Ylösnousseessa Vähä-Puolassa
Joihinkin hetkiin tiivistyy
tavallista enemmän historiaa tai ainakin sen kokemista. Sellainen oli minulle riippumattoman
ammattiliitto Solidaarisuuden perustaminen elokuussa 1980 Gdánskin
telakalla.
Termi ”solidaarisuus” kuului vahvasti
ns. taistolaisuuden peruskalustoon. Sehän ilmensi sitä uutta psykologiaa, jonka
suurteollisuuden työläiset Marxin mukaan väistämättä omaksuisivat, kun karut olosuhteet
siihen pakottaisivat.
Aulikki Oksanen ja kumppanit olivat
tehneet jo kaikille sumalaisille tutuksi tämän asian esittämällä ”laulua
solidaarisuudesta”:
Maa on kaiken kansan, mutta
herrat sitä hallitsee
Leipää saa ja oikeutta,
vain kun siitä taistelee!
Työstä ja taistelusta
on syntyvä solidaarisuus!
Voimaa ja uskallusta,
lämmintä luottamusta
tuo Solidaarisuus!!!
Tuota viimemainittua sanaa ei
ajateltu silloin vielä isolla kirjaimelle kirjoitetuksi, vaikka se karjaistiin
suurella paatoksella.
Mutta nytpä oli syntynyt sellainen
liike, joka oli taatusti ihan oikeita työläisiä edustava ja joka näytti olevan
niin vahva voima, että se riepttelisi Puolan hallitustakin mielin määrin.
Kuulimme uutisia siitä matkustaessamme
bussilla Petroskoista, suomalais-neuvostoliittolaisesta historiaseminaarista
takaisin Helsinkiin.
Spontaanisti ryhdyimme vanhemman
kollegan kanssa laulamaan tuota laulua solidaarisuudesta ja yritimme pitää
naaman vakavana, vaikka vaikutelma oli aivan hillittömän koominen. Historian
ironia ei olisi voinut kiteytyä tiiviimmäksi. Sana ”solidaarisuus” ei voinut
enää koskaan kuulostaa samalta.
Ristiriita ”reaalisosialismissa”
julistetun totuuden ja kansalaisten, ja vieläpä erityisesti suurteollisuuden
työläisten jokapäiväisen kokemuksen välillä ei olisi voinut olla selkeämpi ja
sovittamattomampi.
Totta kyllä, kaikki tämä tapahtui ”pikkuporvarillisessa”
Puolassa, jolle sosialismi sopi yhtä huonosti kuin satula lehmälle, kuten
pettyneet venäläiset olivat tottuneet sanomaan. Puolassa ei edes maataloutta ollut
kollektivisoitu ja oli siis selvää, että pientuotannon synnyttämä psykologia
eli yhä vahvana.
Mutta miksi ihmeessä se tuntui olevan
kaikkein vahvinta juuri suurilla telakoilla ja Krakovan Nowa hutan kaltaisen valtavan
terästehtaan työläisten keskuudessa? Asianhan piti olla juuri päinvastoin.
Hyvä kysymys. Ilmeinen vastaus oli,
etteivät Marxin kuvitelmat inhimillisen psykologian muuttumisesta tuotantotavan
myötä vastanneet todellisuutta. Eiväthän ne itse asiassa edes perustuneet
mihinkään asialliseen tutkimukseen, ainoastaan pintapuolisiin havaintoihin ja
kuulopuheisiin. Eiväthän Marx ja Engels työläisten elämästä mitään tienneet.
No, menihän siihen vielä
vuosikymmen, ennen kuin ”reaalisosialismi” romahti ja Puola muiden muassa
vapautui sen pakkopaidasta. Tapahtuiko samalla siirtymä pakkovallasta ainoaan
mahdolliseen ja oikeaan yhteiskuntajärjestykseen, on jo suurempi kysymys. Ei
yksi vallankumous kaikkia maailman ongemia ratkaissut.
