Sodan ja valheen viehätys

Totuus tekee vapaaksi

Vanhoja kirjoja kannattaa lukea jo siksi, että ne ovat vanhoja. Tällöin on tietenkin ymmärrettävä ottaa huomioon se aika, johon kirjat sijoittuvat.

Yrjö Kallisen kirjan Hälinää ja hiljaisuutta (Tammi, Helsinki 1958, 303 s.) luin jo joskus neljäkymmentä vuotta sitten, mutta se tehoaa yhä. Kirjastomme heitti sen tarpeettomana kokoelmistaan ja lunastin sen 20 sentillä. Se kannatti lukea myös uudestaan.

Kirjassa ei nykyajan mittapuulla ole mitään erikoisia uutuuksia tai paljastuksia. Totuutta sieltä kyllä tuntee löytävänsä, toki siinä vaatimattomassa mitassa, joka vaimosta syntyneelle ihmiselle on sallittu. Lukijalle ainakin tulee mieleen sanonta ”puhun niin totta kuin osaan”. Siinä on mukana se tarpeellinen nöyryys, joka syntyy, kun ihminen ymmärtää rajoituksensa tässäkin suhteessa.

Kallisen kirjalla on kiinnostavaa arvoa muistelmina ja niitä kannattaa arvioida myös ilmestymisvuoden perspektiivistä. Tuolloin, kuten kirjoittaja toteaa, vuoden 1918 historiaa ei ollut edes kirjoitettu. Valkoinen ja punainen valhe eivät edes yrittäneet päästä asioiden ytimeen, vaan jankuttivat omaansa

Tuossa vaiheessa tasapainoista kuvaa aikakaudesta edusti lähinnä 1940-luvun lopulla ilmestynyt Juhani Paasivirran kirja, joka sekään ei puuttunut sotatapahtumiin, vaan keskittyi politiikkaan.

Vasta parin vuoden kuluttua ilmestyi Väinö Linnan Pohjantähti, jonka kakkososa järkytti yhteiskuntaa juuriaan myöten. Sehän toi esille tapahtumien inhimillisen tason. 1960-luvun puolivälistä lähtien Jaakko Paavolainen sitten tutkijan viileydellään toi esille tapahtumien koko raadollisuuden ja sen jälkeen on tässä maassa jo alettukin ymmärtää, miten tuskallista on menneisyydenhallinta totuudellisuuden näkökulmasta ja miten se eroaa ideologispohjaisesta kansallisesta itsepetoksesta.

Se on hyvä ja tarpeellinen asia, jossa tietysti myös voidaan mennä harhaan. Mutta ainahan kohtuus on vaikea laji ja jää saavuttamattomaksi niille, jotka antavat sokaista itsensä.

Kallinen muistelee varsin uskottavasti toimintaansa vuosina 1917 ja 1918 ja sitä absurdia prosessia, jonka mukaan hänelle langetettiin kuolemantuomio. Itse asiassa Kallinen tuomittiin kuolemaan peräti kolme kertaa, mutta tuomio jäi täytäntöön panematta.

Niinpä kirjoittajalla on henkilökohtaista kokemusta, jonka välittäminen toisillekin oli epäilemässä mitä suurimmassa määrin vaivan väärtti, vallankin vuoden 1958 perspektiivistä, kun veljessodan raadollisuuden virtahepoa yritettiin olla näkemättä ja muistamatta, vaikka monien vielä elävien ja vaikuttavien ihmisten kädet olivat ylt’yleensä veressä.

Asioista kiinnostunut nykylukija tuntee vuoden 1918 historiaa siinä määrin, ettei kirjassa esitetty pysty häntä sokeeraamaan. Ehkä niin ei ole tarkoitettukaan.

Kirjoittaja ei suinkaan jätä antamatta myönteistä todistusta myös vastapuolen edustajista aina, kun katsoo siihen olevan aihetta. Sitäkin absurdimmaksi muodostuu kokonaisuus, joka jauhoi kuoliaaksi ja kylmäverisesti tapatti avuttomia vankeja kyynisen hurskaasti niin sanottuun lain pyhyyteen vedoten.

Kalllinen on maamme ensimmäisiä zen-buddhismin tuntijoita ja esittelijöitä. Toki vanhalla työväenliikkeellä oli ollut paljonkin kosketuksia itämaiseen filosofiaan erityisesti teosofian kautta.

