Taiteen tarhoissa

 

Make love

 

Meillä suomalaisilla on nyt aihetta röyhistää rintaamme myös kulttuurin rintamalla. Iiu Susiraja, valokuvataiteilija, joka on kuvannut itseään, on saanut oman näyttelyn New Yorkin MoMa:an ja kovasti suitsutusta alan auktoriteeteilta. Mitäpä me enää muita todistuksia tarvitsemme?

Sitä paitsi Tom of Finland, toinen nerokas kuvataiteilijamme on jo taiteilijanimessään nostanut vähäpätöisen ja monen unohtaman maamme koko maailman kulttuuriväen eturintaman tietoisuuteen. Moni on kai siellä maailman ytimissä jo joskus luullut maatamme takapajuiseksi periferiaksi, mutta siitäpähän saivat. Myös nationalisteille on taiteilijoillamme siis ollut paljon annettavaa.

Nykytaide on siitä hankala asia, että sen arvottamiseen tarvitaan ehdottomasti asiantuntijoita. Kuka tahansa tolvana ei kykene moderneista teoksista sanomaan yhtään mitään. Mikäli hän nyt saa ihan vilpittömästi sanottua edes sen, että jokin teos häntä miellyttää (ja toinen siis ei), ei hänestä sentään missään tapauksessa ole panemaan töitä paremmuusjärjestykseen.

 Sellaiseen tarvitaan ammattilainen, arbiter elegantiarum. Taide ja etenkin nykytaide on vähän kuin Venäjä Fjodor Tjuttševin mielestä: sen kriteereitä ei voi määritellä, sen saavutuksia ei voi mitata -siihen voidaan vain uskoa. On lyhesti sanoen uskottava auktoriteetteihin.

Tai sitten voi olla myös uskomatta. Se on varma tapa hankkia konformistiselta ja auktoriteettisuskoiselta laumalta syytteitä moukkamaisuudesta, mutta ei sillä mitään keinoa ole osoittaa olevansa sen enempää oikeassa kuin kukaan muukaan.

Ottakaamme nyt esimerkiksi vaikkapa ns. porno (pornografia). Sehän tarkoittaa seksuaalisen kiihotuksen aikaansaamiseksi tuotettua ja myytyä tuotetta, siis eränlaista huoraamista, niin sanoakseni toisin keinoin, eli kirjoituksen ja piirtämisen avulla.

Alaston ihmisruumis ei missään tapauksessa ole pornoa, kun se ei ole taidettakaan eikä se ole edes myynnissä. Taiteelliset tutkielmat alastomuudesta saattavat olla jopa hyvinkin kauniita ja samaan aikaan vailla kiihottavuutta. Tiettyä erotiikkaa niissä nyt sentään yleensä on.

Mutta toki kunnon raa’alla seksilläkin on tässä maailmassa oikeutuksensa, olisi outoa, jos se kiellettäisiin. Internet on muuten myös täynnä pornoa ja on laskeskeltukin, että hyvin suuri osa nykyisen sukupoven ns. työajasta menee sen katseluun.

Tässä on varmasti ainakin jotkin myönteistä, onhan seksuaalisuus edistyksellisimmän väen mielestä aina ollut ihmisen hienoimpia toimialoja. Usein näkee suorastaan pantavan yhtäläisyysmerkit seksin ja rakkauden välille. Seksuaalisuus on luonnonvoima, joka on vastapooli ihmisen tuhoavuudelle: make love, not war!

Tämä on tietenkin yhtä simppeliä käsitemagiaa kuin olisi kaikkien nesteiden julistaminen ravitseviksi ja maukkaiksi. Todellisuushan on paljon moninaisempaa. Todellisuuteen kuuluvat myös monenlaiset perversiot pedofiliasta sadistiseen sarjaraiskaamiseen ja himomurhaamiseen. Monista muista en tässä puhukaan.

Tyhmimmät edistyshenkilöt ovat tässä kohtaa usein tehneet helppohintaisen taikatempun selittämällä, ettei esimerkiksi raiskauksessa ole lainkaan kyse seksistä, vaan vallasta… Ja näyttää siltä, että moni itsekin uskoo siihen, mitä puhuu.

