Vonteeni

Vonteeni ja Itä-Suomi

Jac Ahrenberg, Woldemar Carl von Daehn. Teoks. Från Östra Finland, Söderström & C:o, 1919.

Kun ajaa Sippolan ohi kohti etelää, näkee vasemmalla suuren ja komean rakennuksen, jossa nykyään toimii koulukoti. Kuten paikalliset muistavat, kyseessä on Vonteenin entinen kartano.

Vonteeni oli kenraali Woldemar Carl von Daehn, Haminan kadettikoulun kasvatti, joka palveli Venäjällä ja sittemmin Suomessa, niin Viipurin läänin maaherrana, pääministeriin verrattavana senaatin varapuheenjohtajana kuin viimein Pietarissa ministerivaltiosihteerinä, Suomen asioiden esittelijänä keisarille.

Ainakin minun muistiini on Vonteenista jäänyt lähinnä se, että hän onnistui saamaan Nikolai II:lta allekirjoituksen hallitsijanvakuutukseen. Siis sen valan, jonka keisari sittemmin rikkoi. Se oli jännittävä operaatio, jota varten oli matkustettava Krimille, Livadiaan, jossa nuori keisari silloin oleskeli.

Koko Helsinki riemuitsi von Daehnin urotyöstä ja ylioppilaat lauloivat, mutta sai hän eläessään maistaa myös yleisön epäsuosiota, etenkin niin sanotun postimanifestin takia. Jotkut urhoolliset katsoivat, että hän siinä asiassa oli pettänyt Suomen pyhät oikeudet.

Asialla oli erityisesti ruotsinkielinen yläluokka, nuo onnelliset omistavat, jotka toimivat kuin Titanicin orkesteri. Asia oli tuomittu, mutta kaikki myönnytykset merkitsivät tuosta ahtaasta näkökulmasta katsoen vain oman asian ja niitä tukevien kalliiden periaatteiden uhraamista.

Jac. Ahrenberg on kirjoittanut laajan muistelman von Daehnista, jonka hän hyvin tunsi, jouduttuaan tekemään tämän kanssa paljon yhteistyötä Viipurin lääninhallituksessa, muun muassa valmisteltaessa keisarivierailuja. Muuan Lappeenrannan vierailu tuottikin von Daehnille Aleksanteri III:n luottamuksen ja Suomelle hallitsijan suopeuden.

Henkilönä von Daehn oli täysi introvertti, jolle julkisen puheen pitäminen oli äärimmäisen tuskallinen velvollisuus. Nykypäivien Amerikassa hänet olisi ohjattu hoitoon.

Mutta viranhoidossa ja yksityiselämässä Ahrenberg kuvaa erittäin lahjakkaan, tunnollisen ja sivistyneen miehen, joka edukseen poikkesi ajan keskinkertaisuuksista. Kurze Rede, langer Sinn…

Viipurissa yleiseen tapaan von Daehn oli polyglotti, joka muun muassa puhui ruotsia ilman venäläistä aksenttia. Hänen vahvoihin kieliinsä kuului jopa englanti. Vaimon hän hankki Kaukasiasta ja kyseessä oli todellinen suuraatelin edustaja, isän puolelta Rurikiin asti sukunsa johtavia Svjatopolk-Mirskejä ja äidin puolelta gruusialaista Orbelianien ruhtinassukua.

Kuten Ahrenberg avainromaanissaan Haapakoskelaiset kuvaa, vaimo ei Sippolan pieniin oloihin sopeutunut. Pojatkaan eivät koskaan oppineet ruotsia ja suomeakin vain hiukkasen. He olivat yleisvaltakunnallisen ajattelun sisäistäneitä venäläisiä. Kahden kohtalot täyttyivät suuren isänmaan palveluksessa, yhden Tsušimassa, toisen Harbinissa. Tytär toimi keisarinnan hovineitinä.

