Nöyryytyksen hedelmät

Nöyryytyksen hedelmät

Kymmenisen vuotta sitten Ian Buruma ja Avishai Margalit julkaisivat kirjan nimeltä Occidentalism, joka muistaakseni oli jo sitä ennen ilmestynyt artikkelina. Kirjoitin siitä aikanaan. Otsikko viittaa tietenkin Edward Saidin ”orientalismin” käsitteeseen, joka tarkoittaa länsimaiden vääristynyttä kuvaa idästä.

Kolmannen maailman kuva lännestä ei ole sen vähempää vääristynyt, argumentoivat kirjoittajat, jotka etsivät nykyiselle liberaalin lännen vastaisuudelle paralleelia myös Saksan ja Japanin menneisyydestä. Se tietenkin löytyi. Kuten aikoinaan Saksassa ja Japanissa, samoin myös sittemmin monissa arabimaissa ja etelästä vauraaseen pohjolaan siirtyneiden ihmisten parissa moderni länsimainen kulttuuri koettiin kerran loukkaavana ja arvottomana.

Se ei arvostanut mitään perinteisten yhteiskuntien hyveitä tai hyveitä ylipäätään. Yksilön tyydytys nousi siellä kaiken muun edelle ja perityt ja kunnioitetut uskonnon, perheen ja suvun arvot, kuten kaikki muutkin elämää suuremmat asiat leimattiin naurettaviksi. Tämä tarkoitti ja tarkoittaa sitä, että myös noita arvoja edustavat tulokkaat itse ovat uudessa ympäristössään naurettavia.

Hans-Magnus Enzensberger on kirjoittanut samasta aiheesta esseessään ”Kauhunkylväjät”, joka viime vuonna ilmestyi myös suomeksi. Islamistisen radikalisoitumisen takana on se hiljainen nöyryytys, joka kehittyneissä länsimaissa tulee joka päivä muslimimaista saapuneen osaksi. Muhamettilainen maailma ei ole satoihin vuosiin tuottanut yhtään maininnan arvoista keksintöä ja siellä julkaistujen kirjojenkin määrä on aivan mitätön verrattuna mihin tahansa länsimaahan.

”Hiljainen nöyryytys” tarkoittaa sitä, että kaikki se moderni, jonka muslimi ympärillään näkee, on jonkin muun keksimää ja tekemää. Sitä eivät ole vain autot, jääkaapit, tietokoneet tai lentokoneet. Jopa ruuvimeisseli on kapine, joka tulee muualta. Islamilaisella kulttuurilla oli kerran oma luova kautensa, mutta se on satojen vuosien päässä ja mikäli parannusta on odotettavissa, tulee se vasta sitten, kun islamista sen nykyisessä muodossa on luovuttu. Näin ajattelee islamilaisen diasporan hyvin tunteva englantilainen Theodore Dalrymple.

Keskiaikainen yhteiskunta ja erityisesti uskonnon kiivas anti-intellektualismi yhdistettynä naisen alistettuun asemaan tuomitsevat muhamettilaisen maailman piilevään primitiivisyyteen, jossa öljyrahalla ostetun länsimaisen tavaran paljous on vain hämäävä verho kaiken yllä. Ulkoinen vauraus saattaa pettää ymmärtämättömän, mutta hiljaa mielessään myös muslimi tietää, miten asiat ovat.

Muhamettilaiset maahanmuuttajat eivät uusissa kotimaissaan yleensä menesty koulussa eivätkä työelämässä. Taustalla voitaneen yleensä todeta se sama matala älykkyysosamäärä, joka myös lähtömaissa vallitsee, mutta sekään ei välttämättä kerro todellista syytä. Älykkyys ei ole vain periytyvää, se voisi myös kehittyä, mikäli kotielämä ja kulttuuri antaisivat sille virikkeitä. Näin ei normaalisti ole sellaisissa perheissä, jotka inhoavat läntistä ympäristöään ja koettavat pitää itsensä puhtaina sen tartunnoista.

Kun koulussa menestytään huonosti, tulee vaihtoehdoksi jengiytyminen ja nuorisorikollisuus. Jokaisen ihmisen perustarpeisiin kuuluu päteminen tavalla tai toisella ja se, joka ei onnistu siinä älyllään, voi kokeilla nyrkkejään. Dente lupus, cornu taurus.