Mutta taiteestahan sitä piti puhua. Raiskaus on mielestäni aika harvinainen aihe taiteessa ja ihmettelen kyllä miksi. Mieleeni tulee tässä vain Euroopan ryöstö, missä Juppiter härän hahmossa on aika viitteellinen raiskaaja ja asia jäänee monelta ymmärtämättä.

Pedofiliasta tehtyä tadettakin saa etsiä, mutta juuri hiljattain on sentään lähdetty kaapista ja peräti Helsingin kaupungin voimin yritetty tuoda lasten drag-esityksiä yleisön nähtäviksi. Taantumukselliset piirit ovat sabotoineet asiaa, vaikka drag on tärkeä ja hyvin edistyksellinen taiteen laji, kuten kerrotaan.

Suomen alati liberaali kirkkokin on paheksunut tuota ahdasmielisyyttä: antakaa lasten tulla myös drag-setien luo! Vanhat irstailijatkin tarvitsevat rakkautta, eikös vain? Vai onko siinä kyseessä jokin poikkeusryhmä, jonka tarpeille voi viitata kintaalla? Miksi?

Mutta aikamme suuresta taiteesta piti puhumani. Kiasmassa (vai oliko se Miasma?) on juuri taas avattu Tom of Finlandin näyttely.

Etten tulisi leimatuksi taiteen viholliseksi, ilmoitan heti kannattavani tällaista näyttelyä, joka panee esille avoimesti tekijän itsensä pornoksi luokittelemaa aineistoa. Homoporno on mainio ja iloinen asia, sen tunnustamme varmaankin jo me kaikki!

Mutta niin on kyllä heteropornokin. En ainakaan itse keksi syytä siihen, että se voitaisiin asettaa jotenkin eri asemaan kuin homoporno. Odottelen siis sellaista alan taidenäyttelyä, jossa kauniit teinitytöt (laillisessa iässä!) lohduttavat suloillaan vanhoja setiä ja nuoret urokset nostavat mummot autuuden esikartanoihin.

Olen varma siitä, että tuollaisella näyttelyllä olisi todellista tilausta ja että se päästäisi kaapista monia estyneitä heteroita. Kun sitä ei vielä ole, en rupea arvioimaan sen taiteellisuutta.

Mitä taiteen ja pornon suhteeseen muuten tulee, panen tähän vanhan blogini, jossa olen aihetta pohdiskelut.

 

 

 

lauantai 25. heinäkuuta 2020

Suuren taiteen edessä

 

Iltalehti kertoi eilen meille maamme kansainvälisesti kuuluisimman taiteilijan satavuotissyntymäpäivänään saamasta postuumista suitsutuksesta: New York Times hehkuttaa Tom of Finlandin merkitystä - ”Ilman häntä ei olisi Jim Morrisonia, Elvistä tai James Deania”

Losangelesilainen performanssitaitelija Cassils jopa sanoo: Tom of Finlandin taide on todennäköisesti ainoa, jonka ääressä olen runkannut.

Luulen, että taitelija piti tätä suurimpana mahdollisena tunnutuksena.

Joka tapauksessa muistan juhlakalun aikoinaan itse kertoneen, että hänen tavoitteenaan on tehdä taidetta, joka saa puntin pullistumaan, siis käyttötaidetta ja tarkemmin sanoen pornoa.

Saattaa hyvinkin olla, että Touko-herra oli merkittävä vaikuttaja amerikkalaisessa nykykulttuurissa, mutta en ole ihan varma, olisiko meillä syytä onnitella itseämme siitä, että juuri meidän vaatimaton kansakuntamme oli hänet kasvattanut. NYT:n haastattelemat kahdeksan nykytaiteilijaa näköjään ainakin arvostivat kovasti hänen aikaansaannoksiaan.

Itse en ole osannut koskaan arvostaa noita tekeleitä taiteena ja pornona ne jättävät minut täysin kylmäksi. Tuskinpa osun ihan harhaan, jos sanon, että kyseessä on mitä tyypillisin karikatyyrimäinen kitsch, jonka kuvaamissa hahmoissa on kyllä eräitä kiinnostavia piirteitä. Hahmot eivät suinkaan ole suoraan luonnosta otettuja, vaan yhdistävät tyypillisesti miehisiin piirteisiin myös naisellisia: valtavia rintoja ja nännejä.

