Platonin lähteillä

Ideaopin lähteillä

Täydellinen, erityisesti nuorella yksilöllä tavattava naisen takamus osoittaa, että nainen on Jumalan kuva, todisti muuan ranskalainen, joka oli omistautunut tämän ruumiinosan kuvaamiselle.

Epäilemättä hän on oikeassa. Mutta tässä tapauksessa jumala on pakanallinen Afrodite/Venus. Suotta hän ei saanut lisänimeä kallipyge -kaunispyllyinen.

Ja kuitenkin ruumiin kauneus on hyvin hetkellistä. Suotta ei Dostojevski maininnut, että Dušenka, isä Karamazovin hulluksi tehnyt tyttö oli niitä venäläisiä kaunottaria, jotka kukoistavat vain lyhyen ajan.

 Itse asiassa merkit muotojen täydellisyyden menettämisestä olivat jo näkyvissä. Ennen pitkää Dušenka olisi pullea, ehkä hauskannäköinen nainen, mutta muotojen täydellisyys olisi iäksi mennyttä.

Niin aina. Ranskan kaikkein gallialaisin presidentti Charles de Gaulle vertasi joskus valtiosopimuksia tyttöihin ja ruusuihin: kaikilla oli kukoistusaikansa ja se oli rajoitettu. Ennen pitkää täydellisyys oli tuomittu katoamaan, sopimuksia oli noudatettava, naista kohtaan oltava ritarillinen ja kuihtuneet ruusut heitettävä tunkiolle, mutta mennyttä ei voinut saada palaamaan. Elämä nyt on sellaista.

Traagista optimismia edusti Mika Waltari, joka joskus kauniin naisen nähdessään iski kellonsa seinään ja sanoi: ”Nyt aika pysähtyi!”

Mutta aikahan ei pysähdy. Myös Waltarin oma kello kävi koko ajan ja myöhemmin, erään haastattelijan kysyessä ikääntyneeltä Waltarilta tuosta kohtauksesta, kirjailija totesi kuivasti, että nykyään kelloja oli mennyt harvemmin…

Mitä erityisesti naisellisen muodon täydellisyyteen tulee, minusta tuntuu, että Platonin on täytynyt saada innoituksensa ideaoppia kehitellessään juuri siitä, miten se tietyssä instanssissaan kukoistaa hetken ja sitten häviää, mutta ilmestyy taas jonkin toisen yksilön hahmossa.

Kauneus, täydellisenä on kullakin yksilöllä vain hetkellinen laina, joka väistämättä menetetään. Kuitenkin yleinen kauneus, kauneuden idea on olemassa. Onko asia ymmärrettävä nominalistien vai realistien tavalla, on kysymys sinänsä.

Abélard kannatti nominalismia, mutta luulen, että se tapahtui vasta sen jälkeen, kun hänet oli kuohittu. En pysty asiaa todistamaan, enkä ole siitä oikeastaan erityisen kiinnostunut. Hänelle ei koskaan tainnut tulla uutta Héloïsea, josta Rousseau myöhemmin puhui. Eipä ihme, ettei usko ideoiden todellisuuteen itänyt tuossa mullassa.

Muuten, Platon kyllä argumentoi sangen pitkään ja perusteellisesti nimenomaanhomoseksuaalisen rakkauden puolesta, mikä panee ajattelemaan, että hän mahtoi enemmän arvostaa miesten peppuja kuin Afroditen edustamaa ideaalia.

Oli miten oli, Afrodite oli ja pysyi naisellisen kauneuden ja rakkauden jumalattarena ja hänen liikanimensä osoitti, mitä pidettiin kauneuden apoteoosina.

Olen aina joskus pohdiskellut Schopenhauerin väitettä siitä, että vain sukupuolihalunsa sokaisema mies saattoi pitää kauniina naisen vartaloa, joka itse asiassa oli pikemmin ruma, kun sitä viileästi ja pyyteettömästi tarkasteli.

Naissukupuolen oma tragikoominen vastenmielisyys omia seksikkäitä muotojaan kohtaan tuntuisi olevan argumentti tämän näkemyksen puolesta.