 Päteä voi myös terrorisoimalla itseään parempia ja osoittamalla rohkeutta tehdä mahdollisimman paljon kiellettyjä asioita. Lopputulemana on jääminen siihen alaluokkaan, joka länsimaissa nykyään kovaa vauhtia kehittyy ja joka on yleensä irrallaan työelämästä ja saa loisen tavoin elantonsa siitä yhteiskunnasta, jonka sääntöjen rikkomiselle se perustaa sekä henkisen että taloudellisen menestymisensä.

Meillä asiat eivät ole näin pitkällä eikä niiden tietenkään saisi koskaan sallia sellaisiksi kehittyvän. Miksi kuitenkaan voisimme onnistua sellaisessa, jossa kukaan muu ei ole onnistunut? Mikäli pystymme estämään ghettoutumisen vielä silloin, kun muslimeita on meillä kymmenen prosenttia väestöstä, olemme ilmeisesti saaneet aikaan ihmeen. Älkäämme kuitenkaan vielä onnitelko itseämme, näytön paikka on edessä päin.

Mikäli muuttajia on vähän, on luultavasti mahdollista, että he pystyvät integroitumaan ja ylittämään sen kulttuurimuurin, jonka taakse he uhkaavat jäädä. Myös ne suomalaiset maalaisnuoret, jotka 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa saapuivat Helsinkiin, joutuivat kokemaan kulttuurisokin. Se ilmeni sakilaisuutena ja slangiksi nimitettynä siansaksana, jota tulokkaat opettelivat puhumaan erottuakseen maalaisista, joita olivat vielä äsken olleet. Myös 1960-70-lukujen suuressa  muutossa oli kulttuurisokin aineksia, joita hoidettiin juopottelemalla ja uskonnon tapaisilla anti-intellektuaalisilla massaliikkeillä.

Mutta muslimimaailmasta ja etenkin sen esimoderneilta sydänalueilta pohjoiseen saapuville on kulttuurinen muuri paljon korkeampi. He eivät ainoastaan koe olevansa erilaisia, vaan myös ovat sitä. Asia liittyy primäärisiin eksistentiaalisiin arvoihin eikä pelkästään tapoihin ja makuihin. Hyppäys uskontoa, perhettä, sukua, kunniaa ja hyvettä kunnioittavasta ympäristöstä nihilistiseen ja hedonistiseen maailmaan ei ole määrällinen, vaan laadullinen.

Tulijasta uusi kulttuuri saattaa näyttää saatanalliselta Vituksen tanssilta, joka ansaitsee vain inhoa. Pyrkimys oman perinnön säilyttämiseen on silloin luonnollinen reaktio ja sitä on myös viha sellaista ”toista” kohtaan, jonka silmissä kaikki se, mitä itse pitää pyhänä, on pelkästään naurettavaa.

Onko ongelmaan ratkaisua? Lienee luultavaa, ettei siihen ole sellaista ratkaisua, jota hartaasti toivottaisiin ja johon kaikki olisivat tyytyväisiä. Ajan myötä kulttuuri asettuu uusiin muotoihinsa ja kukapa tietää millaisia ne ovat. Vähin, mitä nyt voidaan tehdä, on estää ongelman aiheuttajaa eli kulttuurisesti vierasta elementtiä kasvamasta hallitsemattoman suureksi. Kansainvälinen vertailu osoittaa, että meillä Suomessa käsillä ovat viime hetket, ellei peliä jo ole menetetty.

Onnelliset omistavat ja onnettomat tunarit

Beati possidentes

Kansainvälisessä politiikassa oli takavuosina tavallista puhua onnellisista omistajista, beati possidentes ja sitten niistä muista eli nälkäisistä tai tyydyttämättömistä valtioista.

Edelliset olivat niitä, jotka olivat historian saatossa onnistuneet tunkemaan eturiviin ja toteuttamaan unelmansa koskien herruusalueita ja etupiirejä. Sellaisia olivat esimerkiksi Englanti/Brittiläinen imperiumi, sekä ajoittain eräät muutkin maat, joilla oli vaikutusaluetta kylliksi tai liikaakin, jopa enemmän kuin niiden voi realistisesti ajatellen kykenevän pitämään hallussaan.