Pidän mahdollisena ja jopa todennäköisenä, että oman marginaaliryhmänsä puitteissa tällaiset friikkiluomukset todella toimivat pornona. Myös heteroseksuaalisessa pornokuvastossa tapaamme usein varsin luonnottomia hahmoja, joita jotkut ilmeisesti tarvitsevat.

Porno siis pornona. Eihän tekijä itsekään muita kriteereitä luomuksilleen asettanut ja kauppa kävi. Mutta että taiteilija? Kulttuurin johtavia nimiä?

Asiahan riippuu siitä, mitä nimitämme taiteeksi.

Sir Roger Scruton  on paljon pohdiskellut kulttuurin nykytilaa ja kehitystä nimenomaan taiteen kannalta. Taiteen ja pornon välillä hän tekee varsin jyrkän eron. Porno on kitschin eräs muoto ja kitsch taas on korkeimpien arvojemme profanaatiota.

Asia liittyy laajempaan kulttuurin kehitystendenssiin. Läntisessä maailmassa on havaittavissa yleinen sota korkeakulttuurin edustamia korkeampia arvoja, itse asiassa koko korkeampien arvojen ideaa vastaan. Niiden sijaan tyrkytetään vallan ja nautinnon kannalta nähtyjä pseudoarvoja.

Kyseessä on se näkökulma, jonka ovat valinneet ns. cultural studies –disipliinit derridoineen ja foucaulteineen. Se on lähtökohtaisesti vihamielinen koko korkeampien arvojen idealle. Ikävä kyllä, se määrää nykyisen akateemisen ja myös muun niin sanotun kulttuuriväen tavoitetason.

Tosin, Scruton myöntää, nykykulttuurissakin ja jopa popkulttuurissa, joka muodostaa sen valtavirran, on olemassa lokeroita (pockets), joissa aito kulttuuri kukoistaa. Se elää nyt katakombeissa, mutta sieltä on ennenkin noustu, arvelee hän lohdullisesti.

Scruton tietää, että koko korkeakulttuurin ajatuksen puolustaminen nykyään merkitsee ikävyyksien kerjäämistä. Kulttuurin valtavirta näet yksinkertaisesti on nyt toisenlaisen diskurssin piirissä.

Mutta lohdullinen esimerkki hänestä on Kiinan konfutselaisuus, joka näyttää noudattavan samanlaista ajattelutapaa kuin tunnettu Hans Vaihingerin Philosophie des als ob. On täysin mahdollista saada korkeammat arvot toteutumaan elämällä ikään kuin ne olisivat objektiivista todellisuutta (https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=konfutsen+haaste ).

Toistaiseksi siis saamme tyytyä siihen, että ns. laatulehdissäkin kulttuurin nimellä kunnioitetaan suoranaista roskaa, joka parhaimmillaan saattaa olla käyttökelpoista vaikkapa pornona.

Ennen kulttuuriksi hyväksyttiin kaikki se paras totuuden, hyvyyden ja kauneuden alalla, mitä ihmiskunta oli saanut aikaan. Sen edessä haluttiin kumartua.

Nykyisen kulttuurin ylistetyimpien saavutusten edessä sen sijaan… No, antaa olla.

 

Katoavuus ja idea

 

Platonin jäljillä

 

Kun porno tuli nyt puheeksi, lienee sallittua muistuttaa myös seksuaalisuuteen liittyvästä ideaalisesta kauneudesta, joka ei suinkaan ole pornoa.

Itse asiassa tässä ollaan syvällisten kysymysten äärellä alkaen ideaopista ja päätyen uskontoon. Niistäkin on tullut kirjoitettua (esim. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=scruton+porno) Mutta tässä nyt tämä:

 

sunnuntai 4. joulukuuta 2022

Merkittävä ilmiö

 

Kauneudesta

 

Dostojevskin tunnetun lausahduksen mukaan kauneus pelastaa maailman -mir spasjot krasota. Toisaalta kauneus myös Dostojevskin teoksissa saattaa joskus vaikuttaa myrkyn tavoin. Idiootin Nastasja Filippovnan se vei jo lapsena irstailijan kynsiin ja ukko Karamazovin teki hulluksi Grušenkan kauneus. Kuitenkin, kuten kirjailija huomauttaa, Grušenkan hahmossa oli jo huomattavissa sen katovaisuus, tietty liiallisen pyöreyden aavistus, joka pian tuhoaisi kauneuden.