Toki sentään myös heteroseksuaaliset naiset ymmärtävät, mitä tarkoitetaan naiskauneudella, mutta totta on, etteivät he jaa miesten kanssa samaa ihastusta täydellisiin vartaloihin. Naisten ihannenainen on miehen mielestä enemmän tai vähemmän epäonnistunut luomus, liian laiha ja kulmikas.

Ehkäpä ei ole sattuma, että antiikin suuret filosofit olivat nimenomaan miehiä ja saattaa olla, että kreikkalaisten polyteismi antoi suuntaa heidän monille keskeisille keksinnöilleen.

Platonin homoseksuaalisuus, jonka hän projisioi myös Sokrateehen ei muuta sitä tosiasiaa, että antiikin jumalmaailma oli selkeän heteronormatiivinen, vaikka sietikin pederastian tapaisia instituutioita.

Katoavuus ja idea

 

Platonin jäljillä

 

Kun porno tuli nyt puheeksi, lienee sallittua muistuttaa myös seksuaalisuuteen liittyvästä ideaalisesta kauneudesta, joka ei suinkaan ole pornoa.

Itse asiassa tässä ollaan syvällisten kysymysten äärellä alkaen ideaopista ja päätyen uskontoon. Niistäkin on tullut kirjoitettua (esim. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=scruton+porno) Mutta tässä nyt tämä:

 

sunnuntai 4. joulukuuta 2022

Merkittävä ilmiö

 

Kauneudesta

 

Dostojevskin tunnetun lausahduksen mukaan kauneus pelastaa maailman -mir spasjot krasota. Toisaalta kauneus myös Dostojevskin teoksissa saattaa joskus vaikuttaa myrkyn tavoin. Idiootin Nastasja Filippovnan se vei jo lapsena irstailijan kynsiin ja ukko Karamazovin teki hulluksi Grušenkan kauneus. Kuitenkin, kuten kirjailija huomauttaa, Grušenkan hahmossa oli jo huomattavissa sen katovaisuus, tietty liiallisen pyöreyden aavistus, joka pian tuhoaisi kauneuden.

Kauneuden toksinen ulottuvuus on tietenkin romanttisen kirjallisuuden vakioaiheita. Myös esimerkiksi Gogolilla novellissa Nevan valtakatu, tekee naisellinen kauneus nuoreen taiteilijaan niin suuren vaikutuksen, että hän riistää itseltään hengen ymmärrettyään, että tämä taivaallinen ilmestys kätkee sisälleen tympeän matalahenkisen sielun.

Antiikin aikana kauneuden ideaa koetettiin vangita etenkin naispuolisiin jumalattariin, joiden välillä muistamme Pariksen päässeen valitsemaan kauneimman. Aito naisellinen kateus ja kauna eivät olleet jumalattarillekaan tuntemattomia ja seurauksethan sai sitten kantaa pyhä Troija siinä, kuin helleenitkin.

Joka tapauksessa antiikin aikana arvostettiin nimenomaan naisellista kauneutta suuresti ja kuvanveistäjät pyrkivät intohimoisesti tunkeutumaan sen salaisuuksiin. Epäilemättä kauneuden täydellisimmäksi ilmentymäksi löytyi naisen takamus, pylly. Afrodite kallipygos- Venus kallipyge, kaunispyllyinen, on itse asiassa myös erään veistoksen nimi, mutta myös sen jumalattaren keskeinen epiteetti, jonka Paris valitsi kauneimmaksi.

Olen aiheesta joskus kirjoittanutkin (ks. Vihavainen: Haun kallipyge tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ja erityisesti Vihavainen: Haun platonin lähteillä tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com).

Tutustuttuani netissä ilmiöön nimeltä tik tok, havaitsin ilokseni, että nuorten amatöörien keskuudessa on jälleen kerran palattu aitojen asioiden lähteelle myös kauneuden etsimisessä.

Tähän ikään mennessä on ehtinyt nähdä kaikenlaista perverssiä muotivirtausta alkaen anoreksian korottamisesta naiskauneuden esikuvaksi ja päätyen kaikenkarvaisten tuherrusten tatuointiin kauniin, nuoren ihon tärvelemiseksi.