Toisella puolella sitten olivat ne, jotka olivat myöhästyneet maapallon jaosta, eli ns. ”nälkäiset” valtiot. Ennen muuta tässä joukossa oli maailmansotien välisenä aikana Saksa, jolta sitä paitsi oli Versailles’n rauhassa viety sen Ranskalta vuonna 1871 ”palauttamat” Elsass ja Lothringen. Sellaisena esiintyi myös Italia, jonka modernisaatio ja kansallinen uudelleen yhtyminen, ylösnousemus eli risorgimento oli jäänyt kovin myöhäiseksi.

Itse asiassa Italia oli Ensimmäisen maailmansodan jälkeen saanut jopa alueen, joka ei oikeutetusti kansallisuuden mukaan sille kuulunut, Etelä-Tirolin (Alto Adige), mutta nälkä oli jäänyt, sillä massiiviset menetykset maailmansodassa eivät oikein tuntuneet olevan kohtuullisessa suhteessa saaliiseen. Logiikka se oli sekin.

Mikä maa, Englannin ohella, tässä maailmassa oli silloin todellinen beatus possidens? Ensimmäisen maailmansodan päättäneiden rauhojen jälkeen tuntui niitä olevan harvassa. Ranska oli historiallisesti saanut kokea siirtomaasodissa nöyryytyksen toisensa jälkeen, mutta nyt sillä ei pitänyt olla valittamista. Espanjan imperiumi oli jo hävitetty, eikä sillä ollut reaalisia mahdollisuuksia sen palauttamiseen.

Tyytyväisyyteen aluejärjestelyjen suhteen oli syytä erinäisillä pienvaltioilla, kuten Romania ja Tanska, mutta monet olivat taas sen sijaan kovin tyytymättömiä. Myös uudeksi suurvallaksi pyrkivä, kahdensadan vuoden kuoleman jälkeen henkiin herätetty Puola oli sangen tyytymätön. Se oli kyllä saanut merkittäviä alueita Saksalta ja Venäjältä, mutta ei muinaisia ”mereltä merelle” rajojaan. Sitä paitsi se oli varsin monikansallinen kooste, jossa oli hyvin paljon vähemmistöjä, erityisesti valkovenäläisiä ja ukrainalaisia.  Se oli siis jotakin aivan muuta, kuin Versailles’n periaatteet olisivat oikeastaan edellyttäneet.

Oliko Puolalla syytä tyytymättömyyteen siitä, että se oli saanut liian vähän, vai sen sijaan ylenpalttiseen tyytyväisyyteen siitä, että se oli saanut aivan liian paljon, ei kukaan näyttänyt pystyvän ratkaisemaan. Uudelleen perustettu Puola, Polonia restituta oli joka tapauksessa rajojensa takia riidoissa kaikkien kanssa, ei vähiten Saksan, jonka valtioalueen Puolen käytävä Danzigin kohdalla leikkasi kahtia.

Unkarille oli oli tehty varsin häpeämätön temppu, kun Transilvania puolitoistamiljoonaisine unkarilaisväestöineen annettiin Romanialle ja se kuului ehdottomasti tyytymättömiin maihin. Romanialla oli tietenkin puolestaan syytä tyytyväisyyteen saaliistaan, johon Transilvanian ohella kuului myös Venäjältä ”palautettu” Bessarabia.

Hajotettujen imperiumien perilliset, Neuvostoliitto ja Itävalta olivat sangen erilaisia, kuten olivat niistä irtautuneet valtiot. Itävallalla ei ollut voimaa palauttaa imperiumiaan, mikä ymmärrettiin. Aluksi sitä ei ollut myöskään Neuvostoliitolla, joka eriskummaisen valtio- ja yhteiskuntajärjestyksensä mukaan joutui aluksi myös kansainväliseksi hylkiöksi Saksan tapaan. Olikin luonnollista, että nämä kaksi käytännössä liittoutuivat, sitähän Rapallossa vuonna 1922 solmittu sopimus merkitsi. Myös Neuvostoliitto oli nimittäin nälkäinen.

