Vanitatum vanitas eli Englannin kruunajaiset

 

Englanti oli 1800-luvun lopulla ja vielä 1900-luvun alussa mahtinsa huipulla. Silti maassa ja eritoten sen yhteiskunnassa oli runsain mitoin mätää, minkä terävät tarkkailijat olivat havainneet jo 1800-luvun alussa. Kaiken maailman jonninjoutavilla Forsyteillä oli asema, jota he eivät mitenkään ansainneet ja maailmankatsomus, jonka tyhjänpäiväisyys oli suorastaan hämmästyttävä.

Tyhjät muodot ja perienglantilainen cant olivat jo vähintään yhtä leimallisia Englannille kuin sen parhaiden voimien jalostamat hienot instituutiot fair playsta gentlemanin käytöskoodiin. Luokkaerojen jyrkkyys oli uskomaton.

Aino Kallas (ks. Vihavainen: Haun aino kallas tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ) on ansiokkaasti kuvannut sitä ilmapiiriä, joka vallitsi 1920-luvun diplomaattipiireissä ja hovin ympärillä ja jota enemmän tai vähemmän intellektuaalisesti asennoitunut pohjoismaalainen ei voinut kestää.

 Vita Sackville-Westin romaanissa kuvatut asiat tuovat eteemme saman miljöön, joka on aika huikeasti kuvattu detaljeja myöten: kruunajaisia varten valmistellut herttuan hohtaviksi puleeratut, mutta homeiset ja hajoamistilassa olevat juhlavaunut sopivat erinomaisesti yhteen osallistujien henkisen tilan kanssa.

Kun tässä nyt Kaarle III:n kruunajaisjuhlaa on todistettu, olisi kiinnostavaa saada siitä yhtä tarkkasilmäinen raportti, kuin aiemmasta, tässä kirjassa selostetusta kruunajaisjuhlasta, joka lienee Yrjö V:n kruunajaiset vuonna 1910.

 

 

Tässä asiaa käsittelevä vanha blogi:

maanantai 8. helmikuuta 2021

Yhteiskunnan huipulla.

 

Ennen myrskyä

 

Vita Sackville-West, Ylhäisiä ihmisiä. Suomentanut Aaarre Nenonen, Otava 1949 (The Edwardians 1930), 282 s.

 

Suorapuheinen skotti Thomas Carlyle kirjoitti jo 1800-luvun alkupuolella myrkyllisesti englantilaisesta aristokratiasta: se nautti valtavia perinnöllisiä etuoikeuksia, mutta ei sen edestä tehnyt mitään hyvää tai hyödyllistä maalleen. Ainoa asia, mitä se harrasti, oli peltopyiden tappaminen.

Carlyle oli Ranskan vallankumouksen suuri tuntija ja sen edustaman ideologian vihollinen, mutta tunnusti, että kumouksella oli oma oikeutuksensa, joka liittyi ansaitsemattomien rikkauksien ja etuoikeuksien poistamiseen. Friedrich Engels muuten sai innoituksen Englannin työväenluokan tutkimiseen juuri Carlylelta.

Tunnettu lause siitä, että vain se, joka eli ennen suurta vallankumousta, saattoi ymmärtää, miten ihanaa elämä voi olla, kuului tietenkin onnellisten omistavien piireille. Vallankumouksen jälkeen mikään ei ollut entisellään 1800-luvun Ranskassa ja suuri murros tapahtui myös 1900-luvun Englannissa, joka kävi läpi maailmansodan kiirastulen. Vanhan maailman tuhon enteet olivat olemassa jo ennen myrskyä.

Vita Sackville-West tunnetaan nykyään lähinnä suureksi merkkihenkilöksi, ellei suorastaan neroksi julistetun Virginia Woolfin rakastajattarena ja häneen Bloomsburyn älykköjen jäsenenä liittyviä kirjoituksia saa ehtimiseen lukea muodikkaimmista kulttuurilehdistä a la New York Review of Books.

Niinpä tartuin tietyllä mielenkiinnolla kirjaan, jonka ulkoasultaan saattoi heti tunnistaa sodanjälkeisen anglosaksisen aallon tuotteeksi. Sinänsä vähäistä kiinnostavuutta lisäsi kirjoittajan motto: Ei kukaan tämän kirjan henkilöistä ole kokonaan mielikuvituksen tuotetta.

Kirjoittajalla saattoi olettaa olevan kuvaamansa miljöön tuntemusta, sillä hänkin oli kasvanut valtavassa kartanolinnassa, joka sääntöperintönä sitten meni hänen vanhemmalle veljelleen. Tämän kirjan päähenkilö on peräti herttua, jonka linnan henkilökunta nousee sataan.

Täytyy myöntää, että odotin saavani lukea seurapiiri-imelyyksiä tai/ja feministisiä jaarituksia ja valmistauduin koko ajan heittämään kirjan nurkkaan.

