Suuri murros

Suuri murros

Eino Säisä, Kukkivat roudan maat 1-6, Tammi 1971-1980

Ennen vanhaan oli meilläkin tapana ihmetellä ja ihastella sitä, miten Neuvostoliitossa muutamassa vuodessa, kahden viisivuotissuunnitelman aikana, modernisoitiin yhteiskunta ja tuotanto kertaheitolla. Miljoonat ja taas miljoonat opetettiin lukemaan ja työskentelemään kellon tahdissa, siirrettiin heidät maalta kaupunkiin ja nostettiin työn tehokkuus moninkertaiseksi.

Silloin ei ollut tapana muistaa, että siinä samalla tuhottiin maaseutu ja talonpoikainen yhteisö, tapettiin miljoonia ja vammautettiin vielä useampia, kenet henkisesti, kenet muuten.

Toki myös suomalaisen yhteiskunnan murroksen syvyys ja nopeus on jo kauan kuulunut tutkijoiden mielenkiinnon kohteisiin. Suuri muutto kaupunkeihin, yhtenäiskulttuurin murtuminen, uskonnon, suvun ja perheen roolin romahtaminen, koulutuksen räjähdysmäinen kasvu, elintason nousu, alkoholitapojen muuttuminen, populaarikulttuurin nousu, kansainvälistyminen ja monet muut asiat tapahtuivat sotien jälkeisinä parina vuosikymmenenä käsittämättömällä nopeudella. Maailma mullistui yhden ihmisiän aikana jopa pariinkin kertaan.

Niin sanotut suuret ikäluokat kokivat nuorina sodanjälkeisen murroksen huippuhetket eli 1960- ja 70-luvut samalla kun myös vielä vankasti vanhaan maailmaan kuuluneet 1950-luku ja 1960-luvun alku kuuluivat heidän lapsuuteensa.

Sen sijaan 1930-luvun ensi puoliskolla syntyneiden lapsuuteen kuului myös 1940-luku eli sota ja sitä seurannut pula-aika. 1950-luvun tämä sukupolvi koki vasta nuoruusiässä ja he joutuivat kokemaan sekä jälleenrakennuksen että sitä seuranneen rappion omakohtaisemmin, tietoisempina ja kypsempinä.

Eino Säisän Kukkivat roudan maat on melkoinen järkäle ja sen lukeminen vaatii aikaa useampia päiviä. Se on kuitenkin historialliselta kannalta varsin kiinnostava, sillä se pyrkii selvästikin kertomaan totuuden siitä suuresta murroksesta, joka sijoittuu vuosiin 1944-1971. Nämä vuosiluvut selviävät kirjassa selostetuista tapahtumista.

Mikään paljastuskirja tai protestikirjoitus ei ole kyseessä, luoja paratkoon ja tämä kuuluukin teoksen vahvuuksiin. Tekijän kunnianhimo näyttää olleen ennen muuta taiteellinen, mutta ei niin sanoakseni tekotaiteellinen.

Säisä kuvaa kylää, vieläpä oikeasti olemassa ollutta ja varmaan vieläkin kartalta löytyvää kylää Pohjois-Savossa. Arvatenkin kirjoittaja on käyttänyt runsaasti myös mielikuvitustaan luodessaan ja hävittäessään henkilöitä, joita löytyy niin valtava määrä, että lukija helposti sekaantuu. Kaikkien läsnäolo tuskin on sen kummemmin motivoitua, kylässä nyt vain sattui olemaan melkoinen galleria erilaista porukkaa ja kahden ensimmäisen niteen pääosassa onkin otsikon mukaan juuri itse kylä.

Toki todellinen päähenkilö on itse kirjoittaja. Hänen elämäntarinansa näyttää sopivan varsin tarkoin yhteen päähenkilön tarinan kanssa. Luultavasti kirjailija on tässä kuten muuallakin sotkenut jälkiä, eihän tarkoituksena voi olla joidenkin ihmisten yksityiselämän julkinen repostelu. Silti uskallan olettaa, että hän on pyrkinyt nimenomaan totuuteen, niissä rajoissa kuin se nyt on ihmiselle mahdollista.

Itse päähenkilö on varhaiskypsä lapsi, josta kehittyy tasapainoton intellektuelli. Omassa ympäristössään hän on enemmän tai vähemmän väärässä paikassa, mutta muutakaan paikkaa ei ole. Tästä jännitteestä näyttää syntyvän luomisen pakko ja myös arvaamattomat purkaukset, joiden perusteella kirjoittaja vaikuttaa joskus patologiselta tapaukselta.