Neuvostoliitosta eli siis Venäjän imperiumista eronneista valtioista kannattaa erikseen mainita Suomi, joka erotessaan oli käytännössä jo valmis valtio vanhoine historiallisine rajoineen. Kun valtioaluetta vielä oli vuonna 1920 laajennettu Petsamolla, oli Euroopan kartalle ilmestynyt jälleen yksi beatus possidens.

Suomessa oli haaveiltu Itä-Karjalan liittämisestä, mille bolševikkien ylenpalttiset lupaukset olivat antaneet runsaasti perusteita, joten Suur-Suomen vakuutettiin vastaavan maan ”luonnollista” alueellista ja kulttuurista kutsumusta. Tästä oltiin ennen vuotta 1920 yksimielisiä Suomen poliittisen kartan joka puolella ja aluksi vieläpä Kremlissäkin aina siihen saakka, kun ilmeni, ettei Suomi liitykään takaisin äiti-Venäjän helmaan.

Kun karjalaisalueiden saamiseen oli joka tapauksessa aika lailla panostettu, jäi asia jurnuttamaan aktivistipiirejä ja nuoriso, joka aina on mobilisoitavissa erilaisten kummallisuuksien taakse, sai nyt kaipaamansa keppihevosen. Virallinen Suomihan ei moisesta epärealistisesta huuhaasta enää välittänyt sen jälkeen kun Kansainliitto vuonna 1923 totesi, ettei asia sille kuulunut. Trieste kuului ehkä kategoriaan Italia irredenta, mutta Itä-Karjalan kunnioittaminen nimellä Finlandia irredenta oli jo kovin keinotekoista.

Suomi ei siis kuulunut ns. nälkäisiin valtioihin, vaikka kommunistipiirit mielellään muistivat noita tiettyjen piirien Suur-Suomivouhotuksia aina tarvitessaan materiaalia Suomen ja sen hallituksen demonisointiin. Tämä temppu on toiminut tähän päivään saakka huolimatta siitä, että neuvostohallitus 2.12.1939 Kuusisen hallituksen kanssa solmimassaan sopimuksessa nimenomaisesti selitti Suur-Suomen eli suomalaisen ja karjalaisen kansan jälleen yhdistämisen näiden kansojen oikeutetuksi vuosisataiseksi toiveeksi. Mutta kaikella on aikansa.

Entä miten nälkäinen tai tyytyväinen oli Neuvostoliitto ensimmäisen maailmansodan jälkeen? Myöhemmässä historiankirjoituksessa se on maalannut itsestään kuvan tyytyväisenä valtiona, jonka ainoa pyrkimys oli valmistautua siihen koettelemukseen, joka alkoi 22.6.1941 eli Suureen isänmaalliseen sotaan.

Valitettavasti tuon skenaarion luonnetta myöhäsyntyisenä konstruktiona on mahdoton peitellä.  Sen hyväksyminen vaatii henkistä laiskuutta, tyhmyyttä tai molempia. Epäilemättä koko maan resurssien keskittäminen maailmanhistorian suurimman asemahdin luomiseksi oli tarpeen tuona ikimuistoisena kesäkuun päivänä vuonna 1941 ja siitä vielä muutaman vuoden eteenpäin.

Mutta se, mihin sitä ennen valmistauduttiin, ei ollut vuoden 1920 pyhien rajojen puolustaminen, vaan vanhan herruusalueen palauttaminen. Sopimuksella Hitlerin kanssa 23.8.1939 Stalin hankki oikeuden palauttaa sekä Suomen ja Baltian maat, että Puolan syntyessään itselleen haalimat ukrainalaiset ja valkovenäläiset alueet.

Kyseessä oli siis täsmälleen sama tavoite ja politiikka, kuin muillakin nälkäisillä valtioilla, vuosien 1918-1920 rajojen kumoaminen ja kansallisten, tai ainakin sellaisiksi väitettyjen rajojen aikaansaaminen. Tästä varmemmaksi vakuudeksi Neuvostoliitto liitti Ukrainan neuvostotasavaltaan vielä Bukovinan ja sittemmin myös Karpaatti-Ukrainan. Toisin sanoen sen osan Ukrainaa, joka tänään on sen pahin päänsärky. Mutta silloin elettiin toista aikaa.

