuutta varjostaa nousevan idän uhka. Maan väkiluku on vain kymmenesosa Kiinan väkiluvusta ja sen taloudellista suorituskykyä ei voi verratakaan suuren itäisen naapurin ekspansiiviseen kasvuun.

Monet venäläiset patriootit näyttävät olevan ahdistuneita siitä, että Kiinan nouseva mahti tulee tunkemaan venäläisyyden tieltään ainakin Aasiassa. Euraasian liitto on parhaimmillaankin vain pikkutekijä suurten shakkilaudalla. Venäjällä toki on luonnonvaroja ainakin niin kauan kuin kukaan ei niitä siltä ota. Nykyaikaisen aseistuksen suhteen Kiina on vielä paljon Venäjää alemmalla tasolla, mutta on vain ajan kysymys, milloin tämä suhde kääntyy päinvastaiseksi.

Maailma on jo nähnyt sen järjettömyyden, että kilpailevat suurvallat uhkasivat toisiaan molemminpuolisella tuholla. Saatamme sen nähdä vielä uudelleen. Kiinaan nähden Venäjä on yhä pahenevassa alivoimatilanteessa, jossa sen ainut valtti ovat joukkotuhoaseet. Niiden uskottavuutta syövät naapurin samanlaiset aseet.

Venäjällä nähdään myös maahanmuutto ongelmana. Vuoden 2011 lukujen mukaan maassa oli ulkomaiden kansalaisia 6,7 miljoonaa, mutta maahanmuuttovirastossa työskennelleen Konstantin Poltoraninin mukaan luvun voi todellisuudessa kertoa kolmella. Tilanne olisi hänen mukaansa jo ”hälyttävä”, koska 12-18 prosenttia ulkomaalaisia johtaa ”väistämättömästi etnopoliittiseen katastrofiin”.

Katastrofin laadusta antavat Poltoranin ja entinen KGB:n kenraalimajuri Aleksei Tšelnjukov vasta ilmestyneessä kirjassaan ”Miten Venäjä tapetaan, XXI vuosisadan ”kultainen orda” esimerkkejä, jotka liittyvät kantakansallisuuden syrjintään ja etnisiin levottomuuksiin. Euroopan esimerkkiä kirjoittajat pitävät syystäkin varoittavana.

Nimimerkki Maksim Kalašnikov, joka tunnetaan erikoislaatuisen kansallissosialismin kannattajana, on myös jälleen rikastuttanut maailmaa uudella teoksella. Sen nimi on ”Putinin Venäjän romahdus. Pimeyttä tunnelin päässä”.

Kalašnikov ei ole huolestunut vain venäläisten, vaan koko valkoisen rodun kohtalosta. Tämän kohtalon täyttyminen ei johdu vain maahanmuutosta, joka tosin myös näyttelee tärkeää osaa. Apokalypsiksen käynnistää sotainen selkkaus Lähi-Idässä, joka lopullisesti tuhoaa nykyisen talouskuplan perusteet. Enemmänkin, koko halpaan öljyyn perustunut maailmantalous pysähtyy, kun rikas länsi ei enää saa etelän orjatyövoimalla tuotettuja hyödykkeitä. Katastrofi tietenkin kouraisee myös tuottajia, mutta tappava se on pohjoisen loiseläjille. Viimemainittujen oma politiikka on niiden tuhon syynä, ei mikään maailmanlaajuinen salaliitto. Lännen on yksinkertaisesti saanut valtaansa typeryys, dementia, kuten jokainen voi havaita jo seuraamalla sikäläisiä TV-ohjelmia, arvioi kirjoittaja.

Kalašnikovin ja Poltoraninin kaltaisten kirjoittajien aikaansaannokset eivät sinänsä ole argumentoinniltaan erityisen kiinnostavia, mutta huomionarvoista on niiden pessimismin laatu. Entä sitten kun ”ne” kerran tulevat? Nouseeko ”passionaarinen” lännen porvaristo rollaattoreineen niitä vastustamaan? Entä mitä sille tapahtuu? Kiinalaiset ovat hyvin käytännöllistä väkeä, vihjaa Kalašnikov, he ovat erittäin julmia…

Depopulaatio ja vanheneminen ovat aikamme todelliset ongelmat niin Venäjällä kuin lännessä, arvelee Kalašnikov. Juuri kukaan ei niistä kuitenkaan puhu. Vain Venäjällä futurologi, akateemikko Igor Bestužev-Lada on käsitellyt asiaa vakavasti. Lännessä sen sijaan keskitytään homojen ongelmiin.