Mutta ehkä kysymys on vain sopeutumattomuudesta. Suomalainen kansakoulu ja kirjasto tarjoavat ikkunan maailmankirjallisuuteen ja intellektuaalisesti aivan toisenlaiseen maailmaan, jossa elämistä on joskus vaikea sovittaa yhteen yläsavolaisen maalaiselämän kanssa. Opiskelu kansakoulunopettajaksi ei auta asiaa. Opettaja jää yhä sen maailman ulkopuolelle, josta hän lapsena erkaantui.

Päähenkilö on joka tapauksessa enemmän tai vähemmän poikkeusyksilö. Hänen kohtaamisensa ympäristön kanssa toki kuvastavat kiinnostavasti maailmojen rajoja, mutta teoksen mielenkiintoisin osa on kylän kehitys, nousu ja hiipuminen.

Jälleenrakennusajan kuumeinen ja riemukas työnteko näyttää hyvältä ajalta ainakin parinkymmenen vuoden takaa katsottuna. Aineellinen niukkuus ei paljoa merkitse. 1960-luvun rahan perässä juokseminen sen sijaan näyttää tympäisevältä rappiolta, jolle uhrataan koko se elämänmuoto, joka näytti jo nousevan kukoistukseen.

Kirjassa on kiinnostavia ja ilmeisen osuvia havaintoja muuttuvan ajan ilmiöistä, jotka tulevat ja menevät. Arkipäivän banaalisuuksiakin huomioidaan tarkkasilmäisesti ja seniorikansalaiselle kirja tarjoaa aineksia muistin virkistämiseen. Toisaalta teksti rönsyilee hyvin vapaasti ja monet kertomukset jäävät hieman kummallisiksi koristeiksi.

Joka tapauksessa kylä, joka miesten palatessa sodasta heräsi ja alkoi elää, tekee sitten hyvin pian, jo 1970-luvun koittaessa kuolemaa. Kylän keskukset kuten rautatiepysäkki ja kansakoulu tulevat tiensä päähän. Rannoista tulee mökkiasutuksen aluetta ja televisio täyttää ihmisten kulttuurin tarvetta. Viinan kanssa aletaan läträtä ja pornoa harrastaa enemmän tai vähemmän hyväksytysti ja sossun rahoittamasta huliganismista tulee joillekin nuorille uusi ammatti.

Toki työttömyys ja sen kirot olivat tuttuja jo 1950-luvulta, mutta nyt on uusi ääni kellossa. Hyvettä ei palkita eikä pahetta rangaista, päinvastoin. Vanha elämänmuoto hajoaa, vasta hiljattain raivatut pellot joutavat pakettiin ja karja korkealaitaiseen.

Turhautuminen on käsin kosketeltavaa ja se näkyy vuoden 1970 protestivaaleissa. Hallituksen nähdään jostakin syystä olevan vastuussa siitä rappiosta ja lähinnä moraalisesta kurjuudesta, jota maaninen rahan perässä juokseminen on kylälle tuonut.

Jopa Kekkonen joutuu syntipukin osaan ja näinhän asia SMP:n nousun aikana tietyissä piireissä olikin. Samaan aikaan Kekkonen toki oli koko kansaa ajatellen suuressa suosiossa, vaikka hänen apoteoosinsa aika olikin vielä edessäpäin.

Säisän kirjasarjaa voi pitää ainakin jossain määrin historiallisena romaanina. Se on nimenomaan yhden tietyn sukupolven edustajan näkökulma suureen murrokseen ja se on kirjoitettu niin lähellä tuota aikaa, että moni myöhemmin jo unholaan painunut asia on vielä ollut tuoreessa muistissa.

Historian tutkimus, historiallinen romaani ja muistelmat ovat kaikki eri asioita. Kaikilla niillä saattaa olla annettavaa sille, joka tahtoo niistä oppia ja osaa niitä lukea. Jokaisella on myös omat rajoituksensa.

Säisän teos ei kukaties aivan saavuta enempää taiteellista huippua kuin parhaiden muistelmateosten elävyyttä ja tarkkuutta. Viime mainittuun se tuskin pyrkiikään. Sen sijaan se on tietyn, kansakunnan historiassa hyvin dramaattisen aikakauden kirjallinen kuvaus, jollaisia meillä on vähän.