Nyt on kaikkialla taas esillä nuori, kaunis pylly ja nimenomaan naisen pylly, jota esitellään eri tavoin. Jotkut vain vilauttavat sitä kainosti, toiset ovat kehittäneet suoranaisen mestaruuden sen viettelevässä liikuttamisessa.

Tässä olemme todella aidon asian äärellä ja ehkä voi puhua suorastaan maailmanlaajuisesta liikkeestä, joka on noussut kaatamaan valtaistuimeltaan homoseksuaalisten muotisuunnittelijoiden luonnottomat ”luomukset”, jotka ovat suorastaan pilkantekoa naisellisista avuista.

Tiedän, että ns. älymystön piiristä julistetaan heti tämän johdosta, ettei mitään erityistä naispyllyä ole edes olemassa ja varmemmaksi vakuudeksi vielä todistetaan asia nerokkaiksi arvelluilla syllogismeilla ja joidenkin postmodernien huuhaa-filosofien saivarteluilla.

Mutta miksipä kiinnittää huomiota tähän humpuukiin? Nyt ovat liikkeellä tervevaistoiset kaunottaret, jotka eivät ole olleet humpuukimestarien juoksutettavissa.

Noissa amatöörivideoissa on tietenkin kaikenlaisia. Joissakin näkee ns. maailman vanhimman ammatin harjoittajan kädenjälkeä, jotkut taas henkivät sitä asiaa, jota aikoinaan ns. kirjallisuustieteen oppikirjassa nimitettiin suloksi.

Tiedän, että ns. älymystön terävin kärki kieltää koko tuollaisen käsitteen ja halveksii sen ilmentymiä.

Se on heidän asiansa. Nytpä saavat kunnolla nenälleen niiltä, joita ovat työkseen yrittäneet höynäyttää.

Samalla koko tuo ihastuttava kavalkadi panee toisaalta miettimään kaiken ajallisen katoavaisuutta, jota toisaalta kompensoi ajatuksemme ideoiden ikuisuudesta. Neitosen kauneus kestää vain hetken, mutta sen jälkeen hänelle tulee aina seuraajia.

Afrodite kallipygos on kun onkin ideoiden maailmassa aina olemassa ja ansaitsee hartaan kunnioituksemme.

 

Merkittävä ilmiö

 

Kauneudesta

 

Dostojevskin tunnetun lausahduksen mukaan kauneus pelastaa maailman -mir spasjot krasota. Toisaalta kauneus myös Dostojevskin teoksissa saattaa joskus vaikuttaa myrkyn tavoin. Idiootin Nastasja Filippovnan se vei jo lapsena irstailijan kynsiin ja ukko Karamazovin teki hulluksi Grušenkan kauneus. Kuitenkin, kuten kirjailija huomauttaa, Grušenkan hahmossa oli jo huomattavissa sen katovaisuus, tietty liiallisen pyöreyden aavistus, joka pian tuhoaisi kauneuden.

Kauneuden toksinen ulottuvuus on tietenkin romanttisen kirjallisuuden vakioaiheita. Myös esimerkiksi Gogolilla novellissa Nevan valtakatu, tekee naisellinen kauneus nuoreen taiteilijaan niin suuren vaikutuksen, että hän riistää itseltään hengen ymmärrettyään, että tämä taivaallinen ilmestys kätkee sisälleen tympeän matalahenkisen sielun.

Antiikin aikana kauneuden ideaa koetettiin vangita etenkin naispuolisiin jumalattariin, joiden välillä muistamme Pariksen päässeen valitsemaan kauneimman. Aito naisellinen kateus ja kauna eivät olleet jumalattarillekaan tuntemattomia ja seurauksethan sai sitten kantaa pyhä Troija siinä, kuin helleenitkin.

Joka tapauksessa antiikin aikana arvostettiin nimenomaan naisellista kauneutta suuresti ja kuvanveistäjät pyrkivät intohimoisesti tunkeutumaan sen salaisuuksiin. Epäilemättä kauneuden täydellisimmäksi ilmentymäksi löytyi naisen takamus, pylly. Afrodite kallipygos- Venus kallipyge, kaunispyllyinen, on itse asiassa myös erään veistoksen nimi, mutta myös sen jumalattaren keskeinen epiteetti, jonka Paris valitsi kauneimmaksi.