Kallisen suhde uskontoihin on kuitenkin kriittinen. Hänen lempiajatuksiaan oli herättää ihmiset huomaamaan, miten helposti aatteet voidaan muuntaa täydellisiksi vastakohdikseen: intialainen kaiken olevaisen yhteyteen perustuva oppi synnytti ajan mittaan kastilaitoksen, joka erotteli ihmiset toisistaan äärimmäisen julmasti ja perusteellisesti.

Kallisen oma ajattelu näyttää olleen lähellä zen-buddhismia, niin monikäyttöistä kuin tuokin filosofia on käytännössä ollut. Joka tapauksessa kirjoittajan intohimo totuuteen, sellaisena kuin hän se ymmärsi, näyttää kaiken kattavalta.

Kallinen oli antanut itselleen lupauksen, ettei koskaan tottelisi käskyä, jonka oikeutusta ei voinut hyväksyä. Hänellä näyttää myös olleen taipumusta puhua suunsa puhtaaksi silloinkin, kun se oli epäedullista ja jopa vaarallista.

Mutta, kuten vanha sanonta asian ilmaisee: dixit et salvavit animam suam. Koko maailman onnettomuuksien lähteenä näyttää olevan valhe, ennen muuta valheen hyväksyminen ja totteleminen.

Kallinen olisi varmaan ollut suuri Solženitsynin kannattaja, jos olisi elää saanut. Valheessa eläminen oli myös Venäjän suurelle profeetalle kaiken pahan alku.

Valhe on kuitenkin viekas ja voimakas. Monilla ja ehkä useimmilla ihmisillä on taipumusta sen hyväksymiseen ainakin silloin, kun se jollakin tavalla tukee omia pyrkimyksiä. Silloin kaikki paha projisioidaan viholliseen. Ihminen valittaa maailman pimeyttä ja istuu oman itsensä varjossa, siteeraa tekijä vanhaa viisautta.

Pasifistina tunnettu Kallinen toimi myös Pekkalan hallituksen puolustusministerinä. Hän otti tehtävän vastaan vain sillä ehdolla, että olisi vapautettu myöntämästä varoja aseisiin ja muuhun ihmisten tappamiseen suoranaisesti tarkoitettuihin asioihin.

Kirja on tosin Kallisen itse kirjoittama, mutta se piirtää uskottavan kuvan poikkeuksellisen suuresta rohkeudesta ja rehellisyydestä. Toki kirjoittaja ymmärtää, ettei ole omassa asiassaan objektiivinen.

Erikoista kyllä, hän näyttää saaneen juuri näillä avuilla paljon tunnustusta myös monilta sellaisilta, joita hän oli joutunut vastustamaan. Niitähän ei ollut pelkästään porvarillisella puolella. Vain unessa elävät toki saattoivat identifioitua ideologiaansa siinä määrin, että antoivat sen määrätä jopa suhtautumistaan yksilöihin. Mutta onhan noita ollut ja on yhä.

Kallisen sodanvastainen sanoma on erityisen vakuuttava siksi, että hän oli aikoinaan omaksunut 1800-luvun sivistysoptimismin ja joutui sitten näkemään sen romahduksen useassakin sodassa. Kun kaikesta tuosta kokemuksesta huolimatta henkinen valmius sodan barbariaan nosti taas päätään 1950-luvulla, ei vanhan totuudenetsijän kauhistus ollut aivan vähäistä.

Mitä on se hyvä, joka voidaan saavuttaa sodan avulla? Se, joka ajattelee niin, ei itse asiassa edes ajattele, vaan nukkuu ja hourii. Ja niin kulkee ihmiskunta kuin sopulilauma sokean vietin ajamana mereen. Näin kirjoitti Kallinen kerran Sotilasaikakauslehdessä.