Mutta oliko Neuvostoliiton valtiollisena kutsumuksena ”vain” palauttaa Venäjän imperiumin rajat? Ainakaan periaatteessa näin vähäinen päämäärä ei suinkaan riittänyt. Moskovahan oli koko maailman työläisten pääkaupunki ja Neuvostoliittoon olivat kaikki periaatteessa tervetulleita liittymään tietyt ehdot täytettyään. Kyseessä oli siis eräänlainen EU, eli ideologialle perustuva liitto, jolla oli hallussaan hyvä ja lopullinen sanoma koko maailmalle.

Kaikki muuttuu ajan myötä ja niin muuttui myös Neuvostoliiton näkemys itsestään ja edustamastaan evankeliumista. Muutokset olivat sitä paitsi nopeita ja perusteellisia, mikä kannattaa aina pitää mielessä, jos yrittää tehdä johtopäätöksiä tämän valtion olemuksesta sen tiettynä aikakautena edustaman suuntauksen perusteella. Muistakaamme nyt vaikkapa vain sitä, että maa oli Saksan paras ystävä ja liittolainen niin vuosina 1922-1933 että vuosina 1939-1941.

Ehkä on vielä syytä erikseen huomauttaa, että tämä yhteistyö ei tapahtunut minkään ontologisen logiikan vuoksi, eli kuten raamatussa sanotaan, ”että tapahtuisi, mitä kirjoitettu on”, että oltaisiin valmiina, kun 22.6.1941 tulee. Se, mitä kirjoitettiin tuosta päivästä, kirjoitettiin jälkikäteen.

Venäjän loputtomasta ja nopeasta kasvusta kirjoittivat hyvin huolestuneina niin sanotut geopoliitikot, eturivissä ruotsalainen Kjellén, ennen ensimmäistä maailmansotaa. Kun venäläiset näyttivät olevan aivan uskomattoman nopeasti sikiävää kansaa ja heidän valtionsa oli jo ammoisista ajoista vain laajentunut, voitiin luonnonlain varmuudella tehdä induktiivinen päätelmä siitä, että se ennen pitkää laajenisi Atlantille eli sulkisi sisäänsä myös Skandinavian, siis Norjan ja Ruotsin.

Näin ei koskaan tapahtunut eikä edes Venäjän yleisesikunnalla liene ollut koskaan mitään suunnitelmia Kjellénin kotimaan alistamisesta Pietarin valtapiiriin. Joka tapauksessa aikakauden russofobia sai runsaasti pontta myös geopolitiikan ”tieteestä”, joka pohdiskeli myös elintilan merkitystä kansakuntien menestykselle. Venäjällähän tuota elintilaa oli vaikka muille jakaa. Oliko se sitten onnellistuttanut sen kansaa, saattoi kysyä, mutta ainakin väestönkasvua saattoi, oikein tai väärin, tulkita runsaan elintilan tuottamaksi.

Russofobia perustui lopultakin reaalisiin syihin, jos kohta sitä vahvistavat spekulaatiot olivat fantastisia. Saksalaisilla oli pätevät syyt pelätä Ranskan ja Venäjän liiton jonakin päivänä lunastavan sitoumuksensa ja yhdistävän voimansa sen murskaamiseen. Niinpä Saksassa vuorostaan kehiteltiin ajatuksia Venäjän imperiumin hajottamisesta ja aivan erityisesti Ukrainan erottamisesta siitä.

Toki myös Suomi, Puola ja Baltia sekä Kaukasus oli syytä vapauttaa ja tarjota niille mahdollisuus kukoistaa Saksan valtakunnan ehdoilla ja sen yhteydessä. Skenaarioita tulevalle kehitykselle luotiin jo hyvissä ajoin joka suunnalla, vaikka tulevien tapahtumien johtamien niistä olisikin turhan köykäistä.

