keskiviikko 3. toukokuuta 2023

Finlandia restituta

 

Palautettu Karjala

 

Uudessa Die Zeitissä on pääkirjoitus ”ossifobiasta” eli itäsaksalaisiin kohdistuvasta syrjinnästä, joka vain jatkuu ja jatkuu, vaikka Saksan yhdistämisestä on kulunut jo kolmekymmentä vuotta. Erilläänkin Saksat olivat sentään vain vähän yli 40 vuotta. Miten ihmeessä tuo eriytyminen saattoi olla niin perusteellista?

Epäilemättä keskeinen rooli asiassa kuuluu sille totalitaariselle järjestelmälle, jonka itäsaksalaiset saivat vastaanottaa jo valmiiksi asiaan valmentavan natsihallintonsa päälle.

Kun häikäilemättömällä valtiolla tai ”puolueella” oli käsissään nykyaikaisen yhteiskunnan avainasemat, sen valta oli ehdoton, vaikka esimerkiksi informaatiotilan täydellinen valtaus ei Itä-Saksan osalta voinutkaan onnistua ja länsirajan takana oli alituinen vertailukohta muistuttamasta, että toisinkin olisi voinut mennä. Ja silti ero länteen kasvoi suureksi.

Itä-Saksa ei tietenkään ole mitenkään ainoa tapaus lajissaan, siis valtakunnasta irrotettuna ja sitten siihen palautettuna osana. Meillä on vertailukohta jopa omassa maassamme.

On tunnettua, että Karjalan palautus eli Vanhan Suomen liittäminen ns. Uuden Suomen yhteyteen vuonna 1812 oli asia, joka ei onnistunut ongelmitta. Kristiina Kalleisen uusi kirja antaa asiaan lisävalaistusta.

Pietarin ylimystöpiireissä yhdistämisestä oltiin laajalti vihaisia ja itse saksankielisen hallinnon ja koulujärjestelmän piirissä olleessa Vanhassa Suomessa se edellytti runsaita järjestelyjä hallinnossa. Näihin kuului ruotsin kielen taidottomien virkamiesten erottaminen viroistaan ja se koski kolmasosaa koko alueen noin 200 virkamiehestä. Uusi lääninhallituskin miehitettiin lännestä tulleilla virkamiehillä.

Hallinnollisesti Vanha Suomi oli ollut melkoinen tilkkutäkki jo vanhastaan, sillä sen vuonna 1721 liitetyssä osassa olivat voimassa samat keskiaikaiset lait, jotka olivat tuolloin olleet Ruotsissakin. Vuonna 1743 liitetyssä osassa sen sijaan noudatettiin uutta vuoden 1734 lakia, joka olikin voimassa myös suuriruhtinaskunnassa aina itsenäistymiseen saakka.

Niin sanottujen lahjoitusmaiden ja Venäjän valtion suoranaisesti omistamien asetehtaiden juridinen asema tuotti päänvaivaa ja konflikteja. Venäjän kannalta Vanhan Suomen yhdistäminen Uuteen Suomeen eli Karjalan palauttaminen oli sinänsä rationaalista olojen standardisoinnin kannalta, mutta siinäkin vain väliaikaisratkaisu. Imperiumin hallinto jäi yhä kirjavaksi.

Suuriruhtinaskunnan hallintomiehet arvioivat usein, että Vanhan Suomen asukkaatkin olivat länteen verrattuna toisenlaisia, yleensä ”pilaantuneita” ja sellaisiakin vakavia ääniä kuului, joiden mielestä koko palauttaminen oli virhe ja pitäisi perua.

Uuden ja Vanhan Suomen välillä oli monenlaista kitkaa, josta Kalleinen kirjassaan kertoo. Kielikysymys oli niistä yksi.

Myöhemmin näkee kuviteltavan, että Viipuri, jälleen Suomeen yhdistettynä oli jonkinlainen lintukoto, jossa kaikki kansanryhmät toimivat herttaisessa sopusoinnussa. Siellä olivat niin suomalaiset, joita oli kaupunkiväestöksi poikkeuksellisen paljon eli 40%, venäläiset, joilla oli merkittävää taloudellista toimintaa, saksalaiset, joilla oli oma pieni, mutta hyvin aktiivinen yhteisönsä ja tietenkin ruotsalaiset (ruotsinkieliset), jotka Uudessa Suomessa olivat kaupunkien hallitseva elementti määrällisestikin.

Itse asiassa venäläiset pysyttelivät sangen tarkoin omissa oloissaan, eikä kaupungissa suinkaan yleisesti osattu venäjää. 1880-luvulla venäläisissä lehdissä kirjoitettiinkin paheksuvasti, etteivät Viipurissa edes viranomaiset osanneet sitä lainkaan. Saksalaisten ja ruotsalaisten välillä oli kilpailuasetelma ja ”rajantakaisiin” eli Kymijoen takana asuviin tai sieltä tulleisiin ruotsinkielisiin suhtauduttiin jopa ”ruotsalaisina koirina”.