Kotiseudullaan Säisä näyttää saaneen jonkinlaisen kulttikirjailijan maineen, minkä hän ansaitseekin. Tästä käsitellystä romaanista tehtiin aikoinaan jo heti vuonna 1981 televisiosarja, joka jäi minulta joskus katsomatta. Luulen, että se kannattaisi uusia.

Yhteiskunnan huipulla.

 

What do you want to do ?

New mail

Ennen myrskyä

 

Vita Sackville-West, Ylhäisiä ihmisiä. Suomentanut Aaarre Nenonen, Otava 1949 (The Edwardians 1930), 282 s.

 

Suorapuheinen skotti Thomas Carlyle kirjoitti jo 1800-luvun alkupuolella myrkyllisesti englantilaisesta aristokratiasta: se nautti valtavia perinnöllisiä etuoikeuksia, mutta ei sen edestä tehnyt mitään hyvää tai hyödyllistä maalleen. Ainoa asia, mitä se harrasti, oli peltopyiden tappaminen.

Carlyle oli Ranskan vallankumouksen suuri tuntija ja sen edustaman ideologian vihollinen, mutta tunnusti, että kumouksella oli oma oikeutuksensa, joka liittyi ansaitsemattomien rikkauksien ja etuoikeuksien poistamiseen. Friedrich Engels muuten sai innoituksen Englannin työväenluokan tutkimiseen juuri Carlylelta.

Tunnettu lause siitä, että vain se, joka eli ennen suurta vallankumousta, saattoi ymmärtää, miten ihanaa elämä voi olla, kuului tietenkin onnellisten omistavien piireille. Vallankumouksen jälkeen mikään ei ollut entisellään 1800-luvun Ranskassa ja suuri murros tapahtui myös 1900-luvun Englannissa, joka kävi läpi maailmansodan kiirastulen. Vanhan maailman tuhon enteet olivat olemassa jo ennen myrskyä.

Vita Sackville-West tunnetaan nykyään lähinnä suureksi merkkihenkilöksi, ellei suorastaan neroksi julistetun Virginia Woolfin rakastajattarena ja häneen Bloomsburyn älykköjen jäsenenä liittyviä kirjoituksia saa ehtimiseen lukea muodikkaimmista kulttuurilehdistä a la New York Review of Books.

Niinpä tartuin tietyllä mielenkiinnolla kirjaan, jonka ulkoasultaan saattoi heti tunnistaa sodanjälkeisen anglosaksisen aallon tuotteeksi. Sinänsä vähäistä kiinnostavuutta lisäsi kirjoittajan motto: Ei kukaan tämän kirjan henkilöistä ole kokonaan mielikuvituksen tuotetta.

Kirjoittajalla saattoi olettaa olevan kuvaamansa miljöön tuntemusta, sillä hänkin oli kasvanut valtavassa kartanolinnassa, joka sääntöperintönä sitten meni hänen vanhemmalle veljelleen. Tämän kirjan päähenkilö on peräti herttua, jonka linnan henkilökunta nousee sataan.

Täytyy myöntää, että odotin saavani lukea seurapiiri-imelyyksiä tai/ja feministisiä jaarituksia ja valmistauduin koko ajan heittämään kirjan nurkkaan.

Osoittautui kuitenkin, ettei se ollut lainkaan hassumpi. Vaikka sen päähenkilö oli nuori mies -herttua- osasi kirjailijatar ilmeisen hyvin paneutua hänen asemaansa. Joskus vain tuntui siltä, että 19-vuotias sankari kuvattiin yllättävän kypsänä henkilönä.

Parhaimmillaan kirjoittaja epäilemättä on kuvatessaan yläluokan, todellisen perinnöllisen aristokratian naisia ja heidän elämänmuotoaan.

Peltopyyt näyttävät jäävän heiltä rauhaan, mutta mikään hyödyllinen tai aidosti henkinen askare ei näytä heitä kiinnostavan. Tietenkin juuri heidän asemassaan olevilla naisilla olikin tuohon aikaan oma maailmansa, joka rajoittui pitkälti suvun jatkamiseen ja jota he hallitsivat suorastaan tieteeksi kehitetyn seuraelämän kautta.

Puhuessani vertauskuvallisesti tieteestä, en tietenkään tarkoita pyrkimystä hallita asioita teoreettisesti, vaan sen sijaan koko sitä keskinäisen pätemisen ja nokkimisen maailmaa, jossa kanaparven alfat ja betat pantiin järjestykseen. Sen hallitseminen vaati paljon sekin.