Ajatellun laajenemisensa sijasta Venäjän imperiumi hajotettiin vuosina 1918-1920, mutta palautettiin taas Stalinin toimesta vuosina 1940 ja sitten uudelleen 1945. Loistavana poikkeuksena oli Suomi. Nyt imperiumia täydensi ulkokehänä Varsovan liitto ja vähän aikaa oli olemassa Itäblokki, joka ulottui Elbeltä Keltaiseen mereen.

Kuten rooliin sopii, Neuvostoliitto, beatus possidens, oli nyt jo kiinnostunut ennen muuta valtapiirinsä säilyttämisestä. Imperiumien ikuisena ongelmana on imperial overstretch eli liikaa yrittäminen, joka sitten taas aikanaan romahdutti rakennelman. Mahtipontiset suunnitelmat globaalisesta läsnäolosta USA:n tapaan olivat ihan liikaa tuon valtion taloudelle.

Onko Venäjä taas rakentamassa vanhaa imperiumiaan? Onko siis käynnissä yhä uudelleen tapahtuva Venäjän maiden kokoaminen? Lasketaanko näihin maihin kaikki ne alueet, jonne venäläinen sotilassaapas joskus on astunut? Lyhyesti sanoen, noudattaako historia tässä tapauksessa jotakin irrationaalista kaavaa, jonka salaperäinen logiikka voidaan löytää geopolitiikan tutkailun avulla?

Mikäli historia toistaa itsensä ensimmäisen kerran tragediana ja seuraavan kerran jo farssina, kuten Marx lohkaisi, olisi tässä jo kyseessä jonkinlainen puskafarssi, jonka ohjaajaksi sopisi vaikkapa Jouko Turkka. Ne päämäärät, joita alueliitoksilla voidaan edistää, eivät ainakaan kuulu aineellisen hyvinvoinnin piiriin.

Euroopalla ja Venäjällä on inhimillisesti katsoen jo niin paljon kokemuksia rajojen siirtelyn vaikutuksista kansojen onnellisuuteen, turvallisuuteen ja vaurauteen, että tuntuisi kohtuulliselta säästää ne enemmiltä oppitunneilta.

Se, mitä maanosamme ja koko maailma kaipaa, ovat jännitystä lieventävät toimet, ei pelotteiden rakentaminen ja varustelukilpa. Tämä jälkimmäinen tie edustaa diplomatian alennustilaa ja koko valtion degeneroitumista väkivaltakoneistoksi, jossa valta on sotilailla, jotka omaa logiikkaansa seuraten pyrkivät kaikkialla mahdollisimman suureen ylivoimaan mahdollista vastustajaa vastaan.

Päätepiste tälle itseään ruokkivalle kierteelle voidaan saavuttaa nostamalla asiaan liittyvä resurssien tuhlaus sellaiselle tasolle, että toinen nääntyy tai sitten preventiivisellä iskulla, joka tekee alun perin näytösluonteisesta teatterista totta.

Tällainen kilpavarustelun tilanne on häpeällinen, eikä liene edes oleellista, kenen vastuulla se ensi sijassa on. Kaikkien vastuulla olisi nyt pyrkiä tilanteesta eroon diplomatian tietä eikä kasaamalla sotakalustoa, mikä on typerää ja vaarallista leikkiä. Kaikkien yhteinen etu olisi päästä eroon siitä idiotismista, jota itseään ruokkivaksi kierteeksi muodostunut varustelukilpa edustaa.

On aika ymmärtää ja sanoa ääneen, että Euroopan valtiot ovat nyt tyytyväisiä rajoihinsa, koska ymmärtävät niiden muuttamisen suhteelliset hyödyt ja haitat. Tämän tunnustamista on vaadittava kaikilta. Tieodssa jo on, ettei mikään kansa nykymaailmassa voisi voittaa mitään orjuuttamalla jotakuta toista. Valtiot eivät ole enää olemassa sotiakseen maa-alueista, vaan sen vuoksi, että ne auttavat mobilisoimaan kansojen luovat kyvyt ja kantamaan kortensa kekoon oman kansan ja koko maailman onnellisuuden hyväksi.

Rajojen suhteen meillä kaikilla on syytä siihen tyytyväisyyteen, jota latinaksi kutsutaan kauniilla sanalla beatitudo.

Sata pätkää muistelmia

 

Kirjallista arkipäivän muistelua

 

Günter Grass, Minun vuosisatani. Tammi 2000, 395 s.