Kalašnikov kannattaa peittelemättä totalitarismia ja suhtautuu ironisesti Putiniin ja hänen oligarkkeihinsa. Ilmeisesti hän on liian radikaali ottaakseen vakavasti sitä uutta kansallista ideologiaa, jota Venäjällä ollaan taas kehittelemässä. Mitäpä merkitystä on puheilla ja ohjelmilla, kun Venäjä on menettänyt ”passionaarisuutensa” ja ihmisiä kiinnostaa vain mammona.

No, mitäpä tästä kaikesta sitten oikein tulee? Yllä mainittujen kirjojen tekijät pelkäävät pahinta: venäläinen typerän huoleton manilovštšina on viemässä katastrofiin. Mikä tärkeintä: uhka nimenomaan Venäjälle ei tule lännestä. Venäjälle, kuten lännelle se tulee idästä, johon tässä tapauksessa luetaan myös etelä.

Onko puolustuskannalla oleva ja dynaamisuutensa menettänyt Venäjä sitten naapurien kannalta parempi kuin ”passionaarinen” ja laajenemishaluinen? Periaatteessa asia on tietenkin näin. Toinen asia on, että heikoilla ja uskottavuutensa menettäneillä hallituksilla saattaa olla aivan erityinen kiusaus demonstroida mahtiaan.

 

Ja samaan syssyyn voinee vielä liittää toisenkin vanhan blogin, joka on hieman tuoreempi:

 

tiistai 19. huhtikuuta 2016

Maailman tyhmistyminen

Bydlo eli maailman tyhmistymisen verkkainen naudanmarssi

 

Venäjällä hyvin tunnettu nimimerkki Maksim Kalašnikov (Vladimir Kutšerenko), Izborskin klubin jäsen, jonka parhaiten voinee luokitella venäläiseksi kansallissosialistiksi, tunnetaan erityisesti tasa-arvoisuuden kriitikkona tai pikemmin vihollisena.

Kalašnikov kuuluu niihin ajattelijoihin, joiden lukemista ei oikein kehtaa kenellekään suositella, koska joku onneton silloin saattaa jäädä hänen aivoituksiensa koukkuun kuin ruutana lammessa tai juksattava turska suolapulssin jälkeisinä kesinä täällä Itämerellä.

Tilannehan on nykyään historiallisten lähteiden kannalta yleisestikin hyvin vaikea, kun suuri määrä vanhaa kirjallisuutta on tullut poliittisesti epäkorrektiksi. Kuinka voisi edes ajatella suosittelevansa vaikkapa natsismista kiinnostuneelle nuorisolle Hitlerin lukemista tai kommunismin tutkijoille Stalinin tai Leninin aikaansaannosten lukemista? Siitähän voisi pian joutua leivättömän pöydän ääreen.

Sosialistisen opiskelijaliiton ”Mustan kirjan” kirjoittajat tekivät aikoinaan täsmälleen kuten pitikin kannellessaan hallitukselle ja muille oletettavasti kiinnostuneille tahoille siitä, että yliopistossa kuului kursseihin kirjoja, jotka olivat epäkorrekteja, virheellisiä suorastaan. Asia nauratti koko vanhempaa polvea, koska nimenomaan itsenäisen ajattelun opettamista pidettiin tuolloin akateemisen opiskelun keskeisenä perusasiana. Eihän sellaista voinut oppia korrekteja lukukirjoja tankkaamalla.

Noiden päivien jälkeen asia on lakannut naurattamasta ja muuttunut täysin normaaliksi. Amerikassa ja sitä seuraten muuallakin on tehty lukemattomat määrät kanteluita siitä, että yliopistollisilla kursseilla on jouduttu lukemaan jotakin sellaista, joka on vastoin oikeaa ja totuudellista maailmankuvaa.

