Uusstalinismin käskynjako

 

Ihmissielujen insinöörit

 

Eilen nähtiin televisiossa tai ainakin tietokoneilta hätkähdyttävä spektaakkeli. Venäjän presidentti Putin oli kutsunut Moskovan maneesiin sekä maansa johtavat historioitsijat että Venäjän niin sanottujen perinteisten uskontojen päämiehet. Ilmassa oli suuren ideologisen juhlan tuntua. Maailmanhistorian mannerlaatat jyrähtelivät ja siirtyivät, tai niin ainakin oletettiin tapahuvan Venäjän tärkeimpien maailmanselittäjien ajatuksissa.

Kun Stalin oli 1930-luvulla kutsunut luokseen johtavat kirjailijat, yksi niistä kysyi häneltä naiivin suorasukaisesti: ”Mitä meidän pitää kirjoittaa?”. ”Kirjoittakaa totuus”, vastasi Johtaja siihen pirullisen lakonisesti. Tuskinpa erehdyn, kun sanon, että älykkäimmät kirjailijat tunsivat tämän johdosta kylmiä väristyksiä.

Stalinille otollinen kirjailija ei tietenkään saanut mustamaalata sosialistista yhteiskuntaa eli esittää siten että  se ei vaikuttaisikaan laadullisesti uudenlaiselta ihmisyhteisöltä. Toisaalta hän ei myöskään saanut ylistää sitä liikaa, se olisi merkinnyt lakirovkaa eli kaunistelua, jota kukaan ei uskoisi.

Oli ymmärrettävä, että uusi sosialistinen ihminen oli yhä vielä sentään ihminen, joka saattoi toimia myös väärin. Totuus edellytti, että häntä kuvattiin oikein, mutta miten se piti tehdä, oli aina jokaisen ihmissielun insinöörin konkreettisesti ratkaistava.

Kuten Hitlerin Saksassa, niin myös Stalinin Neuvostoliitossa luovan työn edustajien keskeiseksi ongelmaksi muodostui sen ymmärtäminen, mitä johtaja heiltä halusi ja mitä hän ei halunnut. Tätä ”tilausta” oli sitten täytettävä parhaansa mukaan. Vaieta ei voinut, sillä se olisi ollut rintamakarkuruutta, jopa ”sisäistä emigraatiota”. Sellaista tekivät viholliset.

Olen joskus tällä palstalla kirjoittanutkin Andrei Saharovista, joka oli pitkään Venäjän tiedeakatemian Venäjän historian laitoksen johtajana vuosina 1993-2019 (ks. Vihavainen: Haun saharov tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ).

Saharov toimi vähän aikaa Putinin mentorina historia-asioissa, mutta sitten Johtaja löysi toiset miehet. Saharovia suurvaltaisuus valtion päämäärän tympäisi ja muuan hänen lempiajatuksiaan oli, että älymystön on päästävä hallitsevaan asemaan valtiossa. Neuvostoliitto oli hänen mielestään surullinen esimerkki siitä, miten suoranainen roskaväki oli päässyt valtaan ja polkenut älymystön jalkoihinsa.

Saharov kertoi esittäneensä näkemyksensä myös Putinille, joka ”silloin katsoi minua kylmillä sinisillä silmillään ja sanoi: minun perheeni tulee proletariaatin piiristä”.

Joka tapauksessa Saharov sai nähdä, että Putinin aikana valtio alkoi yhä enemmän kiinnostua historiasta. Kun arvelin, että se on varmaankin ilahduttava asia ja merkitsee lisää resursseja, hän hymyili surumielisesti ja sanoi: ”Kuule, se ei ole hyvä juttu. Se on vaarallista”.

Putinin aikana valtio onkin toden totta kiinnostunut historiasta ja haluaa yhä selvemmin hallita sitä. Tämä on ymmärrettävää. Jo Orwell totesi, että se, joka hallitsee menneisyyttä, hallitsee myös nykyisyyttä. Totalitarismissa historian on palveltava valtiota.

Kuten hyvin tunnetussa, mutta salamyhkäisessä Projekt Rossija-kirjassa (ks. Vihavainen: Haun projekt rossija tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ) esitettiin, uuden Venäjän rakentajat eivät saaneet paljastaa korttejaan liian aikaisin. Demokratian vallitessa oli toimittava sen ehdoilla, mutta rakennettava koko ajan tulevaisuuden yhteiskunnan instituutioita.