Olen aiheesta joskus kirjoittanutkin (ks. Vihavainen: Haun kallipyge tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ja erityisesti Vihavainen: Haun platonin lähteillä tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com).

Tutustuttuani netissä ilmiöön nimeltä tik tok, havaitsin ilokseni, että nuorten amatöörien keskuudessa on jälleen kerran palattu aitojen asioiden lähteelle myös kauneuden etsimisessä.

Tähän ikään mennessä on ehtinyt nähdä kaikenlaista perverssiä muotivirtausta alkaen anoreksian korottamisesta naiskauneuden esikuvaksi ja päätyen kaikenkarvaisten tuherrusten tatuointiin kauniin, nuoren ihon tärvelemiseksi.

Nyt on kaikkialla taas esillä nuori, kaunis pylly ja nimenomaan naisen pylly, jota esitellään eri tavoin. Jotkut vain vilauttavat sitä kainosti, toiset ovat kehittäneet suoranaisen mestaruuden sen viettelevässä liikuttamisessa.

Tässä olemme todella aidon asian äärellä ja ehkä voi puhua suorastaan maailmanlaajuisesta liikkeestä, joka on noussut kaatamaan valtaistuimeltaan homoseksuaalisten muotisuunnittelijoiden luonnottomat ”luomukset”, jotka ovat suorastaan pilkantekoa naisellisista avuista.

Tiedän, että ns. älymystön piiristä julistetaan heti tämän johdosta, ettei mitään erityistä naispyllyä ole edes olemassa ja varmemmaksi vakuudeksi vielä todistetaan asia nerokkaiksi arvelluilla syllogismeilla ja joidenkin postmodernien huuhaa-filosofien saivarteluilla.

Mutta miksipä kiinnittää huomiota tähän humpuukiin? Nyt ovat liikkeellä tervevaistoiset kaunottaret, jotka eivät ole olleet humpuukimestarien juoksutettavissa.

Noissa amatöörivideoissa on tietenkin kaikenlaisia. Joissakin näkee ns. maailman vanhimman ammatin harjoittajan kädenjälkeä, jotkut taas henkivät sitä asiaa, jota aikoinaan ns. kirjallisuustieteen oppikirjassa nimitettiin suloksi.

Tiedän, että ns. älymystön terävin kärki kieltää koko tuollaisen käsitteen ja halveksii sen ilmentymiä.

Se on heidän asiansa. Nytpä saavat kunnolla nenälleen niiltä, joita ovat työkseen yrittäneet höynäyttää.

Samalla koko tuo ihastuttava kavalkadi panee toisaalta miettimään kaiken ajallisen katoavaisuutta, jota toisaalta kompensoi ajatuksemme ideoiden ikuisuudesta. Neitosen kauneus kestää vain hetken, mutta sen jälkeen hänelle tulee aina seuraajia.

Afrodite kallipygos on kun onkin ideoiden maailmassa aina olemassa ja ansaitsee hartaan kunnioituksemme.

Uuteen maailmanaikaan

 

Aikakausien vaihtuessa

Mika Waltari, Johannes Angelos. Hänen päiväkirjansa Konstantinopolin valloituksesta v. 1453 Kristuksen maailmanajan päättyessä. WSOY 1978 (1952), 455 s.

 

Luin tämän kirjan puoli vuosisataa sitten, mutta muistikuvat ovat käyneet hatariksi ja ryhdyin kertaamaan. Nyt ole kohta päässyt taas puoliväliin.

Mieleeni on jäänyt Waltarin mestarillinen, tragiikan ja välillä komiikankin keinoja käyttänyt eläytyminen vuosatojen takaiseen murrokseen, jossa ei ollut kysymys vain idän ja lännen taistelusta, vaikka siitäkin.

Suuremmat voimat olivat liikkeellä ja Bysantin romahdus oli ennen muuta vain yksi oire tapahtuvasta muutoksesta, vaikka symboliarvoltaan ylivertainen: tuhatvuotisen Rooman tuhoutuminen. Maailmanajan muuttuessa muuttui kyllä kaikki muukin.

