Z -hän kävelee, vaikka ei ajattele!

 

Z-niin kuin zombie

 

Joku ihmetteli hiljattain facebookissa uuden Z-symbolin suurta suosiota nykyisellä Venäjällä. Sehän ei merkitse mitään.

Toki tiedossa on, että sitä käyttivät tietyt Venäjän ajoneuvot tunkeutuessaan Ukrainaan. Käytössä oli myös muun muassa V- ja O-tunnuksia. Kuitenkin juuri Z sai maagisen merkityksen, josta kukaan ei varmasti tiedä, mikä se oikein on.

Tietenkin tulee mieleen, että kyseessä on jonkinlainen hakaristin vastine, kirjainhan jopa näyttää epäonnistuneelta hakaristin yritelmältä. Mutta hakaristi oli virallinen puolueen ja valtion symboli, johon oli ladattu runsaasti ohjelmallista ainesta. Kuvitellun arjalaisen rodun erinomaisuuttahan se symbolisoi, tuo vanha intialainen auringon symboli ja onnen merkki.

Hakaristi synnyttääkin uuslukutaidottomassa massassa hyvin vahvoja reaktioita. Intialaisiin se kuitenkaan ei tee mitään vaikutusta, siellä natsien arjalaisuus ei kiinnosta, kun maassa on omat, historian patinoimat kastitunnuksensa.

Mutta siis tämä Z? Mikään onnen symboli se ei ole. Ehkä se tuli aivan sattumalta valikoituneeksi uskollisen putinoidin tunnukseksi. O olisi kiusallisesti tukittu nollaksi ja V oli jo varattu, joten Z erottui sopivasti kaikista muista. Z viestii: me kannatamme Putinia! Führer befiel, wir folgen dir!

Mutta silti sopii kysyä, onko tuon symbolin takana jotakin aatetta vai ei. Jos on, niin millainen se on? Izborskin klubin houremaiset runoelmat eivät voi olla suurten massojen omaisuutta. Nuo zetaa kantavat hihhulit vaativat maksimaalisen simppeliä ”aatetta”, jonka puolesta vaikka kuolla tai ainakin tapattaa siihen tarkoitukseen sopivaa väkeä.

Ja, kuten pyhä Augustinus sanoi, mitä olisivatkaan valtakunnat ilman moraalia: vain suuria rosvojoukkoja, magna latrocinia. Sellaiset ns. realismin teoreetikot, kuten monien juuri nyt suuresti ihailema John Mearsheimer ei puolestaan kaipaakaan mitään moraalia: rosvojoukot ovat rosvojoukkoja ja sillä hyvä. Repikää siitä. Kuitenkin tavallinen riviputinoidi tarvitsee viikunanlehdekseen jonkinlaisen aatteen ja tse Suuri Johtaja on kyllä kertonut, millainen se on.

Putinin ideologiasta on ilmestynyt aina silloin tällöin kirjoja ja ainahan voi myös lukea hänen puheitaan ja katsoa, millaisia periaatteita hän esittää ja millaisiin auktoriteetteihin viittaa. Stalin oli aikoinaan tosiasiassa oma auktoriteettinsa, vaikka vaatimattomana miehenä viittasi aina Leniniin, joka taas viittasi Marxiin ja Engelsiin.

Mutta Putin on paljon simppelimpi. Ei paljon puutu, ettei hän ihan suoraan sanoisi orwellilaisittain: valta on vallan tarkoitus. Että jokainen saisi sen, mitä hänelle kuuluu, riittää että minä määrään ja sinä tottelet. Jos sinut tarvitsee tapattaa, niin tarvitsee. Se on sinun mahdollisuutesi päästä toteuttamaan itseäsi korkeampaa tarkoitusta.

Putinin ideologia on joskus kiteytetty yksinkertaisesti patriotismiksi ja se hyvin selvästi onkin sen ydin. Sodan ja sotamuistojen palvonta kansalaisuskontona on patriotismin olennainen polttoaine ja ainesosa. Tunnemme tämän mentaliteetin hyvin jo vallankumousta edeltävältä ajalta (tässä pätkä Aleksandr Kuprinia käsittelevästä taannoisesta blogistani:

Nyt käsillä olevassa kokoelmassa Kuprin koskettelee usein juutalaisia ja muun muassa niitä pogromeja, joita etelä-Venäjällä ja Ukrainassa Japanin sodan jälkeen järjestettiin.