Putinin Venäjä muuttui vähitellen autoritaariseksi, mistä on vielä kukonaskel totalitarismiin. Historian kannalta suuri ja tärkeä projekti oli Rossija -moja istorija -historiamuseoiden verkoston perustaminen. Niissä esitetään kansalle historian eräänlainen lyhyt kurssi (ks. Vihavainen: Haun pyhän venäjän historia tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ). Stalinin ajan tuntijat tietävät, mitä ”lyhyt kurssi” tällaisessa yhteydessä tarkoittaa.

Maneesissa, jossa tilaisuus pidettiin, on Moskovan tuollainen historiamuseo ja samaan aikaan myös tutkijoiden valmistama Krimin historian näyttely. Koko tämä Johtajan käskynjako sijoitettiin kansan sovinnon ja yhtenäisyyden päivään.

Ironista kyllä tuon päivän viettämisen oli nimenomaan A.N. Saharov keksinyt korvaamaan entistä Lokakuun vallankumouksen vuosipäivää. Silloin muistetaan vuoden 1612 tapahtumia, jolloin Nižni Novgorodin nostoväki nousi ajamaan puolalaiset valloittajat pois Kremlistä. Se oli venäläisen kansalaisyhteiskunnan voimannäyte, arveli Saharov.

Nyt siis joka tapauksessa Johtaja oli koonnut paikalle johtavat historioitsijat, joita olivat vanha, jo neuvostokaudella hallinnut venäläisen historiantutkimuksen Talleyrand, A.O. Tšubarjan Akatemian Yleisen historian laitokselta sekä Saharovin seuraaja Venäjän historian laitokselta, Juri Petrov, molemmat myös suomalaisten hyvin tuntemia.

 Lisäksi paikalla olivat uuden historian uudet kummisedät eli Venäjän historiallisen seuran puheenjohtaja Naryškin, kulttuuriministeri Medinski ja pari muuta. Lisäksi tulivat uskontojen päämiehet Venäjällä, tärkeimpänä tietenkin tuo aina altis patriarkka Kirill. Yleisön joukossa lukuisin (ainoa?) elementti koostui Putin-nuorisosta, etenkin Rosgvardijan univormuissa.

Itse asiat, joita tällä käskynjaolla käsiteltiin, olivat sangen abstraktisia, mutta sitäkin tärkeämpiä. Länsi ja nimenomaan Eurooppa on valtavasti menettänyt poliittista merkitystään, totesi Johtaja. Sen mukaisesti on Venäjän historiankirjoituksen orientoiduttava uudelleen. Venäjän historian on noustava enemmän esille ja myös muun maailman, esimerkiksi Afrikan, jota eurooppalaiset olivat kolonisoineet ja riistäneet (mutta venäläiset eivät).

Putin otti esimerkkejä siitä, miten ainakin väestönkasvulla mitaten eurooppalaiset entiset suurvallat olivat jo muuttuneet mitättömyyksiksi. Tottahan se on. Jostakin syystä hän jätti kuitenkin ottamatta esille sen, että Venäjälle oli käynyt täsmälleen samoin… Se ei kuitenkaan ole sen vähemmän totta.

Venäjän historioitsijat ovat jo saaneet aikaan paljon, kuten kokouksessa todettiin. 20-osainen Venäjän historia on ollut valmisteilla ja sen ensimmäiset niteet ilmestyvät ensi vuonna. Mainittakoon, ettei edes Neuvostoliitto saanut aikaan mitään vastaavaa. Se kyllä suunnitteli 50-osaista Lokakuun suuren sosialistisen vallankumouksen historiaa, jonka piti ilmestyä vuonna 1917 mennessä, mutta siinä nyt kävi kuten kävi.

Muista kokouksen aiheista tuskin kannattaa paljon enempää puhua. Koko tämän tapahtuman muoto on ehdottomasti kiinnostavampi ja tärkeämpi kuin sen sisällys. Kyseessä oli aito stalinistinen käskynjako, jonka koko merkitys selviää osallistujille vasta silloin, kun he mielessään asioita tutkistelevat jokapäiväisen työnsä yhteydessä. Miten tehdä niin, kuin odotetaan? Mitä saa sanoa ja mitä ei? Pitääkö valehdella ja jos, niin missä, mitä ja miten paljon? Entäpä jos kieltäytyy?

Kokouksen varsinaiset historioitsijat Tšubarjan ja Petrov meillä tunnetaan. Meidän kannaltamme voidaan todeta, etteivät he mitään suomen syöjiä ole. Tšubarjan on ollut suomalaisten kanssa yhteistyössä ja yhdessä englantilaisen Harold Shukmanin kanssa julkaissut jopa kirjan tavisodasta. Ei siinä mitään merkittäviä vääristelyjä ollut. Taloushistorioitsija Petrovin teoksia en sen paremmin tunne, mutta ainakin purjehdusreissulla Suomenlahdella hän teki reilun kaverin vaikutuksen.