Uudessa maailmassa, joka no oli tulollaan, oli kauheampaa kaikkien varmuuksien horjuminen tai itse asiassa häviäminen. Nikolaus Cusanus oli tuhonnut järjen johtamalla sen ad absurdum ideallaan ”coincidentia oppositorum”: vastakohtien yhteys.

Päähenkilö on Cusanuksen syllogismien edessä kauhuissaan: mikään tässä maailmassa ei siis ole varmaa eikä varmasti oikeata:

”Kaikki on vapaata, toistin, käsitätkö Giustiniani (juureva kondottieri, joka arvelee mystisen yhteyden syntyvän sukupuoliyhteydessä). Oikea ja väärä, totuus ja valhe, hyvä ja paha eivät sulje pois toisiaan. Enää ei ole mitään ehdottoman oikeaa tai ehdottoman väärää, ei ehdottoman totta tai ehdottoman valheellista. Kaikki on vain suhteellista keskenään äärellisyyden maailmassa ja samaistuisi ajattomuudessa. Joko ymmärrät, miksi tohtori Cusanuksen oivallus iski minua kuin miekka sydämeen, vaikka meni vuosia, ennen kuin sen pelottavuuden pystyi täysin selvittämään itselleni.”

Kelpo kondottieri ei ymmärrä filosofointia ja viittaa sille kintaalla. Hän tietää ainakin sen, että itä on itä ja länsi on länsi ja etteivät ne voi kohdata toisiaan muuten kuin miekka kourassa. Johannes Angelos nauraa tätä yksinkertaisuutta: hän oli istunut Paolo Toscanellin jalkojen juuressa kuuntelemassa tämän luentoja. Suuri oppinut oli osoittanut, että oli mahdollista päästä itään purjehtimalla vain tarpeeksi kauas länteen. Ei tarvittu muuta kuin kyllin rohkeat miehet, jotka uskaltaisivat tämän tehdä.

Tämä järkyttää Giustiniania, joka on sopeutumut ajatukseen, että kuoleminen ja sen jälkeen maaksi muuttuminen olisi ainakin varmaa, toisin kuin pait väittivät. Nyt hän ei enää tiennyt, mikä häntäkin saattoi odottaa.

Idän ja lännen kirkot olivat muodollisesti sopineet kuuluisan tuhatvuotisen filioque-kiistansa Ferrara-Firenzen unionikokouksessa 1438-39, mikä antoi Konstantinopolille toivoa lännen tuesta sulttaanin valmistautuessa valloittamaan Konstantinopolia.

Itse asiassa unioni ei koskaan todella toteutunut. Venäjän ortodoksinen kirkko ei halunnut olla sen kanssa missään tekemisissä ja julistautui autokefaaliseksi ja katolisen kirkonkin piirissä se johti suureen skismaan, kun paaville valittiin vastapaavi ja molemmat kirosivat toisensa.

Waltarin fiktiossa Konstantinopolin kansa on myös jyrkästi kahtia jakautunut, latinalaisten toistellessa sanaa ”filioque” (pyhä henki lähtee myös pojasta) ja kreikkalaismielisten taas julistaessa mieluummin alistuvansa sulttaanin kuin latinalaisten alaisiksi.

Jälkimmäisestä Konstantinopolilla oli synkkiä kokemuksia toisen ristiretken ajalta, jolloin kaupunki oli valloitettu ja ollut vuosia latinalaisten hallussa.

Konstantinopolin tuho lähenee vääjäämättä. Unkarilainen tykkimestari Orban on valanut maailmanhistorian suurimman tykin, jota tuhannet hevoset ja miehet hitaasti kuljettavat kohti tuomittua kaupunkia. Dardanellit on suljettu ja vain poikkeusoloissa niiden läpi pääsee pujahtamaan länteen.

Sulttaani Muhammed (Mehmed) on uudenlainen ihminen. Hän ei ole mikään uskonnollinen fanaatikko, vaan kyynikko, jonka toimintaa ohjaavat lapsuuden ja nuoruuden traumat, jolloin hänen koko arvokkuuttaan oli häpäisty pahimmalla mahdillisella tavalla.

Reaktiona siihen on demonstratiivinen julmuus: sulttaani tappaa rakastelemansa kaunottaren kauhistuneiden miesten silmien edessä kuin Stenka Razin venäläisessä kansanlaulussa.