Mutta takaisin Kalašnikoviin. Hänen maailmansa avainkäsitteitä on býdlo - vetojuhdat. Alkuaan puolalainen sana tarkoittaa typerää ja tahdotonta massaa, jolle isäntä tekee mitä tahtoo. Juhdilla ei ole kykyä vastustaa tai edes kritisoida sitä mitä sille ylhäältä annetaan ja niinpä se valjastetaan eläessään taakkoja vetämään. Kuoltuaan sillä on biomassan arvo ja ennemmin tai myöhemmin isäntä sitten syö sen suuhunsa tai myy tarvitseville.

Kalašnikov syytää kirjoja sarjatulella, yhdessä muiden kanssa ja yksinään. Pari vuotta sitten hän on julkaissut kaksikin massojen typeryyteen keskittyvää teosta, Venäjän ja koko maailman tyhmistyminen. Uusi barbaria (Дебилизация России и всего мира. Новое варварство. Москва, Яуза 2013)  sekä Putinin Venäjän romahdus. Pimeyttä tunnelin päässä (Крах путинской России. Тьма в конце туннеля. Mосква, Яуза 2013). Muitakin ja uudempia on jo tietysti tullut, mutta ne eivät vielä ole pöydälläni, joten ei niistä nyt sen enempää.

Kalašnikovin uutteruus on ihailtavaa. Hän näyttää käyneen läpi valtaisan määrän eritoten läntistä uudemman kulttuurikehityksen mustamaalailua, josta hän on poiminut parhaat palat. Teksti muistuttaa elävästi sitä ”länsimaisen neuvostovastaisuuden kritiikkiä”, jota Neuvostoliitossa tuotettiin etenkin sen loppuvuosina. Se tuntui sitäkin vakuuttavammalta, kun kohde itse puhui itsestään.

Tässä kannattaa kuitenkin muistaa, ettei kirjoittaja Venäjääkään armahda, kuten jo kirjojen otsikoista näkyy. Debilizatsija-kirjassaan Kalašnikov nimenomaan väittää Venäjän kulkevan yleisen typeröitymisen kärkijoukossa.

Kalašnikov osaa kirjoittamisen taidon. Hän esittää provosoivan kysymyksen: mitä olisi mahtanut valistunut Jeesuksen ajan roomalainen sanoa, jos hänet siirrettäisiin tuhat vuotta eteenpäin ajassa ja hän saisi katsella, mitä maailmasta oli tuossa ajassa tullut.

Sokki olisi ollut täydellinen: missä ovatkaan komeat kaupungit leveine katuineen ja tavernoineen, vesijohtoineen ja kypylöineen, teattereineen ja forumeineen? Niitähän oli ollut maailma täynnä Britanniasta Eufratille!

Tuhannen vuoden kehityksen tuloksena jäljellä olikin vain ahtaita, asukkaiden virtsalle ja ulosteille haisevia loukkoja, joita asukkaat jostakin syystä kutsuivat ”kaupungeiksi”. Hienostuneiden patriisien sijasta parempaa väkeäkin edustivat vain pesemättömät barbaarit, jotka asuivat synkissä, nokiseinäisissä kivilinnoissa.

Missä oli kukoistava kauppa? Missä kirjastot? Missä järjestys ja rauha? Mitä olivat nuo ristiä kantavat ääliöt mustissa kaavuissaan ja nuo synkät rakennukset, jotka parodioivat entisiä valoisia temppeleitä? Miksi nuo mustakaapuiset ääliöt puhuivat uskomattoman kurjaa latinaa? Missä olivat filosofit ja kaunopuhujat, missä maantiede ja astronomia?

Siinäpä kysymyksiä. Pimeä keskiaika oli aikoinaan tullut antiikin sivilisaation tilalle ja ennen pitkää päädymme taas samanlaiseen tilaan, mikäli nykyinen kehitys jatkuu, uskoo kirjoittaja.

Nyt on historian näyttämölle taas astumassa ja jo astunutkin uusi barbaari. Kyseessä on rappion tuote, joka on paljon kauheampi kuin se barbaari, joka aikoinaan pyrki kohti valoa ja sinne työn ja taistelun kautta pääsikin.

Toisin kuin alkuperäinen barbaari, joka koko ajan oppi uutta, ei uusi kykene mitään oppimaan. Kyseessä on hirveä degradaation koe, joka suoritetaan ihmiskunnalla. Kaikesta todella inhimillisestä on tulossa marginaalista. Sen sijaan kaikki iljettävä, patologinen, idioottimainen ja mätä on julistettu normiksi, kirjoittaja toteaa.