Kansojen veljeys ja sen vartija

 

Väkivallattomuuden maa

 

Muistan miten OTK:laisen osuustoimintaliikkeen armoitettu matkapuhuja Yrjö Kallinen piti meille, Savonlinnan Kisalinnaan (juhlasalia ei koululla ollut) kokoontuneille koululaisille ja muillekin buddhalaisesti värittyneen saarnan, jossa hän nosti esille sen, miten helposti asiat muuttuvat vastakohdikseen, ilman, että kukaan edes huomaa sitä.
Intialainen filosofia, kertoi Kallinen, selitti, että kaikki tässä maailmassa on loppujen lopuksi olemukseltaan yhtä ja samaa. Emme ole vain tasa-arvoisia, vaan itse asiassa me olemme yhtä jopa pienimmän hyönteisen ja matosen ja jopa kasvien ja kivienkin kanssa.

Näin selitti hindulaisuus ja tämän äärettömän yhteisyyden pohjalta se oli sitten kehittänyt kastijärjestelmän, joka jakoi ihmiset syntyperänsä perusteella jyrkästi eri ryhmiin ja kohteli niitä aivan tavattoman eriarvoisina: edes paarian varjo ei saanut saastuttaa bramiinia…

Ja miten suuressa määrin esimerkiksi buddhalaisuus perustuikaan rauhan ajatukseen ja lähimmäisenrakkauteen. Silti voimme lehdistä lukea myös sen kovin aktiivisestakin osallisuudesta verisiin konflikteihin.

Kristinuskosta ja islamista en tässä enää sano mitään. Jälkimmäiselle tosin täytyy antaa se tunnustus, ettei se teeskentelekään olevansa mitään muuta kuin väkivallan oppi. Jopa itse Laupias armahtaja, Rahman Rahim profeettansa välityksellä tuskin muusta puhuukaan kuin ankarasta rankaisemisesta ja kidutuksesta.

Teoria on on aina teoria ja käytäntö on käytäntö. Venäjä on aina ollut vahvan valtion ja lukemattomien sotilaiden maa, jonka katukuvassa uniformujen määrä oli loputon ja hämmästytti yhä uudelleen ihmisiä 1800-luvulla, kuten aikalaistodistajat kertovat.

Samaan aikaan Venäjän kansaa romanttisesti ihailevat slavofiilit kehittivät opin venäläisyyden, sen ihan oikean ja aidon venäläisen kansan väkivallattomuudesta. Tämä käsitys siirtyi ennen pitkää koskemaan myös valtiota ja tietenkin sitten jo ulottui itse sotilaisiinkin…

Ensimmäisen polven slavofiilit, Aksakovin ja Kirejevskin veljekset, Homjakov ja Samarin uskoivat löytävänsä aidon Venäjän sielun sieltä, minne Pietari Suuren eurooppalaistamispolitiikka ei ollut päässyt: talonpoikaisesta kyläyhteisöstä.

Siellä ei ollut kaikista synneistä suurinta ja perustavinta: ylpeyttä. Ihmiset eivät siellä pyrkineet alistamaan toisiaan, vaan päätökset tehtiin yksimielisyyden, sobornostin hengessä. Yksilö ei siellä pyrkinyt herraksi ja oman omaisuutensa haalijaksi, vaan alistui vapaaehtoisesti oikeudenmukaisuudelle.

Tämän vastakohtana oli länsimainen ajattelu ja se ilmeni yhtä hyvin feodalismissa kuin demokratiassa. Jälkimmäistähän edusti ennen muuta Puola, tuo ylpeiden ja sotaisten paanien maa, jota oli synnistään oikeudenmukaisesti rangaistu.

Tuon lännen väkivaltaisen prinsiipin alkulähteenä oli katolisuus, joka jo keskiajan paavin hahmossa oli alkanut hamuta itselleen maallista valtaa. Ortodoksia sen sijaan opetti nöyryyttä ja hengellisen ja maallisen sopusointua, sinfoniaa.

Todisteena siitä, että valtio -joka ymmärrettiin nimenomaan ja vain väkivaltakoneistoksi- oli venäläisyydelle vieras asia, esittivät varhaiset slavofiilit sen, että koko valtiolaitoskin oli tuotu Venäjälle muualta eikä kummunnut sen omista lähteistä: valtion perustaminen tapahtui kutsumalla varjagit hallitsemaan.

Olkoonkin, että myös Venäjällä sitten sen jälkeen oli valtio, mikä oli tarpeen ihmisten syntien tähden, olennaista oli ymmärtää, ettei siinä ollut mitään venäläistä.