Joka tapauksessa puolalaisille
kansallisuuskysymys oli yksi kaikkein perustavimmista. Maalle ja kansakunnalle
aina 1700-luvulta lähtien tehty systemaattinen väkivalta ja koko valtion toistuva
hävittäminen oli jättänyt syvät jäljet.
Ei niitä voinut pois pyyhkiä
lepertelyillä kommunistisesta internationalismista ja veljeydestä venäläisten,
saksalaisten ja kaikkien muidenkin työläistoverien kanssa. Puolan Solidaarisuus
oli myös hyvin kansallinen liike, maan historiasta johtuen.
Krakova oli aikonaan Puolan vanha pääkaupunki
Vilnan rinnalla (ks. Vihavainen:
Haun pohjoinen jerusalem tulokset). Varsova korotettiin hallintokaupungin
arvoon vasta Vaasa-suvun aikana 1600-luvulla.
Krakova sijaitsee paikalla, jossa
kaikki Puolanhävittämiseen osallistuneet vallat kohtaavat toisensa: niin
Venäjä, Itävalta kuin Preussikin. 1800-luvun jälkipuoliskolla se kuului Itävaltaan,
joka oli maltillisempi esivalta kuin muut naapurit.
Kansallisesti Itävalta oli yhtä tilkkutäkkiä,
kuten vanha Puola yleisemminkin. Juutalainen aines oli vahva ja Krakovassakin
juutalaisia oli asukkaista enimmillään huikeat 40 prosenttia, vaikka kirkkojakin
riitti joka kulmalle.
Toisen maailmansodan jälkeen koko Puola
siirrettiin uuteen paikkaan saksalaisten vanhan itäisen ekspansion kumoamiseksi.
Samalla maa puhdistettiin etnisesti. Nykyään se on aivan poikkeuksellisen
homogeeninen väestöltään, vaikka esimerkiksi juutalaisuus kyllä yhä näkyy kaupunkikuvassa.
Nykyäänhän se ei olekaan
kansallisuus, vaan uskonto. Samalla se on ylikansallinen. Nytkin oli synagogan
seinä täynnä kuvia Gazan juutalaisista panttivangeista.
Mikäli haluaisin kirjata muistiin
asiantuntemattoman ensivaikutemani Krakovasta, voisin todeta, että
silmiinpistävää on täällä, kuten muuallakin Puolassa katolisuus, nationalismi
ja toisen maailmansodan jälkeisten muistomerkkien määrä.
Usein niissä esitetään hyvinkin
vanhoja aiheita, kuten Grunwaldin (Tannenbergin) taistelua vuonna 1410 tai
juutalaisten saapumista Puolaan keskiajalla. Aina ei marttyyriaihe ole
vallitseva.
Lukemattomat kirkot ovat hyvin
rikkaita koristeluista ja synagogiakin on säilynyt useita. Wawelin vanha
kuninkaanlinna on taas korotettu loistoon, vaikka itävaltalaiset olivat välillä
pitäneet sitä kasarmina. Vanha kaupunki on hyvin elävä lukemattomine ravintoloineen
ja matkamuistomyymälöineen.
Puolalle, joka valtiona oli
hävinnyt yli sadaksi vuodeksi, on kansallinen historia poikkeuksellisen tärkeä.
Toisessa maailmasodassahan se jälleen hävitettiin ja taas kerran saivat
puolalaiset joukko-osastot tuntea Dabrowskin (Dombrowskin) masurkan sanojen
ajankohtaisuuden: Vielä ei Puola ole hävinnyt niin kauan kuin me elämme! (ks. Vihavainen:
Haun polska ne zginela tulokset).