 

Nobelisti (1999) Günter Grass muistetaan jo 1950-luvulta sodanjälkeisen Saksan kuvaajana. Vielä ennen kuolemaansa (2015) hän sai aikaan kohun kertomalla kuuluneensa sodan aikana SS-panssaridivisioonaan. Hänen kirjastaan Sipulia kuoriessa tuli käsite, jolla viitattiin niin kirjoittajan omaan kuin ihmisen monimutkaisuuteen yleensäkin.

Grassille voinee siis antaa rehellisyyspisteitä, vaikkakin vain suhteellisia. Pitihän hän kovin kauan erinäisiä asioita omana tietonaan. Asia lienee ymmärrettävä sitä taustaa vasten, että hän ymmärsi hyvin aikakautemme edustavan sellaista primitiivistä ajattelua, jossa syyllisyys assosiaation kautta olisi estänyt esimerkiksi Nobel-palkinnon, mikäli Ruotsin akatemia olisi aikoinaan asiasta tiennyt.

Tämä kirja koostuu enimmäkseen muistelmista, jotka näyttävät enimmäkseen olevan fiktiivisiä. Niiden kertoja on milloin kirjailija itse, milloin joku hänen sukulaisistaan tai tuttavistaan tai sitten suorastaan itse keisari tai joku muu potentaatti.

Ideana näyttää olevan kertoa suurista tapahtumista lähinnä arkipäivän banaliteettien kautta. Kiinaan, boksarikapinaa kukistamaan lähetetty sotamies muistaa, että keisari piti lähtijöille puheen, jossa nosti esikuviksi hunnit. Keisarin auringossa kimallellut kypärä oli ollut poikkeuksellisen vaikuttava.

Keisari oli muutenkin aika merkittävä mies. Yksikätisenä eläkeläisenä hän kaatoi toistakymmentä tuhatta puuta, mikä näyttää kertojan näkökulmasta olleen hirveä ympäristörikos, mutta uudet puut ovat tainneet nousta jo tilalle.

Kirjassa on jokaiselle 1900-luvun vuodelle omistettu oma pieni lukunsa, joka koostuu jonkun muistoista. Siten ensimmäistä maailmansotaa muistelevat yhdessä Ernst Jünger ja Erich Maria Remarque. Heitä haastattelee fiktiivinen sveitsiläistyttö ja vaikka herrat ovat hyvin korrekteja, on ilmeistä, ettei todellista kontaktia heidän välilleen synny. Molemmilla on ollut oma sotansa, jonka voi löytää heidän kirjoistaan.

Itse asiassa tapahtumien kuvaaminen muistettuina on ratkaisu, joka jo rajoittaa pahoin kirjan mahdollisuuksia.

Muistaminenkin on eräänlaista tekemistä ja kuten Nietzsche sanoi: Tuon minä tein, sanoo minun muistini. Tuota minä en voinut tehdä, sanoo minun ylpeyteni. -Ja viimein muisti myöntyy.

En tiedä, muistiko Grass koko ajan olleensa SS-joukoissa sodan aikana. Luulenpa, ettei hän sitä voinut unohtaa. Luulen myös, että hän silloin aikoinaan myös iloitsi saavutetuista menestyksistä ja suri tappioita. Vihollisiin hän todennäköisesti suhtautui tavalla, jota myöhemmin jätti mieluummin ainakin julkisesti muistelematta.

En ole lukenut hänen kirjaansa ”Mitä täytyy sanoa” (Was gesagt werden muss), joka tuntuisi kyllä kovin kiinnostavalta. Sikäli kuin olen ymmärtänyt, sekin on kuitenkin muistelmakirja.

Päiväkirjat poikkeavat perspektiivinsä takia oleellisesti muistelmista. Jälkimmäisissä lopputulos on jo tiedossa ja muisti on enemmän tai vähemmän pakotettu ottamaan tämän asian huomioon. Autenttisissa päiväkirjoissa sen sijaan katsotaan asioita tapahtumahetken horisontista, jolloin koko tulevaisuus on yhä avoin.