Samaan tapaanhan Neuvostoliitossa vielä 1960-luvulla esitettiin, miten valtio ennen pitkää kuolisi pois tarpeettomana kommunistisen itsehallinnon myötä. Valtio eli armeija ja poliisikin olivat kuitenkin vielä kapitalistisen ympäristön takia välttämättömiä siihen saakka, kunnes naapuritkin muuttuisivat kommunistisiksi.

Itse asiassa kommunistinen ideologia ja slavofiilinen myytti sopivat yllättävän hyvin yhteen ja siinä mielessä putinoidinen maailmanselitys on ainakin vanhemman sukupolven venäläisille jo ytimeltään tuttu. Kyseessä on vain sen myöhäinen rappiomuoto.

Mikäli venäläisyys, toisin kuin länsimainen henki oli väkivallatonta, täytyi asian ilmetä vaikkapa venäläisen sotilaan hahmossa. Näin väitettiinkin. Lainaan tässä Dostojevskia: Jos maailmassa on täysin fanaattisuudelle vieras olento, niin se on kyllä venäläinen sotilas. Ne meistä, jotka ovat olleet sotilaiden kanssa, tietävät tämän varmasti. Kunpa tietäisitte, miten lempeitä, sympaattisia ja aitoja he ovat! Jos vain pystyisitte lukemaan vaikkapa Tolstoin kertomuksia… (Suom. Tiina Kartano, teoks. Kulta-aika taskussa).

 

Ja koko Venäjän kansa, tuo jumalankantajakansa (narod-bogonosets), joka kaikessa aineellisessa kurjuudessaan oli kutsuttu sanomaan maailmalle uuden sanan, oli nimenomaan yleisinhimillisen rakkauden ja keskinäisen ymmärryksen suhteen kaikkein suurin:

Venäjän kansalla on taipumus universaaliin eläytymiseen, se pystyy ehkä muita kansoja paremmin kytkemään toisiinsa aatteen ihmiskunnan yhdistämisestä lähimmäisenrakkauden avulla ja selväjärkisen tavan tarkastella asioita, mikä antaa anteeksi vihamielisyyden, kykenee erottamaan kohtuuttomuuden ja sovittamaan ristiriitaisuudet. Se … on puhtaasti moraalinen ominaisuus (Dostojevskin vuoden 1880 Puškin-puheesta. Suom. Olli Kuukasjärvi. Lainaus Vesa Oittisen toimittamasta kirjasta Venäjä ja Eurooppa).

Niinpä Venäjä tulisi hallitsemaan maailmaa, ei suinkaan väkivallan, vaan kansojen vapaaehtoisen veljestymisen voimalla.

Mutta eikö nimenomaan Venäjä ollut valloittanut valtavia alueita naapureiltaan ja pitänyt heitä väkivalloin alaisuudessaan?

Tämä kiistettiin niin slavofiilien kuin bolševikkienkin taholla, vaikka jälkimmäiset aluksi olivat sen auliisti tunnustaneet. Venäjän laajeneminen selittyi sillä, että naapurit olivat liittyneet siihen vapaaehtoisesti, yleensä saadakseen turvaan toisia naapureita vastaan, kuten Kaukasuksen kristityt.

Ja jos nyt tasarivalta, toisin kuin bolševikkivalta olikin sortanut joitakin kansoja, oli liittyminen Venäjän imperiumiin tehnyt niille sentään mahdolliseksi päästä sosialistiseen ja kommunistiseen yhteiskuntaan aikaisemmin kuin muutoin olisi tapahtunut, selitettiin 1930-luvulla. Kyseessä oli siis ollut pienempi paha.

1930-kuvulla stalinistinen chauvinismi oli kuitenkin kehittynyt jo sille aseteelle, ettei tuollainenkaan moite Venäjälle, edes sen vanhassa ja hylätyssä muodossa enää kelvannut ja ”pienemmän pahan teorian” esittäjät saivat kokea asian nahoissaan. Ei Venäjään liittymisessä mitään pahaa ollut, ei nyt eikä koskaan.

Entä eikö nyt ainakin Baltian maat liitetty Venäjään vastoin niiden tahtoa, ovat monet kysyneet.

Ei suinkaan, kuului ja kuuluu virallinen vastaus. Äänestyksistä ja muista virallisista päätöksistä oli olemassa mustaa valkoisella ja kaikki meni korrektisti muodollisuuksia noudattaen. Missä muka voi nähdä merkkejä väkiallasta?