Ajan suuria merkkejä on se, että 21. vuosisadalla on esikuvaksi otettu 1700-luvun kapitalismi ja kehitystä pyritään mukauttamaan sen normeihin. Deindustrialisaatio merkitsee sitä, että kyky luoda, ymmärtää ja valmistaa monimutkaisia kohteita alkaa hävitä. Yhä harvemmat tarvitsevat ja osaavat vaikeita taitoja ja sen mukaisesti lakkaavat ymmärtämästä ympäristönsä perusasioita.

Tietoisuus historiasta hämärtyy kokonaan, väittää kirjoittaja ja hauskuuttaa lukijaa kertomuksilla venäläisten kulujen ja yliopistojen kasvattien tenttivastauksista. Toki lännessä ollaan jo pitemmällä ja lukutaito alkaa monissa maissa jälleen harvinaistua.

Lapsiin uhrataan yhä enemmän energiaa, mutta he eivät saa leikkiä rauhassa ja keksiä omia leikkejään. Sen sijaan heitä dresseerataan kuin koiria ja heistä yritetään tehdä eteviä tanssissa, jalkapallossa ja ties missä muissa joutavissa taidoissa, joita he opettelevat minuuttiaikataulujen mukaan. Sen sijaan heiltä viedään vanhempien seura, joka olennaisesti edesauttaisi keskeisten asioiden kehittymistä.

Keskiaikaiset mallit ovat taas tulossa. Jälkiteollisen villi-ihmisen politiikka viljelee primitiivisiä tunnuksia ja esittelee simppeleitä jokapaikan ratkaisuja. Uuteen todellisuuteen kuuluvat kidutukset, etniset puhdistukset, kuolemanleirit, primitiiviset rotuennakkoluulot ja niin edelleen.

Eikö ihminen, joka saapuisi tähän päivään niinkin läheisestä menneisyydestä kuin vuodesta 1985 (Kalašnikov näyttää tässä tuntevan nostalgiaa kommunismiin) kauhistuisi näkemäänsä? Eikö jopa vuoden 2000 ihminen olisi syvästi järkyttynyt meidän aikamme näkemisestä?

Luulenpa, että näin olisi. Se euforinen edistysuskon aalto, joka pyyhki maapallon yli siihen aikaan kun kommunismia haudattiin ja kun Euroopan yhteisö laajeni soitellen Oodia ilolle, on nyt kuin pois pyyhkäisty. Amerikassa riemu historian lopusta taisi saada pahan särön jo kaksoistorneihin tehdystä hyökkäyksestä ja sen jälkeen suoritetut hyökkäykset primitiivisyyden ytimeen eli islamilaiseen Lähi- ja Keski-Itään, ovat vain vahvistaneet kuvaa siitä voimattomuudesta, joka piilee USA:n korskean julkisivun takana.

Tähän voisi lisätä, että barbaarinen maailma jatkaa nyt kiihtyvällä vauhdilla rappeutuvan pohjoisen kolonisointia etenkin Euroopassa. Näissä kirjoissa Kalašnikov ei vielä tuntenut nykyistä siirtolaistulvaa, mutta demografinen yhtälö on aivan selvä.

Kun kapitalismin yleinen kriisi ja demografinen kriisi törmäävät, tapahtuu kauheita. Demokratian perään kirjoittaja ei itke lainkaan, mutta postdemokratia lupaa kyllä vielä kauheampaa.

Miksi ihmeessä tämä pohjoisen pallonpuoliskon primitivisoituminen sitten on mahdollista? Kalašnikov tokaisee, että mikäli hän olisi salaliittoteorioiden kannattaja, hän uskoisi, että jokin kiinalaisten viisaiden kopla on kehitellyt koko strategian, jonka tarkoituksena on kilpailijan kukistaminen.