Saksalaiset eivät useinkaan voineet sietää koko ruotsin kieltä, jonka asema jälleenyhdistämisen jälkeen suuresti koheni. Sellainen henki oli esimerkiksi Krohnin perheessä, jossa sitten ruvettiinkin kannattamaan suomea ja suku tuotti tunnetusti merkittäviä suomen kielen edistäjiä (vrt. Vihavainen: Haun von daehn tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com)).

Ruotsia osaamattomista säätyläisistä olikin kaiken kaikkiaan merkittävä apu suomalaisuusliikkeelle. Tunnettuahan on, ettei Alexander Järnefeltin Elisabeth-vaimo puhunut ruotsia, eivätkä sitten perheen myöhemmin niin kuuluisat pojatkaan. Tässä tapauksessa suomi sai vetoapua venäläiseltä taholta.

Nelikielinen kaupunki ei tuottanut vain kaikkia noita kieliä sujuvasti puhuvaa väestöä, aivan ilmeisesti oli myös sellaista ainesta, joka ei osannut kunnolla mitään niistä, vaikka oli koulujakin käynyt (vrt. Vihavainen: Haun vanhan viipurin poikii tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ).

Karjalan palauttamisen ongelmia vuoden 1812 jälkeen ei kannata liioitella, mutta eipä niiltä kannata silmiäänkään ummistaa. Alue oli osittain kuulunut toiseen valtakuntaan jo lähes sata vuotta ja vaikka se ei merkinnytkään kansallista sortoa ja pakkovenäläistämistä, olivat alueet jo joutuneet monessa suhteessa erilaiseen kulttuurimiljööseen.

Ero Viipurin läänin ja muun Suomen välillä säilyi aina siihen saakka, kun Neuvostoliitto sen anasti toisessa maailmansodassa. 1900-luvun alussa pari rajapitäjää jo päätettiinkin Pietarissa liittää takaisin Venäjään, mutta sota esti asian toimeenpanon. Jotkut suomalaiset hallintomiehet olisivat halunneet tehdä sen jo paljon aiemmin 1800-luvulla.

1900-luvun alussa Kannaksen karjalaisia moitittiin yleisesti epäisänmaallisuudesta ja aidon suomalaisuuden puutteesta: he olivat myyneet maansa venäläisille, jotka nyt satatuhantisena laumana kansoittivat rannikkoa, ja itse he ansaitsivat leipänsä kuskeina ja palvelijoina. Ei se ollut suomalaisen arvolle sopivaa.

Kannaksen karjalaisten evakkojen leimaamisessa ”ryssiksi” saattoi hyvinkin olla vielä noita Vanhan Suomen ajan kaikuja. Joka tapauksessa tuo aika teki alueesta entistä omaleimaisemman, vaikka se nyt ei kai sentään ollut ihan sellainen onnela, kuin joskus on haluttu kuvata (vrt. Vihavainen: Haun salminen tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com).

8 kommenttia:

  1. Venäjä/Russland/Russia

    Venäjälle pitänee keksiä uusi nimi. Sana Venäjä johtuu ruotsinkielisestä sanasta ”vän” eli ystävä. Ystävien maa. Joskus semmoista on näköjään ollutkin. Mutta nykyään tilanne on ihan erilainen. Joten ehdotankin Russland/Russia suomenkieliseksi nimeksi Mörkölä. Venäjäksi se on strashilishshe eli pelolla ja ryöväämisellä elävä/toimeentuleva.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oikea ja osuva nimi on Imperialistinen Roistovaltio Ryssä, jonka pääkaupunki on Moskovordor.

      Poista
    2. ”…Venäjä johtuu ruotsinkielisestä sanasta ”vän” eli ystävä. Ystävien maa…”.

      Ihanko totta?

      Kannattaisi ehkä lukaista kielenhuollon tiedotuslehdestä ”Kielikellosta”, miten he asian ajattelevat:

      ”Laajalti lähimmissä sukukielissämmekin tuttu itäisen naapurin nimi Venäjä on todennäköisesti germaanista perua. Kyseessä lienee sama sana, johon palautuu Itämeren etelärannikolla asuneen slaavilaisheimon, vendien, kansannimi. Germaanit ovat luultavasti aikoinaan kutsuneet kaikkia naapuruudessaan asuneita slaaveja nimellä *wened.”

      Poista
    3. Tämä on totta. Kuten tunnettua, venäläisten sanontojen/kredojen/addiktioiden joukossa päällimäisenä on seuraava väite: ”Nas uvazhajut tol’ko kogda nas bojatsja” (Meitä kunnioitetaan vain silloin, kun meitä pelätään).
      G-8 kokouksessa Putin, jättipitkän puheen aikana, pamautti ”kollegoilleen”: ”Älkää sitten kiinnittäkö huomiota siihen, mitä tulee tapahtumaan entisen Neuvostoliiton alueella.”
      Pamautuksen reaktiona oli vain epämääräinen hymyily, jonka Putin hyväksyi suostumukseksi. Seuraavaan G-8 kokoukseen Putin ei lähtenytkään ja siitä tuli taas G-7, (pelkäsi varmaankin, että hymyilyn jälkeen tuleekin argumentoituja kysymyksiä).
      Nykyään tilanne on erilainen. Putinin häntää sidotaan häpeän tolppaan.