Osoittautui kuitenkin, ettei se ollut lainkaan hassumpi. Vaikka sen päähenkilö oli nuori mies -herttua- osasi kirjailijatar ilmeisen hyvin paneutua hänen asemaansa. Joskus vain tuntui siltä, että 19-vuotias sankari kuvattiin yllättävän kypsänä henkilönä.

Parhaimmillaan kirjoittaja epäilemättä on kuvatessaan yläluokan, todellisen perinnöllisen aristokratian naisia ja heidän elämänmuotoaan.

Peltopyyt näyttävät jäävän heiltä rauhaan, mutta mikään hyödyllinen tai aidosti henkinen askare ei näytä heitä kiinnostavan. Tietenkin juuri heidän asemassaan olevilla naisilla olikin tuohon aikaan oma maailmansa, joka rajoittui pitkälti suvun jatkamiseen ja jota he hallitsivat suorastaan tieteeksi kehitetyn seuraelämän kautta.

Puhuessani vertauskuvallisesti tieteestä, en tietenkään tarkoita pyrkimystä hallita asioita teoreettisesti, vaan sen sijaan koko sitä keskinäisen pätemisen ja nokkimisen maailmaa, jossa kanaparven alfat ja betat pantiin järjestykseen. Sen hallitseminen vaati paljon sekin.

Huvitukset ja oman itsen näytteille asettaminen olivat itsestään selvästi elämänsisältö, jonka mielekkyyden epäileminen olisi osoittanut huonoa makua. Se taas oli se leima ja viimeinen tuomio, jonka epäonnistujat saivat.

Päähenkilö ei kuitenkaan ole mikään tyhjäpää, vaan asemansa kestämättömyyden syvästi ymmärtävä nuori mies.

Suuri osa kansaa, mukaan lukien päähenkilön erinäiset naissuhteet, ihailevat suunnattomasti sitä loistoa, joka ympäröi herttuaa. Herttua itse näkee, että loistavat muodot ja mahtavat seremoniat ovat yhtä haisevia ja lahoja kuin hänen omat seremonialliset vaununsa, joilla hän ajaa Westminster Abbeyhin ottaakseen osaa uuden kuninkaan kruunajaisiin.

Sekä herttua että hänen sisarensa löytävät lopulta ulospääsyn kultaisesta häkistään tutustuessaan piirinsä ulkopuoliseen vieraaseen, löytöretkeilijään, jonka kanssa päähenkilön sisar menee naimisiin ja johon molemmat ovat rakastuneita, mitä se sitten tarkoittaakin.

Tämä kirja on tietenkin vain yksi niistä monista paljastuskirjoista, jotka osoittavat huippuseurapiirien henkisen tyhjyyden ja tarkoituksettomuuden. Kyseessä on kuolleiden muotojen kokoelma, joka pitää noita tyhjäntoimittajia vankeinaan. Itse he uskovat edustavansa kunnianarvoisia perinteitä ja tietävät, että suuri osaa kansaa ihailee ja kunnioittaa heitä.

 Kuitenkin kyse on tarkoituksettomasta jäänteestä, jonka tuhon merkit ovat jo ilmassa. Valtio alkaa verottaa säätyä, jonka vapaus aikoinaan merkitsi juuri verovapautta. Jopa tekniikka on ajanut vanhan kartanon ohi.

Automobiilit tulevat syrjäyttämään vaunut. Myös sähkövaunut vilahtavat kertomuksessa, mutta niiltä puuttuu sekä vaunujen upeus että autojen nopeus. Tämä huomio sijoittuu vuoteen 1906.

Kirjassa ei mennä ensimmäisen maailmansodan jälkeiseen aikaan, mutta sehän ilmestyin pian sodan jälkeen, jolloin suuri muutos oli jokaiselle ilmeinen.

Suuri sota, kuten Englannissa sanotaan ja jota nimitystä meilläkin hämmästyttävästi on nyttemmin apinoitu, muutti molempien kerrosten yhteiskuntaa syvästi.

Tuolloin lienee jäänyt vielä huomaamatta se, miten paljon aineellisen tuotannon kehitys nosti myös niin sanottujen alempien kansankerrosten elintasoa. Myös sivistystaso kohosi ja sitä mukaa rahvaan itsetunto. Tämän kirjan ylhäisönaiset päivittelevät vielä, että kartanoiden ylläpitämät koulut ovat aivan tarpeetonta ja ansaitsematonta hyväntekeväisyyttä.

Tulipahan luettua tämäkin kirja. Ei se ole lainkaan hullumpi. Se on myös asiantuntijan kirjoittama omasta elämänpiiristään ja osoittaa kirjoittajan suurta sensitiivisyyttä ja älykkyyttä. Se on hyvin kaukana feministisestä pamfletista.