Puolan kärsimykset

 

Marttyyrien kansakunnan historia

 

Jyrki Iivonen takavuosina suomensikin Puolan kansallisrunoilijan Adam Mickiewiczin teoksen Puolan kansan aikakirjat maailman alusta Puolan kansan marttyyriuteen saakka (Konrad Wallenrod and other writings of Adam Mickiewicz); suomentanut Jyrki Iivonen. Helsinki : Venäjän ja Itä-Euroopan instituutti 1998.

Nimi sanoo paljon. Puola, joka vielä 1600-suvulla oli suurvalta, joskin Ruotsin Kaarle X Kustaan pahasti retuuttama, hävitettiin 1700-luvun lopulla maan pinnalta jakamalla se naapurien kesken.

Viimeinen jako oli vuonna 1795, ellei oteta lukuun Saksan ja Neuvostoliiton suorittamaa jakoa vielä vuonna 1939. Joka tapauksessa jo Mickiewiczin aikana 1800-luvulla oli riittävästi koossa aineksia sille hänen romanttiselle kielikuvalleen, että Puola oli kansojen Kristus, joka ristiinnaulittiin, kuoli ja haudattiin, mutta tulisi nousemaan kuolleista.

Näinhän sitten ensimmäisen maailmansodan yhteydessä tapahtuikin.

Jokaisen Puolan jaon yhteydessä, kuten sittemmin myös kapinoissa vuosina 1830-1831 ja 1863-1864 puolalaiset tekivät epätoivoista vastarintaa. Puolalaisten kuva omasta itsestään muodostui arkkityyppisen vapaustaistelijan hahmoksi: kaikkialla, missä taistellaan vapauden puolesta on myös puolalaisuutta, siellä on Puola.

 Puolan kansallislauluksi tuli Dabrowskin marssi ”Ei Puola vielä ole hävinnyt” (Jeszcze Polska ne zginela). Venäjällä se tietenkin oli ankarasti kielletty. Sattumoisin Ukrainan kansallislaulun alkusanoissa on aivan sama idea: Ще не вмерла України і слава, і воля.

Toinen maailmansota ei ollut uusi ja kammottava vaihe Puolan kansan elämässä, vaan jatkoa vanhalle martyrologialle. Kärsimys ja koskaan hellittämätön vastarinta ovat tarinan punainen lanka. Katolinen kirkko oli ollut puolalaisuuden ydin silloin, kun sen nimikin hävitettiin kartalta ja koko kansa yritettiin venäläistää.

Geopoliittisesti Puolalla on aina ollut ympärillään vihollisia: erityisesti Saksa kuin Venäjä. Kauempana sillä taas on ollut ystävä, Ranska, jota myös on yhdistänyt vihollisuus Saksaan ja jota sen lisäksi vielä ovat elähdyttäneet vapausaatteet, jotka ovat merkinneet konkreettistakin apua Puolalle monessa tilanteessa, esimerkiksi vuosina 1792,1812 ja 1920 ja myös saanet puolalaisten emigranttien virran suuntautumaan Ranskaan.

Vihollisiaan Puola ei ole voinut valita. Niihin on kuulunut myös Itävalta, jonka ote puolalaisalueista on kuitenkin ollut lempeämpi. Suomalaisille, Snellmanista lähtien Puola oli varoittava esimerkki siitä, miten käy, jos asetutaan poikkiteloin Venäjän itsevaltiuden kanssa.

Mahtava Napoleon läksi vuonna 1812 niin sanottuun toiseen Puolan sotaan ja sai Venäjän armeijan hurraavat puolalaisrykmentit mukaansa, mutta se tie päättyi katkerasti.

Kuitenkin vuonna 1815 muodostettiin Wienissä Venäjän yhteyteen kongressi-Puola, joka nautti suuria kansallisia oikeuksia, mutta menetti ne vuoden 1831 kapinassa, jota Suomen kaartikin omalta vähäiseltä osaltaan marssi kukistamaan. Vuoden 1863 kapinassa Puola jo menetti kaiken, mitä se kansalliselta kannalta saattoi menettää.

Suomalaisilla on ollut jo kauan tapana onnitella itseään siitä, että he ovat valinneet toisen tien kuin Puola. Syytä on ollutkin. Puolalais-venäläinen vastakohtaisuus, joka tietenkin on vielä paljon 1800-lukua vanhempaa, on meille suomalaisille ollut yleensä vaikeasti käsitettävissä.

Onko tilanne nyt muuttumassa? Tuskin se niin äkkiä käy. Puolan monisatavuotinen historia on aivan toisenlainen kuin Suomen eikä niitä voi muuttaa. Suomen kausi Venäjän yhteydessä oli kuin olikin menestystarina ja olisi pelkästään helppohintaista opportunismia kiistää se nyt jälkeenpäin.

Puolan historia on joka tapauksessa yhä meille sangen opettavaista. Kansan loputtomien kärsimysten edessä on paljastettava päänsä samalla kuin ihailee puolalaisen isänmaallisuuden kuolematonta kipinää.

Kansallisuusaate ei ole mikään intellektuellien keksaisema kuvitelma, joka yhtä hyvin voitaisiin unohtaa tai muuttaa vaikka vastakohdakseen. Kuten jo Lenin hoksasi, sen kiistäminen on täysin tyhjänpäiväinen asia. Se on olemassa ja pakottaa itsensä tunnustamaan.

Se kannattaa muistaa myös meillä Suomessa, jossa kaikenkarvaiset helppoheikit olisivat mielellään myymässä koko maata kansoineen kenelle tahansa tarpeeksi tarjoavalle, kuten ne jo myyvät kaiken parhaan ja toimivimman teollisuutemme.

Suuret koettelemukset eivät välttämättä tuhoa kansallistunnetta, vaan saattavat päinvastoin suurestikin sitä vahvistaa. Luulen, että se on yksi asia, jonka voimme Pulan historiasta oppia.