Eikö Liettuallekin palautettu Vilnan alue, kun se liittyi Neuvostoliittoon? Riistikö Venäjä (Venäjän federaatio) muka jotakin Baltian mailta, jotka liittyivät tasa-arvoisina Neuvostoliiton kansojen joukkoon? Totta on, että itärajoja hieman tarkistettiin, mutta sillä oli omat perusteensa ja se tapahtui keskinäisessä yhteisymmärryksessä.

Baltian maiden kansalaiset saattoivat kiristellä hampaitaan, mutta Neuvostoliiton esittämä tarina vakuutti monet niin kauan, kuin kommunistisella ideologialla oli kannattajajaoukkonsa kaikkialla maailmassa. Nythän tarina kuulostaa pelkästään absurdilta.

Aina löytyy ihmisiä, jotka tarvittaessa uskovat mielellään myös ristiriitaisia kertomuksia. Ilmiö on erittäin laaja, mutta mieleen tulee tässä nyt erityisesti muuan Orenti Diderichs, elinlääkäri, joka olli saanut slavofiilisen herätyksen ja 1980-luvulla julkaisi omaa, monistettua Russki listok v Finljandii -lehteään, jota sai ilmaiseksi muun muassa Akateemisen kirjakaupan slaavilaiselta osastolta. Nythän sellaistakaan ei ole ollut enää herran aikoihin. Ei muuten ole kiinalaistakaan.

Joka tapauksessa Diderichs vakuutteli siellä innoissaan, ettei Venäjä koskaan ollut miehittänyt mitään vieraita alueita väkivaltaisen okkupatsijan merkityksessä. Venäjään liittyminenkin oli aina ollut vapaaehtoista. Edes Isoviha ei sattunut tulemaan kirjoittajan muistiin.

Suomessa Diderichs näki jonkinlaista russofobiaa, kun Venäjän laajenemiseen liittyvät perusasiat ymmärrettiin täällä aivan väärin. Niinpä tämä slavofiilinen aktivisti kehotti suomalaisia ottamaan oppia virolaisista. Virossa ei hänen käsityksensä mukaan ollut russofobiasta häivääkään…

Maailma muuttuu. Olisi kiinnostavaa lukea vaikkapa Levada-tutkimuslaitokselta raportti siitä, miten suuri osa venäläisistä nykyään jakaa slavofiilis- bolševistisen myytin Venäjän ja venäläisyyden olemuksellisesta väkivallattomuudesta.

 

Isä on aina oikeassa

 

Perheasioita

 

Levada-keskuksen mukaan Putinin kannatus sen kuin kasvaa. Ukrainan sota on se selittävä tekijä, joka on moisen ilmiön saanut aikaan.

Nyt Putinin toimien kannatus on Venäjällä peräti 83 prosenttia, kun se ennen sotaa oli kuudenkympin tienoilla ja allekin. Myös pääministerin ja duuman toimien hyväksyminen on kasvanut reippaasti.

Nyt näyttävät venäläiset tuntevan olevansa oikealla tiellä: näin ajattelee noin 70% vastaajista, kun luku pyöri 50% tienoilla ennen sotaa ja sen alittikin.

Näin kertoo Levada-keskuksen uusin katsaus, joka on päivätty 30.3.2022. Keskuksen ammattitaitoa ei ole syytä epäillä eikä myöskään sen puolueellisuutta, vaikka se onkin joutunut ilmoittamaan olevansa ”ulkomainen agentti”. Toki vastaajat saattavat pelätä.

Muutos on olennainen, kun otamme huomioon, että noin 40% venäläisistä epäili olevansa väärällä tiellä jo usean vuoden ajan ennen sotaa ja vain vähän enemmän oli niitä, jotka katsoivat, että oikeaan suuntaan tässä mennään. Sodan sytyttyä mielipiteissä tapahtui jyrkkä muutos ja hyväksyjien käyrä nousi yhtä pystysuoraan ylöspäin kuin kriittisten käyrä painui alas. Niitä, jotka eivät osanneet määritellä kantaansa, ei ole ollut paljon. (ks. https://www.levada.ru/ ).