Tuntemattoman sotilaan hauta
Grunwaldin monumentin edessä luettelee pitkän rivin taisteluita eri puolilta
Eurooppaa, Monte Cassinosta Narvikiin. Siellä, missä vapauden puolesta taisteltiin,
olivat aina myös puolalaiset. Tämähän on jo vanha romantiikan ajan tunnus,
suoraan Mickiewicziltä, ellen väärin muista.
Toinen kaikkialla näkyvä teema on
paavi Johannes Paavali II. Stalin kyseli joskus pilkallisesti, montako divisioonaa
paavilla on. Mikäli Johannes Paavali II: poliittisen merkityksen voisi imaista
sotilaallisin termein, on kysymys ollut vähintäänkin armeijakuntatasosta, ehkä
ihan armeijoista. Ei paaville kukaan voinut mitään, ainakaan Puolassa.
Ensivaikutelmat ovat tietenkin
pinnallisia, mutta myös tavallaan erityisen tärkeitä, koska niissä koettu
yllättävyys myöhemmin helposti unohtuu, kun asioihin tottuu ja niitä alkaa
tuntea paremmin.
Eipä tässä tällä erää sen enempää. Krakovaa
tunnen siis vain nimeksi, mutta minulla on nyt joka tapauksessa oma vaikutelmani
myös Puolan siitä osasta, jota en ennen ole tuntenut. Se on ehkä vähemmän
traaginen ja marttyyriutta korostava kuin Varsova (Auschwitzissa en käynyt) ja nostaa
sen sijaan enemmän esille mennyttä loistoa.
Kuitenkin koko Puolan kansakuntana
kokema historia on voimakkaasti läsnä, Wawelin kuninkaanlinnan loistosta Puolan
jakoihin, Kosciuszkoon, Mizkiewicziiin ja Czartoryskiin.
Puolan uusi ylösnousemus keskittyy
solidaarisuuteen ja Johannes Paavaliin, ei niinkään Pilsudskiin ja Veikselin
ihmeeseen. Kirkot ovat ahkerassa käytössä ja vanhasta yliopistosta ylpeillään.
Itse asiassa katolinen kirkko
olikin myös erittäin voimakas kulttuurin ja tutkimuksen edistäjä. Tässä
kunnostautuivat myös jesuiitat, vaikka paavikin katsoi aikoinaan parhaaksi
kieltää niiden toiminnan.
En ryhdy leikkimään analogialla,
joka vertailisi jesuiittoja ja nykyamerikkalaista yliopistollista sensuuriajattelua.
Ehkä siinäkin olisi jutun juurta. Ajatellaanpa vain Ingnatius Loyolan
hengellisiä harjoituksia ja eräitä tuoreempia ilmiöitä BLM:stä
intersektionalismiin. Molemmissahan näyttää ainakin sentimentalismi nousseen järjen
yläpuolelle.
En tiedä, onko noilla lännen
uusilla ilmiöillä paljonkin kannatusta Puolassa.
Kuvittelisin, ettei ole, koska maan
kansallinen tarina ylösnousemuksineen poikkeaa niin paljon amerikkalaisesta
valkoisen miehen ajatellusta herraroolista. Sama psykologinen pohjavire taitaa
löytyä myös Baltian maista.
Ei nationalismi ole siellä
merkinnyt herruutta, vaan sorrettujen solidaarisuutta sortajia vastaan.
Puola taitaa sentään yhä olla
toista maata?
Joo, kyllä: Solidaarisuus, tuolloin se kuulosti melkein tekosanalta. Jäi kuitenkin ajatus, että sillä saatiin neukkulaiset pidettyä omien rajojensa sisällä.
VastaaPoistaHuonosti se istui puolalaiseen mielenmaisemaan.
Sittemmin yliopistolla eräältä puolalaisvaihdokilta kysyinkin asiasta. Hän totesi asian olleen juuri näin: silmät neuvostovastaista vihaa leimuten, hän totesi, että näin he saivat asian hoidettua puolalaisten keskuudessa: ei tullut neukkupohjaista kansannousua, eikä pakonomaista avuntarjontaa....
