tiistai 29. huhtikuuta 2025

Krakova

 

Ylösnousseessa Vähä-Puolassa

 

Joihinkin hetkiin tiivistyy tavallista enemmän historiaa tai ainakin sen kokemista. Sellainen oli minulle riippumattoman ammattiliitto Solidaarisuuden perustaminen elokuussa 1980 Gdánskin telakalla.

Termi ”solidaarisuus” kuului vahvasti ns. taistolaisuuden peruskalustoon. Sehän ilmensi sitä uutta psykologiaa, jonka suurteollisuuden työläiset Marxin mukaan väistämättä omaksuisivat, kun karut olosuhteet siihen pakottaisivat.

Aulikki Oksanen ja kumppanit olivat tehneet jo kaikille sumalaisille tutuksi tämän asian esittämällä ”laulua solidaarisuudesta”:

Maa on kaiken kansan, mutta

herrat sitä hallitsee

Leipää saa ja oikeutta,

vain kun siitä taistelee!

Työstä ja taistelusta

on syntyvä solidaarisuus!

Voimaa ja uskallusta,

lämmintä luottamusta

tuo Solidaarisuus!!!

Tuota viimemainittua sanaa ei ajateltu silloin vielä isolla kirjaimelle kirjoitetuksi, vaikka se karjaistiin suurella paatoksella.

Mutta nytpä oli syntynyt sellainen liike, joka oli taatusti ihan oikeita työläisiä edustava ja joka näytti olevan niin vahva voima, että se riepttelisi Puolan hallitustakin mielin määrin.

Kuulimme uutisia siitä matkustaessamme bussilla Petroskoista, suomalais-neuvostoliittolaisesta historiaseminaarista takaisin Helsinkiin.

Spontaanisti ryhdyimme vanhemman kollegan kanssa laulamaan tuota laulua solidaarisuudesta ja yritimme pitää naaman vakavana, vaikka vaikutelma oli aivan hillittömän koominen. Historian ironia ei olisi voinut kiteytyä tiiviimmäksi. Sana ”solidaarisuus” ei voinut enää koskaan kuulostaa samalta.

Ristiriita ”reaalisosialismissa” julistetun totuuden ja kansalaisten, ja vieläpä erityisesti suurteollisuuden työläisten jokapäiväisen kokemuksen välillä ei olisi voinut olla selkeämpi ja sovittamattomampi.

Totta kyllä, kaikki tämä tapahtui ”pikkuporvarillisessa” Puolassa, jolle sosialismi sopi yhtä huonosti kuin satula lehmälle, kuten pettyneet venäläiset olivat tottuneet sanomaan. Puolassa ei edes maataloutta ollut kollektivisoitu ja oli siis selvää, että pientuotannon synnyttämä psykologia eli yhä vahvana.

Mutta miksi ihmeessä se tuntui olevan kaikkein vahvinta juuri suurilla telakoilla ja Krakovan Nowa hutan kaltaisen valtavan terästehtaan työläisten keskuudessa? Asianhan piti olla juuri päinvastoin.

Hyvä kysymys. Ilmeinen vastaus oli, etteivät Marxin kuvitelmat inhimillisen psykologian muuttumisesta tuotantotavan myötä vastanneet todellisuutta. Eiväthän ne itse asiassa edes perustuneet mihinkään asialliseen tutkimukseen, ainoastaan pintapuolisiin havaintoihin ja kuulopuheisiin. Eiväthän Marx ja Engels työläisten elämästä mitään tienneet.

No, menihän siihen vielä vuosikymmen, ennen kuin ”reaalisosialismi” romahti ja Puola muiden muassa vapautui sen pakkopaidasta. Tapahtuiko samalla siirtymä pakkovallasta ainoaan mahdolliseen ja oikeaan yhteiskuntajärjestykseen, on jo suurempi kysymys. Ei yksi vallankumous kaikkia maailman ongemia ratkaissut.

Joka tapauksessa puolalaisille kansallisuuskysymys oli yksi kaikkein perustavimmista. Maalle ja kansakunnalle aina 1700-luvulta lähtien tehty systemaattinen väkivalta ja koko valtion toistuva hävittäminen oli jättänyt syvät jäljet.

Ei niitä voinut pois pyyhkiä lepertelyillä kommunistisesta internationalismista ja veljeydestä venäläisten, saksalaisten ja kaikkien muidenkin työläistoverien kanssa. Puolan Solidaarisuus oli myös hyvin kansallinen liike, maan historiasta johtuen.

Krakova oli aikonaan Puolan vanha pääkaupunki Vilnan rinnalla (ks. Vihavainen: Haun pohjoinen jerusalem tulokset). Varsova korotettiin hallintokaupungin arvoon vasta Vaasa-suvun aikana 1600-luvulla.

Krakova sijaitsee paikalla, jossa kaikki Puolanhävittämiseen osallistuneet vallat kohtaavat toisensa: niin Venäjä, Itävalta kuin Preussikin. 1800-luvun jälkipuoliskolla se kuului Itävaltaan, joka oli maltillisempi esivalta kuin muut naapurit.