Hän kuvaa yksityiskohtaisesti myös aitovenäläisenä patrioottina esiintyvän tyypin, jolle juutalaiset ovat vihollinen numero yksi: ”Kenen hallussa on vuoriöljymme? Jutkujen, armenialaisten, amerikkalaisten. Kenen käsissä ovat hiili, kaivokset, höyrylaivat, sähkö? Jutkujen, belgialaisten, saksalaisten hallussa. Kuka omistaa sokeritehtaat? Jutkut, saksalaiset, puolalaiset. Ja ennen muuta kaikkialla olevat jutkut, jutkut, jutkut… Keitä ovat lääkärimme? Jutkuja. Keitä ovat apteekkarimme, pankkiirimme, asianajajamme? Helvettiin nuo kaikki…!”

Juutalaisten ohella vihattavia kotimaisia aineksia olivat puolalaiset, suomalaiset ja ukrainalaiset: ”voi sivistynyt Suomi-parka! Voi onneton, sorrettu Puola! Oi suuri, ahdistettu juutalaisten heimo…”

Isänmaanystävä joutui lopulta hurmoksiin ja fantisoi hirveällä kostolla. Venäjä kyllä heräisi pian ja sen jälkeen: ”se ravistelee itsestään tuon vahingollisen, radikaalin älymystön kuin koira kirpun ja puristaa tiiviisti mahtavaan nyrkkiinsä kaikki nuo syyttömät, sorretut, kaikki nämä likaiset, vähäpätöiset jutkut, ukrainalaiset ja puolalaiset niin, että mahla roiskuaa niistä joka taholle ja Euroopalle se sanoo ainoastaan: nouse ylös, senkin koira!”

Älymystö, intelligentsija, oli piikki tuon ajan ultrapatriootin lihassa, kuten se on nykyäänkin. Russofobiaa vainuaa jokainen kelpo slavofiili kansallisissa vähemmistöissä, joihin eivät enää, luojan kiitos kuulu suomalaiset. Vuosisadan vaihteessa meidät mainittiin säännöllisesti yhdessä puolalaisten ja juutalaisten kanssa.

 

Mutta mitä juuri nyt Putiniin ja hänen Z-merkkinsä innolla omaksuneisiin zombeihin tulee, mielestäni parin vuoden tapainen blogi kertoi asiasta jotakin olennaista:

maanantai 5. marraskuuta 2018

Näin naapurissa

 

Johtaja-ainesta

 

Mainio, mainio mies on Karjalan uhkea poika!

(Runeberg, Hirvenhiihtäjät)

 

Sattuipa hiljattain Moskovassa käteen kirja, jolla oli hieman kummallinen nimi: Путин наши ценности eli siis Putin meidän arvomme, ilman pilkkuja tai konjunktioita.

Se toi heti mieleen Aleksandr Zinovjevin kirjan Сталин, нашей юности полет, jossa siis Stalin otetaan oman nuoruuden innoittuneen työn symboliksi.

Kuten aina venäläisissä kirjoissa, tässäkin on lyhyt lööppi (engl. blurb) kirjan alussa, jossa sen perusideat selostetaan muutamalla rivillä.

Tässä tapauksessa kirjan sankarin kerrotaan olevan itse Venäjän kansa ja se on omistettu sille luonteenomaisten arvojen käsittelemiselle. Kysymyksinä ovat toisin sanoen: keitä ”me” olemme ja mikä on paikkamme maailmassa? Miksei lännen kanssa vain synny yhteisymmärrystä? Ja miksi juuri Vladimir Putin on arvojemme tärkein puolustaja ja ilmentäjä?

Kirjoittaja on Aleksei Tšadajev, jonka kerrotaan olevan myös bestsellerin Putin ja hänen ideologiansa, kirjoittaja.

Hän on wikipedian poistettavaksi ehdotetun(!) artikkelin perusteella arvioiden sangen monipuuhainen nuori mies, journalisti, joka on uransa varrella ollut sekä Boris Nemtsovin hommissa, että jonkinlaista uusoikeistoa puuhaamassa.

No, putinisti kirjoittaja nyt ainakin on. Tämän kaltaisella kirjalla on ainakin se etu puolellaan, että se voi ikään kuin ulkopuolelta käsin esittää Putinin ja Venäjän kansan yhteisiksi arvoiksi kaikkia arvostettuja ja miellyttäviä asioita olematta samalla Kremlin virallinen ääni, jolla on jonkinlainen vastuu sanomisistaan.

Kirjoittajan tarkoittamat arvot, joille kullekin on omistettu yksi kappale, ovat avoimuus, vastuullisuus, jatkuvuus (преемственность), elämä, hyvinvointi, riippumattomuus, traditio, usko, kunnioitus ja moninaisuus.

