Onnelliset omistavat ja onnettomat tunarit

Beati possidentes

Kansainvälisessä politiikassa oli takavuosina tavallista puhua onnellisista omistajista, beati possidentes ja sitten niistä muista eli nälkäisistä tai tyydyttämättömistä valtioista.

Edelliset olivat niitä, jotka olivat historian saatossa onnistuneet tunkemaan eturiviin ja toteuttamaan unelmansa koskien herruusalueita ja etupiirejä. Sellaisia olivat esimerkiksi Englanti/Brittiläinen imperiumi, sekä ajoittain eräät muutkin maat, joilla oli vaikutusaluetta kylliksi tai liikaakin, jopa enemmän kuin niiden voi realistisesti ajatellen kykenevän pitämään hallussaan.

Toisella puolella sitten olivat ne, jotka olivat myöhästyneet maapallon jaosta, eli ns. ”nälkäiset” valtiot. Ennen muuta tässä joukossa oli maailmansotien välisenä aikana Saksa, jolta sitä paitsi oli Versailles’n rauhassa viety sen Ranskalta vuonna 1871 ”palauttamat” Elsass ja Lothringen. Sellaisena esiintyi myös Italia, jonka modernisaatio ja kansallinen uudelleen yhtyminen, ylösnousemus eli risorgimento oli jäänyt kovin myöhäiseksi.

Itse asiassa Italia oli Ensimmäisen maailmansodan jälkeen saanut jopa alueen, joka ei oikeutetusti kansallisuuden mukaan sille kuulunut, Etelä-Tirolin (Alto Adige), mutta nälkä oli jäänyt, sillä massiiviset menetykset maailmansodassa eivät oikein tuntuneet olevan kohtuullisessa suhteessa saaliiseen. Logiikka se oli sekin.

Mikä maa, Englannin ohella, tässä maailmassa oli silloin todellinen beatus possidens? Ensimmäisen maailmansodan päättäneiden rauhojen jälkeen tuntui niitä olevan harvassa. Ranska oli historiallisesti saanut kokea siirtomaasodissa nöyryytyksen toisensa jälkeen, mutta nyt sillä ei pitänyt olla valittamista. Espanjan imperiumi oli jo hävitetty, eikä sillä ollut reaalisia mahdollisuuksia sen palauttamiseen.

Tyytyväisyyteen aluejärjestelyjen suhteen oli syytä erinäisillä pienvaltioilla, kuten Romania ja Tanska, mutta monet olivat taas sen sijaan kovin tyytymättömiä. Myös uudeksi suurvallaksi pyrkivä, kahdensadan vuoden kuoleman jälkeen henkiin herätetty Puola oli sangen tyytymätön. Se oli kyllä saanut merkittäviä alueita Saksalta ja Venäjältä, mutta ei muinaisia ”mereltä merelle” rajojaan. Sitä paitsi se oli varsin monikansallinen kooste, jossa oli hyvin paljon vähemmistöjä, erityisesti valkovenäläisiä ja ukrainalaisia.  Se oli siis jotakin aivan muuta, kuin Versailles’n periaatteet olisivat oikeastaan edellyttäneet.

Oliko Puolalla syytä tyytymättömyyteen siitä, että se oli saanut liian vähän, vai sen sijaan ylenpalttiseen tyytyväisyyteen siitä, että se oli saanut aivan liian paljon, ei kukaan näyttänyt pystyvän ratkaisemaan. Uudelleen perustettu Puola, Polonia restituta oli joka tapauksessa rajojensa takia riidoissa kaikkien kanssa, ei vähiten Saksan, jonka valtioalueen Puolen käytävä Danzigin kohdalla leikkasi kahtia.

Unkarille oli oli tehty varsin häpeämätön temppu, kun Transilvania puolitoistamiljoonaisine unkarilaisväestöineen annettiin Romanialle ja se kuului ehdottomasti tyytymättömiin maihin. Romanialla oli tietenkin puolestaan syytä tyytyväisyyteen saaliistaan, johon Transilvanian ohella kuului myös Venäjältä ”palautettu” Bessarabia.