Kirjassaan Ahrenberg kertoo, miten von Daehn, luettuaan Haapakoskelaiset, totesi kirjoittajalle: Jaha, arkkitehti on kyntänyt minun vasikoillani. Ei hän kuitenkaan suuttunut, mikä lisännee luottamustamme tuon kirjan arvoon aikalaiskuvan esittäjänä.

Koko Ahrenbergin kuvaus Itä-Suomesta eli Viipurin läänistä ansaitsee huomiota. Hänen mielestään siellä vallitsi selvä erotus baltiansaksalaista juurta olevien Viipurin läänin kartanonherrojen ja Uuden Suomen kollegojen välillä. Joku itäsuomalainen jopa saattoi puhua joen (Kymijoen) takaisista ”koirista”.

Tämän kuilun johti kirjoittaja aina Ruotsin vallan aikuisista reduktioista, jotka ilmensivät läntistä, ruotsalaista mentaliteettia, joka erosi baltialaisesta junkkerimentaliteetista vähemmän ”ylhäisenä”.

Niinpä eräät Viipurin saksalaiset eivät voineet edes sietää koko ruotsin kieltä. Sellaiseksi Ahrenberg kuvaa naapurinsa ja lapsuudenystävänsä Julius Krohnin äidin.

Krohnhan oli saksalaista sukua, joka oli vuonna 1805 muuttanut Rügenistä, Ruotsin Pommerista.

Äidin asenteet saattoivat vaikuttaa siihen, että nuori Julius, joka vakavasti pohdiskeli, minkä kansallisen identiteetin hän oikein omaksuisi, valitsi sitten suomalaisuuden. Siihen kehotti myös Ahrenbergin isä, joka ei ollut mikään fennomaani enempää kuin arkkitehti itsekään.

Itse asiassa Jac. Ahrenberg toteaa, että ruotsalaisuus oli kyllä käymässä tuhoon tuomittua taistelua, mutta sillä oli vielä jonkin aikaa oma tehtävänsä.

Suomalaisuuteen hän ei uskonut. Sillä kansalla kun nyt vain ei ollut valtiota muodostavaa kykyä. Historia todisti sen, päättelee kirjoittaja ja viittaa myös Gobineau:hon.

Ahrenbergin ensi tutustuminen von Daehniin tapahtui Klinin asemalla vuonna 1882, kun Moskovan-juna pysähtyi siellä ruokailua varten. Ahrenberg oli silloin palaamassa Moskovasta, jonne hän oli ollut suunnittelemassa Suomen teollisuusnäyttelyä.

Ravintolassa arkkitehti joutui kiistaan erään patenttipatriootin kanssa. Kyseessä oli tuohon aikaan yleinen ihmislaji, joka vakaasti uskoi siihen, että Suomi saattoi elää omaa elämäänsä piittaamatta keisarikunnan intresseistä tai yleisestä mielipiteestä.

Kyseinen patriootti katsoi, ettei Suomen pitänyt lainkaan esitellä itseään Venäjällä, vaan kaiken kaikkiaan kääntää näille kohteliaasti selkänsä ja elää omaa elämäänsä.

Ahrenberg taas esitti, että historia ja maantiede oli asettanut Suomen sellaiseen asemaan, jossa se ei ollut Venäjän kanssa tasa-arvoinen. Niinpä suomalaisten olisi koetettava vaikuttaa venäläisiin osoittamalla sivistyneellä ja vaatimattomalla tavalla urbaani etevämmyytensä. Hallitsijan mielisuosio ja suuren venäläisen yleisön sympatia olivat Suomen paras turva.

Klinin ravintola-asemalla arkkitehdin puuttuvasta patriotismista loukkaantunut keskustelukumppani lähti pöydästä, minkä jälkeen puheeseen puuttui vieressä istunut komea venäläinen kenraali, joka osoittautui Woldemar Carl von Daehniksi.

Von Daehn kertoi olevansa arkkitehdin kanssa aivan samaa mieltä ja tämä linja piti myöhemminkin, kun kertoja työskenteli yhdessä maaherrana toimineen kenraalin kanssa.