Sellaisinaan nämä käsitteet ovat toki niin abstrakteja, että ne voitaisiin liittää mihin tahansa, joten kirjoittaja avaa niistä kutakin konkreettisissa yhteyksissä, joissa Putin (ja Venäjän kansa) ovat erityisesti kunnostautuneet niiden edistämisessä.

Hieman yllättävästi nuo mainitut arvot formuloidaan asianomaisissa kappaleissa vielä uudestaan ja kiteytetään inserteissä muutamalla lauseella.

Siten ensimmäinen kappale, jonka aiheena on avoimuus, onkin nimeltään Uudet mediat ja uusi Venäjä ja sen motossa kerrotaan aiheena olevan dialogi.

Avoimuus ja internet sopivat mainiosti Putinille, kerrotaan tässä, siis vastoin yleistä luuloa. Internetin tulo venäläisten elämään nimittäin sattui samaan aikaan kuin Putinin suosion kasvu: mitä enemmän internet levisi, sitä enemmän kasvoi myös Putinin suosio!

Sivumennen sanoen: zapadnikkien ja slavofiilien riita on yhtä tyhjän kanssa, ratkaisee kirjoittaja vanha dilemman. Venäjä on osa eurooppalaista sivilisaatiota, vaikka onkin samalla omaperäinen ja itsenäinen.

Toisen luvun nimi on Keskiluokka, millainen siitä olisi voinut tulla, mutta ei tullut. Ja arvo on vastuullisuus.

Ongelma on, että toisin kuin Putin visioi, ei syntynyt vastuullista keskiluokkaa, vaan rituaalis-demonstratiivisesti kuluttava yhteiskuntakerrostuma (прослойка).

Vjatšeslav Surkov väitti jo kymmenen vuotta sitten, että 2000-luvun alkuvuosien suurin saavutus oli Venäjällä laaja keskiluokka, joka otti itselleen sosiaalisen hegemonian ja poliittisen vallan: heidän patriotisminsa ja arvonsa määräsivät venäläisen elämänmuodon ja demokratian. He olivat maan suola, kultainen keskitie ja yhteiskunnan silmäterä…

Mutta ei tästä joukosta tullutkaan poliittista subjektia, valittaa kirjoittaja, sen sijaan se alkoi järjestää kaikenkarvaisia suoaukion (Bolotnaja ploštšad) mielenosoituksia sen sijaan, että olisi vaalinut enemmän isänmaan etua ja kunniaa kuin omaa lompakkoaan.

Siitä seurasi rangaistus: keskiluokan vaalimiseen ajateltuja varoja alettiinkin nyt suunnata muille aloille. Mutta kansa (se oikea ja varsinainen) ryhmittyi nyt Yleisvenäläisen kansanrintaman taakse valvoakseen sieltä käsin maan etuja, vastustaen byrokratiaa ja korruptiota.

Krimin palauttaminen (Krimin kevät) puolestaan edustaa jatkuvuuden arvoa ja tunnuslause Krim on meidän, kertoo jotakin siitä, keitä nuo ”me” olemme.

Lyhyesti sanoen Krimin palautus johtui kirjoittajan formuloinnin mukaan välttämättömyydestä vastustaa aluetta laittomalta, paljolti uusnatsilaiselta vallalta. Näin syntyi Putinin rauhantekijän hahmo, joka läheisesti liittyy monarkian ideaan…

No, näitä ajatuskulkuja taitaa harva läntinen lukija hyväksyä tai edes pystyä seuraamaan ja taitaapa siinä vaikeuksia olla monilla venäläisilläkin. Mielestäni tiettyä mielenkiintoa joka tapauksessa on sillä, että niitä esitetään ilmeisen vakavassa mielessä, joskaan nyt ei ihan Kremlin nimissä.

Kremlin ideologiasta kiinnostuneille oin tarjolla vaikkapa Vladimir Putin, Patriotizm -natsionanaja ideja Rossii, Knižnyj mir 2017, 510 s. Siihen on koottu Putinin esiintymisiä. Niistä tosin puuttuvat Putinin vuoden 2012 ”toukokuun ukaasit” (майские указы), joita Tšadajev pitää suurena historiallisena käännekohtana. Niissähän hahmoteltiin Venäjän kehityksen tehtävät vuoteen 2024 saakka.

No, tämähän on propagandakirja, joten ylistykset Putinille hänen nerokkaasta ja aina käsittämättömän onnistuneesta politiikastaan kuuluvat asiaan. Toisaalta täytyy kyllä myöntää, etteivät kiitokset tyhjän päällä lepää, mikä saattaa tuntua epäreilulta ja vastenmieliseltä, mutta, kuten sanotaan: elämä on.

