Finlandia restituta

 

Palautettu Karjala

 

Uudessa Die Zeitissä on pääkirjoitus ”ossifobiasta” eli itäsaksalaisiin kohdistuvasta syrjinnästä, joka vain jatkuu ja jatkuu, vaikka Saksan yhdistämisestä on kulunut jo kolmekymmentä vuotta. Erilläänkin Saksat olivat sentään vain vähän yli 40 vuotta. Miten ihmeessä tuo eriytyminen saattoi olla niin perusteellista?

Epäilemättä keskeinen rooli asiassa kuuluu sille totalitaariselle järjestelmälle, jonka itäsaksalaiset saivat vastaanottaa jo valmiiksi asiaan valmentavan natsihallintonsa päälle.

Kun häikäilemättömällä valtiolla tai ”puolueella” oli käsissään nykyaikaisen yhteiskunnan avainasemat, sen valta oli ehdoton, vaikka esimerkiksi informaatiotilan täydellinen valtaus ei Itä-Saksan osalta voinutkaan onnistua ja länsirajan takana oli alituinen vertailukohta muistuttamasta, että toisinkin olisi voinut mennä. Ja silti ero länteen kasvoi suureksi.

Itä-Saksa ei tietenkään ole mitenkään ainoa tapaus lajissaan, siis valtakunnasta irrotettuna ja sitten siihen palautettuna osana. Meillä on vertailukohta jopa omassa maassamme.

On tunnettua, että Karjalan palautus eli Vanhan Suomen liittäminen ns. Uuden Suomen yhteyteen vuonna 1812 oli asia, joka ei onnistunut ongelmitta. Kristiina Kalleisen uusi kirja antaa asiaan lisävalaistusta.

Pietarin ylimystöpiireissä yhdistämisestä oltiin laajalti vihaisia ja itse saksankielisen hallinnon ja koulujärjestelmän piirissä olleessa Vanhassa Suomessa se edellytti runsaita järjestelyjä hallinnossa. Näihin kuului ruotsin kielen taidottomien virkamiesten erottaminen viroistaan ja se koski kolmasosaa koko alueen noin 200 virkamiehestä. Uusi lääninhallituskin miehitettiin lännestä tulleilla virkamiehillä.

Hallinnollisesti Vanha Suomi oli ollut melkoinen tilkkutäkki jo vanhastaan, sillä sen vuonna 1721 liitetyssä osassa olivat voimassa samat keskiaikaiset lait, jotka olivat tuolloin olleet Ruotsissakin. Vuonna 1743 liitetyssä osassa sen sijaan noudatettiin uutta vuoden 1734 lakia, joka olikin voimassa myös suuriruhtinaskunnassa aina itsenäistymiseen saakka.

Niin sanottujen lahjoitusmaiden ja Venäjän valtion suoranaisesti omistamien asetehtaiden juridinen asema tuotti päänvaivaa ja konflikteja. Venäjän kannalta Vanhan Suomen yhdistäminen Uuteen Suomeen eli Karjalan palauttaminen oli sinänsä rationaalista olojen standardisoinnin kannalta, mutta siinäkin vain väliaikaisratkaisu. Imperiumin hallinto jäi yhä kirjavaksi.

Suuriruhtinaskunnan hallintomiehet arvioivat usein, että Vanhan Suomen asukkaatkin olivat länteen verrattuna toisenlaisia, yleensä ”pilaantuneita” ja sellaisiakin vakavia ääniä kuului, joiden mielestä koko palauttaminen oli virhe ja pitäisi perua.

Uuden ja Vanhan Suomen välillä oli monenlaista kitkaa, josta Kalleinen kirjassaan kertoo. Kielikysymys oli niistä yksi.

Myöhemmin näkee kuviteltavan, että Viipuri, jälleen Suomeen yhdistettynä oli jonkinlainen lintukoto, jossa kaikki kansanryhmät toimivat herttaisessa sopusoinnussa. Siellä olivat niin suomalaiset, joita oli kaupunkiväestöksi poikkeuksellisen paljon eli 40%, venäläiset, joilla oli merkittävää taloudellista toimintaa, saksalaiset, joilla oli oma pieni, mutta hyvin aktiivinen yhteisönsä ja tietenkin ruotsalaiset (ruotsinkieliset), jotka Uudessa Suomessa olivat kaupunkien hallitseva elementti määrällisestikin.

Itse asiassa venäläiset pysyttelivät sangen tarkoin omissa oloissaan, eikä kaupungissa suinkaan yleisesti osattu venäjää. 1880-luvulla venäläisissä lehdissä kirjoitettiinkin paheksuvasti, etteivät Viipurissa edes viranomaiset osanneet sitä lainkaan. Saksalaisten ja ruotsalaisten välillä oli kilpailuasetelma ja ”rajantakaisiin” eli Kymijoen takana asuviin tai sieltä tulleisiin ruotsinkielisiin suhtauduttiin jopa ”ruotsalaisina koirina”.