Hajotettujen imperiumien perilliset, Neuvostoliitto ja Itävalta olivat sangen erilaisia, kuten olivat niistä irtautuneet valtiot. Itävallalla ei ollut voimaa palauttaa imperiumiaan, mikä ymmärrettiin. Aluksi sitä ei ollut myöskään Neuvostoliitolla, joka eriskummaisen valtio- ja yhteiskuntajärjestyksensä mukaan joutui aluksi myös kansainväliseksi hylkiöksi Saksan tapaan. Olikin luonnollista, että nämä kaksi käytännössä liittoutuivat, sitähän Rapallossa vuonna 1922 solmittu sopimus merkitsi. Myös Neuvostoliitto oli nimittäin nälkäinen.

Neuvostoliitosta eli siis Venäjän imperiumista eronneista valtioista kannattaa erikseen mainita Suomi, joka erotessaan oli käytännössä jo valmis valtio vanhoine historiallisine rajoineen. Kun valtioaluetta vielä oli vuonna 1920 laajennettu Petsamolla, oli Euroopan kartalle ilmestynyt jälleen yksi beatus possidens.

Suomessa oli haaveiltu Itä-Karjalan liittämisestä, mille bolševikkien ylenpalttiset lupaukset olivat antaneet runsaasti perusteita, joten Suur-Suomen vakuutettiin vastaavan maan ”luonnollista” alueellista ja kulttuurista kutsumusta. Tästä oltiin ennen vuotta 1920 yksimielisiä Suomen poliittisen kartan joka puolella ja aluksi vieläpä Kremlissäkin aina siihen saakka, kun ilmeni, ettei Suomi liitykään takaisin äiti-Venäjän helmaan.

Kun karjalaisalueiden saamiseen oli joka tapauksessa aika lailla panostettu, jäi asia jurnuttamaan aktivistipiirejä ja nuoriso, joka aina on mobilisoitavissa erilaisten kummallisuuksien taakse, sai nyt kaipaamansa keppihevosen. Virallinen Suomihan ei moisesta epärealistisesta huuhaasta enää välittänyt sen jälkeen kun Kansainliitto vuonna 1923 totesi, ettei asia sille kuulunut. Trieste kuului ehkä kategoriaan Italia irredenta, mutta Itä-Karjalan kunnioittaminen nimellä Finlandia irredenta oli jo kovin keinotekoista.

Suomi ei siis kuulunut ns. nälkäisiin valtioihin, vaikka kommunistipiirit mielellään muistivat noita tiettyjen piirien Suur-Suomivouhotuksia aina tarvitessaan materiaalia Suomen ja sen hallituksen demonisointiin. Tämä temppu on toiminut tähän päivään saakka huolimatta siitä, että neuvostohallitus 2.12.1939 Kuusisen hallituksen kanssa solmimassaan sopimuksessa nimenomaisesti selitti Suur-Suomen eli suomalaisen ja karjalaisen kansan jälleen yhdistämisen näiden kansojen oikeutetuksi vuosisataiseksi toiveeksi. Mutta kaikella on aikansa.

Entä miten nälkäinen tai tyytyväinen oli Neuvostoliitto ensimmäisen maailmansodan jälkeen? Myöhemmässä historiankirjoituksessa se on maalannut itsestään kuvan tyytyväisenä valtiona, jonka ainoa pyrkimys oli valmistautua siihen koettelemukseen, joka alkoi 22.6.1941 eli Suureen isänmaalliseen sotaan.

Valitettavasti tuon skenaarion luonnetta myöhäsyntyisenä konstruktiona on mahdoton peitellä.  Sen hyväksyminen vaatii henkistä laiskuutta, tyhmyyttä tai molempia. Epäilemättä koko maan resurssien keskittäminen maailmanhistorian suurimman asemahdin luomiseksi oli tarpeen tuona ikimuistoisena kesäkuun päivänä vuonna 1941 ja siitä vielä muutaman vuoden eteenpäin.

Mutta se, mihin sitä ennen valmistauduttiin, ei ollut vuoden 1920 pyhien rajojen puolustaminen, vaan vanhan herruusalueen palauttaminen. Sopimuksella Hitlerin kanssa 23.8.1939 Stalin hankki oikeuden palauttaa sekä Suomen ja Baltian maat, että Puolan syntyessään itselleen haalimat ukrainalaiset ja valkovenäläiset alueet.