Nuo Medinskit, Naryškinit ja Narotšnitskajat ovat sitten oma heimonsa. Medinskistä olen joskus kirjoittanutkin. En osannut pitää häntä ihan vakavasti otettavana (ks. Vihavainen: Haun medinski tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ). Se taisi olla virhe.

Tämä historioitsiojoiden ja muiden ihmissielujen insinöörien käskynjako on hyvin pysäyttävä tapahtuma. Tarvitsee vain kuvitella mitään vastaavaa tapahtuvan missään muussa maassa. Tässä olemme tekemisissä jo aidon totalitarismin eikä enää autoritarismin kanssa. On selvää, ettei kehitys jää tähän.

Mitä tämä valtion aktiivisuus merkitsee käytännön tasolla, voimme vasta arvailla. Eurooppakeskeinen historiankäsitys tulee muuttumaan venäläisempään ja globaalisempaan suuntaan. Jälkimmäinen ei ole mikään sensaatio, samaa on tapahtunut myös lännessä ja meilläkin, jopa oppikirjojen tasolla aina hamalta 1970-luvulta lähtien.

Entä lisääntyykö valehtelu historiassa ja miten se ilmenee? Siitä voimme olla varmat ja myös siitä suunasta, mihin kaikki muuttuu. Karjalan tasavallan pari historioitsijaa ja siellä juuri nyt puuhatut museot ovat asiasta riittävä esimerkki. Sääli.

Kun intellektuaalinen ilmasto muuttuu, tempautuvat yksittäiset ihmiset siihen mukaan ajopuun tavoin, lähes vastustamattomasti. Omaa näkemystä on vaikea ylläpitää, ellei sitä voi edes ottaa julkisesti tarkasteltavaksi. Onhan tämäntapaista henkeä ollut meidänkin historiankirjoituksessamme. Jo pelkkä mölyn määrä tai sen ennakointi voi vaientaa argumentit.

Jotkut intellektuellit ovat kuitenkin aina, Lutherin tavoin, kyenneet astumaan esiin joukosta ja sanomaan sen, mitä heidän omatuntonsa vaatii.

Muistan aina Petroskoissa vuonna 1981 pidetyn suomalais-neuvostoliittolaisen historiasymposiumin. Siellä muuan teema oli jatkosota, erityisesti Suomen irtautuminen siitä. Jatkosotaahan pidettiin Suomen rikollisena ja valapattoisena aggressiona.

Silloin muuan venäläinen tutkija otti puheenvuoron ja kertoi julkisesti kaikille erään täysin keskeisen asian, josta oli systemaattisesti vaiettu: ennen jatkosotaa oli ollut talvisota, Neuvostoliiton valapattoinen aggressio. Ilman sitä ei koko jatkosodan syntyä voitu lainkaan ymmärtää. Pelkkä vaikeneminen tästä olennaisesta asiasta merkitsi asian karkeaa vääristelyä.

Kukaan suomalainen ei siellä kyllä ollut talvisotaa maininnut eikä olisi uskaltanut sitä tehdäkään. Sehän olisi merkinnyt koko vallitsevan paradigman sabotointia ja myös Neuvostoliiton esittämistä aivan uudessa valossa. Se olisi merkinnyt leimautumista neuvostovastaiseksi häiriköksi ja samalla tietenkin äärioikeistolaiseksi.

Viktor Holodkovski ei pelännyt ja sai maksaa rehellisyydestään virallaan. Hän oli sitä ennen onnistunut esittämään ja julkaisemaan jonkin verran arvokkaita uusia näkemyksiä Suomen ja Venäjän suhteista kansalaissodan aikoina, mutta hänen esitystään Suomen historiasta itsenäisyyden aikana ei haluttu julkaista eikä hän taas suostunut tekstiään muuttamaan. Niin sitten jäi koko neuvostoliittolainen Suomen historian esitys julkaisematta.

Pelkään pahoin, että Holodkovskin dilemma on ennemmin tai myöhemmin tulossa jälleen ajankohtaiseksi venäläisille tutkijoille: joko kirjoitatte, kuten pitää, tai sitten kirjoitatte vain pöytälaatikkoon ja etsitte itsellenne jotakin muuta työtä…

 

 

 

Des Pudels Kern

 

Lyhyt kurssi ja yleislinja

 

Jokainen vanhemman sukupolven sivistynyt venäläinen tuntee käsitteen Lyhyt kurssi ja ymmärtää, miten paljon noihin kahteen sanaan voi sisältyä.