Kun ensimmäinen maailmansota syttyi, sen kuvataan olleen helpotus päättäjille ja muillekin, joita oli jo kauan piinannut epätietoisuus siitä, mitä tuleman pitää. Nyt oli kaikki selvää: täytyi lyödä vihollista kaikin voimin, sen vihollisetkin olivat ystäviä ja kaikki omista riveistä lipeävät tietenkin pettureita.

Olin 60-luvulla kuuntelemassa Yrjö Kallisen (Kallisesta ks. Elämmekö unessa + https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=kallinen ) esitelmää, jossa hän kuvaili sitä hurmosta, joka vallitsi ensimmäisen maailmansodan syttyessä. Suomihan ei varsinaisesti kuulunut sotaa käyviin, mutta kaiketi myös täällä osattiin riemuita niin mainiosta asiasta: nyt annettaisiin kanaljoille turpiin oikein kunnolla, eikä tarvitsisi enää kainostella ja lipevästi teeskennellä.

Kun henki oli sama joka puolella eikä kukaan pystynyt nopeaan ylivoimasuoritukseen, oli tuloksena koko Euroopan historian mielettömin verilöyly, jossa tuhottiin myös läntisen maailman ylpeä edistysusko ja taannuttiin nekrofiiliseen nationalismin irvikuvaversioon.

Kaipa myös venäläisillä on nyt helpompaa, kun ei tarvitse miettiä, missä on vihollinen ja mitä sille saa tehdä. Vihollinen on, kuten kerrotaan, fasismi tai oikeastaan peräti natsismi, joka jo 8 vuotta on suorittanut venäläisten kansanmurhaa huolimatta siitä, että nuo rikospaikat ovat olleet omien poikien hallinnassa.

Tämähän on hyvin kummallinen selitys, mutta kun aseet puhuvat, on epäilyn aika ohi. Nyt ovat kentällä vain oikeus ja vääryys eikä puolensa valitseminen ole vaikeaa.

No, tässä oli jonkinlainen yritys ymmärtää sitä uskomatonta kehitystä, joka Venäjän yleisessä mielipiteessä on Putinin häikäilemättömän ja provosoimattoman hyökkäyksen johdosta tapahtunut. Voihan se olla, että adekvaatimpiakin selityksiä kannattaa ja jopa pitää etsiä, mutta muutos joka tapauksessa kaipaa selitystä.

Putinin hyökkäyksen nolot epäonnistumiset eivät näytä alamaispsykologiaan vaikuttaneen. Jos Johtaja sanoo, että kaikki menee suunnitelmien mukaan, niin se menee. Sama koskee myös sitä kuolettavaa uhkaa, jonka kollektiivinen länsi oli muka kohdistanut Venäjään luomansa pseudovaltion, Ukrainaksi nimitetyn anti-Venäjän taholta.

Eihän se vielä ollut edes uhkaillut, mutta kun se oli varmaankin näin suunnitellut… No näitä idiotismeja nyt on kuultu ad nauseam. Hyvin kummallista on, että myös meillä, jossa ollaan säästytty putinistisen TV:n valistukselta, kovin moni on niellyt sen toitottaman version Venäjää uhkaavasta vaarasta ja preventiivisen sodan välttämättömyydestä karvoineen kaikkineen. Arvaan, että samat henkilöt hyväksyvät ilman muuta myös Stalinin hyökkäyksen Suomeen. Kyllähän sellaisia neropatteja on meillä ollut paljonkin.

Luulisi sentään, että kuvat Ukrainan tuhoista ja aivan selvät todisteet epäinhimillisestä sodankäynnistä vaikuttavat jotakin. Mutta kun ei. Mutku. Mutku vastapuolenkin taholta on tehty omille vääryyttä ja kun siellä on ollut niitä natsejakin ja niin edelleen. Täysin absurdeja perusteita hyökkäyssodalle näkyy yhä useammin otettavan aivan vakavasti, mikä kyllä saa ajattelemaan aika ikäviä nykyajan ihmisten intelligenssin tasosta.

Ukrainan sota koetaan epäilemättä laajoissa piireissä nimenomaan Venäjän ja kollektiivisen lännen välisenä. Tämä käsite (kollektivnyi zapad) on viime aikoina tullut yleiseen käyttöön. Länsihän se on, joka on yrittänyt riistää Venäjältä Ukrainan, joka kuuluu ja on aina kuulunut siihen olennaisena osana, ainakin virallisen Venäjän ja kadun venäläisten mielestä.