Kyseessä oli siis täsmälleen sama tavoite ja politiikka, kuin muillakin nälkäisillä valtioilla, vuosien 1918-1920 rajojen kumoaminen ja kansallisten, tai ainakin sellaisiksi väitettyjen rajojen aikaansaaminen. Tästä varmemmaksi vakuudeksi Neuvostoliitto liitti Ukrainan neuvostotasavaltaan vielä Bukovinan ja sittemmin myös Karpaatti-Ukrainan. Toisin sanoen sen osan Ukrainaa, joka tänään on sen pahin päänsärky. Mutta silloin elettiin toista aikaa.

Mutta oliko Neuvostoliiton valtiollisena kutsumuksena ”vain” palauttaa Venäjän imperiumin rajat? Ainakaan periaatteessa näin vähäinen päämäärä ei suinkaan riittänyt. Moskovahan oli koko maailman työläisten pääkaupunki ja Neuvostoliittoon olivat kaikki periaatteessa tervetulleita liittymään tietyt ehdot täytettyään. Kyseessä oli siis eräänlainen EU, eli ideologialle perustuva liitto, jolla oli hallussaan hyvä ja lopullinen sanoma koko maailmalle.

Kaikki muuttuu ajan myötä ja niin muuttui myös Neuvostoliiton näkemys itsestään ja edustamastaan evankeliumista. Muutokset olivat sitä paitsi nopeita ja perusteellisia, mikä kannattaa aina pitää mielessä, jos yrittää tehdä johtopäätöksiä tämän valtion olemuksesta sen tiettynä aikakautena edustaman suuntauksen perusteella. Muistakaamme nyt vaikkapa vain sitä, että maa oli Saksan paras ystävä ja liittolainen niin vuosina 1922-1933 että vuosina 1939-1941.

Ehkä on vielä syytä erikseen huomauttaa, että tämä yhteistyö ei tapahtunut minkään ontologisen logiikan vuoksi, eli kuten raamatussa sanotaan, ”että tapahtuisi, mitä kirjoitettu on”, että oltaisiin valmiina, kun 22.6.1941 tulee. Se, mitä kirjoitettiin tuosta päivästä, kirjoitettiin jälkikäteen.

Venäjän loputtomasta ja nopeasta kasvusta kirjoittivat hyvin huolestuneina niin sanotut geopoliitikot, eturivissä ruotsalainen Kjellén, ennen ensimmäistä maailmansotaa. Kun venäläiset näyttivät olevan aivan uskomattoman nopeasti sikiävää kansaa ja heidän valtionsa oli jo ammoisista ajoista vain laajentunut, voitiin luonnonlain varmuudella tehdä induktiivinen päätelmä siitä, että se ennen pitkää laajenisi Atlantille eli sulkisi sisäänsä myös Skandinavian, siis Norjan ja Ruotsin.

Näin ei koskaan tapahtunut eikä edes Venäjän yleisesikunnalla liene ollut koskaan mitään suunnitelmia Kjellénin kotimaan alistamisesta Pietarin valtapiiriin. Joka tapauksessa aikakauden russofobia sai runsaasti pontta myös geopolitiikan ”tieteestä”, joka pohdiskeli myös elintilan merkitystä kansakuntien menestykselle. Venäjällähän tuota elintilaa oli vaikka muille jakaa. Oliko se sitten onnellistuttanut sen kansaa, saattoi kysyä, mutta ainakin väestönkasvua saattoi, oikein tai väärin, tulkita runsaan elintilan tuottamaksi.

Russofobia perustui lopultakin reaalisiin syihin, jos kohta sitä vahvistavat spekulaatiot olivat fantastisia. Saksalaisilla oli pätevät syyt pelätä Ranskan ja Venäjän liiton jonakin päivänä lunastavan sitoumuksensa ja yhdistävän voimansa sen murskaamiseen. Niinpä Saksassa vuorostaan kehiteltiin ajatuksia Venäjän imperiumin hajottamisesta ja aivan erityisesti Ukrainan erottamisesta siitä.

Toki myös Suomi, Puola ja Baltia sekä Kaukasus oli syytä vapauttaa ja tarjota niille mahdollisuus kukoistaa Saksan valtakunnan ehdoilla ja sen yhteydessä. Skenaarioita tulevalle kehitykselle luotiin jo hyvissä ajoin joka suunnalla, vaikka tulevien tapahtumien johtamien niistä olisikin turhan köykäistä.