Ahrenberg kuvaa myös kiintoisaa episodia: keisariperhe oli matkustanut Lappenrannasta Helsinkiin, jossa ylioppilaat esittivät heille laululuja, niiden joukossa myös Maamme-laulu, jonka kestäessä kaikki paljastivat päänsä.

Keisari (Aleksanteri III) ei kuitenkaan niin tehnyt, ennen kuin vasta laulun loppuessa, ei siitäkään huolimatta, että keisarinna Dagmar tökkäsi häntä. Lasten, Georgin ja Nikolain päästä äiti nappasi hatut pois.

Jälkeen päin von Daehn katsoi vakavasti Ahrenbergiin ja totesi: Olen nähnyt ja ymmärtänyt. Toivoisinpa, että eräät toisetkin olisivat tätä todistaneet. Silloin he voisivat olla hieman vähemmän ylimielisiä omassa asiassaan.

Sippolan kartanoonsa von Daehn oli ihastunut ja uneksi siitä, että tulisi -viimeisenä- haudatuksi sen sukuhautaan. Kohtalo sai kuitenkin hänet myymään kartanon ja hän kuoli Roomassa vuonna 1900. Hauta sijaitsee lähellä Johannes Takasen hautaa.

Joka tapauksessa kartano oli von Daehnin, kuten jo hänen isänsäkin, suuren huolenpidon kohteena. Todellinen aristokraatti kutsui joskus kartanoonsa koolle mitä demokraattisimman seurueen paikallisesta väestä, hän huolehti paikallisen kirjaston tarpeista ja hänen aikanaan jatkettiin kuuluisaa juustonvalmistusta.

Kun tullipolitiikka suosi Suomessa tehtävien juustojen viemistä Venäjälle, syntyi meille suuri määrä kartanojuustoloita, joihin hankittiin sveitsiläisiä juustomestareita. Suomen pelastajan, kenraali Oeschin isä oli muuan sellainen.

Sippolan kartanossa tehtiin Suomen ensimmäiset emmentaljuustot ja tämän alan suorituksia onkin päästy kehumaan myös kansainvälisesti, jopa maailman parhaiksi.

Huomautan tässä kuitenkin vakavasti, että kunnon emmental on nautittava suuresta kiekosta leikattuna, ei muoviin pakattuna, saati siivutettuna. Moinen on kauhistus ja rienausta koko alaa kohtaan. Itkevä ja tuoksuva, vastaleikattu juustonpala sen sijaan on herkuista parhaita.

En tiedä, onko tätä yllä selostettua Ahrenbergin pitkähköä muistelmaa käännetty suomeksi. Syytä olisi, sillä vaikka maamme tunnetusti on kaksikielinen ja kaikki osaavat ruotsia ainakin jollakin tavalla, ei suuri enemmistö tätä taitoaan koskaan käytä.

Se on sääli, sillä samalla menetetään ne näkökulmat historiaan, joilla aikoinaan oli perustava merkitys koko maallemme. Ja historiaa kannattaa ainakin yrittää ymmärtää mahdollisimman monesta näkökulmasta.

Tavattomuuden lähteillä

Voi hyvä tavaton!

Päivän hesari puuttui maassamme ilmenevään huonotapaisuuteen ja asiantuntija, professori Laura Kolbe aiheellisesti muistutti asian selittämiseksi luokkayhteiskunnan murtumisen olevan meillä vielä tuoretta historiaa.

Toki myös kansainväliset vertailut ovat aina kiinnostavia. Äskettäin lukemassani Jac. Ahrenbergin muistelmassa W.C. von Daehnista kerrotaan, että kenraali oli joskus -yhdessä arkkitehdin kanssa- yöpynyt Lappeenrannassa, jossa paikallinen herrasväki parhaillaan vietti juhlia.

Koska v. Daehnin isä oli ollut alkoholisti, oli poika alkanut tuntea suorastaan fyysistä inhoa kaikkea juopottelua kohtaan. Lappeenrantalaista menoa kuunneltuaan hän päivitteli, miten raakaa pohjoisen väki olikaan, keskiluokka mukaan luettuna.