Sulttaani on opillisesti hyvin sivistynyt ja tuntee hyvin länsimaisia kieliä ja kulttuureita. Hän ei ole mikään uskon soturi, vaikka käyttääkin uskontoa aseenaan. Kaiken kaikkiaan, myös sulttaanin divaanissa, kuten keisarin hovissa on erilaisia ihmisiä, ei mitään kasvottomia tyyppejä ja pelkkiä lajinsa edustajia.

Ja ainahan Waltarilla on kirjoissaan tuo mystinen dimensio. Sielun ekstaattinen yhtyminen korkeampaan todellisuuteen (vrt. Vihavainen: Haun platonin lähteillä tulokset). Käytännössä tällaisen asian todellisuuden osoittaa rakastumisen käsittämätön lumous, vaikka itse asiassa kaikki näyttää tapahtuvan niin yksinkertaisesti kuten Giustinianin ymmärryksen mukaan terveellä miehellä pitääkin: on vain mentävä naisen kanssa vuoteeseen, ei niissä niin suuria eroja ole.

Kondottieri on epäilemättä monessa suhteessa jo moderni ihminen, kun taas päähenkilö on tuskallisesti uuden ja vanhan maailman rajalla ja on saapunut Konstantinopoliin kuollakseen yhdessä sen kanssa ja siis koko aikakautensa kanssa.

Bysanttihan oli toinen Rooma ja 1500-luvulla sitten munkki Filofei kehitti teorian, jonka mukaan kolmanneksi Roomaksi oli oikean polveutumisen mukaisesti nyt tullut Moskova. Neljättä Roomaa ei enää tulisi. Bysantin kukistumisen jälkeinen aikakausi olisi viimeinen.

Mutta tämä ei nyt ole blogin aihe. Luenpa kirjan taas loppuun ja kerron sitten lisää. Jo tässä voi todeta, että kirjoittamisen ajankohta sattuu niihin vuosiin, kun kylmä sota oli alkanut ja Stalin oli saanut ydinpomminsa. Myös suhteellisuusteoria oli nyt suuressa huudossa.

Epikuros revisited

Epikurolaisuuden kysymyksiä II

Joku oli pahoittanut mielensä Epikuroksen puolesta ja tavallaan syystäkin. Me eurooppalaiset kannamme tästäkin asiasta kollektiivista syyllisyyttä nimittämällä epikurolaisuudeksi sellaista, mitä itse nimenantaja syvästi kauhistuisi. Mutta niin se vain on.

Muinaisessa Kreikassa ei väkijuomia tunnettu, mutta viinilläkin pystyi päihtymään, kuten pystyy vieläkin. Platonin Pidoista muistamme, miten juopuneet pistivät asian merkiksi kaulaansa seppeleen, ja melkoisessa hutikassa olevat peräti kaksi. Paikalle saapunut Alkibiades kantoi peräti kolmea seppelettä ja juttelikin sen mukaisesti melko levottomia. Kaiken kaikkiaan Symposionin intellektuaalinen ilmapiiri oli melkoisesta juopumuksen asteesta huolimatta mielestäni kaiken kritiikin kestävä, ja luulen sen olleen paljonkin miellyttävämpi kuin Epikuroksen puutarhan arvattavasti kuivakiskoinen teennäisyys.

Kohtuuden ystäviä antiikin ajoilta muistamme myös. Suorastaan käsitteeksi on tullut Anakreon, jonka eräät säkeetovat jääneet jostakin mieleeni, vaikka suomentajan olen valitettavasti unohtanut:

Miestä en sietää voi, joka maljoja täysiä ryyppää

kerraten riitoja vain, taistoja kyynelineen

Häntä mä kiitän taas, joka muusain loistavat lahjat

vie Afroditeen luo, muistaen hilpeyden…

Historia kertoo, että Anakreonilla oli tapana laimentaa viininsä vihoviimeiseksi litkuksi, joka näyttää vastanneen väkevyydeltään suunnilleen nykyistä ykkösolutta. Jos se riitti hilpeyteen, voi sen katsoa täyttäneen tehtävänsä. Mitäpä tässä olemme toisten ratkaisuja arvostelemaan, etenkään nyt, yli parin tuhannen vuoden päästä. Huolehtikaamme vain omista sekoituksistamme.