Kansallisesti Itävalta oli yhtä tilkkutäkkiä, kuten vanha Puola yleisemminkin. Juutalainen aines oli vahva ja Krakovassakin juutalaisia oli asukkaista enimmillään huikeat 40 prosenttia, vaikka kirkkojakin riitti joka kulmalle.

Toisen maailmansodan jälkeen koko Puola siirrettiin uuteen paikkaan saksalaisten vanhan itäisen ekspansion kumoamiseksi. Samalla maa puhdistettiin etnisesti. Nykyään se on aivan poikkeuksellisen homogeeninen väestöltään, vaikka esimerkiksi juutalaisuus kyllä yhä näkyy kaupunkikuvassa.

Nykyäänhän se ei olekaan kansallisuus, vaan uskonto. Samalla se on ylikansallinen. Nytkin oli synagogan seinä täynnä kuvia Gazan juutalaisista panttivangeista.

Mikäli haluaisin kirjata muistiin asiantuntemattoman ensivaikutemani Krakovasta, voisin todeta, että silmiinpistävää on täällä, kuten muuallakin Puolassa katolisuus, nationalismi ja toisen maailmansodan jälkeisten muistomerkkien määrä.

Usein niissä esitetään hyvinkin vanhoja aiheita, kuten Grunwaldin (Tannenbergin) taistelua vuonna 1410 tai juutalaisten saapumista Puolaan keskiajalla. Aina ei marttyyriaihe ole vallitseva.

Lukemattomat kirkot ovat hyvin rikkaita koristeluista ja synagogiakin on säilynyt useita. Wawelin vanha kuninkaanlinna on taas korotettu loistoon, vaikka itävaltalaiset olivat välillä pitäneet sitä kasarmina. Vanha kaupunki on hyvin elävä lukemattomine ravintoloineen ja matkamuistomyymälöineen.

Puolalle, joka valtiona oli hävinnyt yli sadaksi vuodeksi, on kansallinen historia poikkeuksellisen tärkeä. Toisessa maailmasodassahan se jälleen hävitettiin ja taas kerran saivat puolalaiset joukko-osastot tuntea Dabrowskin (Dombrowskin) masurkan sanojen ajankohtaisuuden: Vielä ei Puola ole hävinnyt niin kauan kuin me elämme! (ks. Vihavainen: Haun polska ne zginela tulokset).

Tuntemattoman sotilaan hauta Grunwaldin monumentin edessä luettelee pitkän rivin taisteluita eri puolilta Eurooppaa, Monte Cassinosta Narvikiin. Siellä, missä vapauden puolesta taisteltiin, olivat aina myös puolalaiset. Tämähän on jo vanha romantiikan ajan tunnus, suoraan Mickiewicziltä, ellen väärin muista.

Toinen kaikkialla näkyvä teema on paavi Johannes Paavali II. Stalin kyseli joskus pilkallisesti, montako divisioonaa paavilla on. Mikäli Johannes Paavali II: poliittisen merkityksen voisi imaista sotilaallisin termein, on kysymys ollut vähintäänkin armeijakuntatasosta, ehkä ihan armeijoista. Ei paaville kukaan voinut mitään, ainakaan Puolassa.

Ensivaikutelmat ovat tietenkin pinnallisia, mutta myös tavallaan erityisen tärkeitä, koska niissä koettu yllättävyys myöhemmin helposti unohtuu, kun asioihin tottuu ja niitä alkaa tuntea paremmin.

Eipä tässä tällä erää sen enempää. Krakovaa tunnen siis vain nimeksi, mutta minulla on nyt joka tapauksessa oma vaikutelmani myös Puolan siitä osasta, jota en ennen ole tuntenut. Se on ehkä vähemmän traaginen ja marttyyriutta korostava kuin Varsova (Auschwitzissa en käynyt) ja nostaa sen sijaan enemmän esille mennyttä loistoa.

Kuitenkin koko Puolan kansakuntana kokema historia on voimakkaasti läsnä, Wawelin kuninkaanlinnan loistosta Puolan jakoihin, Kosciuszkoon, Mizkiewicziiin ja Czartoryskiin.

Puolan uusi ylösnousemus keskittyy solidaarisuuteen ja Johannes Paavaliin, ei niinkään Pilsudskiin ja Veikselin ihmeeseen. Kirkot ovat ahkerassa käytössä ja vanhasta yliopistosta ylpeillään.

Itse asiassa katolinen kirkko olikin myös erittäin voimakas kulttuurin ja tutkimuksen edistäjä. Tässä kunnostautuivat myös jesuiitat, vaikka paavikin katsoi aikoinaan parhaaksi kieltää niiden toiminnan.

En ryhdy leikkimään analogialla, joka vertailisi jesuiittoja ja nykyamerikkalaista yliopistollista sensuuriajattelua. Ehkä siinäkin olisi jutun juurta. Ajatellaanpa vain Ingnatius Loyolan hengellisiä harjoituksia ja eräitä tuoreempia ilmiöitä BLM:stä intersektionalismiin. Molemmissahan näyttää ainakin sentimentalismi nousseen järjen yläpuolelle.

En tiedä, onko noilla lännen uusilla ilmiöillä paljonkin kannatusta Puolassa.