      Poista
  2. "Karjalan palauttamisen ongelmia vuoden 1812 jälkeen ei kannata liioitella, mutta eipä niiltä kannata silmiäänkään ummistaa. Alue oli osittain kuulunut toiseen valtakuntaan jo lähes sata vuotta ja vaikka se ei merkinnytkään kansallista sortoa ja pakkovenäläistämistä, olivat alueet jo joutuneet monessa suhteessa erilaiseen kulttuurimiljööseen."

    Yksi tähän liittyvä seikka oli Viipurin hovioikeuden perustaminen, kun vanhat Turun ja Vaasan hovioikeudet eivät "ymmärtäneet" riittävästi lahjoitusmaihin liittyviä ongelmia.

    VastaaPoista
  3. Mielenkiintoinen näkökulma. Olen itseksenikin joskus mietiskellyt, miten autonomian ajan tultua sata vuotta "venäläistynyt" Kannas mahtoi solahtaa takaisin muun Suomen yhteyteen. Blogistin mainitsemista käytännön ongelmista esimerkiksi virkamiesten kielitaidon tai kansan "huononemisen" yms. osalta en tosin ollut aikaisemmin edes kuullut. Sen sijaan olen aavistellut, että ortodoksinen uskonto olisi ainakin jossakin määrin lähentänyt Pähkinäsaaren rauhan rajaviivan Laatokan puoleista väestöä venäläisyyteen verrattuna luterilaiseen puoleen. Sellaisesta on aina silloin tällöin löytävinään vihjeitä tai suorastaan esimerkkejä.

    VastaaPoista
  4. Ihminen on lajityypillisesti, lähtökohtaisesti ja olemuksellisesti sosiaalinen laumaeläin, ja yleiset yhteisövoimista suoraan seuraavat yhteisöilmiöt kannattaisi aina noteerata kun oudoiltakin tuntuvia kansojen kahtiajakautumisia tarkastellaan.

    Sosiopsyykkiset taantumat tapahtuvat nopeasti, koska ne ovat luonteeltaan yhteisön puolustautumismekanismeja, mutta toipuminen taantumasta voi olla hidasta tai jäädä kokonaan tapahtumatta. Kolmannen valtakunnan totalitarismista ei olla selvitty siellä vieläkään, eikä edes muu maailma ole ratkaissut paljastuneen joukkotuhonnan aiheuttamia moraaliongelmia, vaan painanut niiden käsittelyn yliyleistävillä ylevöitetyillä yleiskäsitteillä muotoiltujen "ihmisarvo- ja -oikeusideologisten" julistusten verbaaliseremoniallisiin poimuihin.

    Sosiopsyykkinen taantuma tiivistää rivit ja hävittää yksilöllisen järjen, kritiikin ja vastuun. Yhteysyyden tiivistyminen tuo mukanaan tarpeen vahvoihin projektiivisiin viholliskuviin, jotka sementoivat moraalitunnot ja oikeastaan vähät välittävät siitä onko niille todellisuudessa katetta tai keneen viha kohdistetaan. On tapana että "vihollinen" määritellään leimasanoilla, mikä nykyisin onkin helppoa, kun kaikki totuudellisuus on "opillista", ja "ismeissä" tiedolliset ja aatteelliset totuudet sulavat yhteen.

    Kriisiytyminen tekee yksilöstä epävarman, jolloin kaiken määritteleminen "kielteisestä käsin" tarjoaa tajunnalle enemmn varmuutta kuin vaikeaksi koettu ongelmallisten asioiden kösitteleminen. Taantuneet yhteisöt tarvitsevat ne projektiiviset viholliskuvansa. Niitä säilytetään yli sen mikä olisi oikeasti tarpeen, eikä esimerkiksi kansan sisäinen kahtiajakautuminen eheydy, ellei sitten satu sellaista historiallista onnenkantamoista, että kumpikin osapuoli löytää yhteisen vielä vahvemman ulkoisen vihollisen.

    Sisällissodan jakama Suomi eli järkytyksen vallassa, ja vasta talvisodan aiheuttama sokki aiheutti sen mutuaalireaktion, jossa kansa yhtenäistyi. Osa mutuaalireaktion tehosta laantui jatkosotaan mentäessä, ja vahva kahtiajakautumistaipumus -- jonka historiallinen alkuperä on seitsemän sadan vuoden vieraskielisessä hallinnossa -- on taas voimissaan, kun nyt kohtaamme uusia historiassa ennen näkemättömiä haasteita.

    Mehän tulemme hajoamaan monikulttuuristumien aiheuttaman sosiaalisen häiriön ja taantumisen vuoksi, koska olemme valinneet sen tien -- katiajakautumisen, toinen toistemme vihaamisen, leimasanojen, projektiivisen sisäisen viholliskuvan vahvistamisen tien.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei meitä monikulttuurisuus uhkaa, meitä uhkaa anglo-amerikkalainen monokulttuuri.

      Poista

Kirjoita nimellä.