Huvitukset ja oman itsen näytteille asettaminen olivat itsestään selvästi elämänsisältö, jonka mielekkyyden epäileminen olisi osoittanut huonoa makua. Se taas oli se leima ja viimeinen tuomio, jonka epäonnistujat saivat.

Päähenkilö ei kuitenkaan ole mikään tyhjäpää, vaan asemansa kestämättömyyden syvästi ymmärtävä nuori mies.

Suuri osa kansaa, mukaan lukien päähenkilön erinäiset naissuhteet, ihailevat suunnattomasti sitä loistoa, joka ympäröi herttuaa. Herttua itse näkee, että loistavat muodot ja mahtavat seremoniat ovat yhtä haisevia ja lahoja kuin hänen omat seremonialliset vaununsa, joilla hän ajaa Westminster Abbeyhin ottaakseen osaa uuden kuninkaan kruunajaisiin.

Sekä herttua että hänen sisarensa löytävät lopulta ulospääsyn kultaisesta häkistään tutustuessaan piirinsä ulkopuoliseen vieraaseen, löytöretkeilijään, jonka kanssa päähenkilön sisar menee naimisiin ja johon molemmat ovat rakastuneita, mitä se sitten tarkoittaakin.

Tämä kirja on tietenkin vain yksi niistä monista paljastuskirjoista, jotka osoittavat huippuseurapiirien henkisen tyhjyyden ja tarkoituksettomuuden. Kyseessä on kuolleiden muotojen kokoelma, joka pitää noita tyhjäntoimittajia vankeinaan. Itse he uskovat edustavansa kunnianarvoisia perinteitä ja tietävät, että suuri osaa kansaa ihailee ja kunnioittaa heitä.

 Kuitenkin kyse on tarkoituksettomasta jäänteestä, jonka tuhon merkit ovat jo ilmassa. Valtio alkaa verottaa säätyä, jonka vapaus aikoinaan merkitsi juuri verovapautta. Jopa tekniikka on ajanut vanhan kartanon ohi.

Automobiilit tulevat syrjäyttämään vaunut. Myös sähkövaunut vilahtavat kertomuksessa, mutta niiltä puuttuu sekä vaunujen upeus että autojen nopeus. Tämä huomio sijoittuu vuoteen 1906.

Kirjassa ei mennä ensimmäisen maailmansodan jälkeiseen aikaan, mutta sehän ilmestyin pian sodan jälkeen, jolloin suuri muutos oli jokaiselle ilmeinen.

Suuri sota, kuten Englannissa sanotaan ja jota nimitystä meilläkin hämmästyttävästi on nyttemmin apinoitu, muutti molempien kerrosten yhteiskuntaa syvästi.

Tuolloin lienee jäänyt vielä huomaamatta se, miten paljon aineellisen tuotannon kehitys nosti myös niin sanottujen alempien kansankerrosten elintasoa. Myös sivistystaso kohosi ja sitä mukaa rahvaan itsetunto. Tämän kirjan ylhäisönaiset päivittelevät vielä, että kartanoiden ylläpitämät koulut ovat aivan tarpeetonta ja ansaitsematonta hyväntekeväisyyttä.

Tulipahan luettua tämäkin kirja. Ei se ole lainkaan hullumpi. Se on myös asiantuntijan kirjoittama omasta elämänpiiristään ja osoittaa kirjoittajan suurta sensitiivisyyttä ja älykkyyttä. Se on hyvin kaukana feministisestä pamfletista.

 

 

 

 

Vanitatum vanitas eli Englannin kruunajaiset

 

Englanti oli 1800-luvun lopulla ja vielä 1900-luvun alussa mahtinsa huipulla. Silti maassa ja eritoten sen yhteiskunnassa oli runsain mitoin mätää, minkä terävät tarkkailijat olivat havainneet jo 1800-luvun alussa. Kaiken maailman jonninjoutavilla Forsyteillä oli asema, jota he eivät mitenkään ansainneet ja maailmankatsomus, jonka tyhjänpäiväisyys oli suorastaan hämmästyttävä.

Tyhjät muodot ja perienglantilainen cant olivat jo vähintään yhtä leimallisia Englannille kuin sen parhaiden voimien jalostamat hienot instituutiot fair playsta gentlemanin käytöskoodiin. Luokkaerojen jyrkkyys oli uskomaton.