Kauneuden toksinen ulottuvuus on tietenkin romanttisen kirjallisuuden vakioaiheita. Myös esimerkiksi Gogolilla novellissa Nevan valtakatu, tekee naisellinen kauneus nuoreen taiteilijaan niin suuren vaikutuksen, että hän riistää itseltään hengen ymmärrettyään, että tämä taivaallinen ilmestys kätkee sisälleen tympeän matalahenkisen sielun.

Antiikin aikana kauneuden ideaa koetettiin vangita etenkin naispuolisiin jumalattariin, joiden välillä muistamme Pariksen päässeen valitsemaan kauneimman. Aito naisellinen kateus ja kauna eivät olleet jumalattarillekaan tuntemattomia ja seurauksethan sai sitten kantaa pyhä Troija siinä, kuin helleenitkin.

Joka tapauksessa antiikin aikana arvostettiin nimenomaan naisellista kauneutta suuresti ja kuvanveistäjät pyrkivät intohimoisesti tunkeutumaan sen salaisuuksiin. Epäilemättä kauneuden täydellisimmäksi ilmentymäksi löytyi naisen takamus, pylly. Afrodite kallipygos- Venus kallipyge, kaunispyllyinen, on itse asiassa myös erään veistoksen nimi, mutta myös sen jumalattaren keskeinen epiteetti, jonka Paris valitsi kauneimmaksi.

Olen aiheesta joskus kirjoittanutkin (ks. Vihavainen: Haun kallipyge tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ja erityisesti Vihavainen: Haun platonin lähteillä tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com).

Tutustuttuani netissä ilmiöön nimeltä tik tok, havaitsin ilokseni, että nuorten amatöörien keskuudessa on jälleen kerran palattu aitojen asioiden lähteelle myös kauneuden etsimisessä.

Tähän ikään mennessä on ehtinyt nähdä kaikenlaista perverssiä muotivirtausta alkaen anoreksian korottamisesta naiskauneuden esikuvaksi ja päätyen kaikenkarvaisten tuherrusten tatuointiin kauniin, nuoren ihon tärvelemiseksi.

Nyt on kaikkialla taas esillä nuori, kaunis pylly ja nimenomaan naisen pylly, jota esitellään eri tavoin. Jotkut vain vilauttavat sitä kainosti, toiset ovat kehittäneet suoranaisen mestaruuden sen viettelevässä liikuttamisessa.

Tässä olemme todella aidon asian äärellä ja ehkä voi puhua suorastaan maailmanlaajuisesta liikkeestä, joka on noussut kaatamaan valtaistuimeltaan homoseksuaalisten muotisuunnittelijoiden luonnottomat ”luomukset”, jotka ovat suorastaan pilkantekoa naisellisista avuista.

Tiedän, että ns. älymystön piiristä julistetaan heti tämän johdosta, ettei mitään erityistä naispyllyä ole edes olemassa ja varmemmaksi vakuudeksi vielä todistetaan asia nerokkaiksi arvelluilla syllogismeilla ja joidenkin postmodernien huuhaa-filosofien saivarteluilla.

Mutta miksipä kiinnittää huomiota tähän humpuukiin? Nyt ovat liikkeellä tervevaistoiset kaunottaret, jotka eivät ole olleet humpuukimestarien juoksutettavissa.

Noissa amatöörivideoissa on tietenkin kaikenlaisia. Joissakin näkee ns. maailman vanhimman ammatin harjoittajan kädenjälkeä, jotkut taas henkivät sitä asiaa, jota aikoinaan ns. kirjallisuustieteen oppikirjassa nimitettiin suloksi.

Tiedän, että ns. älymystön terävin kärki kieltää koko tuollaisen käsitteen ja halveksii sen ilmentymiä.

Se on heidän asiansa. Nytpä saavat kunnolla nenälleen niiltä, joita ovat työkseen yrittäneet höynäyttää.

Samalla koko tuo ihastuttava kavalkadi panee toisaalta miettimään kaiken ajallisen katoavaisuutta, jota toisaalta kompensoi ajatuksemme ideoiden ikuisuudesta. Neitosen kauneus kestää vain hetken, mutta sen jälkeen hänelle tulee aina seuraajia.