Tässä sodan innokkaassa kannatuksessa näkyy selvästi suurvaltasovinismi, joka on Venäjälle jälleen palannut hibernoituaan aikoinaan perestroikan ja sitä seuranneen heikkoudentilan aikana.

Asetelma, Venäjä versus länsi on ikivanha ja suorastaan ja suorastaa klassinen. Sen historiaan voi tutustua kirjastani Ryssäviha (Minerva 2014).

Jo itse suuri Puškin kirjoitti vuonna 1831 Nikolai I:n tilauksesta runon Venäjän parjaajille (Klevetnikam Rossii), jossa hän varoitti länttä tulemasta kapinoivan Puolan avuksi: Venäjältä löytyisi kyllä hautoja kaikille, kuten oli löytynyt myös vuoden 1812 hyökkääjille -jotka olivat silloinkin tulleet Puolaa vapauttamaan.

Kyseessä oli slaavien perheriita, joka ei muille kuulunut.

Runoa en jaksa kääntää, mutta arvaan, että käännöskone saa siitä aikaan ainakin hauskan version. Mitä sen tulkintaan tulee, on se kokonaan sidoksissa aikansa politiikkaan ja vaatisi aika pitkänkin käsittelyn, mutta ehkä joskus toiste:

О чем шумите вы, народные витии?
Зачем анафемой грозите вы России?
Что возмутило вас? волнения Литвы?
Оставьте: это спор славян между собою,
Домашний, старый спор, уж взвешенный судьбою,
Вопрос, которого не разрешите вы.

Уже давно между собою
Враждуют эти племена;
Не раз клонилась под грозою
То их, то наша сторона.
Кто устоит в неравном споре:
Кичливый лях, иль верный росс?
Славянские ль ручьи сольются в русском море?
Оно ль иссякнет? вот вопрос.

Оставьте нас: вы не читали
Сии кровавые скрижали;
Вам непонятна, вам чужда
Сия семейная вражда;
Для вас безмолвны Кремль и Прага;
Бессмысленно прельщает вас
Борьбы отчаянной отвага —
И ненавидите вы нас…

За что ж? ответствуйте: за то ли,
Что на развалинах пылающей Москвы
Мы не признали наглой воли
Того, под кем дрожали вы?
За то ль, что в бездну повалили
Мы тяготеющий над царствами кумир
И нашей кровью искупили
Европы вольность, честь и мир?..

Вы грозны на словах — попробуйте на деле!
Иль старый богатырь, покойный на постеле,
Не в силах завинтить свой измаильский штык?
Иль русского царя уже бессильно слово?
Иль нам с Европой спорить ново?
Иль русский от побед отвык?
Иль мало нас? Или от Перми до Тавриды,
От финских хладных скал до пламенной Колхиды,
От потрясенного Кремля
До стен недвижного Китая,
Стальной щетиною сверкая,
Не встанет русская земля?..
Так высылайте ж к нам, витии,
Своих озлобленных сынов:
Есть место им в полях России,
Среди нечуждых им гробов.

 

”Kerskaileva polakki” (kitšlivyi ljah) saisi ansionsa mukaan uskolliselta venäläiseltä ja näiden kahden kansan historiaa tuntemattomien eurooppalaisten oli parasta pysyä aloillaan, täältä kun nähkääs pesisi tarvittaessa: miehiä löytyi aina Krimiltä Suomeen saakka ja vielä Kiinan rajoilta saakka ja he olivat tottuneet voittamaan. Sitä paitsi Venäjähän se oli pelastanut Euroopan tyrannilta, Napoleonilta, jota se ei uskaltanut eikä kyennyt vastustamaan.

Pidän aika selvänä, että nytkin Ukrainan ja Venäjän sota koetaan Venäjällä perheriidaksi, kuten Puolan-sodat aikoinaan. Kuitenkin nimenomaan Puolan hävittäminen ja orjuuttaminen oli ilmeisesti Venäjän suurin ilkityö viimeisten parin sadan vuoden aikana. Kuitenkin mukana on taas länsi ja läntisyys myös itse riitakapulan osalta.