Aino Kallas (ks. Vihavainen: Haun aino kallas tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ) on ansiokkaasti kuvannut sitä ilmapiiriä, joka vallitsi 1920-luvun diplomaattipiireissä ja hovin ympärillä ja jota enemmän tai vähemmän intellektuaalisesti asennoitunut pohjoismaalainen ei voinut kestää.

 Vita Sackville-Westin romaanissa kuvatut asiat tuovat eteemme saman miljöön, joka on aika huikeasti kuvattu detaljeja myöten: kruunajaisia varten valmistellut herttuan hohtaviksi puleeratut, mutta homeiset ja hajoamistilassa olevat juhlavaunut sopivat erinomaisesti yhteen osallistujien henkisen tilan kanssa.

Kun tässä nyt Kaarle III:n kruunajaisjuhlaa on todistettu, olisi kiinnostavaa saada siitä yhtä tarkkasilmäinen raportti, kuin aiemmasta, tässä kirjassa selostetusta kruunajaisjuhlasta, joka lienee Yrjö V:n kruunajaiset vuonna 1910.

 

 

Tässä asiaa käsittelevä vanha blogi:

maanantai 8. helmikuuta 2021

Yhteiskunnan huipulla.

 

Ennen myrskyä

 

Vita Sackville-West, Ylhäisiä ihmisiä. Suomentanut Aaarre Nenonen, Otava 1949 (The Edwardians 1930), 282 s.

 

Suorapuheinen skotti Thomas Carlyle kirjoitti jo 1800-luvun alkupuolella myrkyllisesti englantilaisesta aristokratiasta: se nautti valtavia perinnöllisiä etuoikeuksia, mutta ei sen edestä tehnyt mitään hyvää tai hyödyllistä maalleen. Ainoa asia, mitä se harrasti, oli peltopyiden tappaminen.

Carlyle oli Ranskan vallankumouksen suuri tuntija ja sen edustaman ideologian vihollinen, mutta tunnusti, että kumouksella oli oma oikeutuksensa, joka liittyi ansaitsemattomien rikkauksien ja etuoikeuksien poistamiseen. Friedrich Engels muuten sai innoituksen Englannin työväenluokan tutkimiseen juuri Carlylelta.

Tunnettu lause siitä, että vain se, joka eli ennen suurta vallankumousta, saattoi ymmärtää, miten ihanaa elämä voi olla, kuului tietenkin onnellisten omistavien piireille. Vallankumouksen jälkeen mikään ei ollut entisellään 1800-luvun Ranskassa ja suuri murros tapahtui myös 1900-luvun Englannissa, joka kävi läpi maailmansodan kiirastulen. Vanhan maailman tuhon enteet olivat olemassa jo ennen myrskyä.

Vita Sackville-West tunnetaan nykyään lähinnä suureksi merkkihenkilöksi, ellei suorastaan neroksi julistetun Virginia Woolfin rakastajattarena ja häneen Bloomsburyn älykköjen jäsenenä liittyviä kirjoituksia saa ehtimiseen lukea muodikkaimmista kulttuurilehdistä a la New York Review of Books.

Niinpä tartuin tietyllä mielenkiinnolla kirjaan, jonka ulkoasultaan saattoi heti tunnistaa sodanjälkeisen anglosaksisen aallon tuotteeksi. Sinänsä vähäistä kiinnostavuutta lisäsi kirjoittajan motto: Ei kukaan tämän kirjan henkilöistä ole kokonaan mielikuvituksen tuotetta.

Kirjoittajalla saattoi olettaa olevan kuvaamansa miljöön tuntemusta, sillä hänkin oli kasvanut valtavassa kartanolinnassa, joka sääntöperintönä sitten meni hänen vanhemmalle veljelleen. Tämän kirjan päähenkilö on peräti herttua, jonka linnan henkilökunta nousee sataan.

Täytyy myöntää, että odotin saavani lukea seurapiiri-imelyyksiä tai/ja feministisiä jaarituksia ja valmistauduin koko ajan heittämään kirjan nurkkaan.

Osoittautui kuitenkin, ettei se ollut lainkaan hassumpi. Vaikka sen päähenkilö oli nuori mies -herttua- osasi kirjailijatar ilmeisen hyvin paneutua hänen asemaansa. Joskus vain tuntui siltä, että 19-vuotias sankari kuvattiin yllättävän kypsänä henkilönä.