Tosiasia on, että kaikkialla on alkoholia käytetty sekä väärin että oikein. Muhamettilaisella puolella suufilaiset lienevät ymmärtäneet asian päälle ja Omar Haijam kuuluu maailmankirjallisuuden kaikkein kuuluisimpiin viinin ylistäjiin ja hyvällä syyllä. Tämä siis tuon viisasten juoman oikein käytöstä.

Mutta väärinkiäyttäjiä tai sanoisiko nyt, myrkyn onnettomia uhreja on myös kaikissa maissa, joissa alkoholia juodaan. Pariisin clochardit eivät läheltä katsoen näytä lainkaan romanttisilta eikä Tuborgin mainosten Perikles liene meistä nykyään erityisen huvittava. Traagisia hahmojahan ne ovat, ennen muuta.

Sotien jälkeen oli Suomikin täynnä rappioalkoholisteja eli puliukkoja, jotka nauttivat mitä tahansa saadakseen päänsä sekaisin. Se oli sitä aikaa, kun Henry Theel lauloi odessalaista Bublitški-laulua:

voi isä renttua,

kun ryyppää tenttua

ja kurjaa henttua

vain riijustaa…

Tuon porukan käytöksessä oli mielestäni meillä myös tiettyjä kansallisia piirteitä, joissa korostuivat alkoholikulttuurimme erikoisuudet.

Kukapa ei muistaisi raitiovaunuissa öliseviä ja karjahtelevia sekopäitä, jotka haisivat aldehydille ja eritteille. Ehkäpä ne edustivat eräänlaista šamanismia ja omalla surkealla ”matkallaan” tunsivat olevansa syvemmän totuuden lähteillä ja sen tulkkeina? Kyllähän niitä vieläkin saattaa erityisesti juuri raitsikoissa bongata. Itse asia ei tietenkään ole ainutlaatuinen kansallinen erikoisuus ja sekopäisen mökeltäjän voi tavata myös vaikkapa oxfordilaisessa pubissa. Kansallinen kulttuuri joka tapauksessa sijoittaa tällaiset tapaukset aina omiin lokeroihinsa, jotka poikkeavat toisistaan.

Venäjällä ryyppäämään ruvetessa sanotaan usein leikkisästi: ”pojehali!”, lähdetäänpä ajamaan! Ja matka kohti maan keskipistettä voi alkaa. Talvisodan aikana suomalaiset rintamaupseerit shokeerasivat ulkomaisia kirjeenvaihtajia sanomalla lasia nostaessaan ”Tolkku pois!” Ja pian taikajuoma tekikin tehtävänsä. Šamaani pääsi silloin matkalle, jonkinlaiseen transsiin, jossa hän, vapaana maallisista kahleista, saattoi julistaa totuutta ympärillään istuville. Muistanemme Koskelan Villen juopumuksen ja hänen venäjänkielellä höystetyt haistatuksensa upseeritovereille.

Tohtori Jekyllin alter ego, Mr. Hyde muuttui ajan mittaan hänen oikeaksi varsinaiseksi hahmokseen, josta ei enää päässyt vapaaksi. Aivan samoin saattaa šamanistinen alkoholinkäyttö muuttaa harjoittajansa toisenlaiseksi ja tuskin parempaan suuntaan. Humalainen ei ole koskaan selvän väärtti vaikka olisi enemmänkin humalassa, sanoo vanha sananparsi, jonka viisaus lienee kalliisti ostettua.

Kuningas alkoholi on kauhistuttava herra, jos se saa ohjakset käteensä, mutta samahan koskee yleensäkin niitä, joiden oikea paikka on olla palvelijoina. Ajatelkaamme nyt esimerkiksi tulta. Täytyy koettaa pitää varansa sen kanssa, vaikka nyt ei suorastaan historiallisen Epikuroksen kouluun liittyisikään. Ei meillä tulesta ole varaa luopua eikä oikein tuliliemestäkään. Se kuuluu kultturiimme niin hyvässä kuin pahassa.