"Stalin kyseli joskus pilkallisesti, montako divisioonaa paavilla on. "
VastaaPoistaOlisi voinut vastata, että yhtä monta kuin Leninillä syyskuussa 1917. Stalin ei tainnut sydämessään uskoa niinkään aatteen kuin divisionien voimaan.
"katolinen kirkko olikin myös erittäin voimakas kulttuurin ja tutkimuksen edistäjä. Tässä kunnostautuivat myös jesuiitat, vaikka paavikin katsoi aikoinaan parhaaksi kieltää niiden toiminnan."
VastaaPoistaJesuiitat pyrkivät saattamaan katolisen kirkon myös tieteen osalta ajan tasalle, mistä se reformaation myötä oli ollut putoamassa. Lisäksi se panosti koulutukseen, erityisesti yläluokan. Järjestön lakkauttamiseen 1700-luvulla vaikutti sen mainehaitta vastauskonpuhdistuksen kärkijoukkona, johon kieltämättä vaikutti ns jesuiittamoraali ts tarkoitus pyhittää keinot. Etelä-Amerikassa jesuiittapapit ovat edustaneet ns vapautuksen teologiaa.
Ensivaikutelma Krakovasta: Koivuja kasvoi siellä täällä rapistuvien kerrostalojen parvekkeilta. Uhkaavia ukkoja lähestyi puiston pimennosta. Sanoin olevani suomalainen. Vatkasivat kättä ja halasivat. Tästä on nyt 15 vuotta. Hieno kaupunki!
VastaaPoistaEmäntämme Krakovassa kertoi, että vielä 15 vuotta sitten kaikki oli vinksin vonksin ja elämä köyhää. Nyt on toisin.
PoistaJokunen vuosi sitten Krakovassa, paljon kohteita, tiivis aikataulu. Melkein jäi huomaamatta: Ulica Grodzkaa kävellesä hotellilta kohti Wawelin linnaa, oikealla kädellä St Gilesin kirkko, sen takana hiljainen, mutta vaikuttava muistomerkki. Risti, jossa yksi sana KATYN.
VastaaPoistaTuli vietettyä aikaa sen tienoilla, monet kulkivat siitä, osa pyhsähtyi, oli helppo vaihtaa muutamia sanoja. Eniten ehkä vaikutti hiljaisuus, katseet. Kirkko on yksi Krakovan pienimmistä, samoin vanhimmista. Risti on pystytetty 1990. Link: https://krakow.travel/en/500-krakow-st-giles-church
Vierailin Krakovassa ja sen ympäristösaä mm. Auschwitsissä vuonna 1975. Silloin vaikutelma oli ns. parempi kuin Leningradissa. Helposti aisti, että Neuvostoliitosta ei tykätty, vaikka Puolassa oma eliitti ja ehkä ns. kommunistinenkin oli.
VastaaPoistaKun kävimme Krakovassa, emme mennneet Auschwitziin. Olemme nähneet siitä tarpeeksi tv-dokumentteja ja tietoa leirin tappokoneistosta on tarjolla vaikka miten paljon. Tuntuu siltä, että Auschwitz on turismi-mielessä osa holocaust-teollisuutta, toisaalta käynti haiskahtaa liikaa hyvien ihmisten moraaliposeeraukselta. Valintamme ei ollut demonstaatio ketään vastaan. Schindlerin tehtaassa kävimme. Siellä turistit tönivät toisiaan ahtaissa käytävissä. Steven Spielberg elokuvallaan on tehnyt siitä turistirysän.
VastaaPoista"Wawelin vanha kuninkaanlinna on taas korotettu loistoon..."
VastaaPoistaSen valleja katsellessani tulivat mieleen ne Kolmekymmenvuotisen sodan ruotsalaiset ja suomalaiset soturit, jotka joutuivat kiipeämään niitä ylös vallatakseen linnan...