Afrodite kallipygos on kun onkin ideoiden maailmassa aina olemassa ja ansaitsee hartaan kunnioituksemme.

 

Suurmiehiä

Suuren taiteen edessä

 

Iltalehti kertoi eilen meille maamme kansainvälisesti kuuluisimman taiteilijan satavuotissyntymäpäivänään saamasta postuumista suitsutuksesta: New York Times hehkuttaa Tom of Finlandin merkitystä - ”Ilman häntä ei olisi Jim Morrisonia, Elvistä tai James Deania”

Losangelesilainen performanssitaitelija Cassils jopa sanoo: Tom of Finlandin taide on todennäköisesti ainoa, jonka ääressä olen runkannut.

Luulen, että taitelija piti tätä suurimpana mahdollisena tunnutuksena.

Joka tapauksessa muistan juhlakalun aikoinaan itse kertoneen, että hänen tavoitteenaan on tehdä taidetta, joka saa puntin pullistumaan, siis käyttötaidetta ja tarkemmin sanoen pornoa.

Saattaa hyvinkin olla, että Touko-herra oli merkittävä vaikuttaja amerikkalaisessa nykykulttuurissa, mutta en ole ihan varma, olisiko meillä syytä onnitella itseämme siitä, että juuri meidän vaatimaton kansakuntamme oli hänet kasvattanut. NYT:n haastattelemat kahdeksan nykytaiteilijaa näköjään ainakin arvostivat kovasti hänen aikaansaannoksiaan.

Itse en ole osannut koskaan arvostaa noita tekeleitä taiteena ja pornona ne jättävät minut täysin kylmäksi. Tuskinpa osun ihan harhaan, jos sanon, että kyseessä on mitä tyypillisin karikatyyrimäinen kitsch, jonka kuvaamissa hahmoissa on kyllä eräitä kiinnostavia piirteitä. Hahmot eivät suinkaan ole suoraan luonnosta otettuja, vaan yhdistävät tyypillisesti miehisiin piirteisiin myös naisellisia: valtavia rintoja ja nännejä.

Pidän mahdollisena ja jopa todennäköisenä, että oman marginaaliryhmänsä puitteissa tällaiset friikkiluomukset todella toimivat pornona. Myös heteroseksuaalisessa pornokuvastossa tapaamme usein varsin luonnottomia hahmoja, joita jotkut ilmeisesti tarvitsevat.

Porno siis pornona. Eihän tekijä itsekään muita kriteereitä luomuksilleen asettanut ja kauppa kävi. Mutta että taiteilija? Kulttuurin johtavia nimiä?

Asiahan riippuu siitä, mitä nimitämme taiteeksi.

Sir Roger Scruton  on paljon pohdiskellut kulttuurin nykytilaa ja kehitystä nimenomaan taiteen kannalta. Taiteen ja pornon välillä hän tekee varsin jyrkän eron. Porno on kitschin eräs muoto ja kitsch taas on korkeimpien arvojemme profanaatiota.

Asia liittyy laajempaan kulttuurin kehitystendenssiin. Läntisessä maailmassa on havaittavissa yleinen sota korkeakulttuurin edustamia korkeampia arvoja, itse asiassa koko korkeampien arvojen ideaa vastaan. Niiden sijaan tyrkytetään vallan ja nautinnon kannalta nähtyjä pseudoarvoja.

Kyseessä on se näkökulma, jonka ovat valinneet ns. cultural studies –disipliinit derridoineen ja foucaulteineen. Se on lähtökohtaisesti vihamielinen koko korkeampien arvojen idealle. Ikävä kyllä, se määrää nykyisen akateemisen ja myös muun niin sanotun kulttuuriväen tavoitetason.

Tosin, Scruton myöntää, nykykulttuurissakin ja jopa popkulttuurissa, joka muodostaa sen valtavirran, on olemassa lokeroita (pockets), joissa aito kulttuuri kukoistaa. Se elää nyt katakombeissa, mutta sieltä on ennenkin noustu, arvelee hän lohdullisesti.

Scruton tietää, että koko korkeakulttuurin ajatuksen puolustaminen nykyään merkitsee ikävyyksien kerjäämistä. Kulttuurin valtavirta näet yksinkertaisesti on nyt toisenlaisen diskurssin piirissä.