Saksalaiset eivät useinkaan voineet sietää koko ruotsin kieltä, jonka asema jälleenyhdistämisen jälkeen suuresti koheni. Sellainen henki oli esimerkiksi Krohnin perheessä, jossa sitten ruvettiinkin kannattamaan suomea ja suku tuotti tunnetusti merkittäviä suomen kielen edistäjiä (vrt. Vihavainen: Haun von daehn tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com)).

Ruotsia osaamattomista säätyläisistä olikin kaiken kaikkiaan merkittävä apu suomalaisuusliikkeelle. Tunnettuahan on, ettei Alexander Järnefeltin Elisabeth-vaimo puhunut ruotsia, eivätkä sitten perheen myöhemmin niin kuuluisat pojatkaan. Tässä tapauksessa suomi sai vetoapua venäläiseltä taholta.

Nelikielinen kaupunki ei tuottanut vain kaikkia noita kieliä sujuvasti puhuvaa väestöä, aivan ilmeisesti oli myös sellaista ainesta, joka ei osannut kunnolla mitään niistä, vaikka oli koulujakin käynyt (vrt. Vihavainen: Haun vanhan viipurin poikii tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ).

Karjalan palauttamisen ongelmia vuoden 1812 jälkeen ei kannata liioitella, mutta eipä niiltä kannata silmiäänkään ummistaa. Alue oli osittain kuulunut toiseen valtakuntaan jo lähes sata vuotta ja vaikka se ei merkinnytkään kansallista sortoa ja pakkovenäläistämistä, olivat alueet jo joutuneet monessa suhteessa erilaiseen kulttuurimiljööseen.

Ero Viipurin läänin ja muun Suomen välillä säilyi aina siihen saakka, kun Neuvostoliitto sen anasti toisessa maailmansodassa. 1900-luvun alussa pari rajapitäjää jo päätettiinkin Pietarissa liittää takaisin Venäjään, mutta sota esti asian toimeenpanon. Jotkut suomalaiset hallintomiehet olisivat halunneet tehdä sen jo paljon aiemmin 1800-luvulla.

1900-luvun alussa Kannaksen karjalaisia moitittiin yleisesti epäisänmaallisuudesta ja aidon suomalaisuuden puutteesta: he olivat myyneet maansa venäläisille, jotka nyt satatuhantisena laumana kansoittivat rannikkoa, ja itse he ansaitsivat leipänsä kuskeina ja palvelijoina. Ei se ollut suomalaisen arvolle sopivaa.

Kannaksen karjalaisten evakkojen leimaamisessa ”ryssiksi” saattoi hyvinkin olla vielä noita Vanhan Suomen ajan kaikuja. Joka tapauksessa tuo aika teki alueesta entistä omaleimaisemman, vaikka se nyt ei kai sentään ollut ihan sellainen onnela, kuin joskus on haluttu kuvata (vrt. Vihavainen: Haun salminen tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com).

Vanhan Viipurin poikii

Monikielinen Viipuri

Jac. Ahrenberg, mainio ja aivan liian vähän muistettu arkkitehti, kirjailija ja maalari julkaisi kiinnostavia ajankuvia Itä-Suomesta. Kertomuskokoelma Från Östra Finland julkaistiin postuumisti vuonna 1919.

Tukkijunkkarien ja hihhulien kuvausten ohella mieleeni jäi erityisesti novelli Utan modersmål. Viipurinlahdella seilaavan laivan kannelle sijoittuvan kertomuksen päähenkilö on muuan elämässä hieman kolhiintunut vanha toveri, joka kertoo onnettomuuksiensa historian.

Se liittyy kieleen. Kertoja puhuttelee henkilöä ruotsiksi ja tämä vastaa saksaksi. Kun venäläisittäin äännettyyn saksaan kuitenkin aina sekaantuu ruotsin sanoja, muutetaan kieli ruotsiin.

Tämä henkilö, Fritz, on melkoinen polyglotti ja kertoja muistuttaa vanhasta sananlaskusta: niin monta kieltä kuin osaat, niin monen miehen veroinen olet.

Tämä ei ole totta, vastaa tuttava kiivaasti kahdella kielellä: da, da, es ist nicht wahr.

Fritzin mielestä ihminen voi oppia vain yhden kielen, mitään muuta hän ei oikeasti osaa. Vaikka kielioppikin olisi kunnossa, on se kuin menemistä pyöreänä palikkana neliskanttiseen reikään. Oli absurdia, että kansakunta määrättiin kaksikieliseksi.

Fritzin baltiansaksalainen esi-isä oli kirjoittautunut kauppiaaksi Lappeenrantaan siellä koskaan asumatta (ns. skenborgare). Lapsena hän joka tapauksessa asui sekä Pietarissa että Viipurissa, jossa oppi Viipurin kolme kieltä: suomen, venäjän ja saksan. Myöhemmin hän opiskeli ruotsin ja ranskalainen bonne opetti hänelle vielä tuonkin kielen.

Tämän johdosta kaaos aivoissa oli täydellinen, kun ikää oli 10-12 vuotta. Mitään muuta kuin latinan kielioppia hän ei osannut.