Ajatellun laajenemisensa sijasta Venäjän imperiumi hajotettiin vuosina 1918-1920, mutta palautettiin taas Stalinin toimesta vuosina 1940 ja sitten uudelleen 1945. Loistavana poikkeuksena oli Suomi. Nyt imperiumia täydensi ulkokehänä Varsovan liitto ja vähän aikaa oli olemassa Itäblokki, joka ulottui Elbeltä Keltaiseen mereen.

Kuten rooliin sopii, Neuvostoliitto, beatus possidens, oli nyt jo kiinnostunut ennen muuta valtapiirinsä säilyttämisestä. Imperiumien ikuisena ongelmana on imperial overstretch eli liikaa yrittäminen, joka sitten taas aikanaan romahdutti rakennelman. Mahtipontiset suunnitelmat globaalisesta läsnäolosta USA:n tapaan olivat ihan liikaa tuon valtion taloudelle.

Onko Venäjä taas rakentamassa vanhaa imperiumiaan? Onko siis käynnissä yhä uudelleen tapahtuva Venäjän maiden kokoaminen? Lasketaanko näihin maihin kaikki ne alueet, jonne venäläinen sotilassaapas joskus on astunut? Lyhyesti sanoen, noudattaako historia tässä tapauksessa jotakin irrationaalista kaavaa, jonka salaperäinen logiikka voidaan löytää geopolitiikan tutkailun avulla?

Mikäli historia toistaa itsensä ensimmäisen kerran tragediana ja seuraavan kerran jo farssina, kuten Marx lohkaisi, olisi tässä jo kyseessä jonkinlainen puskafarssi, jonka ohjaajaksi sopisi vaikkapa Jouko Turkka. Ne päämäärät, joita alueliitoksilla voidaan edistää, eivät ainakaan kuulu aineellisen hyvinvoinnin piiriin.

Euroopalla ja Venäjällä on inhimillisesti katsoen jo niin paljon kokemuksia rajojen siirtelyn vaikutuksista kansojen onnellisuuteen, turvallisuuteen ja vaurauteen, että tuntuisi kohtuulliselta säästää ne enemmiltä oppitunneilta.

Se, mitä maanosamme ja koko maailma kaipaa, ovat jännitystä lieventävät toimet, ei pelotteiden rakentaminen ja varustelukilpa. Tämä jälkimmäinen tie edustaa diplomatian alennustilaa ja koko valtion degeneroitumista väkivaltakoneistoksi, jossa valta on sotilailla, jotka omaa logiikkaansa seuraten pyrkivät kaikkialla mahdollisimman suureen ylivoimaan mahdollista vastustajaa vastaan.

Päätepiste tälle itseään ruokkivalle kierteelle voidaan saavuttaa nostamalla asiaan liittyvä resurssien tuhlaus sellaiselle tasolle, että toinen nääntyy tai sitten preventiivisellä iskulla, joka tekee alun perin näytösluonteisesta teatterista totta.

Tällainen kilpavarustelun tilanne on häpeällinen, eikä liene edes oleellista, kenen vastuulla se ensi sijassa on. Kaikkien vastuulla olisi nyt pyrkiä tilanteesta eroon diplomatian tietä eikä kasaamalla sotakalustoa, mikä on typerää ja vaarallista leikkiä. Kaikkien yhteinen etu olisi päästä eroon siitä idiotismista, jota itseään ruokkivaksi kierteeksi muodostunut varustelukilpa edustaa.

On aika ymmärtää ja sanoa ääneen, että Euroopan valtiot ovat nyt tyytyväisiä rajoihinsa, koska ymmärtävät niiden muuttamisen suhteelliset hyödyt ja haitat. Tämän tunnustamista on vaadittava kaikilta. Tieodssa jo on, ettei mikään kansa nykymaailmassa voisi voittaa mitään orjuuttamalla jotakuta toista. Valtiot eivät ole enää olemassa sotiakseen maa-alueista, vaan sen vuoksi, että ne auttavat mobilisoimaan kansojen luovat kyvyt ja kantamaan kortensa kekoon oman kansan ja koko maailman onnellisuuden hyväksi.

Rajojen suhteen meillä kaikilla on syytä siihen tyytyväisyyteen, jota latinaksi kutsutaan kauniilla sanalla beatitudo.