Mutta lohdullinen esimerkki hänestä on Kiinan konfutselaisuus, joka näyttää noudattavan samanlaista ajattelutapaa kuin tunnettu Hans Vaihingerin Philosophie des als ob. On täysin mahdollista saada korkeammat arvot toteutumaan elämällä ikään kuin ne olisivat objektiivista todellisuutta (https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=konfutsen+haaste ).

Toistaiseksi siis saamme tyytyä siihen, että ns. laatulehdissäkin kulttuurin nimellä kunnioitetaan suoranaista roskaa, joka parhaimmillaan saattaa olla käyttökelpoista vaikkapa pornona.

Ennen kulttuuriksi hyväksyttiin kaikki se paras totuuden, hyvyyden ja kauneuden alalla, mitä ihmiskunta oli saanut aikaan. Sen edessä haluttiin kumartua.

Nykyisen kulttuurin ylistetyimpien saavutusten edessä sen sijaan… No, antaa olla.

Epäaidon viehätys

 

Kitsch

 

Kitsch kuuluu niihin hauskoihin käsitteisiin, joille ei ole yksiselitteistä määritelmää. Sana on kuitenkin ilman muuta pejoratiivinen ja yleensä kohdistuu tuotteisiin, jotka on tarkoitettu vakaviksi taiteen luomuksiksi, mutta jotka arbiter elegantiarum tuomitsee roskaksi.

Kiinnostavaa on, että wikipedia tarjoaa eri kielillä aivan erilaisia selityksiä käsitteelle. Saksalaista pidän ansiokkaimpana, sillä saksaahan ilmeisesti on itse sanakin, ellei sitten jiddišiä. Käsite on yllättävän monimuotoinen, mutta näyttää ainakin tuottavan sellaisen mielleyhtymän kuin kadulta kokoon lakaistu paska ( „zusammengeschmiertes Dreck“ ), siis arvoton roska, krääsä.

Kitschiksi leimaaminen riippuu paljolta leimaajasta ja niinpä kyseessä saattaa olla ennen muuta keino nostaa korkeammalle omaa makua ja arvostelukykyä, joka ymmärtää kliseisen, aitoutta teeskentelevän, mutta hengettömän ja halpa-arvoisen tekeleen ja todellisen taiteen eron. Oman arvostelukyvyn ylivertaisuutta korostaessa saatetaan tuomita roskaksi hyvinkin ansiokkaita teoksia.

Tässä täytyy kuitenkin muistaa, että viime vuosikymmeninä on esiintynyt myös kitsch-taitelijoita, jotka tietoisesti matkivat naiivia kehnoutta ja ovat onnistuneet myymään tekeleensä valtavista summista. Ehkä Jeff Koonsin nimen mainitseminen riittää.

Kuten sanottu, kitschille ei missään ole kyetty antamaan yksiselitteistä merkitystä, mutta muuan sen tunnusmerkki on epäaitous, johon liittyy samalla pretensioita: jokin/joku pyrkii olemaan jotakin muuta kuin on.

Tässä mielessä kitsch on hyvin lähellä venäläistä pošlostin käsitettä siinä merkityksessä, jonka Vladimir Nabokov sille maanmainiossa Gogol-esseessään antaa. Myös hänen esityksessään tuo termi viittaa yritykseen nostaa epäaito aidon asemaan, käyttää sitä sentimentalismin välineenä ja esittää ja palvoa falskisti omia suuria tunteita. Tämän ilmiönhän tunnemme hyvin myös uudemmasta politiikasta.

Määrittelyt voinee nyt tässä jättää sikseen, joka tapauksessa noilla molemmilla termeillä voidaan pyrkiä erottelemaan aitoa taidetta roskasta ja niiden käyttö on paljolta subjektista riippuvaista. Pornografian suhde noihin käsitteisiin on myös kiinnostava.

On selvää, että ainakin venäjäksi pornografiaa voidaan nimittää sanalla pošlost ja suuri taidefilosofi Roger Scruton on jossakin teoksessaan selvitellyt, miksi porno ei voi olla taidetta ja päinvastoin. Toki tässä maailmassa riittää myös taiteen määritelmiä joka tarpeeseen ja epäilemättä joillekin postmodernismin nimiin vannoville saattaa todella olla mahdotonta ajatella, että taiteen ja pornon välillä voisi olla oleellista eroa.