Mikäli olisi kirjoitettu vaikkapa vain fiktiivinen saksalainen päiväkirja 1900-luvusta, olisivat siinä varmasti vaihdelleet niin epätoivon kuin riemunkin hetket aivan toisella tavalla kuin muistelmaluontoisessa fiktiossa. Jälkimmäinen alistuu pakostakin tapahtumia seuranneelle todellisuudelle ja niin katteettomat toiveet kuin myöhemmän kehityksen valossa noloiksi osoittautuneet riemun hetket pyyhkiytyvät pois tarpeettomina ja vahingollisina.

Ajatelkaamme Saksan lopullista yhdistymistä vuonna 1938 ja sen kansainvälisen nöyryytyksen loppumista. luulen, että se aika tuotti senlaatuista johtajan ylistystä, ettei sitä myöhemmin kehtaa edes tunnustaa.

Niinpä nämä muistelmat jäävät vähän värittömiksi. Mukana on kaikenlaista ns. matalan katseen mukaista rekvisiittaa muun muassa nälän ja puutteen vuosista, joita saksalaisilla 1900-luvulla riitti. Hyperinflaation epätodelliset ilmiötkin noteerataan.

Sen sijaan ei puhuta niistä, aikoinaan erittäin raskaina koetuista nöyryytyksistä, joita Reininmaan miehitys aiheutti ja varsin vähällä päästetään liittoutuneet myös kuvattaessa sitä nälkää, jonka heidän rankaisupolitiikkansa vielä toisen maailmansodan jälkeen aiheutti. Mutta tässä kirjassahan ei aiheena olekaan politiikka, vaan yksittäisten henkilöiden kokemukset, tarkemmin sanoen niiden kuvaaminen muistettuina.

Saksalainen päiväkirja, joka todella kertoisi, mitä kansa aikoinaan ajatteli, olisi varmaankin liikaa tälle aikakaudelle. Ainakin se olisi liikaa nobelistille, jollaisten tehtävänä ja ansiona on hengeltään ihanteellisten kirjojen kirjoittaminen, kuten palkinnon säännöissä sanotaan.

Kirjassa kuvataan kyllä, mutta ohuesti, erilaisia roistontöitä, joita natsit suorittivat, mutta siinä suhteessa kirja tuskin antaa mitään uutta. Esimerkiksi Varsovan ghetosta kannattaa mieluummin lukea vaikkapa Jürgen Stroopin muistelmat kaikessa apologisuudessaan.

Grassin kirjassa raakuudet asiat yleensä sivuutetaan ulkopuolisen muistelijan tietyllä välinpitämättömyydellä: enhän minä siellä ollut. Varsovan gheton tuhoaminen tai kolmenkymmenentuhannen nuoren miehen hukkuminen sukellusveneissä jäävät lopultakin vain numeroiksi muisteleville saksalaisillekin.

Mutta eipä nyt kohtuuttomasti arvostella kirjailijaa siitä, ettei hän kirjoittanut sellaista kirjaa, kuin minä olisin toivonut. Onhan tässä kaikenlaista kiinnostavaakin, vaikka sen totuusarvosta ei osaa olla varma.

Saattaa hyvinkin olla, että Itä-Saksan Kansanarmeijan kypärä oli jo Wehrmachtille aikoinaan kehitetty malli, jonka sarjatuotanto sitten jäi aloittamatta, vaikka se olikin selvästi tuota käyttöön otettua peltihattua parempi.

Onhan kirjassa paikallisväriä. Reininmaalaiset näyttivät ainakin silloin tällöin toivottaneen itäalueen evakot takaisin sinne, mistä olivat tulleetkin eikä empatia muutenkaan riittänyt kovin pitkälle, kun kyseessä olivat kaukaisempien seutujen asukkaat.

Oma lukunsa ovat suuren kulttuurivallankumouksen radikaalit, joille natsisukupolven vanhemmat ovat yhä hyvin lähellä. Tragikoomisiksi tulevat Theodor Adornon kaltaiset radikaalit hahmot, jotka jäävät moukkamaisen laumaradikalismin jyräämiksi.

Kyllä Saksan paljon ylistetty menneisyydenhallinta taitaa olla paljon konstikkaampi tehtävä, kuin yleisesti ymmärretäänkään.