Itse asiassa kirjoittaja on eräässä vanhemmassa opuksessaan, jonka nimeä en nyt saa mieleeni, esittänyt vieläkin villimmän selityksen, josta kohta enemmän. Mutta itse kysymykset ovat kyllä oikeasti kiinnostavia ja kaipaavat vastausta:

Miksi läntinen, kristillinen maailma on lähtenyt itsetuhon tielle? Miksi siellä vihataan omaa kulttuuria ja sen peruspilaria, kristinuskoa? Miksi sinne haalitaan toisuskoista ja kaikelle länsimaiselle vihamielistä ainesta? Miksi oman kotimaisen tuotannon annetaan sammua ja siirretään se etelään jättäen miljoonat omat kansalaiset työttömiksi ja kurjistumaan? Kuka tästä kaikesta oikein hyötyy?

Venäjällä on sanonta: ”jos tähdet tuikkivat, niin se merkitsee, että joku se sitäkin tarvitsee”. Mutta kuka kumma tarvitsisi oman maansa ja kulttuurinsa tuhoamista?

Venäläisessä aatteellisessa ilmapiirissä kukoistavat kuin kotonaan teoriat, jotka sopivat näitäkin ongelmia selittämään. Sellaisen tarjoaa esimerkiksi tunnetun Izborskin klubin maineikas jäsen, nimimerkki Maksim Kalašnikov. Kuten nimimerkistäkin huomataan, tämä herra ei ole erityisen rauhanomaisesti asennoitunut.

Itse asiassa Kalašnikov, alias Vladimir Kutšerenko on avoimesti fasististen aatteiden kannattaja ja hänen kynästään ovat peräisin kaikkein hurjimmat skenaariot siitä, mitä Venäjän pitäisi tehdä päästäkseen maailmanherruuteen. Hän kannattaa myös uuden eliitin kasvattamista natsilaistyyppisissä napola-kouluissa ja yleensäkin rodunjalostusta. Olen näistä asioista toisessa yhteydessä kirjoittanut.

Mutta miten hän selittää länsimäisen kulttuurin aktiivisen itsetuhoprosessin? Kalašnikovin  mukaan maailmaa hallitsee varsin pieni upporikkaiden ihmisten klikki, joka ei tunnusta massoille minkäänlaista ihmisarvoa. Ne ovat sille vain välineitä omien päämäärien ajamiseksi.

Omana päämääränä näillä valituilla eiole sen vähäisempi asia kuin kuolemattomuus, ikuinen elämä. Ikuinen elämä on jo mahdollista, runoilee Kalašnikov, mutta ei kaikille, sillä se on tavattoman kallista. Miljardöörit sen sijaan voivat sen itselleen sallia ja se siis tapahtuu tavallisten kuolevaisten kustannuksella.

Ne, jotka muistavat antiikin myytin Tithonoksesta, saattavat hieman ihmetellä, miksi ikuinen elämä sinänsä voisi olla niin houkuttelevaa. Myytin mukaan Zeus lahjoitti Tithonokselle ikuisen elämän, mutta ikuista nuoruutta tämä ei ollut muistanut edes pyytää. Niinpä hän koki vanhuuden vaivat korkojen kanssa, jopa suorastaan loputtomasti, vaikka ilmeisesti olo helpottui siinä vaiheessa, kun hän oli niin kuihtunut, että jäljellä oli vain ääni.

No, mutta ehkäpä mytologiansa lukeneet nyt sitten toisella kerralla muistavat paremmin ja huolehtivat myös tuosta ikuisesta nuoruudesta, kun kerran rahaakin on tuhottomasti? Mielestäni ajatuksen uskottavuus kärsii jo siitä, että superrikkaita kuolee tämän tästä, Steven Jobs vain yhtenä esimerkkinä. Vai ovatko he säästäneet kantasolunsa ja odottelevat vain ylösnousemusta?

Taitaa kuitenkin olla niin, ettei rahalla vieläkään saa nuoruutta eikä edes hyvää vanhuutta. Se, joka on nähnyt internetissä kierrelleen, ilmeisen aitoperäisen kuvagallerian maailman rikkaimmista naisista, saattaa pikiemmin kauhistua niitä tuloksia, joita syntyy pyrkimällä rahan voimalla ikuiseen nuoruuteen. Eiköhän vanha sanaparsi siitä, ettei rahalla mitään todella arvokasta voi ostaa, ole tässäkin suhteessa yhä pätevä.