Kuvittelisin, ettei ole, koska maan kansallinen tarina ylösnousemuksineen poikkeaa niin paljon amerikkalaisesta valkoisen miehen ajatellusta herraroolista. Sama psykologinen pohjavire taitaa löytyä myös Baltian maista.

Ei nationalismi ole siellä merkinnyt herruutta, vaan sorrettujen solidaarisuutta sortajia vastaan.

Puola taitaa sentään yhä olla toista maata?

9 kommenttia:

  1. Joo, kyllä: Solidaarisuus, tuolloin se kuulosti melkein tekosanalta. Jäi kuitenkin ajatus, että sillä saatiin neukkulaiset pidettyä omien rajojensa sisällä.
    Huonosti se istui puolalaiseen mielenmaisemaan.
    Sittemmin yliopistolla eräältä puolalaisvaihdokilta kysyinkin asiasta. Hän totesi asian olleen juuri näin: silmät neuvostovastaista vihaa leimuten, hän totesi, että näin he saivat asian hoidettua puolalaisten keskuudessa: ei tullut neukkupohjaista kansannousua, eikä pakonomaista avuntarjontaa....

    VastaaPoista
  2. "Stalin kyseli joskus pilkallisesti, montako divisioonaa paavilla on. "

    Olisi voinut vastata, että yhtä monta kuin Leninillä syyskuussa 1917. Stalin ei tainnut sydämessään uskoa niinkään aatteen kuin divisionien voimaan.

    VastaaPoista
  3. "katolinen kirkko olikin myös erittäin voimakas kulttuurin ja tutkimuksen edistäjä. Tässä kunnostautuivat myös jesuiitat, vaikka paavikin katsoi aikoinaan parhaaksi kieltää niiden toiminnan."

    Jesuiitat pyrkivät saattamaan katolisen kirkon myös tieteen osalta ajan tasalle, mistä se reformaation myötä oli ollut putoamassa. Lisäksi se panosti koulutukseen, erityisesti yläluokan. Järjestön lakkauttamiseen 1700-luvulla vaikutti sen mainehaitta vastauskonpuhdistuksen kärkijoukkona, johon kieltämättä vaikutti ns jesuiittamoraali ts tarkoitus pyhittää keinot. Etelä-Amerikassa jesuiittapapit ovat edustaneet ns vapautuksen teologiaa.

    VastaaPoista
  4. Ensivaikutelma Krakovasta: Koivuja kasvoi siellä täällä rapistuvien kerrostalojen parvekkeilta. Uhkaavia ukkoja lähestyi puiston pimennosta. Sanoin olevani suomalainen. Vatkasivat kättä ja halasivat. Tästä on nyt 15 vuotta. Hieno kaupunki!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Emäntämme Krakovassa kertoi, että vielä 15 vuotta sitten kaikki oli vinksin vonksin ja elämä köyhää. Nyt on toisin.

      Poista
  5. Jokunen vuosi sitten Krakovassa, paljon kohteita, tiivis aikataulu. Melkein jäi huomaamatta: Ulica Grodzkaa kävellesä hotellilta kohti Wawelin linnaa, oikealla kädellä St Gilesin kirkko, sen takana hiljainen, mutta vaikuttava muistomerkki. Risti, jossa yksi sana KATYN.

    Tuli vietettyä aikaa sen tienoilla, monet kulkivat siitä, osa pyhsähtyi, oli helppo vaihtaa muutamia sanoja. Eniten ehkä vaikutti hiljaisuus, katseet. Kirkko on yksi Krakovan pienimmistä, samoin vanhimmista. Risti on pystytetty 1990. Link: https://krakow.travel/en/500-krakow-st-giles-church

    VastaaPoista
  6. Vierailin Krakovassa ja sen ympäristösaä mm. Auschwitsissä vuonna 1975. Silloin vaikutelma oli ns. parempi kuin Leningradissa. Helposti aisti, että Neuvostoliitosta ei tykätty, vaikka Puolassa oma eliitti ja ehkä ns. kommunistinenkin oli.

    VastaaPoista
  7. Kun kävimme Krakovassa, emme mennneet Auschwitziin. Olemme nähneet siitä tarpeeksi tv-dokumentteja ja tietoa leirin tappokoneistosta on tarjolla vaikka miten paljon. Tuntuu siltä, että Auschwitz on turismi-mielessä osa holocaust-teollisuutta, toisaalta käynti haiskahtaa liikaa hyvien ihmisten moraaliposeeraukselta. Valintamme ei ollut demonstaatio ketään vastaan. Schindlerin tehtaassa kävimme. Siellä turistit tönivät toisiaan ahtaissa käytävissä. Steven Spielberg elokuvallaan on tehnyt siitä turistirysän.

    VastaaPoista
  8. "Wawelin vanha kuninkaanlinna on taas korotettu loistoon..."

    Sen valleja katsellessani tulivat mieleen ne Kolmekymmenvuotisen sodan ruotsalaiset ja suomalaiset soturit, jotka joutuivat kiipeämään niitä ylös vallatakseen linnan...

    VastaaPoista

Kirjoita nimellä.