Kaukasiassa gruusialaisilla, armenialaisilla ja turkkilaisilla oli ihailtavan hyvät tavat: niihin verrattuna olemme täynnä raakuutta ja vihaa olevia barbaareja (äro vi vildar, fulla av råhet och ondska).

Tuon vihan/vihaisuuden mainitseminen on mielenkiintoista ja luultavasti sattuvaa. Hyvään käytökseen kuuluu tietty perushyvänsuopaisuus jokaista kohtaan, aivan riippumatta hänen asemastaan tai henkilökohtaisista ominaisuuksistaan.

Jotkut muodolliset säännöt ovat tuon perusasian rinnalla pelkkää katinkultaa ja vielä pahempaa, mikäli niihin hirttäydytään, kun ei asioita paremmin ymmärretä.

Kaikille tuttu lienee tarina siitä, miten kylän akat naureskelivat, kun joku heistä Mannerheimin läsnä ollessa ryysti kahvia lautaselta. Hihittely loppui, kun Mannerheim, asian huomattuaan, teki saman.

Hänellä toki oli siihen varaa ja tuskinpa mieleen saattoi edes juolahtaa, että hänen arvonsa olisi asian takia saattanut vaarantua, vaikka hän suuresti nauttikin muodollisuuksista noin yleensä.

Von Daehn ei ruvennut kuvatussa kohtauksessa vertaamaan suomalaisia venäläisiin. Sen tekivät kuitenkin lukuisat samoihin aikoihin toimineet kirjeenvaihtajat eli matkustavaiset, jotka lähettelivät juttujaan suomalaisiin lehtiin. Vuoteen 1890 saakka nuo artikkelit on helppo löytää kansalliskirjaston digitalisoiduista sanomalehdistä, koska ne aikoinaan koottiin artikkelikortistoksi (Matkakuvauksia eri maista, Pietarista, yli 700 juttua).

Kirjoitin aiheesta joskus pienen tutkielman ja tyhmää kyllä, tein sen suoraan venäjäksi, koska se myös sillä kielellä julkaistiin. Nyt kun se pitäisi kääntää suomeksi, se edellyttää suomenkielisten sitaattien kaivamista taas esille. Laiskuus on toistaiseksi estänyt tätä tekemästä, mutta kyllä tässä vielä ryhdistäydytään.

Aineistosta löytyy useitakin kuvauksia venäläisten juhlimisesta ja ryyppäämisestä, joissa samalla on vertaus suomalaisiin tai ruotsalaisiin.

Yleisenä havaintona voidaan todeta, etteivät venäläiset tule ryyppäämisestä vihaisiksi, vaan päinvastoin, tahtovat silloin syleillä koko maailmaa.

Saattaa toki sattua, että ryyppykaverit tapella nutustavat, mutta pian taas leppyvät ja suutelevat toisiaan kuin veljet armaat.

Missään ei ole havaittavissa sellaista raakaa räyhäämistä kuin meillä. Sivumennen sanoen, venäjässä räyhäämistä kuvataan ranskalaisella sanalla debauche (дебош), mikä tietenkin vie ajatukset siihen, mahdettiinko koko asia oppiakin sieltä. Sitä en kyllä hevin usko.

Mutta mitä käyttäytymiseen tulee, on alkoholin vaikutuksen alaisena käyttäytyminen sentään vain yksi osa asiaa. Lehdistömateriaalini osoitti myös, että suomalainen ihmetteli suuresti sitä, ettei Venäjällä tunnettu sitä suurta säätyerotusta, joka meillä näkyy joka paikassa. Jokin eversti saattoi ravintolassa laskea leikkiä tarjoilijan kanssa kuin vertaisensa ikään. Ei kyllä meillä…

Kaikkein ihmeellisintä toki oli, että pääsiäisenä kaikki suutelivat toisiaan, säädystä ja sukupuolesta riippumatta. Se oli jo suoranaista eksotiikkaa, kuten oli myös laskiaisviikon rieha, jossa juhlittiin kokonainen viikko. Joki kirjoittaja vertasi sitä tuhannen ja yhden yön satuihin monenlaisine huvittelulaitteineen, balagaaneineen ja musikantteineen.