Epäilemättä läntiseen maailmaan traditioidensa puolesta kuuluva Puola oli malka Puškinin aikana nimenomaan Venäjän itsevaltaisen keisarin, Nikolai I:n silmissä ja sen valtiollisuuden hävittäminen koettiin myös eräänlaiseksi rajanvedoksi läntiseen sivilisaatioon nähden.

Tämä orjuutuspolitiikka oli joka tapauksessa häpeällistä jopa slavofiilisyyteen kallistuvan Aleksandr Solženitsynin mielestä ja jätti hänen mielestään lähtemättömän tahran vanhan Venäjän historiaan kuten myös vanhauskoisten vaino

Kuitenkin Solženitsyn vielä vuonna 1990 kannatti Slaavilaista liittoa eli Venäläistä liittoa, johon olisivat kuuluneet vanhat ””Venäjät” eli iso Venäjä, vähä Venäjä (Ukraina) ja Valkovenäjä. Myös Jeltsinin päämääränä oli tämän yhteyden säilyttäminen, mutta hän ei pystynyt sitä toteuttamaan. Vielä neuvostoaikanahan pelkästään moinen ajatus valtion hajottamisesta oli hyvin radikaali ja suorastaan rikollisena pidetty.

Taipumus ajatella perheyhteyden termein näyttäisi yhä vaikuttavan Venäjällä. Se merkitsee, ettei kyetä hyväksymään ukrainalaisten -tai valkovenäläisten- omaa mielipidettä siitä, miten ja missä seurassa he haluavat elää.

Nyt, kuten aikoinaan Puolan tapauksessa, kysymys on myös lännen ja Venäjän suhteesta. Ukraina haluaa kuulua länteen ja erota Venäjästä. Mikäli joku on asiaa epäillyt, nykyisen sodan pitäisi viimeistään vakuuttaa hänet siitä.

Ne, jotka katsovat vanhan kolminaisen (tai neljäosaisen) venäläisyyden Великая, малая, белая и червоная Русь yhä ehdottomasti olevan ja täytyvän olla olemassa, ovat samassa asemassa kuin aikoinaan ne, joiden mielestä Puola oli ehdottomasti pidettävä Venäjän alaisuudessa, vaatipa tämä sitten vaikka tyrannian menetelmiä ja kansakunnan voimavarojen käyttämistä rikolliseen orjuuttamiseen. Ehkäpä puolalaiset eivät olleet oikeita venäläisiä, mutta kukaties heistä voisi sellaisia vielä tulla…

Puolalaiset puolestaan omaksuivat uhmakkaan kansallislaulun: Puola ei ole vielä kuollut Jesczce Polska ne zginela, saksaksi se tunnetaan nimellä Noch ist Polen nicht verloren(ks. https://www.youtube.com/watch?v=vdYCbAjgfh4 ). Sen esittäminen oli Venäjällä 1800-luvulla rangaistava teko kuten olivat myös ukrainalaisuuteen ja Ukrainaan liittyvät asiat, jopa sen nimen mainitseminen -oli sen sijaan puhuttava Vähä-Venäjästä.

Puolan kansakunnan odotettu ylösnousemus tapahtui sitten ensimmäisen maailmansodan tuloksena ja Ukrainakin oli silloin pari vuotta valtiona. Sen jälkeen siitä tuli pseudovaltio: neuvostotasavalta, jolla kyllä oli jopa oma edustus YK:ssa. Todellisina valtioinahan noita tasavaltoja ei kukaan pitänyt ja niiden rajatkin vedettiin sen mukaan.

Nyt, kun kaikista entisistä neuvostotasavalloista on tullut itsenäisiä, putinistinen imperialismi haluaakin voimansa tunnossa kääntää historian pyörää väkivalloin takaisin päin ja määrätä, mitä kansallisuutta ihmiset saavat tunnustaa.

Ukrainan tapauksessa hänellä näyttää olevan takanaan Venäjän kansan laaja tuki, joka hyökkäyssodan ansiosta on vain kasvanut. Tämä on lapsen psykologiaa: Isä Johtaja on aina oikeassa. Jos hän haluaa, hän antaa yltäkylläisyyttä, jos hänelle ollaan tottelemattomia, hän rankaisee. Perheen ulkopuolisille asia ei kuulu millään oikeudella…