Uuteen maailmanaikaan

 

Aikakausien vaihtuessa

Mika Waltari, Johannes Angelos. Hänen päiväkirjansa Konstantinopolin valloituksesta v. 1453 Kristuksen maailmanajan päättyessä. WSOY 1978 (1952), 455 s.

 

Luin tämän kirjan puoli vuosisataa sitten, mutta muistikuvat ovat käyneet hatariksi ja ryhdyin kertaamaan. Nyt ole kohta päässyt taas puoliväliin.

Mieleeni on jäänyt Waltarin mestarillinen, tragiikan ja välillä komiikankin keinoja käyttänyt eläytyminen vuosatojen takaiseen murrokseen, jossa ei ollut kysymys vain idän ja lännen taistelusta, vaikka siitäkin.

Suuremmat voimat olivat liikkeellä ja Bysantin romahdus oli ennen muuta vain yksi oire tapahtuvasta muutoksesta, vaikka symboliarvoltaan ylivertainen: tuhatvuotisen Rooman tuhoutuminen. Maailmanajan muuttuessa muuttui kyllä kaikki muukin.

Uudessa maailmassa, joka no oli tulollaan, oli kauheampaa kaikkien varmuuksien horjuminen tai itse asiassa häviäminen. Nikolaus Cusanus oli tuhonnut järjen johtamalla sen ad absurdum ideallaan ”coincidentia oppositorum”: vastakohtien yhteys.

Päähenkilö on Cusanuksen syllogismien edessä kauhuissaan: mikään tässä maailmassa ei siis ole varmaa eikä varmasti oikeata:

”Kaikki on vapaata, toistin, käsitätkö Giustiniani (juureva kondottieri, joka arvelee mystisen yhteyden syntyvän sukupuoliyhteydessä). Oikea ja väärä, totuus ja valhe, hyvä ja paha eivät sulje pois toisiaan. Enää ei ole mitään ehdottoman oikeaa tai ehdottoman väärää, ei ehdottoman totta tai ehdottoman valheellista. Kaikki on vain suhteellista keskenään äärellisyyden maailmassa ja samaistuisi ajattomuudessa. Joko ymmärrät, miksi tohtori Cusanuksen oivallus iski minua kuin miekka sydämeen, vaikka meni vuosia, ennen kuin sen pelottavuuden pystyi täysin selvittämään itselleni.”

Kelpo kondottieri ei ymmärrä filosofointia ja viittaa sille kintaalla. Hän tietää ainakin sen, että itä on itä ja länsi on länsi ja etteivät ne voi kohdata toisiaan muuten kuin miekka kourassa. Johannes Angelos nauraa tätä yksinkertaisuutta: hän oli istunut Paolo Toscanellin jalkojen juuressa kuuntelemassa tämän luentoja. Suuri oppinut oli osoittanut, että oli mahdollista päästä itään purjehtimalla vain tarpeeksi kauas länteen. Ei tarvittu muuta kuin kyllin rohkeat miehet, jotka uskaltaisivat tämän tehdä.

Tämä järkyttää Giustiniania, joka on sopeutumut ajatukseen, että kuoleminen ja sen jälkeen maaksi muuttuminen olisi ainakin varmaa, toisin kuin pait väittivät. Nyt hän ei enää tiennyt, mikä häntäkin saattoi odottaa.

Idän ja lännen kirkot olivat muodollisesti sopineet kuuluisan tuhatvuotisen filioque-kiistansa Ferrara-Firenzen unionikokouksessa 1438-39, mikä antoi Konstantinopolille toivoa lännen tuesta sulttaanin valmistautuessa valloittamaan Konstantinopolia.

Itse asiassa unioni ei koskaan todella toteutunut. Venäjän ortodoksinen kirkko ei halunnut olla sen kanssa missään tekemisissä ja julistautui autokefaaliseksi ja katolisen kirkonkin piirissä se johti suureen skismaan, kun paaville valittiin vastapaavi ja molemmat kirosivat toisensa.

Waltarin fiktiossa Konstantinopolin kansa on myös jyrkästi kahtia jakautunut, latinalaisten toistellessa sanaa ”filioque” (pyhä henki lähtee myös pojasta) ja kreikkalaismielisten taas julistaessa mieluummin alistuvansa sulttaanin kuin latinalaisten alaisiksi.

Jälkimmäisestä Konstantinopolilla oli synkkiä kokemuksia toisen ristiretken ajalta, jolloin kaupunki oli valloitettu ja ollut vuosia latinalaisten hallussa.

Konstantinopolin tuho lähenee vääjäämättä. Unkarilainen tykkimestari Orban on valanut maailmanhistorian suurimman tykin, jota tuhannet hevoset ja miehet hitaasti kuljettavat kohti tuomittua kaupunkia. Dardanellit on suljettu ja vain poikkeusoloissa niiden läpi pääsee pujahtamaan länteen.

Sulttaani Muhammed (Mehmed) on uudenlainen ihminen. Hän ei ole mikään uskonnollinen fanaatikko, vaan kyynikko, jonka toimintaa ohjaavat lapsuuden ja nuoruuden traumat, jolloin hänen koko arvokkuuttaan oli häpäisty pahimmalla mahdillisella tavalla.

Reaktiona siihen on demonstratiivinen julmuus: sulttaani tappaa rakastelemansa kaunottaren kauhistuneiden miesten silmien edessä kuin Stenka Razin venäläisessä kansanlaulussa.

Sulttaani on opillisesti hyvin sivistynyt ja tuntee hyvin länsimaisia kieliä ja kulttuureita. Hän ei ole mikään uskon soturi, vaikka käyttääkin uskontoa aseenaan. Kaiken kaikkiaan, myös sulttaanin divaanissa, kuten keisarin hovissa on erilaisia ihmisiä, ei mitään kasvottomia tyyppejä ja pelkkiä lajinsa edustajia.

Ja ainahan Waltarilla on kirjoissaan tuo mystinen dimensio. Sielun ekstaattinen yhtyminen korkeampaan todellisuuteen (vrt. Vihavainen: Haun platonin lähteillä tulokset). Käytännössä tällaisen asian todellisuuden osoittaa rakastumisen käsittämätön lumous, vaikka itse asiassa kaikki näyttää tapahtuvan niin yksinkertaisesti kuten Giustinianin ymmärryksen mukaan terveellä miehellä pitääkin: on vain mentävä naisen kanssa vuoteeseen, ei niissä niin suuria eroja ole.

Kondottieri on epäilemättä monessa suhteessa jo moderni ihminen, kun taas päähenkilö on tuskallisesti uuden ja vanhan maailman rajalla ja on saapunut Konstantinopoliin kuollakseen yhdessä sen kanssa ja siis koko aikakautensa kanssa.

Bysanttihan oli toinen Rooma ja 1500-luvulla sitten munkki Filofei kehitti teorian, jonka mukaan kolmanneksi Roomaksi oli oikean polveutumisen mukaisesti nyt tullut Moskova. Neljättä Roomaa ei enää tulisi. Bysantin kukistumisen jälkeinen aikakausi olisi viimeinen.

Mutta tämä ei nyt ole blogin aihe. Luenpa kirjan taas loppuun ja kerron sitten lisää. Jo tässä voi todeta, että kirjoittamisen ajankohta sattuu niihin vuosiin, kun kylmä sota oli alkanut ja Stalin oli saanut ydinpomminsa. Myös suhteellisuusteoria oli nyt suuressa huudossa.