Epikuros revisited

Epikurolaisuuden kysymyksiä II

Joku oli pahoittanut mielensä Epikuroksen puolesta ja tavallaan syystäkin. Me eurooppalaiset kannamme tästäkin asiasta kollektiivista syyllisyyttä nimittämällä epikurolaisuudeksi sellaista, mitä itse nimenantaja syvästi kauhistuisi. Mutta niin se vain on.

Muinaisessa Kreikassa ei väkijuomia tunnettu, mutta viinilläkin pystyi päihtymään, kuten pystyy vieläkin. Platonin Pidoista muistamme, miten juopuneet pistivät asian merkiksi kaulaansa seppeleen, ja melkoisessa hutikassa olevat peräti kaksi. Paikalle saapunut Alkibiades kantoi peräti kolmea seppelettä ja juttelikin sen mukaisesti melko levottomia. Kaiken kaikkiaan Symposionin intellektuaalinen ilmapiiri oli melkoisesta juopumuksen asteesta huolimatta mielestäni kaiken kritiikin kestävä, ja luulen sen olleen paljonkin miellyttävämpi kuin Epikuroksen puutarhan arvattavasti kuivakiskoinen teennäisyys.

Kohtuuden ystäviä antiikin ajoilta muistamme myös. Suorastaan käsitteeksi on tullut Anakreon, jonka eräät säkeetovat jääneet jostakin mieleeni, vaikka suomentajan olen valitettavasti unohtanut:

Miestä en sietää voi, joka maljoja täysiä ryyppää

kerraten riitoja vain, taistoja kyynelineen

Häntä mä kiitän taas, joka muusain loistavat lahjat

vie Afroditeen luo, muistaen hilpeyden…

Historia kertoo, että Anakreonilla oli tapana laimentaa viininsä vihoviimeiseksi litkuksi, joka näyttää vastanneen väkevyydeltään suunnilleen nykyistä ykkösolutta. Jos se riitti hilpeyteen, voi sen katsoa täyttäneen tehtävänsä. Mitäpä tässä olemme toisten ratkaisuja arvostelemaan, etenkään nyt, yli parin tuhannen vuoden päästä. Huolehtikaamme vain omista sekoituksistamme.

Tosiasia on, että kaikkialla on alkoholia käytetty sekä väärin että oikein. Muhamettilaisella puolella suufilaiset lienevät ymmärtäneet asian päälle ja Omar Haijam kuuluu maailmankirjallisuuden kaikkein kuuluisimpiin viinin ylistäjiin ja hyvällä syyllä. Tämä siis tuon viisasten juoman oikein käytöstä.

Mutta väärinkiäyttäjiä tai sanoisiko nyt, myrkyn onnettomia uhreja on myös kaikissa maissa, joissa alkoholia juodaan. Pariisin clochardit eivät läheltä katsoen näytä lainkaan romanttisilta eikä Tuborgin mainosten Perikles liene meistä nykyään erityisen huvittava. Traagisia hahmojahan ne ovat, ennen muuta.

Sotien jälkeen oli Suomikin täynnä rappioalkoholisteja eli puliukkoja, jotka nauttivat mitä tahansa saadakseen päänsä sekaisin. Se oli sitä aikaa, kun Henry Theel lauloi odessalaista Bublitški-laulua:

voi isä renttua,

kun ryyppää tenttua

ja kurjaa henttua

vain riijustaa…

Tuon porukan käytöksessä oli mielestäni meillä myös tiettyjä kansallisia piirteitä, joissa korostuivat alkoholikulttuurimme erikoisuudet.

Kukapa ei muistaisi raitiovaunuissa öliseviä ja karjahtelevia sekopäitä, jotka haisivat aldehydille ja eritteille. Ehkäpä ne edustivat eräänlaista šamanismia ja omalla surkealla ”matkallaan” tunsivat olevansa syvemmän totuuden lähteillä ja sen tulkkeina? Kyllähän niitä vieläkin saattaa erityisesti juuri raitsikoissa bongata. Itse asia ei tietenkään ole ainutlaatuinen kansallinen erikoisuus ja sekopäisen mökeltäjän voi tavata myös vaikkapa oxfordilaisessa pubissa. Kansallinen kulttuuri joka tapauksessa sijoittaa tällaiset tapaukset aina omiin lokeroihinsa, jotka poikkeavat toisistaan.

Venäjällä ryyppäämään ruvetessa sanotaan usein leikkisästi: ”pojehali!”, lähdetäänpä ajamaan! Ja matka kohti maan keskipistettä voi alkaa. Talvisodan aikana suomalaiset rintamaupseerit shokeerasivat ulkomaisia kirjeenvaihtajia sanomalla lasia nostaessaan ”Tolkku pois!” Ja pian taikajuoma tekikin tehtävänsä. Šamaani pääsi silloin matkalle, jonkinlaiseen transsiin, jossa hän, vapaana maallisista kahleista, saattoi julistaa totuutta ympärillään istuville. Muistanemme Koskelan Villen juopumuksen ja hänen venäjänkielellä höystetyt haistatuksensa upseeritovereille.

Tohtori Jekyllin alter ego, Mr. Hyde muuttui ajan mittaan hänen oikeaksi varsinaiseksi hahmokseen, josta ei enää päässyt vapaaksi. Aivan samoin saattaa šamanistinen alkoholinkäyttö muuttaa harjoittajansa toisenlaiseksi ja tuskin parempaan suuntaan. Humalainen ei ole koskaan selvän väärtti vaikka olisi enemmänkin humalassa, sanoo vanha sananparsi, jonka viisaus lienee kalliisti ostettua.

Kuningas alkoholi on kauhistuttava herra, jos se saa ohjakset käteensä, mutta samahan koskee yleensäkin niitä, joiden oikea paikka on olla palvelijoina. Ajatelkaamme nyt esimerkiksi tulta. Täytyy koettaa pitää varansa sen kanssa, vaikka nyt ei suorastaan historiallisen Epikuroksen kouluun liittyisikään. Ei meillä tulesta ole varaa luopua eikä oikein tuliliemestäkään. Se kuuluu kultturiimme niin hyvässä kuin pahassa.