Kyllä niitä kehuja on tullut läntisiltäkin asiantuntijoilta, vaikka yleensä aina muistetaan tähdentää, ettei talouden rakenteita ole uudistettu ja monen mielestä romahdus on aina ollut tulossa viimeistään kahden vuoden kuluttua.

Joka tapauksessa Putin ja venäläiset arvot ovat tämän kirjoittajan mielestä niin läheisiä, ettei niitä sovi erottaa toisistaan edes välimerkillä. Niinpä presidentin persoonassa täytyykin olla jotakin erityisen venäläistä (vaikka meillä taidetaankin arvella merkittäväksi tuota (Tverin)karjalaista komponenttia).

Viimeinen luku onkin sitten omistettu Putinin persoonalle: miksi juuri hän? Mitkä ominaisuudet ovat tehneet Putinista Putinin? Onhan ihmeellistä, että Putin aina ilmestyy sinne, missä näyttävät olevan mahdottomat tehtävät ja sitten ratkaisee ne.

Näin kävi Venäjän syntyvyyden kohdalla, näin kävi liberaalin globalismin väitetyn vaihtoehdottomuuden kohdalla, näin kävi sille väitteelle, että Venäjä on korkeintaan alueellinen suurvalta. Myös Tšetšenian kriisin ratkaisemista pidettiin mahdottomana ja niin edelleen.

Putinista on kirjoittajan mukaan nyt tullut maailmanpolitiikan ratkaisujen symboli ja samalla syntipukki. Vastustajat syyttävät häntä, kun Ukraina ei pidä Minskin sopimuksia tai kykene vastustamaan korruptiota, kun ”väärä” henkilö voittaa USA:n presidentinvaalit tai Englanti eroaa EU:sta… Onhan miehellä ainakin vaikutusvaltaa myös läntisten auktoriteettien mielestä.

No, sitä paitsi Putin on myös manööverien mestari ja osaa aina kiertää sääntöjä, tunnustaa ihaileva kirjoittaja, mutta täytyyhän systeemiä osata hyödyntää. Mikäs mies se hölmönä jokaista sääntöä totteleva presidentti oikein olisikaan.

Joka tapauksessa Putin edustaa rauhaa eikä sotaa ja Venäjä on stabilisoiva tekijä maailmassa, julistaa kirja. Presidentti on konservatiivien ensimmäinen ja kannatta legitiimejä hallintoja kaikkialla maailmassa. Putin välttää riskejä, kuten liikenteessä: ohittaa saa vasta, kun on selvää, että tie on vapaa…

Ja lopuksi, mutta ei vähäisempänä: Putin on ja pysyy tiedustelijana Stirlitzinä, huudahtaa kirjoittaja viitaten aikoinaan huippusuosittuun TV-sarjaan Kevään seitsemäntoista hetkeä, jonka sankarina oli vihollisen joukkoihin soluttautunut neuvostotiedustelija Stirlitz. Putin oli sitä paitsi ensimmäinen Venäjän johtaja, joka ymmärsi jotakin aivan olennaista: sen, ettei Venäjän ongelma ollut maassa, vaan siinä viivottimessa (mittakepissä), jota siihen oli yritetty soveltaa jo pian kaksi vuosisataa.

Tämä keppi heitettiin pois ja alettiin keskustella maailman kanssa sillä kielellä, jota ymmärrettiin maapallon joka kulmalla…

Tämä hagiografia päättyy siis hieman verhottuun, mutta melko ymmärrettävään teesiin, jonka mukaan Venäjä on ja sen pitääkin olla erilainen kuin länsi, vaikka kuuluukin eurooppalaiseen kulttuuripiiriin. Lännen kanssa joka tapauksessa joudutaan keskustelemaan suurta keppiä heiluttaen, mikä ei millään tavoin tee tyhjäksi Venäjän rauhanomaista missiota.

Siinähän sitä oli sananselitystä Venäjän kansalle ja olihan kirjassa yhtä ja toista muutakin, esimerkiksi konservatiivisista arvoista, joita Venäjä edustaa läntisen radikalismin vastapainona.

Tuskinpa tätä hyvää sanomaa Venäjän ulkopuolella on kovinkaan helppo myydä ja tietyissä naapurimaissa saatetaan olla jopa huolestuneita viittauksista Putinin etevyyteen sopimusten ja niiden porsaanreikien tulkitsemissa ja vaikkapa hänen filosofiastaan ohittajana.

Onhan se toki ilman muuta tärkeää, että varmistetaan tien olevan selvä, mutta mitäpä kaikkea muuta tuo ohittaminen mahtaakaan sisältää…?