Mutta myös venäläisessä kodissa osattiin elää samaan aikaan hienostuneesti ja vapaasti. Ruotsalainen kirjoittaja ei voinut olla ihmettelemättä sitä, miten kaikkien turhien muodollisuuksien unohtaminen teki yhdessäolosta unohtumattoman elämyksen. Oltiin vapaasti ja kuitenkin samalla comme il faut.

Venäläisethän tunnetusti ja syystäkin ylpeilevät noilla henkisillä (duševnyje) keskusteluillaan, joissa puhutaan syvällisistä asioista, ”sielu sielulle”. Kyseessä on aivan eri asia kuin ranskalainen henkevyys (ésprit), joka rajoittuu tyhjänpäiväiseen nokkeluuteen.

Englannissahan syvällisyyksien puhumista pidetään huonotapaisuutena ja ruotsalaisista lienee sanottava samaa.

Mutta aika oudoltahan tuo kirjeenvaihtajien antama kuva sentään tuntuu. Suomessahan sitä vasta tasa-arvoisia oltiin. Meillä oli talonpoikakin itsenäinen ja jopa pelkkä itsellinen saattoi olla itsetietoinen, henkirahan se hänkin edestään maksoi ja saattoi vaikka haastaa herran oikeuteen.

Erään kuvauksen mukaan jostakusta venäläisestä näyttivät Helsingin ajuritkin kuvernööreiltä ja viipurilaista poliisia kuvattiin habitukseltaan kerrassaan Juppiterin kaltaiseksi majesteetiksi.

Tämä perusnäkemys toistuu myös noiden artikkelien joukosta löytyvässä venäläisessä materiaalissa. Alempienkin kansanluokkien piirissä löytyi suomalaisista ylpeyttä ja itsetietoisuutta, mutta ei sillä mitään tekemistä tasa-arvoisuuden kanssa ollut. Herra se on pienkin herra.

Muuan suomalainen kuului sanoneen venäläiselle, että häntä oli turha komennella, sillä Suomessa olivat kaikki herroja. Tästä asenteesta löytyy lisääkin materiaalia.

Mutta ei näillä eväillä syntynyt hyvää käytöstä, sellaista kanssakäymisen sulavuutta, jossa eivät kompleksit paina ja jossa muistetaan aina olennainen: ihmisen arvokkuus.

Havaittu venäläinen välittömyys saattaa selittyä osin uskonnolliselta pohjalta: Jumalan edessä me kaikki olemme samoja syntisiä, mikä todistetaan pääsiäisen veljestymisrituaaleissa. Toisaalta hierarkiat ovat myös Jumalalta ja luonnostaan lankeavia.

Patriarkaalisessa yhteiskunnassa, jossa maaorjuus oli vielä eilispäivää, yläluokalla oli taipumus suhtautua kansaan kuin omiin lapsiinsa. Sehän ei toki aina ollut kovin hellää sekään.

Suomessa taas, kukaties, käsitys omasta arvosta syntyi loukkaantumisesta ja kantoi sitä aina mukanaan. Ja sun aateluutes sitten: sen päälle tehköön pienen konstin minun yksisilmäinen kukkoni…!

Näinhän haastoi Jukolan Juhani Viertolan herran, vaikka hän itsepä siinä oli tuhotyön tehnyt ja ansaitsi kuranssausta.

Taitaapa meissä yhä olla sitä samaa pahansisuisuutta (ven. zloba), joka ehkä kumpuaa alemmuuskompleksista. Harva meistä on aivan yhtä kunnioitettu kuin haluaisi olla ja katsoo ansaitsevansa ja jos lähdemme siitä, etteivät meitä alemmat (eivätkä ylemmät) mitään kunnioitusta kaipakaan, päästään suoraan barbariaan.