Niihin nimittäin sisältyi koko stalinismin ideologia, sekä sen kiliastinen lupaus, että sen metodit maan päällä ja normit kaikille ajoille ja koko ihmiskunnalle.

 Tietenkin mukana oli myös syntymyytti ja tarina sekä profeetan taistelusta maailmanhistorian tarkoituksen toteuttamiseksi että niistä pahan voimista ja juudaksista, jotka olivat toimineet historian vääjäämätöntä kulkua vastaan ja yrittäneet sitä estää.

Tämän ihmeellisen teoksen nimi kokonaisuudessaan kuului Neuvostoliiton kommunistisen puolueen (bolševikit) historia. Lyhyt oppikurssi. Puolueen keskuskomitean vuonna 1938 hyväksymä (краткий курс истории кпсс - Поиск (bing.com)).

Kirja ei ollut suuren suuri, mutta sisälsi kaiken olennaisen siitä, mitä uuden neuvostosivistyneistön piti maailmasta tietää ja koko älymystö velvoitettiinkin kokonaisuudessaan opiskelemaan sitä metodisesti, pätevässä opastuksessa ja valvonnassa tietysti. (ks. Vihavainen: Haun lyhyt kurssi tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com).

Koska kyseessä oli koko ihmiskuntaa koskeva maailmanselitys, se käännettiin lukuisille kielille ja väitettiin, että se oli maailman eniten painettu kirja ja olisi siis lyönyt laudalta raamatunkin.

Kirjan tavaton merkitys näkyi siinä, että siitä voitiin aina etsiä sitaatteja elämän ja politiikan tarpeisiin. Tässä mielessä se oli Maon Punaisen kirjan edeltäjä.

 Kun sotilaat ei, vaan työläisten ja talonpoikien puna-armeijan taistelijat (bojtsy RKKA) lähtivät vapauttamaan Suomen kansaa, oli heillä repuissaan vain kaikkein välttämättömin, mutta siihen kuului myös tämä kirja, kuten muuan tuon aikainen kaunokirjallinen teos kertoo. Ehkä sitä tosiaan oli viisasta kantaa mukana.

Toki kirjan opetteleminen kuului vain uudelle intelligentsijalle, ei massojen sentään tarvinnut ymmärtää kaiken tarkoitusta teoreettisella tasolla. Heille se kerrottiin ylhäältä käsin.

Mutta älymystön täytyi ja tästä kirjasta se saattoi oppia myös sen, mitä leniniläinen marksismi (marksismi-leninismi) oikeastaan oli. Sitä koskevan luvun oli kirjaan kirjoittanut pääsihteerin vaatimatonta titteliä kantava J.V. Stalin, jonka nerous ei ollut henkilökohtaista, vaan heijastui suoraan Leniniltä ja sitä kautta adekvaatisti noudatti maailman olemuksen käsittämistä.

Kirjan lopussa oli joukko numerolituja johtopäätöksiä siitä, millä tavalla puolueen oli hoidettava maailmanhistoriallinen tehtävänsä ja mitkä vaarat vaanivat tässä elämää (ja tietenkin jopa miljoonien yksilöiden elämää) suuremmassa tehtävässä.

Olennaista oli, että puolueen yleislinjan (generalnaja linija) oli aina oltava oikea. Niin oikeisto- kuin vasemmistopoikkeama olivat yhtä pahoja, sillä molemmat merkitsivät tietä kapitalismin palauttamiseen ja koko maailmanhistoriallisen kehityksen romahtamista.
Tuollainen romahdus saattoi tietenkin olla vain väliaikainen, mutta se olisi merkinnyt miljoonien ja taas miljoonien ihmiselämien turhaa tuhoutumista kapitalismin kauhuissa.

Niinpä puolueen yleislinjan puhtautta oli vaalittava armottomasti ja tuhottava ja juurittava kaikki poikkeamat. Vuonna 1937 alkanut suuri terrori keskittyi juuri tähän tehtävään ja oli malliesimerkki siitä, että nämä asiat otettiin tosissaan eikä puhuttu turhia. Verellä sinetöidyt asiat on aina suuriksi todistettu.

Kun koko puhdistus aloitettiin, oli puolueen historian ja ideologian opettaminen kaikille johtoportaiden tasoille keskeisessä roolissa. Stalinin puhe maaliskuisessa keskuskomitean plenumissa nosti uuden historiatietoisuuden koko uuden, sosialistisen yhteiskuntajärjestelmän keskeiseksi asiaksi.