Joskus pari vuosikymmentä sitten kävin Lontoon National Galleryssä ja huomasin valtavan tungoksen kerääntyneen pariin nurkkaan. Kun pääsin lähemmäs, ilmeni, että näytteillä oli Picasson lyijykynäpiirroksia naisen sukupuolielimistä.

Uskon kyllä, että Picassoa ei suotta pidetä nerona ja tuo hänen valitsemansa aihe, joka näyttää muuten olleen hänelle todellinen obsessio, on kaikin mokomin taiteellisen esittämisen arvoinen. Itse asiassahan kyseessä on maailman napa.

Itse kuvat näyttivät kuitenkin surkeilta tuherruksilta ja pidän todennäköisenä, ettei hän koskaan niitä aikonutkaan panna taiteena esille. Jos nyt kuitenkin todelliset taiteen tuntijat niiden avulla pääsivät lähemmäs neron luomistyön ydintä, eivät kuvat suinkaan turhia olleet. Selvää on, etteivät ne aikaan saaneet aikaan seksuaalista kiihotusta sen enempää kuin huussin seinään kirjailtu kirkkovene. Pornosta ei siis suinkaan ollut kyse.

Pornosta sen sijaan on kysymys maamme kuuluisimman nykytaiteilijan, Tom of Finlandin kohdalla. Hän on itse selittänyt, että työ on hänestä onnistunut silloin, kun sitä katsoessa alkaa puntti pullistua. Tämä ilmeisesti kutenkin onnistuu vain homojen kohdalla eli potentiaalinen yleisö on vain pari prosenttia koko miespuolisesta populaatiosta.

 Mitä naiset mahtavat tuosta taiteesta saada, on epäselvää. Nuo hahmot pyrkivät toisaalta olemaan karikatyyrisen miehekkäitä, mutta toisaalta niille ovat samaan aikaan ominaisia tietyt perverssisti naiselliset piirteet: ylikehittyneet rinnat ja nännit (vrt. Vihavainen: Haun ylpeys ja ennakkoluulo tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ).

Tom of Finlandin kuulumista kitschin kategoriaan tuskin kukaan kiistää. Jotakin huvittavaa on siinä, että meikäläinen kulttuuriväki näyttää joka tapauksessa ottaneen tämän sankarinsa suuruuden haudanvakavasti.

Toki moista ikonia kannattaa hyödyntää, jos sille kerran löytyy miljoonayleisö jostakin. Mutta onhan se nyt joka tapauksessa mitä ilmeisintä kitschiä,” zusammengeschmiertes Dreck“. Yritykset olla tätäkään asiaa tunnustamatta ovat kovin koomisia.

Itse asiassa tämä kitsch-problematiikka tuli mieleeni, kun ajattelin muotiin tulleita suuria ja pieniäkin tatuointeja. Sellaisillahan pyritään peittämään sitä, mikä on aitoa ja luomaan sen päälle alkuperäistä jollakin tavoin muka parempia ja kiinnostavampia kuvia, jotka kuuluvat naiivin tusinataiteen aarteistoon, usein hyvin vahvalla sentimentaalisella korostuksella.

Nykyäänhän niitä tehdään molemmille sukupuolille, mutta naiset näyttävät selvästi vallanneen ensi sijan, mikä on sikäli luonnollista, että naaraan ensimmäinen kysymys on luonnon järjestyksen mukaan aina se, miltähän muiden silmissä näyttää. Miehet joutuvat yleensä parinvalinnan hyväksi suorittamaan jotakin, mutta naiselle näyttöarvo on olennaisin.

No, tällaiset asiat ovat tärkeitä. Nehän ratkaisevat parinvalinnan ja siis viime kädessä ihmisrodun kohtalon. Mihin suuntaan menemme, riippuu siitä, millaisia pareja mikin ryhmä tavoittelee. Ryhmän ulkopuolisia tatuoinnit ainakin karkottavat tehokkaasti.

Pariutumisessa tatuointikitschillä saattaa olla hyvinkin positiivinen merkitys ihmiskunnalle: kun kitsch-kategorian adeptit valitsevat toisensa, saavat he tarpeidensa mukaan ja muualla taso paranee.