Finlandia restituta

 

Palautettu Karjala

 

Uudessa Die Zeitissä on pääkirjoitus ”ossifobiasta” eli itäsaksalaisiin kohdistuvasta syrjinnästä, joka vain jatkuu ja jatkuu, vaikka Saksan yhdistämisestä on kulunut jo kolmekymmentä vuotta. Erilläänkin Saksat olivat sentään vain vähän yli 40 vuotta. Miten ihmeessä tuo eriytyminen saattoi olla niin perusteellista?

Epäilemättä keskeinen rooli asiassa kuuluu sille totalitaariselle järjestelmälle, jonka itäsaksalaiset saivat vastaanottaa jo valmiiksi asiaan valmentavan natsihallintonsa päälle.

Kun häikäilemättömällä valtiolla tai ”puolueella” oli käsissään nykyaikaisen yhteiskunnan avainasemat, sen valta oli ehdoton, vaikka esimerkiksi informaatiotilan täydellinen valtaus ei Itä-Saksan osalta voinutkaan onnistua ja länsirajan takana oli alituinen vertailukohta muistuttamasta, että toisinkin olisi voinut mennä. Ja silti ero länteen kasvoi suureksi.

Itä-Saksa ei tietenkään ole mitenkään ainoa tapaus lajissaan, siis valtakunnasta irrotettuna ja sitten siihen palautettuna osana. Meillä on vertailukohta jopa omassa maassamme.

On tunnettua, että Karjalan palautus eli Vanhan Suomen liittäminen ns. Uuden Suomen yhteyteen vuonna 1812 oli asia, joka ei onnistunut ongelmitta. Kristiina Kalleisen uusi kirja antaa asiaan lisävalaistusta.

Pietarin ylimystöpiireissä yhdistämisestä oltiin laajalti vihaisia ja itse saksankielisen hallinnon ja koulujärjestelmän piirissä olleessa Vanhassa Suomessa se edellytti runsaita järjestelyjä hallinnossa. Näihin kuului ruotsin kielen taidottomien virkamiesten erottaminen viroistaan ja se koski kolmasosaa koko alueen noin 200 virkamiehestä. Uusi lääninhallituskin miehitettiin lännestä tulleilla virkamiehillä.

Hallinnollisesti Vanha Suomi oli ollut melkoinen tilkkutäkki jo vanhastaan, sillä sen vuonna 1721 liitetyssä osassa olivat voimassa samat keskiaikaiset lait, jotka olivat tuolloin olleet Ruotsissakin. Vuonna 1743 liitetyssä osassa sen sijaan noudatettiin uutta vuoden 1734 lakia, joka olikin voimassa myös suuriruhtinaskunnassa aina itsenäistymiseen saakka.

Niin sanottujen lahjoitusmaiden ja Venäjän valtion suoranaisesti omistamien asetehtaiden juridinen asema tuotti päänvaivaa ja konflikteja. Venäjän kannalta Vanhan Suomen yhdistäminen Uuteen Suomeen eli Karjalan palauttaminen oli sinänsä rationaalista olojen standardisoinnin kannalta, mutta siinäkin vain väliaikaisratkaisu. Imperiumin hallinto jäi yhä kirjavaksi.

Suuriruhtinaskunnan hallintomiehet arvioivat usein, että Vanhan Suomen asukkaatkin olivat länteen verrattuna toisenlaisia, yleensä ”pilaantuneita” ja sellaisiakin vakavia ääniä kuului, joiden mielestä koko palauttaminen oli virhe ja pitäisi perua.

Uuden ja Vanhan Suomen välillä oli monenlaista kitkaa, josta Kalleinen kirjassaan kertoo. Kielikysymys oli niistä yksi.