Kalašnikovin varsin villi teoria istuu kuitenkin kohtuullisen hyvin Izborskin klubin, sen juttutuvan pöytäkirjoihin, joka edustaa Venäjän politiikan lunatic-fringeä. Siellähän ovat niin Suur-Venäjän rakentaja Aleksandr Prohanov, lapsellisten geopoliittisten kaavioiden piirtelijä Aleksandr Dugin, ”venäläisestä miljardista” eli sikäläisestä väestöräjähdyksestä haaveileva Nikolai Starikov ja onhan siellä muuan suomalainen dosenttikin. Samoihin valokuviin hän ainakin on itsensä tunkenut. Aikamoinen sakki siis. Mutta muistetaan kuitenkin, että porukkaan mahtuu myös nobelisti: fyysikko Alferov.

Venäläisen uudemman viisauden mukaan länsimainen kapitalismi joka tapauksessa perustuu kalvinistiselle uskolle pienestä valittujen ja taivaan valtakuntaan predestinoitujen joukosta, jonka ei tarvitse kantaa mitään vastuuta kansojen suuresta joukosta, koska se joka tapauksessa joutuu helvettiin ansionsa mukaan.

Nämä valitut siis ainakin saattaisivat pyrkiä kuolemattomuuteen hinnalla millä hyvänsä ja viis veisata kaikista muista. Helvetin rupusakki menköön likaisine kenkineen juuri sinne, minne Jumala sen on suuressa viisaudessaan jo osoittanut.

Ortodoksisella Venäjällä kaikki on toisin. Kuten slavofiilit jo aikanaan osoittivat, sille on ominaista yhteisvastuu, kollektivismi ja sankarillisuus: kaveria ei jätetä, kaikki yhden ja yksi kaikkien puolesta!

Tämä kuulostaa hienolta, mutta mikä onkaan todellisuus? Miten uskottavaa on väittää, että superrikkaat kansan kustannuksella eläjät ovat vain länsimainen ilmiö ja Venäjällä tuntematon? Ja kuka ottaa tosissaan sen väitteen, että Venäjällä vallitsee suuri yhteisvastuun henki, joka ilmenee kaikkien huolenpitona kaikista tai edes valtion huolenpitona vähäosaisista?

Luultavasti tällaisia käsityksiä on ollut mahdollista myydä suurellekin osalle kansaa. Kyllähän tuo debilisoitu bydlo ottaa aina vastaan sen, mitä sille annetaan.  Ei Venäjän propagandakoneisto aivan avuton olekaan, etenkään kotimaassaan, vaikka meistä usein saattaisi siltä tuntua kaiken maailman dosenttien jaarituksille nauraessamme. Mutta television vastavoimana toimii Venäjälläkin jääkaappi, joka ainakin panee rajat kaikkein estottomimmalle kuluttajan todellisuuden kaunomaalailulle.

Salaliittoteorioita ei sen sijaan kukaan kykene tarkistamaan. Jos niihin haluaa uskoa, on se mahdollista. Pikainen kurkistus nettiin todistaa, että tätä porukkaa riittää niin meillä kuin muualla. Mikäli Kalašnikovin kirjoja käännettäisiin suomeksi, olisi meillä kohta lahko, joka kiivaasti kannattaisi hänen näkemyksiään.

Mutta vielä yksi kysymys. Kenelle tulevaisuus kuuluu? En väitä, että olisin saanut näistä kirjoista asiaan tolkullista vastausta.

Putinin Venäjän loppua ennustavassa kirjassaan kirjoittaja selittää, että uusi totalitarismi on tuleva postdemokratian tilalle ja liberalismi ja demokratia häviävät ikuisiksi ajoiksi. Tätä merkitsee se pimeys tunnelin päässä, jota voisen kirjan nimi tarkoittaa. Ilmeisesti kyseessä tulee sitten olemaan se ääliöiden (pridurkov) maailma, joka on nyt tänne pohjoiseen hyvää vauhtia tulossa. Mutta eivät kaikki ihmiset tasa-arvoisia ole eivätkä tule olemaan.

Joka tapauksessa ihmisen evoluutio näet jatkuu ja seuraava aste on ilmeisesti oleva kogi-espery (коги-эсперы), ”kognitaarit”, joilla on ekstrasensorisia ja maagisia kykyjä… Tulevaisuus taitaakin itse asiassa olla aika kiinnostava?