Mainittakoon, että sosialistiseen järjestelmään oli maassa siirrytty juuri tuolloin. Se tapahtui nimenomaan vuosien 1936 ja 1937 vaihteessa, eikä siis suinkaan vielä Lokakuun Suuressa Sosialistisessa Vallankumouksessa eikä myöskään ensimmäisen viisivuotissuunnitelman aikana.

Lyhyt kurssi oli uudessa yhteiskuntajärjestelmässä elävien uusien ihmisten ajattelun keskeinen opas. Se opetti, miten Neuvostoliitto oli noussut maailman kansojen johtoon ja miten se rakensi uutta maailmaa. Se antoi perusteet kaikille niille uhrauksille ja ponnistuksille, joita kansalta vaadittiin.

Se kertoi myös toivosta ja uudesta paratiisillisesta maailmasta, jossa ei enää tunnettu luokkien välisiä ristiriitoja. Sosialistisessa yhteiskunnassa oli vain kaksi toistensa kanssa ystävällismielistä luokkaa, työväestö ja talonpoikaisto sekä niistä lähtevä uuden älymystön kerrostuma (prosloika), jolla ei ollut luokka-asemaa.

Uudessa yhteiskunnassa ei enää kadehdittu tai vihattu älymystöä ja sen elintasoa, vaan pyrittiin kaikki tulemaan osaksi sitä, erityisesti tähän vaadittiin Lyhyen kurssin hallitsemista.

Uudessa yhteiskunnassa ei myöskään tunnettu kansallisuuksien välisiä ennakkoluuloja. Niinpä paikallinen nationalismi ja kielteinen suhtautuminen suureen Venäjän kansaan vähemmistöjen keskuudessa ei enää ollut ymmärrettävä kehitysvaihe, vaan rikos, jolle ei enää voinut olla hyväksyttäviä yhteiskunnallisia perusteita. Oli ilmeistä, että tuollaisen käyttäytymisen todelliset juuret olivat ulkomailla.

Kun Venäjä vapautui bolševismista, oli Lyhyt kurssi paljon esillä julkisessa keskustelussa. Asiantuntijat näkivät helposti, että myös niin sanotun destalinisoinnin jälkeen Lyhyen kurssin ydinsanoma oli jäänyt koskemattomaksi ja hallitsi yhä historiankirjoitusta. Sen hajottaminen oli uuden Venäjän rakentajien keskeisiä tehtäviä.

Lyhyt kurssi oli tietenkin vain yksi venäläisen messianismin ilmaus, mutta se oli sitä sangen omaperäisellä tavalla ja kahlitsi koko Neuvostoliiton älyllistä liikkumavaraa viimeiseen saakka. Kun siihen vielä ympättiin Suuren Isänmaallisen Sodan sankaritarina, oli syntynyt erittäin vahva linnoitus, joka uhmasi vapaata älyllistä toimintaa.

Lyhyen kurssin valta murrettiin kyllä 1990-luvulla ja tuhannet kukat saivat kukkia myös historiankirjoituksen alalla. Venäjäksi ilmestyi myös toistasataa nidettä käsittelevä sarja johtavien stalinismin tutkijoiden teoksia. Suomeksi noita kirjoja on käännetty vain muutama.

Tarjolla oli nyt jokaiselle jotakin, köykäisestä rabulismista ja Andrei Zubovin ääriliberaalista yleisesityksestä aina slavofiiliseen obskurantismiin, johon Izborskin klubin tunnetut hämärämiehet sitten erikoistuivat.

Tässä en nyt rupea selostamaan tämän joukon piiristä nousseita uusia messianistisia historiantulkintoja (vt. Vihavainen: Haun izborskin klubi tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com)), totean vain, että pahalta näyttää.

Valtiojohto on taas ottanut historiantulkinnat tiukkaan holhoukseensa (Vihavainen: Haun uusstalinismin käskynjako tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ) ja saamme jatkuvasti kuulla yhä uusista kielloista, joiden uhmaajia uhkaillaan kovilla rangaistuksilla.

Venäjän historia on taas pyhä ja taas kerran se on pyhitetty täysin vakain tuumin, kyynisesti, stalinistiseen tapaan ja totuudesta piittaamatta.

Uutta Lyhyttä kurssia ei vielä ole ilmestynyt, mutta en vähääkään hämmästyisi, jos se vielä tämän vuoden aikana ilmaantuisikin tätä maailmaa valaisemaan ja esiteltäisiin maailmanhistoriallisten nerojen, Putinin, Medinskin, Patruševin ja heitä liehittelevien professorien ja dosenttien paistatellessa Lužnikin stadionin valonheittäjien lolisteessa...