Myöhemmin näkee kuviteltavan, että Viipuri, jälleen Suomeen yhdistettynä oli jonkinlainen lintukoto, jossa kaikki kansanryhmät toimivat herttaisessa sopusoinnussa. Siellä olivat niin suomalaiset, joita oli kaupunkiväestöksi poikkeuksellisen paljon eli 40%, venäläiset, joilla oli merkittävää taloudellista toimintaa, saksalaiset, joilla oli oma pieni, mutta hyvin aktiivinen yhteisönsä ja tietenkin ruotsalaiset (ruotsinkieliset), jotka Uudessa Suomessa olivat kaupunkien hallitseva elementti määrällisestikin.

Itse asiassa venäläiset pysyttelivät sangen tarkoin omissa oloissaan, eikä kaupungissa suinkaan yleisesti osattu venäjää. 1880-luvulla venäläisissä lehdissä kirjoitettiinkin paheksuvasti, etteivät Viipurissa edes viranomaiset osanneet sitä lainkaan. Saksalaisten ja ruotsalaisten välillä oli kilpailuasetelma ja ”rajantakaisiin” eli Kymijoen takana asuviin tai sieltä tulleisiin ruotsinkielisiin suhtauduttiin jopa ”ruotsalaisina koirina”.

Saksalaiset eivät useinkaan voineet sietää koko ruotsin kieltä, jonka asema jälleenyhdistämisen jälkeen suuresti koheni. Sellainen henki oli esimerkiksi Krohnin perheessä, jossa sitten ruvettiinkin kannattamaan suomea ja suku tuotti tunnetusti merkittäviä suomen kielen edistäjiä (vrt. Vihavainen: Haun von daehn tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com)).

Ruotsia osaamattomista säätyläisistä olikin kaiken kaikkiaan merkittävä apu suomalaisuusliikkeelle. Tunnettuahan on, ettei Alexander Järnefeltin Elisabeth-vaimo puhunut ruotsia, eivätkä sitten perheen myöhemmin niin kuuluisat pojatkaan. Tässä tapauksessa suomi sai vetoapua venäläiseltä taholta.

Nelikielinen kaupunki ei tuottanut vain kaikkia noita kieliä sujuvasti puhuvaa väestöä, aivan ilmeisesti oli myös sellaista ainesta, joka ei osannut kunnolla mitään niistä, vaikka oli koulujakin käynyt (vrt. Vihavainen: Haun vanhan viipurin poikii tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ).

Karjalan palauttamisen ongelmia vuoden 1812 jälkeen ei kannata liioitella, mutta eipä niiltä kannata silmiäänkään ummistaa. Alue oli osittain kuulunut toiseen valtakuntaan jo lähes sata vuotta ja vaikka se ei merkinnytkään kansallista sortoa ja pakkovenäläistämistä, olivat alueet jo joutuneet monessa suhteessa erilaiseen kulttuurimiljööseen.

Ero Viipurin läänin ja muun Suomen välillä säilyi aina siihen saakka, kun Neuvostoliitto sen anasti toisessa maailmansodassa. 1900-luvun alussa pari rajapitäjää jo päätettiinkin Pietarissa liittää takaisin Venäjään, mutta sota esti asian toimeenpanon. Jotkut suomalaiset hallintomiehet olisivat halunneet tehdä sen jo paljon aiemmin 1800-luvulla.

1900-luvun alussa Kannaksen karjalaisia moitittiin yleisesti epäisänmaallisuudesta ja aidon suomalaisuuden puutteesta: he olivat myyneet maansa venäläisille, jotka nyt satatuhantisena laumana kansoittivat rannikkoa, ja itse he ansaitsivat leipänsä kuskeina ja palvelijoina. Ei se ollut suomalaisen arvolle sopivaa.

Kannaksen karjalaisten evakkojen leimaamisessa ”ryssiksi” saattoi hyvinkin olla vielä noita Vanhan Suomen ajan kaikuja. Joka tapauksessa tuo aika teki alueesta entistä omaleimaisemman, vaikka se nyt ei kai sentään ollut ihan sellainen onnela, kuin joskus on haluttu kuvata (vrt. Vihavainen: Haun salminen tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com).