Kielitaito ei kuitenkaan tullut kuin manulle illallinen. Se maksoi vuosien työn, manaili Fritz ja kuvaili, mitä oli saanut kärsiä. Koska mikään kieli ei sujunut natiivin lailla, joutui hän aina silmätikuksi. Jopa kosinta oli epäonnistunut, kun sankari ei löytänyt sopivan kuuloisia sanoja. Kun morsian osasi vain ruotsia, ehdotti sankari: Maria Karlovna, vill du bli mitt hustru?

Vähäisen sukuvirheen takia unelma jäi täyttymättä.

Saksaansa Fritz hioi Stuttgartissa, mutta samaan aikaan se jäi Viipurissa pois muodista. Ruotsi taas Viipurin kimnaasissa sujui kankeasti ja Haminan kadettikoulussa hänen vastauksensa aina aiheuttivat oppilaissa naurukohtauksen.

Niinpä sankari siirtyi Riikaan junkkarikouluun, mutta ei siitä seurannut sen parempaa.

Ahrenberg kuvaa sankariaan jotenkin persoonattomaksi ja ohuesti puhuvaksi. Tämä itse toteaakin, ettei koskaan oppinut ilmaisemaan itseään nasevasti, tarkasti ja korrektisti.

Sitä paitsi Fritz oli isän puolelta suomalainen ja perinyt tältä kansalta passiivisuutensa, johon liittyi myös mielikuvitusrikkaus ja taipumus unelmointiin ja runollisuuteen.

Äidin puolelta hän oli puolalainen ja perinyt sieltä taipumuksen laiskuuteen, nautinnonhaluun ja epäkäytännöllisyyteen.

Näin hänen sielustaan jäi puuttumaan syvyys. Ilman äidinkieltä Fritz ei pystynyt pitämään mielikuvitustaan aisoissa, koska ei osannut puhua oikein. Hän sai tyytyä jonkinlaiseen korvikkeeseen. Hän kehitti itselleen fantasiamaailman, jossa juuri hänen kielensä oli oikea.

Fritz oli naimisissa venäläisen kanssa ja hänellä oli kolme venäläisittäin puettua poikaa. Nämä olivat ruman näköisiä ja tuhkanvärisiä. He osasivat neljällä kielellä vulgaareja sukkeluuksia ja kaksimielisiä slangisanoja.

Mutta millaisia intressejä nämä pojat -paitsi omiaan- tulisivat tulevaisuudessa valvomaan. Missä olivat heidän juurensa ja missä he kukoistaisivat?

Siinäpä poliittista epäkorrektiutta oikein roppakaupalla! Ahrenbergin kuvaus on ainakin sikäli virkistävä, että se kritisoi sitä hymistelyä, jota nykyään yleensä osoitetaan Viipurin muinaiselle monikielisyydelle. Kertomus jatkaa myös samaa teemaa, jonka kirjoittaja otti esille jo Haapakoskelaisissa: millaisia suomalaisia kosmopoliiteista oikein tulee? Eikö siinä ole vaara?

Luulenpa, että Ahrenbergilla on tässä läsnä ajankohtainen poliittinen tendenssi, joka liittyy siihen kehityskulkuun, joka vuosisadan vaihteessa oli nähtävissä: Suomi, jossa oli aina asunut erittäin vähän venäläisiä, oli nyt saamassa uuden väestöllisen elementin, jossa venäläisten määrä ainakin kesäisin kannaksella jouduttiin kirjoittamaan kuusinumeroisella luvulla. Se aiheutti tiettyjä tulevaisuuden aavistuksia.

Pyhä velvollisuus pysyä erossa venäläisyydestä tunnetaan tuon ajan kirjallisuudesta muutoinkin. Alexander Järnefelt, joka sitten tunnetusti sortui viettelykseen, on yksi esimerkki.

Tämä Ahrenbergin kertomus ilmestyi tosin jo vuonna 1890, siis ennen kuin oli tietoa sortokaudesta, saati rajapitäjien yhdistämisestä Venäjään. Mutta lehtipolemiikki kyllä antoi oman varjonsa aikakaudelle.

Aina vanhoja kirjoja luettuaan kannattaa kysyä, mitä niistäkin voisi oppia?

Opin ottaminen ei välttämättä ole yksinkertaista ja suorien poliittisten suositusten siirtäminen vuosisatojen päähän olisi mielettömyyttä.

Tässäkin tapauksessa mielestäni on kiinnostavaa todeta se ajatuksenvapaus, joka maassamme vallitsi lähes puolitoista vuosisataa sitten, Nikolai II:n varhaiskaudella ja ennen vuoden 1905 vapautumista.

Sensuuri ei koskenut kirjallisiin tuotteisiin, joita saattoi pitää hyvinkin loukkaavina imperiumin pääkansallisuutta kohtaan. Myös lehdet kirjoittivat huomattavan vapaasti kaikesta Venäjään liittyvästä, lukuun ottamatta keisarillista majesteettia ja hallitsijanhuoneen kunniaa.

Sitten vuoden 1905 jälkeen alettiin niistäkin kirjoitella kuin nykyään Englannin hovista ikään. Rasputinin nimi tuli meilläkin hyvin tutuksi ja kuollessaan hän oli jo aikansa julkkis.