Platonin lähteillä

Ideaopin lähteillä

Täydellinen, erityisesti nuorella yksilöllä tavattava naisen takamus osoittaa, että nainen on Jumalan kuva, todisti muuan ranskalainen, joka oli omistautunut tämän ruumiinosan kuvaamiselle.

Epäilemättä hän on oikeassa. Mutta tässä tapauksessa jumala on pakanallinen Afrodite/Venus. Suotta hän ei saanut lisänimeä kallipyge -kaunispyllyinen.

Ja kuitenkin ruumiin kauneus on hyvin hetkellistä. Suotta ei Dostojevski maininnut, että Dušenka, isä Karamazovin hulluksi tehnyt tyttö oli niitä venäläisiä kaunottaria, jotka kukoistavat vain lyhyen ajan.

 Itse asiassa merkit muotojen täydellisyyden menettämisestä olivat jo näkyvissä. Ennen pitkää Dušenka olisi pullea, ehkä hauskannäköinen nainen, mutta muotojen täydellisyys olisi iäksi mennyttä.

Niin aina. Ranskan kaikkein gallialaisin presidentti Charles de Gaulle vertasi joskus valtiosopimuksia tyttöihin ja ruusuihin: kaikilla oli kukoistusaikansa ja se oli rajoitettu. Ennen pitkää täydellisyys oli tuomittu katoamaan, sopimuksia oli noudatettava, naista kohtaan oltava ritarillinen ja kuihtuneet ruusut heitettävä tunkiolle, mutta mennyttä ei voinut saada palaamaan. Elämä nyt on sellaista.

Traagista optimismia edusti Mika Waltari, joka joskus kauniin naisen nähdessään iski kellonsa seinään ja sanoi: ”Nyt aika pysähtyi!”

Mutta aikahan ei pysähdy. Myös Waltarin oma kello kävi koko ajan ja myöhemmin, erään haastattelijan kysyessä ikääntyneeltä Waltarilta tuosta kohtauksesta, kirjailija totesi kuivasti, että nykyään kelloja oli mennyt harvemmin…

Mitä erityisesti naisellisen muodon täydellisyyteen tulee, minusta tuntuu, että Platonin on täytynyt saada innoituksensa ideaoppia kehitellessään juuri siitä, miten se tietyssä instanssissaan kukoistaa hetken ja sitten häviää, mutta ilmestyy taas jonkin toisen yksilön hahmossa.

Kauneus, täydellisenä on kullakin yksilöllä vain hetkellinen laina, joka väistämättä menetetään. Kuitenkin yleinen kauneus, kauneuden idea on olemassa. Onko asia ymmärrettävä nominalistien vai realistien tavalla, on kysymys sinänsä.

Abélard kannatti nominalismia, mutta luulen, että se tapahtui vasta sen jälkeen, kun hänet oli kuohittu. En pysty asiaa todistamaan, enkä ole siitä oikeastaan erityisen kiinnostunut. Hänelle ei koskaan tainnut tulla uutta Héloïsea, josta Rousseau myöhemmin puhui. Eipä ihme, ettei usko ideoiden todellisuuteen itänyt tuossa mullassa.

Muuten, Platon kyllä argumentoi sangen pitkään ja perusteellisesti nimenomaanhomoseksuaalisen rakkauden puolesta, mikä panee ajattelemaan, että hän mahtoi enemmän arvostaa miesten peppuja kuin Afroditen edustamaa ideaalia.

Oli miten oli, Afrodite oli ja pysyi naisellisen kauneuden ja rakkauden jumalattarena ja hänen liikanimensä osoitti, mitä pidettiin kauneuden apoteoosina.

Olen aina joskus pohdiskellut Schopenhauerin väitettä siitä, että vain sukupuolihalunsa sokaisema mies saattoi pitää kauniina naisen vartaloa, joka itse asiassa oli pikemmin ruma, kun sitä viileästi ja pyyteettömästi tarkasteli.

Naissukupuolen oma tragikoominen vastenmielisyys omia seksikkäitä muotojaan kohtaan tuntuisi olevan argumentti tämän näkemyksen puolesta.

Toki sentään myös heteroseksuaaliset naiset ymmärtävät, mitä tarkoitetaan naiskauneudella, mutta totta on, etteivät he jaa miesten kanssa samaa ihastusta täydellisiin vartaloihin. Naisten ihannenainen on miehen mielestä enemmän tai vähemmän epäonnistunut luomus, liian laiha ja kulmikas.

Ehkäpä ei ole sattuma, että antiikin suuret filosofit olivat nimenomaan miehiä ja saattaa olla, että kreikkalaisten polyteismi antoi suuntaa heidän monille keskeisille keksinnöilleen.

Platonin homoseksuaalisuus, jonka hän projisioi myös Sokrateehen ei muuta sitä tosiasiaa, että antiikin jumalmaailma oli selkeän heteronormatiivinen, vaikka sietikin pederastian tapaisia instituutioita.