Parhaimmillaan kirjoittaja epäilemättä on kuvatessaan yläluokan, todellisen perinnöllisen aristokratian naisia ja heidän elämänmuotoaan.

Peltopyyt näyttävät jäävän heiltä rauhaan, mutta mikään hyödyllinen tai aidosti henkinen askare ei näytä heitä kiinnostavan. Tietenkin juuri heidän asemassaan olevilla naisilla olikin tuohon aikaan oma maailmansa, joka rajoittui pitkälti suvun jatkamiseen ja jota he hallitsivat suorastaan tieteeksi kehitetyn seuraelämän kautta.

Puhuessani vertauskuvallisesti tieteestä, en tietenkään tarkoita pyrkimystä hallita asioita teoreettisesti, vaan sen sijaan koko sitä keskinäisen pätemisen ja nokkimisen maailmaa, jossa kanaparven alfat ja betat pantiin järjestykseen. Sen hallitseminen vaati paljon sekin.

Huvitukset ja oman itsen näytteille asettaminen olivat itsestään selvästi elämänsisältö, jonka mielekkyyden epäileminen olisi osoittanut huonoa makua. Se taas oli se leima ja viimeinen tuomio, jonka epäonnistujat saivat.

Päähenkilö ei kuitenkaan ole mikään tyhjäpää, vaan asemansa kestämättömyyden syvästi ymmärtävä nuori mies.

Suuri osa kansaa, mukaan lukien päähenkilön erinäiset naissuhteet, ihailevat suunnattomasti sitä loistoa, joka ympäröi herttuaa. Herttua itse näkee, että loistavat muodot ja mahtavat seremoniat ovat yhtä haisevia ja lahoja kuin hänen omat seremonialliset vaununsa, joilla hän ajaa Westminster Abbeyhin ottaakseen osaa uuden kuninkaan kruunajaisiin.

Sekä herttua että hänen sisarensa löytävät lopulta ulospääsyn kultaisesta häkistään tutustuessaan piirinsä ulkopuoliseen vieraaseen, löytöretkeilijään, jonka kanssa päähenkilön sisar menee naimisiin ja johon molemmat ovat rakastuneita, mitä se sitten tarkoittaakin.

Tämä kirja on tietenkin vain yksi niistä monista paljastuskirjoista, jotka osoittavat huippuseurapiirien henkisen tyhjyyden ja tarkoituksettomuuden. Kyseessä on kuolleiden muotojen kokoelma, joka pitää noita tyhjäntoimittajia vankeinaan. Itse he uskovat edustavansa kunnianarvoisia perinteitä ja tietävät, että suuri osaa kansaa ihailee ja kunnioittaa heitä.

 Kuitenkin kyse on tarkoituksettomasta jäänteestä, jonka tuhon merkit ovat jo ilmassa. Valtio alkaa verottaa säätyä, jonka vapaus aikoinaan merkitsi juuri verovapautta. Jopa tekniikka on ajanut vanhan kartanon ohi.

Automobiilit tulevat syrjäyttämään vaunut. Myös sähkövaunut vilahtavat kertomuksessa, mutta niiltä puuttuu sekä vaunujen upeus että autojen nopeus. Tämä huomio sijoittuu vuoteen 1906.

Kirjassa ei mennä ensimmäisen maailmansodan jälkeiseen aikaan, mutta sehän ilmestyin pian sodan jälkeen, jolloin suuri muutos oli jokaiselle ilmeinen.

Suuri sota, kuten Englannissa sanotaan ja jota nimitystä meilläkin hämmästyttävästi on nyttemmin apinoitu, muutti molempien kerrosten yhteiskuntaa syvästi.

Tuolloin lienee jäänyt vielä huomaamatta se, miten paljon aineellisen tuotannon kehitys nosti myös niin sanottujen alempien kansankerrosten elintasoa. Myös sivistystaso kohosi ja sitä mukaa rahvaan itsetunto. Tämän kirjan ylhäisönaiset päivittelevät vielä, että kartanoiden ylläpitämät koulut ovat aivan tarpeetonta ja ansaitsematonta hyväntekeväisyyttä.

Tulipahan luettua tämäkin kirja. Ei se ole lainkaan hullumpi. Se on myös asiantuntijan kirjoittama omasta elämänpiiristään ja osoittaa kirjoittajan suurta sensitiivisyyttä ja älykkyyttä. Se on hyvin kaukana feministisestä pamfletista.